Nopeat kuulumiset

Hellou!
Pitkästä aikaa taas Marikin eksynyt tänne blogiin jotain rustailemaan :) Hävettää myöntää miten paljon Heidin vastuulle tämän blogin pyörittäminen on jäänyt, mutta kun siltä luonnistuu tuo kirjoittaminen niin hyvin, että ei mulla oikestaan ole enää mitään lisättävää niihin teksteihin :D Oon siis suosiolla jäännyt sivummalle, koska kirjottelufiilistäkään ei hirveämmin ole ollut. (Miten musta tuntuu, että jaarittelen nämä samat jutut aina, kun pitkän tauon jälkeen tänne jotain kirjotan....)

Koulu loppui virallisesti eilen. Wuhuu!! Jotenkin niin siisti tunne, kun ei tartte lähtee joka päivä istumaan tunneille, vaan voi päivisin tehdä treenejä ja lukea kirjoituksiin. Laskeskeltiinkin Heidin kanssa, että tämä on nyt eka kerta sitten eskarin alottamisen, kun ei ite oo koulussa sillon, kun normaalisti pitäis olla (lomia ei siis tietenkään lasketa:D). Ja siitä eskarin alottamisestahan on nyt noin 13 ja puoli vuotta! Herrajestas sentään :o Tunnen itteni jotenkin vanhaksi...

Lukulomaa siis ollaan alottelemassa ja pitäis saada jonkinlainen tahti lukemiseen nyt vaan päälle. Reaaliaineiden kanssa oli jotenkin helpompaa, kun pystyi vaan lukemaan kappale kappaleelta eteenpäin ja sai hyvän luettua. Nyt, kun minä kirjoitan englannin sekä pitkän matikan ja Heidi myös englannin ja lisäksi äikän, niin ei jotenkin vain pääse samalla tavalla siihen rytmiin. Pitäisi vaan jaksaa tankata sanoja ja kielioppia sekä laskea matikkaa mahdollisimman paljon. Jospa se innostus sieltä alkaisi nyt lukulomalla löytyä, kun muut koulujutut ei ole enää sotkemassa päivärytmiä :)
Ensi viikolla muilla on koeviikko ja meidänkin pitäisi käydä maantiedon koe tekemässä. Ja sähköisenä vieläpä! Oon vannonu, että en varmasti tee mitään sähköstä mun lukio aikana, koska en joudu kirjottamaankaan yhtään ainetta sähkösenä ja paljon kivempaa käyttää perinteistä kynä-paperi-systeemiä. Nyt kuitenkin pakko, koska maantiedon kirjotukset taitaa pian jo olla sähköisenä, joten kokeitakin täytyy ilmeisesti tehdä niin... Tosi järkevää oli jättää tällaisia kursseja tänne lukion loppuun, kun nyt joutuu kakkosten kursseilla, vaikka itse on neljättä vuotta lukiossa... Mullakin oli tälle vuodelle käymättä kaksi historian kurssia sekä kaksi yhteiskuntaopin kurssia. Noista neljästä istuin vain yhden tunneilla ja kolme muuta tein itsenäisenä:D Osittain päällekkäisyyksien takia, osittain muusta syystä. Ne tietää, jotka tietää :DD


Enkun yo-kuuntelu oli jo viime maanantaina ja se meni jopa yllättävän hyvin! Vaikka kuuntelua tehdessä tuntu, että en ikinä ole tehnyt sitä noin huonosti, niin olin silti onnistunut laittamaan oikeita vastauksia ja sain saman verran pisteitä kuin keskimäärin kertauskurssilla tehdyistäkin kuunteluista :) Vielä kun onnistuisi sitten reilun kuukauden päästä kirjallisesssa osiossakin, niin olisin enemmän kuin tyytyväinen.
Matikassakin oli preli, joka myös meni hyvin siihen nähden, että en oikeasti ole ehtinyt vielä kertaamaan paljon mitään. Ehkä se siis kirjoituksissakin läpi menee ja mahdollisuus on hyväänkin arvosanaan.







Kisojakin tässä on tullut käytyä ihan mukavasti. Kauden ensimmäiset SM-kisat oli helmikuun ensimmäisenä viikonloppuna Vöyrissä. Vapaan sprintistä ei ollut muuta tavoitetta kuin päästä karsinnasta jatkoon ja en päässyt, joten se harmitti. Seuraavana päivänä perinteisen kympillä kuitenkin onnistuin ja palkintona siitä toiseksi paras sijoitus nuorten SM-kisoista eli 17. :) Sopivasti jäi nälkää vielä loppukauden kisoihin ja seuraaville vuosille, sillä tiedän, että pystyn vielä paljon parempaankin.


Tosi kiva, kun tajusin, että tässä on kaks samaa kuvaa... hups! Älkää hämmentykö liikaa :DDD

Ensi viikonloppu on pitkästä aikaa kisoista vapaa. Edellinen tällainen treeniviikonloppu on ollut ehkä joskus joulukuun puolella :D Kun sanon, että mun viikonloppu on kisoista vapaa, niin se ei kuitenkaan tarkoita, että mulla ei olisi viikonloppuna mitään :D Lauantain olen ihan kotosalla, mutta sunnuntaina suunnataan Heidin kanssa Kuopioon 1. tason hiihtovalmentajakoulutukseen. Ei meistä nyt vielä ehkä mitään valmetajia tule, mutta kiva saada oppia lasten sekä nuorten ohjaamista varten ja jotain juttuja omaankin harjoitteluun. Nytkin, kun on kerran viikossa pidetty lapsille hiihtokoulua, niin tajuaa miten huippua se homma on! Ennen hiihtokouluun menoa monesti väsyttää hirveästi eikä yhtään kiinnostaisi lähteä ulos. Sitten, kun pääsee touhuamaan lasten kanssa ja näkee miten innoissaan ne on ja miten nopeasti ne kehittyy, niin johan kummasti alkaa fiilis nousta. Nyt meillä on ollut niin hyvä porukka hiihtokoulussa syksystä asti, että ihan harmittaa, kun kevät tulee kohta niin äkkiä ja pitää lopettaa hiihtokoulun pitäminen. Onneksi kesälle on meillä molemmilla tiedossa lasten hiihto- ja yleisurheiluharjoitusten ohjaamista :)

Mitään tämän kummempaa ei nyt viime aikoina ole tapahtunut. Seuraavat viikot ennen kirjoituksia tulee pyörimään lukemisen ja treenien ympärillä. Vielä pitäisi jaksaa ottaa loppukiri tässä lukiossa. Onhan täällä jo kohta neljä vuotta tullut pyörittyä, joten aikakin jo päästä pois :D SM-kisat tulee just kirjotusten kanssa samalle viikolle, joten vähän mietityttää, että miten sitä jaksaa ahertaa sen viikon sekä kirjoituksissa että kisoissa. Pitää vaan yrittää ottaa muu elämä mahdollisimman rennosti ja keskittyä niihin kahteen asiaan täysillä.
Sitten kun kirjoitukset on ohi, niin mä oon niin lomalla! Pariisi-Amsterdam-Brysseli-Englanti reissuun on enää noin 50 päivää aikaa! :o Tommonen kiva, pikkunen motivaattori kirjotuksia varten ;) Olis jo huhtikuu, can't wait anymore!

