Ei nämä onnelliset päivät saa päättyä koskaan

Moikka! Otsikko on Elastisen ja Lauri Tähkän uudesta yhteisbiisistä, jonka kuulin ensimmäistä kertaa viime perjantaina, kun Elastinen Feat -ohjelma alkoi. Se vaikutti ihan kivalta ohjelmalta. :) Ja tuo kohta kyseisestä kappaleesta on soinut päässäni koko eilisen päivän, vaikka en ole kuunnellut sitä edes paljoa. Se jää vaan niin pahasti soimaan päähän, että eilen aamulla herätessäni kirjoituksiin ensimmäiset sanat päässäni olivat Lauri Tähkän äänellä: "Ei nämä onnelliset päivät saa päättyä koskaan..." :Dd Marilla meinasi mennä hermot, kun lauleskelin keittiössä ja vielä kirjoituksiin kävellessä, kun Maria alkoi jo hermostuttaa, minä laulelin ja hyräilin muutaman metrin jäljessä (koska en pysy kävelemällä Marin perässä, kun se menee niin hirveää kyytiä!) ja Mari sanoi jo, että lopeta nyt tuo. :DDd Totesin, että mieti sitten minua, kun saadaan se koe nenän eteen ja minulla soi päässä: "Ei nämä onnelliset päivät saa päättyä koskaan..." No, kieltämättä sen kokeen saatuani nuo riimit eivät soineet enää päässä, sattuneesta syystä oli muuta mielessä. Kuten se, että voi helskatti, mitkä kirjoitelman aiheet! :D

Nyt on kirjoitukset ohi ja on aikaa vaikka päivitellä blogia, miten ihanaa! :D Tosin kirjoitusmenestyksestä ei sitten puhuta.. :D En kommentoi ennen kuin oikeat tulokset tulee toukokuussa, koska pelkään pahinta kummankin kohdalla. :D
Joten ei niistä sen enempää. Nyt on kuitenkin varmuudella lukio ohi, koska niin huonosti ei kuitenkaan rimaa alitettu! :) Muistan ainakin pitkään, miten lukiotaival tuli päätökseen, koska eilen ukki tuli hakemaan minua kirjoitusten jälkeen ja sitten mentiin Iisalmeen puistohiihtoihin. Siellä sain nähdä useita esikuviani ja idoleita, kuten Petter Northugin, Emil Jönssönin, Ristomatti Hakolan, Sami Jauhojärven, Niskasen Kertun ja Monosen Lauran. Teen varmaankin siitä postausta myöhemmin (nyt kun minulla tätä aikaa on tälle blogillekin! :D), koska tähän postaukseen tulee niin paljon kuvia, että en ala enää tähän niitä laittamaan.

Tosiaan tässä postauksessa on nyt kuvia aika sekalaisesti tammikuulta tänne maaliskuulle, joten en kaikista edes ala selittämään sen koommin. Mutta luulen, että tykkäätte katsella myös kuvia? :) Jättäkää sitten myös kommentteja, mitä tykkäsitte postauksesta ja miltä minulle tyypillinen arki näyttää teidän silmäänne, sillä tämä postaus käsittää parin kuukauden ajanjakson ja kuvat ovat sekalaisesti siltä ajalta ihan tavallisesta arjestani! :) 

Mari tyhjensi vaatekaappia ja sieltä löytyi muutama paita, joista se halusi luopua. Niinpä minä sitten sain vaatekaappiini uutta sisältöä, sillä minä kelpuutin kyseiset paidat. Mari aikoi tulla osingoille minun kaapille, kun sitä viimeistään kämppää purkaessa sitten tyhjennän. :D
Niin, ajatella! Enää reilu kuukausi kämppä Putaalla ja sitten muutan kotiin siihen asti, kun toivottavasti pääsen kouluun. Ja reissuun on enää hurjan vähän aikaa!! :) 

Puijolla oli kisat tammi-helmikuun vaihteessa ja olin siellä kisaturistina. Tai oikeastaan olin siellä kisailijan mukana itse hiihtämässä lenkkiä, mutta eihän se kovin hääppöistä ollut. Tämän kauden kisat ovat jääneet hyvin vähälle hengitysongelmien kanssa.