Päästiin myös tänään penkkareissa tommosen yhen Darth Vaderin kanssa kuvaan ;) Kukahan lie ollu? ;D
Meidäthän on jo potkittu lukiosta vuosi sitten ja penkkaritkin käytiin jo sillon. Nyt ollaan vaan tämmösiä ikäloppuja nelosia :D











Tsemppiä kaikille kirjotuksiin ja kouluun tai töihin tai elämään muuten vain! :) Monilla oli varmasti tänään penkkaripäivä ja osalla huomenna wanhojen tanssit. Toivottavasti on ollut ja tulee olemaan hauskaa :)




-Mari

Elämä on asennoitumiskysymys

Heipparallaa. Tässä on ollut hetken aikaa hiljaiseloa blogin puolella, vaikka asioita onkin tapahtunut enemmän kuin sallia saattaa. Niistä asioista kirjoittaminen on käynyt viime aikoina mielessä monta kertaa, mutta olen ollut ensinnäkin niin kiukkuinen ja ärtynyt, että niistä olisi tullut vain pelkkiä ”Heidi ragee” -postauksia, ja toiseksi – voi kuulostaa uskomattomalta – mutta en tiennyt mitä kirjoittaisin. Ajatukset olivat ihan sikin sokin päässäni. Mistä voisin aloittaa, kun olen ihan hukassa? En tiedä, mitä minun pitää ajatella. Mitä minulle tapahtuu, miten tilanne etenee, mihin se päättyy? Vai jatkuuko se, eikä lopu ikinä?
Saan kiittää kaikkien läheisteni hermoja siitä, että he ovat kestäneet minua, vaikka en ole kestänyt välillä edes itse itseäni. Välillä olen ollut niin kepillä tökittävä ja käynyt niin kierroksilla, että loppujen lopuksi tiuskittuani ärtyneenä ympäriinsä, olen nauranut itselleni. Toisinaan taas olen ollut happivajeessani niin äärettömän väsynyt ja käynyt niin hitaalla, etten ole kestänyt itseäni sen apaattisuuden takia. Tuntui jotenkin niin turhauttavalta, ettei edes minun – edes minun! – positiivisuuteni riitä ja kaikki tuntui vain niin vaikealta ja turhauttavalta. Mistään ei tule mitään ja oon ihan hukassa itteni kanssa. Pitää sopeutua niin paljon kaikkeen uuteen, mistä mulla ei oo mitään kokemusta. Kaikki yksinkertainenkin tuntuu niin hemmetin vaikealta ja ylitsepääsemättömän hankalalta. Revin stressiä asioista, jotka olivat minun pienimpiä stressinaiheitani. Sain ongelman aikaiseksi jokaiseen ratkaisuun ihan vain periaatteesta.

Yritä siinä sitten samaan aikaan noudattaa omia neuvojasi:
- älä ota turhaa stressiä asioista
- ajattele positiivisesti negatiivisuuden sijaan
- asenna ratkaisee.

Kun ei ihan oikeasti kiinnosta. Yhtään. Mikään.

Sanon aina kavereille, kun ne tuskailee ongelmiensa kanssa, että jos tuntuu siltä, että koko elämä on perseestä ja sua vastaan, mikään ei suju, suksi ei kulje tai aina tulee joku ongelma, niin miettikää minua, niin varmasti tulee jo paljon valoisampi olo, kun muistatte, että aina on joku, jolla on asiat huonommin. :DDd Enkä silti pidä itseäni toivottomana tapauksena, koska asiat voisi olla vieläkin huonommin, vaikka ei tässäkään ole kehumista. Positiivinen ajattelu, koska asenne on se, mikä ratkaisee.
Ja mulla on sitä.
Kun on kerran päättänyt selviytyä, kerran päättänyt pärjätä ja kerran päättänyt onnistua, niin siihen alkaa kasvaa kiinni. Siihen alkaa uskoa, vaikka välillä usko omaan pystymiseen vastoinkäymisten myötä horjuu. Sitä helposti alkaa ajatella, ettei minusta ole enää mihinkään ja ettei asiat tästä enää voi parantua. Helposti ajattelee, että kaikki työnteko ja vaivannäkö on turhaa. Ja pakko myöntää, että sitä tulee silloin tällöin ajatelleeksi.
Treenaan ympäri vuoden sen eteen, että pärjäisin. Sen eteen, että kehittyisin. Mitään ei silti tapahdu. Kauden kovin kisa sattuu iltatreeneihin pimeään metsään, jossa ei varmasti ole yhtään silmäparia näkemässä sitä vauhdinhurmaa ja iloa, mikä tästä tytöstä silloin hehkuu. Joskus voi jopa olla, että mukana ei ole edes sykemittaria todistamassa tätä ihmettä. Se on vain se hetki, joka jää minulle itselleni ja jota kukaan ei usko edes tapahtuneen. Ainoa asia, josta sen voi päätellä, on minusta huokuva ilo ja toivo. Toivo, joka muuttuu melko pian epätoivoksi.
Mutta siitä toivosta minä kasvan ja elän. Siitä toivosta jaksan jatkaa.
On helppoa alkaa ajatella, että enhän minä pääse. Enhän minä pääse kovaa. Helppohan minun on sanoa, kun kukaan ei edes nähnyt.
Mutta lopulta tärkeintä on, että minä itse tiedän, näin ja koin sen hetken. Sain sen toivonrippeen, jolla jaksan taas seuraavaan yksittäiseen onnistumisen hetkeen asti. Sillä taas rämmin siinä paskassa niin kauan, että tulee taas yksi satunnainen onnistuminen. Riemastun ja ilahdun siitä niin, ettei sillä ole rajoja.
Ja jatkan vain sinnikkäästi.
Alan taas ajatella, että ehkä nyt tein jotakin oikein, kunnes epäonnistun taas. Samaan aikaan minulle sanotaan, että teen asioita oikein, mutta jokin vain mättää. Tietäisi vain mikä.




Tärkeintä on, että minä tiedän, että minun sisälläni on se sisukas Heidi, joka oli kova menijä suksilla ja lenkkarit jalassa useampi vuosi sitten ennen sairastumista. Se Heidi, joka ei antanut periksi ja pystyi tsemppaamaan itsensä suorituksiin, joihin ei olisi voinut edes kuvitella pystyvänsä. Se Heidi, joka yllätti kaikki, kun yhtäkkiä ilmestyi 11-vuotiaana ensimmäisiin kansallisiin hiihtokisoihinsa ja pisti kärkipakan ihan uusiksi. Muistan, etten itse ollut tyytyväinen kuudenteen sijaani, koska olin tottunut seuran omissa pikkukisoissa voittamaan tai olemaan ainakin toinen. Mutta viimeistään sitten tajusin, millaisen tempun tein, kun tulostaulun edessä ihmiset puhuivat: ”Kuka on tuo kiuruvetinen Heidi, joka hiihti kuudenneksi ja ei paljoa kärkeen hävinnyt. Häntä ei ole näkynyt täällä aiemmin.” Silloin tajusin, että tein aika tempun ja taidan olla tässä hyvä. Ja kaiken lisäksi tämähän on aika kivaa.
Pian hiihtopiireissä alettiin tuntea se kiuruvetinen Heidi.
Ja sillä tiellä olen edelleen.

Kuten olen aiemmin blogin puolella kertonutkin, niin minulla oli todella uuvuttava syksy harjoittelun kanssa. Elämässä ei tapahtunut isompia mullistuksia, mutta olin silti aivan poikki. Olin elokuusta asti vain niin väsynyt, että sain itseni hädin tuskin raahatuksi kouluun. Treenattua tuli, koska pakotin itseni ylös sängystä jokaisiin aamutreeneihin, koska en voinut jäädä vain siihen epätoivooni makaamaan. Yritin hyväksyä sen, että minua väsyttää ja lopulta olin niin poikki siitä jatkuvasta väsymyksestä, että myönsin sen ihan suoraan, yhtään vastaan inttämättä. Minulta harvoin kuulee suoraan, että olen ihan loppu. Harvoin kuulee, että olen väsynyt ja etten ihan oikeasti jaksa enää. Silloin olin niin lopen uupunut siihen jatkuvaan väsymykseen, että pelkkä ajatus väsymyksestä alkoi uuvuttaa. Tiedän, kuulostaa jo melko epätoivoiselta.
Mutta niin minä olinkin.
Olimme hiihtolinjan kanssa syyskuussa leirillä Vuokatissa. Sauvarinne päättyi lopulta itkuun ja hengityksen vinkumiseen. En silloinkaan ajatellut vinkumista mitenkään outona asiana, vaikka muut ihmettelivät, että eikö hengitykseni tosiaan tasaudu. Mutta olin jo valmiiksi niin maissa ja itkin, joten ajattelin sen ahdistuksen johtuvan siitä, vaikka tulin viimeisen rinteen todella hiljaa. En edes tiedä, miksi oikein tulin. Olin silloinkin niin hukassa oman tekemiseni kanssa, että minulle oli oikeastaan ihan sama. Minua ei kiinnostanut yhtään.
Ja silloin minut valtasi niin kamala epätoivon aalto, etten ollut kokenut sellaista koskaan ennen. En edes silloin, kun sairastuin yhtäkkiä mykoplasmaan. En ikinä ennen ollut ollut niin epätoivoinen ja niin lähellä luovuttamista. Itkin Marille ja Emmille sauvarinteestä pois tullessa, etten ihan oikeasti jaksa tätä enää. En jaksa enää yrittää vuodesta toiseen saamatta siitä mitään palkinnoksi.

Ja että minua ihan pelottaa ajatella niin, koska ikinä ennen en ole ajatellut niin. Tuntui, etten ole enää se sama sinnikäs ja positiivinen Heidi, joka menee vaikka läpi harmaan kiven.



Silloin tuntui, että koko urheiluhomma ottaa paljon enemmän kuin antaa, vaikka en ikinäIKINÄ yhtään paremmassa mielentilassa menisi sanomaan niin.
Urheilu oli pelastus ja lahja minulle. Ilman urheilua olisin hukassa, vaikka silloin tuntuikin siltä, että olen hukassa urheilun takia. Mutta ei se niin ole.
Tytöt sanoivat, että en saa luovuttaa nyt, koska en ole tehnyt niin ennenkään. Olen vahva selviytyjä ja kestän tämänkin. Mikä siinä olikin "kummallisinta", oli se, että olin vain niin uupunut. En ollut sairas. Yllättäen pelkkä väsymys voi viedä motivaation pahemmin kuin mikään maailman tauti. Eikä minulla ikinä ole ollut niin järkyttävää aukkoa motivaatiossa kuin viime syksynä. Tuntui, ettei millään ole enää mitään väliä ja minä lopetan.
Mutta seuraavassa hetkessä tajusin, miten järjettömiä ajattelen. Päätin, että tästä lähtien en ota enää stressiä harjoittelusta. En stressaa asioista, joiden pitäisi tuoda minulle iloa. Päätin, että tästä alkaa uusi ajanjakso, jossa elän itseni ehdoilla ja urheilen sen mukaan. En unohda nauttia elämästä.
Se on myös aika hyvin pitänyt ja korreloi sen kanssa, että harjoittelukin alkoi pikkuhiljaa sujua paremmin ja turhautuneet ajatukseni vähenivät.
Asioilla alkoi olla taas väliä, kun en taaskaan antanut periksi.

En ymmärtänyt, mistä sellainen väsymystila oikein tuli niin yhtäkkiä ja miksi se ei mennyt ohi, vaikka olin karsinut treenit niin minimiin kuin suinkin mahdollista. Hiihtolinjan valmentaja oli jo laittamassa minua kahden viikon pakkolepoon, etten tulisi ollenkaan treeneihin. Joskus on vaikeinta ymmärtää se, että on pahassa jamassa – ja vielä vaikeampaa se, että kukaan muu ei tunnu koskaan väsyvän. Se on toisinaan rankinta, kun kukaan muu ympärillä ei romahda. Vaikka ympärillä olisi minua heikompia ihmisiä, joille vaikeudet eivät ole kasvattaneet panssarikilpeä suojaamaan, niin silti he ovat aina niitä, joille kaikki on niin helppoa. Vaikeudet ovat tehneet minusta vahvan, koska on ollut pakko kestää etten hajoa palasiksi, niin silti minä olen aina se, joka joutuu taipumaan suvereenin ylivoiman edessä.