Sitten oli hyvinkin pitkästä aikaa ensimmäistä kertaa tälle talvea hyvä fiilis hiihtää! Tehoja en ollut tehnyt aikoihin, mutta tällä lenkillä Vieremällä hengitys kulki pitkästä aikaa niin hyvin, että teki mieli mättää ihan täysillä pieni lenkki ympäri. Sen jälkeen tunnustelin, että alkaako vinkua, mutta en vinkunut. Sen jälkeen alkoikin parempi jakso (joka käsittää reilun viikon:D) että treenit kulkivat hyvin. Lupauduin ensimmäistä kertaa puoleentoista kuukauteen kilpailuihin piirinmestaruus parisprintteihin Puijolle Maaritin kaveriksi ja se sujui ihan hyvin, mutta viimeisen rypistelyn jälkeen hieman vinguin, mutta se loppui äkkiä eikä ahdistanut sen pahemmin.
Kuitenkin jo samana iltana aloin vinkua kun nauroin ja se ei enteillyt hyvää. Mari keskeytti koko hauskan jutun kesken kaiken ja kysyi: "Heidi, vinguitko sä just?!" Minäkin siinä menin totiseksi: "En!!" ja saman tien vedin henkeä sisään ja vinguin. Seuraavana päivänä homma lähti taas lapasesta ja vinguin ennen treenejä, kun valmentaja oli selittämässä ohjeita ja ei siitä selittämisestä meinannut mitään tulla, kun kaikki toitotti minulle: "Heidi hengitä!" ja minä siihen: "Minähän hengitän! Ei minulla ole mitään hätää!" ja vinguin suksia jalkaan laittaessa, siellä lenkillä ja lenkin jälkeen. Sitten tuli taas huonompi ajanjakso, jonka luultavasti tuo sprinttikisa laukaisi. Sitten on välillä ollut parempia treenejä ja tehoharjoitukset ovat sujuneet viime aikoina melko hyvinkin. 

#xcskierslife #lifegoals #mällipohjassa #jäätää

Oli siinä kyllä maailmankirjat sekaisin, kun helmikuussa joutui kaivamaan kumpparit kaapista, koska ei tuolla mitenkään päässyt sukat kuivana 500 metriä kouluun menemään. Onneksi on hienot uudet Vikingin kumpparit, koska onni on kuivat jalat. ;) 

Hiihtokoulussa on ollut mukavasti innokkaita lapsia ja niiden kanssa on niin huippua touhuta! Monesti väsyttää ennen hiihtokoulua, mutta sen jälkeen on ihan huikee fiilis, kun näkee miten lapset kehittyy tunninkin aikana ja miten innokkaasti ne on mukana! Yhden suksen jalkapallokin alkoi sujua ja maaleja tulla, kun ensin keksivät, kuinka siinä liikutaan. Se on niin palkitsevaa, kun lapset oppii! 

Nämä patongit olivat niin PARHAUTTA ettei oo varmaan ikinä syöty mitään noin hyvää, leipää ainakaan! Ostettiin kaupasta esipaistettuja moniviljapatonkeja ja sitten laitettiin sinne vaikka mitä täytteitä; paistettua kananmunaa, punasipulia, salattia, ananasta, paprikaa, kurkkua, ketsuppia, avokadoa, jauhelihaa (sitä jäi ruualta) ja miksei sinne voisi laittaa myös tonnikalaa tai jotain muuta! Nuo oli ihan täydellisiä! ♥

Piirinmestaruusviesteissä kaksi Pahkan joukkuetta pääsi podiumille, aika legendaarista! :D Tosin joukkueita ei ollut enempää kuin kolme, mutta oli silti legendaarista, että meitä oli kaksi joukkuetta niistä kolmesta. ;) Minäkin jäin henkiin (vaikka aiemmin kerroinkin, että tämän kisan jälkeen keuhkot ottivat itseensä ja homma levisi taas käsiin), mutta olin niin iloinen, kun sain käytyä kisoissa ja startin sitten tammikuun alun jälkeen. Melkein jännitti aloittaa meidän parisprintti ja mietin, että mihinkähän sitä on lähtenyt, mutta ei se ollutkaan yhtään niin paha kuin odotin! :D

Emmin penkkareissa oltiin katsomossa ja oltiin kuvausvastaavina, koska ei itse enää tänä vuonna haluttu osallistua niihin. Ei olisi jaksanut. :D
HUOM! Huomatkaa päälläni oleva PiLu -15 -abihuppari. ;) Ihan tarkoituksella valittu päälle. :D 