Kuitenkin joka aamu nousin ja lähdin treeneihin. Epätoivo iski viimeistään sitten, kun otin ensimmäiset juoksuaskeleet. Jalka oli painava kuin tiiliskivi, askel oli laahaava ja siinä ei ollut pienintäkään elastisuutta. Se oli raskasta ja siitä puuttui ilo. Olin kuin pystyyn nostettu makaroni ja valmis lähtemään kämpille nukkumaan viiden minuutin jälkeen.
Mattotesti peruttiin, jätin piirileirit välistä. Tiesin, että siinä tilanteessa se olisi liian rankka rupeama minulle. Leiriä edeltävällä viikolla treenitunteja oli tullut korkeintaan neljä. Vain ne pakolliset, mitä olin tehnyt linjan tunneilla. Elokuun piirileiri oli valtava virhe. Koko leiri oli yhtä selviytymistaistelua sen kanssa, että jaksanko vai enkö jaksa. En ole ikinä kokenut niin hirveää vaellusta kuin silloin. Sinnittelin porukan mukana, koska en antanut itselleni periksi jäädä jälkeen, vaikka heiluin koko ajan reunalla halusta purskahtaa itkuun ja jäädä sinne metsään.
Tilanne kuitenkin vähän parani, kun aloitin rautakuurin. Aloin olla virkeämpi ja jaksoin tehdä asioita. En vain suorittanut asioita, koska oli pakko. Jaksoin tehdä asioita, koska nautin niistä. Harjoittelukin sujui silloin tällöin, mutta ei se silti ollut helppoa ja kivaa. Lajin helppous suorastaan viehätti, näin sarkastisesti ilmaistuna. Aloin kuitenkin antaa jonkinlaisia merkkejä siitä, että minun sisälläni on sinnikäs ja itsepäinen tyttö, joka ei luovuta ja rakastaa urheilua. Tyttö, joka tekee sitä rakkaudesta lajiin ja tyttö, joka tuli hiihtolukioon sen takia, että rakastaa olla suksilla. Tyttö, joka halusi yhdistää opiskelun ja urheilun, vaikka ei ollut tarpeeksi hyvä päästäkseen Vuokatin arvostettuun hiihtolukioon.
En suoraan sanottuna voisi olla kiitollisempi siitä, että minulla ei ollut mahdollisuuksia päästä sinne. En olisi voinut valita paremmin, kun päätin lähteä Pihtiputaalle.
Tuntui, että sain taas otetta jostakin.
Saariselän lumileiri oli hyvä leiri hyvään väliin. Sain hiihdettyä paljon tilanteeseeni nähden ja useimmat treenit jopa sujuivat. Kuitenkin kummallista ahdistusta ja vaikeutta oli ilmassa, mutta sain myös useita onnistuneita treenejä. Kaudenaloitus sujui vielä ihan terävästi, paremmin kuin odotin. Kuitenkin paras vauhti tuntui jääneen sinne illalla tehtyihin tehoharkkoihin. Olenkin nauranut, että minulla kulkee
1) illalla
2) treeneissä
3) lauhalla kelillä.

Mutta kovaa pitäisi päästä
1) aamulla
2) kisoissa
3) lauhalla kelillä ja pakkasella.

Vuodenvaihteen jälkeen alkoi suoranainen oireilu. Kisat eivät olleet juurikaan kulkeneet ennen sitäkään. Vauhti on ollut tasapaksua puurtamista ja kovempaa ei pääse. Ensimmäisiä selkeitä oireiluja oli Pyhäjärven pakkaskisoissa 2.tammikuuta. Pakkasmittari näytti -16 ja se oli äkkiseltään kylmä ilma. Kuitenkin kun hetken aikaa oleili ulkona, niin siihen tottui ja se ei tuntunut edes niin pahalta. Mutta kisassa se oli sitä. Kylmä ilma oli kuin myrkkyä keuhkoille ja maalissa itkin, kun pisti keuhkoihin ja tuntui, etten saa henkeä. Hengitys oli raskas pitkän aikaa kilpailun jälkeen.
En kuitenkaan pitänyt sitä mitenkään outona reaktiona, koska olen monta vuotta sanonut, etten kestä pakkasta. Suoraan sanottuna en voi sietää kovaa pakkasta. Elimistöäni ei todellakaan ole luotu tänne Suomen arktisiin oloihin; on kylmä, kaikki jäätyy, keuhkoihin sattuu ja suksetkaan eivät luista. Olen aina tykännyt treenata kesällä, vaikka silloin onkin aina siitepöly- ja heinäallergian kanssa hämminkiä. Tykkään kuitenkin ennemmin lämpimästä kuin kylmästä kelistä – eikä se satu keuhkoihin. Missä vaiheessa tämä talvilajivalinta tapahtuikaan? :D

Lisää outoja oireita tuli tämän jälkeen. Meillä oli aamutreeneissä nopeus- ja ketteryysharjoitteita ja tehtiin niitä viesteinä pareittain ja tuli kovia spurtteja. Pakkasta oli -10. Alkuverkka oli vielä ihan hyvä. Tai siis raskastahan se oli tavalliseen tapaansa, mutta ei muuten ongelmaa. Kun alettiin tehdä kovempia spurtteja, niin minulle tuli jokaisen jälkeen todella paha olo. Tuntui, että pyörryttää ja en voinut hyvin. Valittelin siinä lähinnä itsekseni ja välillä olin palautusten aikana kyykyssä, että olen ainakin lähempänä maanpintaa, jos taju lähtee. En sanonut sitä kunnolla kenellekään ääneen kuin kerran treenin aikana. Sanoin, että tuntuu kuin aivoihin ei tulisi tarpeeksi happea ja ne käyvät hitaalla. Kaikki vain nauroivat, koska ilmaisin sen niin hassusti. Eli toisin sanoen: jos olisin pyörtynyt, niin kukaan ei olisi aavistanut mitään, koska kukaan ei ottanut huolenaihettani tosissaan. Ihan syystä kylläkin, koska milloinka en kävisi vähän hitaalla. :D
Minusta tuntui siltä, että jos en saa jokaisen spurtin jälkeen pysähtyä, pyörryn. Minun takiani jouduttiin odottamaan kauemmin, että saatiin aloittaa uudestaan, koska sanoin, ettei hengitykseni ole tasautunut vielä riittävästi. Oikeastaan minusta tuntui siltä, että sydän tulee kohta rinnasta läpi ja päässä sumenee. Jätin sen sanomatta, koska en uskaltanut sanoa sitä ääneen. Se oli kuulostanut liian vakavalta.
Ja sitä jatkui koko treenin ajan, mutta selvisin. Vähättelin kuitenkin tilanteen vakavuutta. Ehkä minulla on vain pakkasherkkyyttä?