Emmi happened on my face :D Se kävi vähän piirtämässä huulipunalla, kaikki söherrykset ei oikein edes näy. :D Plus erehdyin menemään vessaan lukiolla, abeja odotellessa rekkaan (olin siis kuvaamassa :D) ja nää abinat oli säätäny vessan hanan silleen, että vesi tuli käsisuihkusta ja kastelin vasemman jalan reiden ja takin helman.. :D love you all ♥

Marin ja minun lukulomalta on paljon kuvia vaan lenkiltä, koska eihän me muuta olla tehty eiku.. :D Hyvää aikaa lähteä valoisan aikaan lenkille ja sitten lukea kirjoituksiin. Yksi päivä satoi ihan tajuttomasti lunta! Sitten se loppui myös yhtä nopeasti kuin alkoikin. :D Oli kyllä ihan kuin lumiukko ja ladut meni umpeen, mutta me toimittiin sitten latukoneina vuorotellen. 

:D 

Maakuntaviesti päästiin hiihtämään kotikentillä Kiuruvedellä ja oli kiva olla tapahtumassa mukana! Aloitin Pahkan kakkosjoukkueen viestin ja aloitusosuudella oli kovaa kyytiä, mutta vauhti olisi riittänyt vastaamaan muiden osuuksien hiihtäjiin ihan hyvin ainakin ajan perusteella. Tämä olikin ensimmäinen onnistunut kisa koko talvena tai tosi pitkään aikaan! Se vauhdin fiilis ei jäänyt vain sinne harjoituslenkeillä tehtyihin vk-harjoituksiin, vaan siinä oli jotain sitä samaa vanhaa tahtia, mitä siinä joskus oli. Kaiken lisäksi ei ahdistanut yhtään, en vinkunut maalissa (paitsi olin varma että sormet joudutaan amputoimaan, koska ne olivat niin jäässä:D) ja jäi muutenkin hyvä fiilis kisasta. 

Ollaan oltu nyt Marin kanssa hiihdon 1-tason valmentajakoulutuksessa parina peräkkäisenä sunnuntaina Kuopiossa ja vielä olisi tapaamisia kevään aikana. Nyt on käyty lajiosa eli ollaan touhuiltu paljon suksilla ja sitten on ollut myös teoriaosaa. Mari meni toisena sunnuntaina Putaalle, koska sillä oli hiihtoloman aikana siellä matikan preppauksia, niin minä tulin junalla Iisalmeen ja sieltä tultiin sitten hakemaan kotiin. En ollut ikinä mennyt itsekseni tuollaisella "oikealla" junalla mihinkään, mutta osasin mennä oikeaan junaan ja pääsin ihan oikeaan paikkaan. :D
Käytiin syömässä Prisman Pizza Buffassa ennen lähtöä ja voi tuska sitä ahtamisen määrää.. :D Siellä oli ihan oikea noutopöytä ja minäkin sain sieltä melkein kaikkea syödä. Sitten minulle tehtiin vielä ihan oma maidoton pitsa (eli ilman juustoa) ja se olikin ihan kokonainen! Luulin, että ne tuo tyyliin muutaman palan vain. En saanut tietenkään ottaa sitä mukaan, koska se on Buffan idea, niin ahdettiin sitä sitten Marin kanssa kahdestaan, koska ei tosiaankaan haluttu laittaa puolta pitsaa roskiin! Kamalaa ruuan haaskausta! Ei kuitenkaan nyt tee mieli syödä pitsaa hetkeen. :D

Junassa alkoi jo väsyttää, mutta olin silti tyytyväinen. Elämässä on niin paljon ihania asioita, joista olla kiitollinen ja syitä olla onnellinen! 

Akilla oli Vieremällä kisat ja olin katsomassa. Flunssaa meinasi myös iskeä, mutta sain sen kuitenkin karistettua varotoimenpiteillä. Se kuitenkin palasi viikon päästä ja jouduin jättämään Rovaniemen SM-viestin ja KLL-kisan välistä.