Samalla viikolla käytiin tunnin juoksulenkki. Pakkasta oli -17. Lenkillä hengitys oli ihan ok, mutta lenkin jälkeen oli hengitysvaikeuksia kolme tuntia. Tuntui, että happea pitää haukkoja ja rintaa ahdistaa ja puristaa.
Äiti kysyi, soitetaanko lääkärille. Minä kielsin – koska tilanteeni vähättelyssä olen mestari. Äiti kuitenkin tiesi, miten itsepäinen olen, ja soitti lääkärille huolimatta siitä, että kielsin.
Onneksi soitti. Minulla alkoi PEF-puhallusseuranta. Ajattelin kylläkin, että teen sen nyt vain sen vuoksi, ettei siitä ole mitään haittaakaan. Outoja oireita oli ollut, joten sama oli sulkea astma pois laskuista.
Olin tehnyt puhalluksia viikon ja ne olivat tasaisesti todella alhaiset. Silloin tällöin sain puhallettua 400, mutta aina jäi kolmosella alkavalle luvulle. Lähdin kauden ensimmäisiin vapaan kisoihin Siilinjärvelle. Verryttely oli aika tahmeaa, mutta kerran olin tullut, niin totta kai lähdin siitä huolimatta. Joskus tunne voi valehdella.
Kuitenkin heti alusta asti hengitys oli todella vaikeaa. Tuntui, ettei happea kerta kaikkiaan tule riittävästi. Tarvitsisin sitä enemmän, mutta en vain saa enempää. Toiselle kierrokselle lähtiessäni sanoin äidille, että happea ei tule. Lähdin kuitenkin sinnikkäästi mättämään isoon nousuun toista kertaa.
Ja SE oli virhe.
Minulla meni sen nousemiseen luultavasti puoli ikuisuutta. Kaikki varmasti katsoivat, että kohta lähden ennemminkin taaksepäin kuin nousen ylöspäin.
Pääsin kuitenkin mäen päälle, mutta henki oli todella tukossa. Kävin taistelua pääni sisällä: keskeytänkö vai enkö. Lopulta pysähdyin edes sitä varsinaisesti päättämättä. Olin ihan poikki. Joku sanoi, että älä pysähdy. Lähdin uudestaan liikkeelle, mutta pääsin eteenpäin metrin – ja sitten pysähdyin, enkä lähtenyt enää uudestaan.
Haukoin henkeä, mutta en saanut sitä. Kun olin ollut siinä hetken, hengitys alkoi vinkua. Sitten se alkoi pätkiä, kun aloin itkeä. En saanut henkeä, se pätki ja vinkui. Olin siinä useamman minuutin, mutta se tuntui pitkältä ajalta, koska pian alkoi tulla kylmä. Minulla oli ohuen kisapuvun alla vain yksi kerrasto. Kisailijoita meni ohi kummaltakin puolelta, edestä ja takaa.
Mutta yksikään katsoja tai lenkkihiihtäjä ei pysähtynyt.
Kukaan ei pysähtynyt kysymään, onko minulla kaikki hyvin. Kukaan, edes tutut, eivät pysähtyneet kysymään, että selviänkö ladulta pois tai tarvitsenko apua.
Tajusin vasta myöhemmin, miten vaarallinen astmakohtaus voi olla, jos se jatkuu liian pitkään. Olisin voinut menettää tajuntani, jos olisin jatkanut kilpailua pidempään. Ja silloin en olisi päässyt sieltä omin avuin pois. Eikä ketään tuntunut edes kiinnostavan.

Kun tilanne ei alkanut helpottaa yhtään, riisuin numeron ja lähdin henki vinkuen ja pätkien tulemaan mäeltä pois. Oikaisin niin paljon kuin pystyin, vinguin ja hiihdin numero kädessä alas maalialueelle. Varmasti kaikki 100 metrin säteellä kuulivat tuloni ja hengitykseni.
Puhalsin PEF-mittariin 290. En saanut mitään apua mistään, vinguin noin 20 minuuttia ennen kuin ääntä ei kuulunut ihan jokaisella hengenvedolla. Ja olin ihan poikki, varsinkin seuraavana päivänä. Olin ihan järkyttävän väsynyt ja tuntui, että elän niin pahassa happivajeessa, etten ole edes läsnä. Silloin minulla meni hermot itseeni, kun olin kuin elävä kuollut. Treeneissä kävin kävelemässä, koska hiihtämisestä ei olisi tullut mitään. Kävelykin oli lähes ylitsepääsemätön suoritus. Kun tulin 15 minuutin hiljaiselta jaloittelulta, olin ihan loppu. Tuntui, etten jaksa tulla sieltä pois ja kun pääsin pukuhuoneelle, lysähdin kaikki vaatteet päällä istumaan penkille – ja vain istuin. Istuin siinä varmaan 5 minuuttia, kunnes liikunnanopettaja koputti oveen ja tuli sisään. Silloin havahduin ja aloin riisua ulkovaatteita, jotta näyttäisin edes siltä, että teen jotakin järjellistä.
Opettaja kuitenkin kysyi, että onko minulla kaikki hyvin. Hän sentään edes kysyi. Kerroin sitten pikaisesti tilanteestani.

Tilanne onneksi helpotti sen jälkeen ja happivaje alkoi tasaantua. Harjoittelusta tuli kuitenkin entistä vaikeampaa. Minua ahdisti, se oli raskasta ja happi oli niin lopussa, että treeneistä ei tullut mitään. Nousuja ei jaksa nousta ja kun pysähtyy, hengitys ei tasaannu millään ja sitä saa haukkoa, eikä se siltikään riitä. Treenit ovat siis jääneet suunniteltua lyhemmiksi, koska en ole tosiaankaan jaksanut.
Ja tilanne on muutenkin mennyt muutamassa viikossa radikaalisti huonompaan. Hengitys on alkanut tuon kohtauksen jälkeen vinkua joka ikinen päivä, kun vähänkin nauran. Se on aika koomistakin, kun yhtäkkiä kesken hyvän jutun alkaa kuulua vinkumista ja minä oikein syyllisen näköisenä sanon: ”Ei tässä mitään hätää.” Samoin yksi aamu tuli kiire treeneihin ja juostiin. Mari sanoi, että ei kerrota kellekään, että jouduttiin juoksemaan kokonaan hurjat 200m. Sanoin leikilläni, että minä paljastan meidät saamalla astmakohtauksen ennen kuin treenit edes alkavat.
Yllättäen kyllä, määränpäässä aloitin vinkumisen. Ja toisena aamuna olin todella pahalla päällä jo valmiiksi, unohtelin asioita pitkin aamua ja harjoituksiin tullessani olin niin kiukkuinen, että en puhahtanut sanaakaan tai tiuskin kaikille ja totesin, ettei ole viime aikoina järin paljon kiinnostanut tämä harjoittelu, joten ihan sama. Kaikkia lähinnä vain nauratti ja linjavalmentaja heitti asialla läppää, joka huvitti kylläkin myös minua. Onneksi heitti.
Kuitenkin 10 senttiä lunta monon pohjassa, ladulle satanut lumi ja taustalla kuuluva vinkumiseni eivät parantaneet fiilistäni yhtään, joten olin niin räjähdysaltis, että saivat monot, sukset, sauvat, lumi ja ylipäätään koko elämä, jossa kaikki oli sillä hetkellä paskasti, kuulla kunniansa ennen kuin treeni oli edes alkanut.
Lenkin lopussa olin kylläkin taas kuin toinen ihminen – huolimatta siitä, että hiihto ei ollut helppoa ja kivaa.
Aina on kuitenkin syitä hymyillä. Aina.