Oulussa oli kiva hiihdellä uusia reittejä, meni aika nopeasti, kun ei ollut vanhoja ja liiankin kulutettuja maastoja! :) 

Oih, kiinalaisen ruuat olivat parhautta! ♥ Ja se on minullekin melko turvallinen paikka syödä, koska ruuissa ei käytetä maitoa. Jäätelö oli ainut, jota en syönyt ihan syystäkin. :D

Ahkera opiskelu ja viikon ajaksi poiskarkotettujen flunssan oireiden palaaminen vaativat suklaata, mutta koska sitä ei voi syödä, niin Pepe hoiti hommansa. Alkoi jo pikkuhiljaa kypsyä tuohon lukemiseen ja kirjoituksia edeltävällä viikolla alkoi mennä jo lahnailuksi koko homma, kun ei yksinkertaisesti vaan enää jaksanut. :D 

Kuten jo aiemmin kerroin, sairastuin siis kamalaan kurkkukipuun ennen Rovaniemen sm-kisoja. Sinne oli kuitenkin matkaa noin 500 kilometriä suuntaansa, joten sinne asti ei viitsinyt kipeänä lähteä. Kaiken lisäksi pari kertaa olen sen virheen tehnyt, että olen kipeänä lähtenyt sm-kisoihin kauemmaksi ja siitä ei ole mitään hyvää seurannut; keskeytys Lahdessa ja väliinjätetty kisa Ristijärvellä. Kummastakin jäi vain paha mieli ja varsinkin, kun tilanteen olisi tiennyt jo lähtiessä. Olin vain niin itsepäinen, etten omaa parastani ajatellut, vaikka siellä kisoissakin olin täysin väärässä paikassa.
Sunnuntaiksi olo alkoi kuitenkin jo kohentua, niin tulin Putaalle hyvissä ajoin katsomaan kansallisia Tuisku-hiihtoja ja kannustamaan useita tuttuja. Pääsin siis kisaturistin virkaan, vaikka palo ladulle oli kova. Nyt meni kuitenkin näin, mutta olin ihan tyytyväinen, että pääsin edes joihinkin kisoihin osalliseksi - vaikka sitten katsojaksi. Ja olinpahan ollut Rovaniemellä keskeyttäneiden listan ensimmäinen, saavutus sekin! Siis tosiaan oli ihan nice katsoa tuloksia ja huomata, että olen näköjään käynyt Rovaniemellä tänään keskeyttämässä. :D Siinä on saattanut moni tuttu, joka minun tilanteeni tietää, pohtia harmissaan, että mitähän minulle on tullut. No, en ollut lähimaillakaan Rovaniemeä vaan olisin kuulunut pikemminkin sinne poisjääneiden listan ensimmäiseksi, mutta samapa tuolle. :D 

Meidän kämpän katolta valuu joka kevät lunta ja se vaan valuu eikä se putoa ennen kuin se on puolessa välissä ikkunaa ja ei nähdä enää vastapäistä taloa! Kyllä ne sitten yhtenä päivänä sieltä rymähti. :D Oli aika siistin näköistä, kun aamulla avasi verhot ja tuo lumi oli ikkunan takana vastassa ja aurinko paistoi hienosti tuolta takaa! :) 

Samaisena aamuna mentiin aamutreeneihin, että saadaan päivälle aikaa lukea (jota ei kyllä varmaan tehty, koska ei jaksettu :Dd) ja oli niin ihana auringonpaiste, että minä olin ainakin yhtä hymyä! Haluttiin ottaa aurinkoisia keväthiihtokuvia ja otoksia ainakin tuli - ja naurettiin kämpillä, että mitä nämä kuvat oikein ovat... :DDd Kummallakin oli ihme pällistyksiä, mutta saatiin ainakin nauraa! :D Oli kuitenkin myös muutama onnistunut otos. :D

Ei riemulla rajaa, kun on päästään vajaa... :D Tosiaan päivän naurut näille, kunnon tilannekuvia ja ihme säätämistä. :Dd Mutta juuri hauskoja ja hyvin kuvistakin välittyy toi fiilis, mikä oli noiden kuvien ottohetkellä ja se ilo ja energia, mikä musta sillon pursuu, kun kaikki on hyvin ja treenikin sujuu. Montaa kuvaa ei löytynyt, missä en hymyssä suin porskuta menemään - tilannekin oli ehkä naurattava - mutta tuli hyvä fiilis pelkästään näitä kuvia kattomalla! :D

Keli ei voi enää tästä parantua! Vielä kun hankiaisille pääsisi, niin sitten olisi unelmien täyttymys hiihdellä keväthangilla... :)
Tässäpä tosiaan pieni kooste minun kevättalvesta (osittain myös Marin, mutta tässä oli myös sellaisia juttuja, missä Mari ei ole ollut) ja toivottavasti piditte! :)
Kommentoikaa ihmeessä, olisi kiva joskus kuulla mitä ajattelette ja luetteko edes! =)