Kun ensimmäisen kerran sairastuin, se oli rankkaa. En tiedostanut tilannettani ja käännyin sisäänpäin. Tein vain sen, missä olen hyvä: vähättelin. Kun kuulin, että minulla on mykoplasma ja se on nyt minun todellisuuteni, jonka kanssa minun pitäisi elää, niin totesin tyyliin: ”Ok. Ei se haittaa. Teenkö iltapäivällä tehoja?”
Ihan oikeasti, sillä tavalla minä siihen reagoin. Olin niin sinnikkäästi päättänyt pärjätä ja minulla oli niin valtava sisäinen palo, että se lopulta kääntyi minua vastaan ja ajoi minut sellaiseen jamaan, mistä en ole vieläkään täysin päässyt yli. Mutta se sisäinen palo teki minusta myös vahvan ja sai minut selviämään siitä kaikesta. Se rakensi minulle suojakuoren iskuja vastaan. Kun sain kilpailukiellon sairauksien takia, en olisi halunnut nähdä treenikavereitani tai kuulla heiltä mitään harjoitteluun liittyvää. He olivat kuitenkin minun parhaita kavereitani enkä halunnut aiheuttaa heille pahaa mieltä ja syyllisyyttä siitä, että minulla oli paha olla ja vihlaisi syvältä kuulla, miten hyvin heillä oli kulkenut kisat ja sujunut treenit, kun itse en ollut päässyt mihinkään ja olin rykinyt keuhkoni pihalle. Vetäydyin kuoreeni, mutta aloin oppia kestämään sitä tuskaa, jota se aiheutti. Yritin hyväksyä sen, että olen sairas ja etten saisi treenata niin paljon.
Mutta olin niin hemmetin itsepäinen. En uskonut kenenkään neuvoja. En halunnut kuulla niitä kaikkia syitä, miksi en saisi startata tai miksi en saisi lähteä treenaamaan. Luulin tietäväni itse, mikä minulle on parasta – ja se olisi ladulla tai juoksusuoralla. Ihan sama, vaikkei kulkisi.
Olin varma, että vain treenaamalla pääsen tulokseeni. Olen aina kuullut, ettei onneen ei ole oikotietä ja ristin sen motokseni, jonka varjolla perustelin tyhmyyttäni itselleni. Yllättäen se tuntui auttavan.

Olin tottunut siihen, että aina pitää olla jotain tekemistä. Olin huono jäämään aloilleen.
Opin kuitenkin pikkuhiljaa kuuntelemaan itseäni, opin lepäämään ja ottamaan myös iisisti. Siinä on vieläkin kehitettävää, koska olen tottunut suorittamaan. Joskus se menee edelleen yli. Opin kuitenkin kestämään sitä, että muilla menee hyvin ja minä en pärjää. Se tuntuu vieläkin pahalta, mutta se ei enää aiheuta sellaista tuskaa. Se on aika lailla alkanut juurtua perusolotilaksi, millaiseksi se ei kuitenkaan saisi tulla. Minun pitää kaikesta huolimatta säilyttää usko itseeni, koska sisimmässäni tiedän, että minä pystyn. Ja moni muukin tietää, joka on minut kauemmin tuntenut ja tekemistäni vierestä seurannut. Olen koko ikäni hiihtänyt ja kisaillut – ja 10-vuotiaasta kirpusta asti olen kiertänyt kansallisia kisoja. Kohta alkaa tulla ikää 20 ja varsinaista kilpahiihtotaustaa 10 vuotta täyteen, mikä on puolet siitä ajasta, mitä olen ylipäätään elänyt.
Se onkin suurin syy siihen, miksi en luovuta. En pysty elämään ilman tätä. Mitä enemmän alan asiaa pohtia, sitä enemmän vakuutun siitä, että tämä on kuitenkin se, mitä haluan tehdä. Tämä on antanut niin paljon, ettei millään muulla ole edes väliä. Tästä lajista on tullut arki, koko elämäni pyörii sen ympärillä. Niin se on nyt ja tulee aina olemaan. En usko, että osaisin enää koskaan elää ilman suksia elämässäni, ilman ainuttakaan ajatusta hiihdosta. Sukset olisivat ainakin naulassa ja ajattelisin, miten monet kisat niillä on hiihdetty.
Miksi minun edes pitäisi elää ilman hiihtoa? Ei sitä pääse karkuun. Vastoinkäymiset ja niiden tuoma tunteiden kirjo on vain kestettävä ja luovittava tietä eteenpäin. Täytyy mennä askel kerrallaan.

Puhalsin toisen viikon PEF-puhalluksia avaavan lääkkeen kanssa. Lääke nosti arvoja parhaimmillaan jopa 100 l/min. Se on jo paljon. En kuitenkaan saanut ottaa lääkettä ennen treenejä, koska se oli tutkimuskäyttöä varten. Niinpä kärsin treeneissä ja sain helpotusta treenien jälkeen tultuani kämpille. Se ei kuitenkaan ollut enää sama asia, koska ahdistus oli jo ehtinyt alkaa.

En ole käynyt kisoja muutamaan viikkoon. Se olisi ollut turhaa, koska hengitys olisi hirttänyt kiinni. Ilmoitin kuitenkin jo ennen Siilinjärven tilannetta, ettei minua tarvitse ilmoittaa SM-kisoihin Vöyriin. Minusta ei ole sinne lähtijäksi ja tutkimukset olivat juuri silloin alkaneet.
Diagnoosiksi minulle tuli lopulta keuhkojen hyperreaktiviteetti eli yliherkät keuhkoputket. Oireeni ja tutkimustulokseni eivät täysin sopineet astman kriteereihin, mutta oireet ovat niin pahoja, että niille on löydyttävä jokin selitys ja hoitokeino. Minulla on astmankaltainen tulehdustila keuhkoissa, jota aletaan hoitaa astmalääkkeillä, eli käytännössä voin sanoa minulla olevan häikkää astman kanssa. Se on paljon helpompaa selittää ja ymmärtää kuin hyperreaktiiviset keuhkot.
Tulehdus on kehittynyt keuhkoihini vuosien kuluessa pahan infektion ja samanaikaisen rasituksen myötä. Minulla oli paha mykoplasmainfektio, joka toikin aika paljon kuraa niskaan. Luultavimmin myös tämä juontaa juurensa sieltä, samoin kuin maitoallergia, mahaongelmat ja kaikki muutkin ongelmat.
Olen kuitenkin todella iloinen, että tälle löytyi selitys ja hoitokeino. Tämä on alkanut häiritä elämääni jo sen verran paljon, että sille oli pakko tehdä jotakin. Onneksi äiti toimi ripeästi, sillä jos asian hoitaminen olisi ollut minusta kiinni, se ei olisi kunnossa vieläkään. Itsepäisyydelläni ei ole joskus rajoja, mutta onneksi äiti tietää sen paremmin kuin kukaan muu.
Tämä selittää myös monen muun vuoden ongelmat, jotka alkavat aina samaan aikaan syksyllä. Tulee ihan yllättäen parissa viikossa paha ylikuormitustila, joka johti tänä vuonna väsymykseen ja rauta-arvojen kanssa taisteluun. Kun keuhkot eivät kierrätä happea kunnolla, lihakset eivät sitä saa ja väsyn. Kuormitun liikaa ja en jaksa. Ja kun tilannetta ei tiedosteta ja korjata, se jatkuu. Kierre jatkuu, piiri pieni pyörii, samaa ympyrää ja tulee takaisin samaan pisteeseen. Olen taas lähtöruudussa. Turhaudun ja alan luoda sotasuunnitelmaa siitä selviämiseen.
Ja samaan aikaan tuntuu, että muilla urheilu on pelkkää nousukiitoa. Muut eivät väsy tai kohtaa ongelmia. Tai ainakin he selviävät vähemmällä. Joskus se tuntuu epäreilulta, mutta sitten muistan, että on hyödytöntä murehtia asioita, joille ei voi mitään. Täytyy vain sopeutua ja hoitaa tyttö kuntoon. Se on projektini nytkin.
Itse asiassa se on projektini aika usein. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan. Urheilija ei tervettä päivää näe - ainakaan minun tapauksessani.

Lääkäri myös sanoi, että keuhkoni ovat niin herkät, että pakkasessa hiihtäminen supistaa niitä niin paljon, etten kestä pakkaskisoja. Se on fakta. Melkein voitonriemuisena sanoin kotona: ”Minähän sanoin! Minähän olen sanonut vuosikausia, etten kestä pakkasta! Eikä kukaan oo minua uskonu!” Tuntui melkeinpä huojentavalta kuulla se lääkärin suusta, koska olen miettinyt, miten kukaan tervejärkinen ihminen hiihtää kilpailut -20 asteen pakkasessa. Olen tullut siihen tulokseen, ettei muilla voi tuntua samalta keuhkoissa, koska tasan tarkkaan KUKAAN ei hiihtäisi silloin kisoja -15 astetta kylmemmässä. Nyt sain sille varmuuden: en ole kuvitellut sitä. En ihan oikeasti kestä pakkasta. Eikä keuhkoja voi pukea valitettavasti villahousuihin!
Kun sain ottaa avaavaa lääkettä ennen lenkkiä, hiihtäminen oli ihan erilaista. Se oli jopa kivaa! Tiedän, että sen pitäisi olla paljon parempaa, jos meinasin pärjätä tällä hetkellä, mutta se on kuitenkin paljon parempaa verrattuna siihen, mitä se on syksyn jälkeen ollut - tai varsinkin verrattuna viime viikkoihin. Minähän jaksoin! Se oli ihan yllättävä tuntemus. Siltä ei ole tuntunut pitkään aikaan, olen käynyt maksimissaan tunnin lenkkejä ja olen ollut siinä vaiheessa jo ihan poikki. Viimeisellä lenkillä ylämäissä olen miettinyt, että mitähän helvettiä oikein ajattelin, kun lähdin vielä. Olisinpa jo lähtenyt pois täältä itseäni kiusaamasta.
Huomasin, että suksi liikahtaa. Mätin urheilukentän ympäri lämä tiskissä, ihan täysiä hymyssä suin, melkeinpä nauraen, koska voin. Koska pystyin. Oli niin siisti tunne päästä pitkästä aikaa niin kovaa ja mennä vauhdilla. Sen jälkeen tarkkailin hengitystäni; alkaako se vinkua? Ahdistaako?
Mutta ei kumpaakaan. Olin ladulla puolitoista tuntia ja pitkästä aikaa nautin siitä. Minua kiinnosti olla siellä, vaikka se ei parasta kulkua ollutkaan. Olin vain tyytyväinen, ettei minulla ollut pitkään aikaan aikomustakaan lähteä Vöyriin. Se olisi ollut kallis reissu lähteä tukehtumaan. Se olisi aiheuttanut vain pahaa mieltä, koska tiedän varsin hyvin faktat: minusta ei nyt ole hiihtämään kisoja. Se oli ainoa oikea päätös ja kerrankin osasin tehdä sen. Koska syksyllä päätin olla ottamatta stressiä asioista, joille en voi mitään tai joiden pitäisi tuoda minulle iloa. Kisat tähän välisiin olisivat silkkaa hulluutta, itkua ja hampaiden kiristystä. Leikkisin vain terveydelläni, ja sitä olen tehnyt ihan tarpeeksi.
Tuntuu ihan hyvältä osata olla joskus viisas. Voisi harkita useamminkin.

Vielä viikko sitten tuntui ylitsepääsemättömältä ottaa edes 10 sekunnin spurtti. En olisi saanut itseäni liikkumaan niin nopeasti. Kävelin mäet, kaikki voimat olivat kadonneet, hiihdin mummojen vauhtia kilpailijoiden sykkeillä. Nytkin syke oli herkkä, koska hiihto on ollut niin vähäistä ja vaikeaa, mutta jaksoin. Pystyin ottamaan vauhtileikittelyjä. Miten voikin ihminen tulla niin iloiseksi siitä? Olin yhtä hymyä koko lenkin. Olin niin äärettömän iloinen!! Sitä on vaikea sanoin kuvata, miten onnelliseksi se minut teki.
Prkele, kummasti auttaa tässä lajissa se, että henki kulkee!