Tosiaan, vielä jonkin aikaa sitten reissuun oli jäljellä reilusti yli 100 päivää. Joululomalla kun päästiin alle sadan ja päiviä oli 99, se oli jo siistiä. Mutta nyt on enää alle kuukauden lähtölaskenta meneillään ja en voi ymmärtää, miten siistiä se tulee olemaan! Suuntana on tosiaan 10.4 Helsinki ja ollaan minun enon luona yötä. Hän sitten kuskaa meidät maanantaina 11.4 lentokentälle, josta lennetään Pariisiin. Siitä alkaa meidän vajaan kahden viikon seikkailu, joka käsittää Ranskan, Alankomaat, Belgian ja Englannin. En malta odottaa, I couldn't be more excited! ♥

Hyvää kevättä kaikille!

-Heidi

Onko yksilöurheilun aika ohi?

Moikka! Heidi tuli tänne hetken hiljaiselon jälkeen postailemaan, mutta en ala sen koommin nyt kertoilla kuulumisia. Pitää tulla kertomaan niitä kuvien kera myöhemmin, mutta lukio alkaa kuitenkin olla jo loppusuoralla. Lukuloma on kohta lopuillaan (vastahan se alkoi:D) ja viikon päästä alkaa olla lukio ohi, kun kahdet viimeiset kirjoitukset ovat olleet. Itse asiassa niistä puheen ollen, tämä postaukseni tavallaan liittyy niihin. Tulin nimittäin jakamaan teille viimeisimmän harjoitusesseeni, jonka kirjoitin ennen "lomalle" lähtöä. Tavallaan en voi sanoa lähteneeni lomalle, koska olin jo lomalla eikä minulla ollut koulua ennen lomaakaan, mutta lähdin kuitenkin pois Putaalta käymään kotona ja Oulussa. Tavallaan olin siis lomalla. :D

Halusin siis kirjoittaa vielä yhden esseen ennen esseekoetta, kun edelliset äidinkielen kirjoitukset olivat tekstitaito ja se on kuitenkin erilainen tilanne kuin essee ja kielen pitää olla erilaista. Saan tästä nyt suuntaa siitä, minkä arvoisia esseitä pääasiassa olen tänä vuonna kirjoittanut ja mihin minun pitäisi yltää, jos aihe sattuu kohdilleen ja YTL on samaa mieltä opettajan kanssa (joka voi myös olla erittäin eri mieltä, kiitos heille).

Syksyllä kävin esseekurssin ja kirjoitin siellä kaikki esseet 50-60p eli L:n arvoisia. Kartoitin myös esseetilannettani koko lukion ajalta, ja 40-55p on ollut melko yleinen pisteskaala minulle. (Ja jos joku ei tiedä, maksimipisteet ovat siis 60).
Tekstitaidon kokeelle voi tapahtua YTL:ssä mitä vain, mutta se lähti 5, 5 ja 4 pisteillä (maksimi 6 pistettä/teksti). Jos nuo pisteet pysyvät ja essee menee hyvin, minun pitäisi yltää hyvinkin tavoitteeseeni kirjoittaa äidinkielestä L.
Eikä se tavoite ole liian vaativa, koska tiedän pystyväni siihen. Minulla on rahkeita siihen, jos vain YTL on puolellani. Onneksi se on ollut puolellani jo pari kertaa, vaikka biologian arvosanaa se menikin laskemaan neljällä pisteellä.

No, tämän kummempia selityksiä selostamatta seuraavaksi tulee essee. En sano, että tämä on mikään malliessee - en jaa tätä sen takia - vaan sen takia, että aihe oli hyvä. Minulla oli siitä asiaa, mielipiteitä ja ajatuksia, joita sain koota yhteen. Ja tämä aihe sopii myös blogipostaukseksi, joten halusin tehdä siitä postauksen.