Ja ensimmäistä kertaa pitkästä aikaan minusta tuntui siltä, että tässä voi ehkä olla jotain järkeä. Tämä ei ole pelkkää järjetöntä pyristelyä, mutta en koskaan pääse lentoon. Ehkä asiat alkavat nyt selkiytymään, kun perimmäinen syy vuosien vaikeuksiin saattoi selvitä nyt.
Ehkä saan siivet selkään, kun tarpeeksi kauan jaksatte katsella. Ja en putoaisi ihan heti.
Hoidan tulehduksen keuhkoistani, käytän avaavaa ennen treenejä ja kisoja, en ehkä tukehdukaan enää. Ehkä myös kesän siitepölykaudella on helpompaa ja ehkä en mene selittämättömään ylirasitustilaan joka vuosi samaan aikaan.
Ehkä myös rauta-arvoni alkavat kohentua, kun happi alkaa kiertää. Ehkä elimistöni on vähentänyt punasolujen määrää, kun hapenpuutteen vuoksi niitä ei ole edullista pitää enempää.
Ehkä kaikki loksahtaa paikoilleen, kun selitys ja syy sille kaikelle saattoi vihdoinkin löytyä. Ainakin toivon, että tällä on positiivisia vaikutuksia jatkoa ajatellen.
Jotenkin minusta tuntuu nyt siltä, että tällä kaikella on varmasti tarkoitus. Kyllä sillä on oltava. Voisin ruveta listaamaan tähän melko pitkän listan siitä, mitä kaikkea ongelmaa minulla on ollut. Se tuskin on tarpeen. Tiedän ne itse ja osan olen ehtinyt unohtaa, koska niitä on tosiaan ollut niin paljon. Enkä suinkaan vitsaile. Jos epäilette, voin toki listatakin kaiken!
On toisaalta ihme, että vieläkin olen tässä. Pysähdyn välillä ihmettelemään sitä itsekin. En ole pärjännyt vuosikausiin ongelmieni vuoksi. Tekeminen on ollut vaikeaa, mutta on ollut myös niitä hyviä päiviä.
Onneksi niitä on ollut enemmän – kaikista näistä vaikeista päivistä huolimatta.
Kun asioita käy tarpeeksi paljon läpi, niihin alkaa turtua. Olin jo hyväksynyt astman ennen kuin olin saanut diagnoosin. Uusiin asioihin sopeutuminen on rankkaa, mutta sitä kutsutaan toisinaan myös elämäksi. Niin sanoi valmentajani, kun keskustelin hänen kanssaan tilanteestani. Saan olla kiitollinen, että elämässäni on näin paljon ihmisiä, jotka välittävät minusta ja jotka haluavat minulle pelkkää hyvää. Ilman heitä olisin joutunut aika kauas ulapalle ja olisin ihan hukassa.




Kyllä se päivä paistaa vielä risukasaankin, uskon sen. Kun on kerran päättänyt pärjätä ja selviytyä, sitä vaan kummasti pärjää ja selviää. Kun on kerran lähtenyt tälle tielle, ei täältä ole pois tulemista. Eikä siihen ole edes syytä. Miksi jättäisin tämän tien? Mitä voittaisin sillä, jos jättäisin itselleni tärkeän urheilun?
Siitä on tullut arki ja kaikki pyörii pitkälti sen ympärillä, vaikka on olemassa muutakin elämää. Olen käyttänyt monta vuotta siihen, että vain treenaan ja teen asioita treenien ehdolla. Sellainen tärkeysjärjestys on pinttynyt päähäni, mutta tänä kesänä aion silti tehdä asioita hieman eri tavalla kuin kertaakaan aiemmin: aion mennä töihin. Olen ollut pariviikkoisessa kesätyörupeamassa joka kesä saadakseni rahaa, ja olen myös tykännyt touhuta lasten kanssa ja innostaa heitä urheilun pariin treenien merkeissä. Nyt kuitenkin pääsen palkalliseen työharjoitteluun fysioterapeutille ja saan toivottavasti arvokasta työkokemusta, josta voi olla hyötyä kouluun pääsyssä.
Fysioterapiaa minä kuitenkin haluan opiskella. Olen alkanut vakuuttua siitä.

Minulle jää myös aikaa treenata ja totta kai aion myös treenata. Ilman muuta, miksi jättäisin itselleni tärkeän urheilun? Ei siihen ole syytä. Haluan vain ensimmäistä kertaa myös muuta sisältöä elämääni, sillä en halua, että se on ainoa asia, mitä elämältäni haluan. Haluan myös paljon muuta. Olen ollut ainakin kolme kesää samassa työssä, jotta ehtisin treenata. En ole kuitenkaan voinut treenata sen enempää, koska mikään ei koskaan mene niin kuin on suunniteltu. Aina tulee joku este tai selittämätön väsymys, ja huomaan, että olen treenannut vähemmän kuin jos en olisi ollut töissä.
Niinpä haluan nyt kokeilla jotain uutta ja erilaista, mennä ihan oikeaan työhön ja oppia uutta haastamalla itseni vaihtamalla kuvioita. Toki haluan myös pitää hiihtoharkkoja kesällä, koska pidän siitä todella paljon. Olin aina innolla lähdössä pitämään harkkoja ja antauduin suunnittelemaan kivat harkat, koska pidin siitä niin paljon. Mikään ei ole huikeampaa kuin nähdä, miten lapset ja nuoret kehittyvät niin nopeasti ja miten minäkin kehityn ohjaajana vuosi vuodelta.



En kuntoudu varmasti tälle kaudelle, mutta en sitä odotakaan. Toivottavasti pääsen pian kokeilemaan, miten kilpailu sujuu. Kukaan ei voi luvata, etteikö oireita ilmenisi tai hengitys menisi tukkoon, mutta pakko sitä on jossain vaiheessa kokeilla. En saa alkaa pelkäämään tarpeettomasti. Aion käydä yhdet SM-kisat tänä vuonna Rovaniemellä, jossa meillä on myös SM-viesti. Ne ovat ensimmäiset ja viimeiset KLL-kisani, koska olen aina ollut niissä kipeä, joten myös siihen katsoen odotan niitä. Toivottavasti olen siinä kunnossa, että reissusta ei tule aivan turha, vaan pääsisin myös maaliin asti. Kisastartit jäävät luultavasti tänä vuonna historian pienimmäksi, mutta se ei ole tärkeintä. Olen tyytyväinen niihin muutamiin kisoihin, jotka pääsen käymään, koska ei se kilpailu mitään herkkua nyt ole. Saisin vain onnistuneita lenkkejä alle tässä huhtikuuta odotellessa. Tapahtumaa riittää, joten aika menee todella pian. Sitten pääsee jo avaamaan juoksukauttakin, jolle povaan parempaa suuntaa, mikäli tilanteeni saadaan kuntoon.

Loppujen lopuksi, mitä oikein valitan? Minulla on asiat kuitenkin aika hyvin. Olen selviytyjä, koska olen päättänyt selvitä kaikesta. Kukaan ei voi viedä sitä tunnetta minulta pois, koska minä vain olen sellainen ihminen luonnostaan.
Tilanteen täytyy olla jo aika paha, jos edes minun positiivisuuteni ei riitä. Sitä kumpuaa pintaan yllättävissä tilanteissa, vaikka tuntuisi, että se on uusiutumaton luonnonvara. Löydän sitä aina jostakin lisää.
Asenne on se, joka ratkaisee. Elämä on pitkälti vain asennoitumiskysymys.

Kiitos lukemisesta! Jättäkää kommentteja, jos tuli asioita mieleen! :)
Hyvää kevättä nassukat!♥

ps. nauttikaa huikeista biiseistä joita linkitin pitkin tekstiä!


♥:lla Heidi