7. Onko yksilöurheilun aika ohi?
(esseekoe syksy 2013)

Pikkuleijonien MM-kulta, Susijengi koripallossa ja myös lentopallo ovat olleet paljon esillä mediassa kuluneen vuoden aikana. Joukkueiden pelaajista nuoret saavat hyviä esikuvia ja idoleita, nuoria "superlahjakkuuksia" hehkutetaan ja joukkuelajit on aina nostettu jalustan päälle Suomessa. Jääkiekko on suomalaisille kunnia-asia. Tapahtuuko yksilölajeissa kaiken tämän menestyksen rinnalla mitään? Onko enää hohdokasta olla yksilöurheilija?
        Nykynuorilla riippuvaisuus kavereiden hyväksynnästä on suuri. Moni ei edes uhraa ajatustakaan sille, mitä he haluaisivat harrastaa. Sen sijaan he lähtevät sinne, missä kaveritkin ovat: joukkuelajin pariin. Silloin kaverien tarve voi olla myös hyvä asia, sillä se saa nuoren liikkumaan enemmän kuin hän yksin liikkuisi. Nykyään myös korostetaan paljon sosiaalisuuden merkitystä. Kuitenkin on myös tapauksia, jotka eivät uskalla erottua massasta, ja siten he kallistuvat esimerkiksi jääkiekon tai jalkapallon pariin. Vanhempienkin on helpompaa viedä lapsi jäähalliin tai palloilusaliin muuttumattomiin olosuhteisiin. Ei tarvitse ostaa lapsille säänkestäviä vaatteita, voidella suksia tai huolehtia kuivia vaihtovaatteita - saati itse seistä ulkona vesisateessa lapsia harjoituksista odotellessa. Monelle vanhemmalle on helpompaa kasvattaa lapsi siihen ajatukseen, että yksin tekeminen on tylsää. Jos äiti on sitä mieltä, tekeekö lapsen mieli lähteä yleisurheiluharjoituksiin? Enpä usko.
        Yksilölajin ei kuitenkaan tarvitse olla tylsää! Harjoituksissa on vain mielikuvitus rajana. Yksilölajin harjoitukset ovat erittäin antoisia kokemuksia, joista haalii ympärilleen huomaamattaan perheen, joka koostuu samaa lajia harrastavista ystävistä ja vahvasta yhteenkuuluvuuden tunteesta. Itse olin kotipaikkakuntani outolintu, koska olin yksilöurheilija. Hiihdin ja juoksin, koska siinä olin hyvä ja ne olivat henkireikiäni. Välillä tunsin, etten kuulu joukkoon, mutta saman aikaan rakkaus lajiani kohtaan syveni, sillä en ollut kuitenkaan yksin. Minulla oli urheilupiireistä haalimani "perhe", jonka näkemistä en malttanut odottaa. Odotin yhteistreenejä kuin Kuuta nousevaa. Ennen lukioon tuloani oli kuitenkin vaikeaa olla erilainen ja erottua massasta. Muut pelasivat jalkapalloa tai lentopalloa, joissa heillä oli vahva joukkuehenki. Mutta olihan minullakin täysin oma maailmani koulun seinien ulkopuolella. Sinne maailman juuri minä kuuluin.
        Mitä tapahtuisi, jos kaikki kaverit lähtisivätkin yksilölajien pariin? Viestikisat ovat joukkueurheilua parhaimmillaan, joissa jokaisen yksilön panos on yhtä tärkeä. Kukaan ei jää joukkueen varjoon, vaan vuosien työ näkyy konkreettisesti tasaväkisen joukkueen menestyksenä. On silti selvää, että yksilöurheilu on tietyllä tapaa joukkueurheilua raadollisempaa: kaikki on kiinni vain itsestä. Menestys kohdistuu vain itseen, mutta niin myös menestyksen kääntöpuoli. Kun tulostaso ei vastaa odotuksia, yksilöurheilija ei voi piiloutua joukkueen taakse ja toimia ikään kuin "vapaamatkustajana". Ei voida selitellä, että joukkueen harjoittelussa tehtiin virheitä - silloin mokan voidaan ajatella olevan yhteinen ja sitä myöten se on helpommin perusteltavissa.
       Yksilöurheilijoiden sanotaan toisinaan olevan kovia selittelemään huonoa suoritustaan. Ero onkin siinä, että yksilöurheilijan on opittava kestämään itseensä kohdistuva kritiikki, kyettävä kasvamaan siitä viisaammaksi ihmiseksi hyväksymällä virheensä ja kehittämällä ajattelukykyään, jotta voi ymmärtää, miksi nyt kävi näin. Kaikki on vain itsestä kiinni, ja asenne on asia, joka ratkaisee paljon.
      Yksilöurheilija tekee nimensäveroisesti paljon töitä yksin: satoja tunteja yksin, haastavissa olosuhteissa, ympäri vuoden, pimeässä, kylmässä, poutasäässä ja sateessa. Harvalla yksilöurheilijalla olosuhteet ovat koskaan vakiot, toisin kuin monilla joukkueurheilijoilla, jotka treenaavat pääasiassa sisällä. Yksilöurheilijalta vaaditaan erilaista työmoraalia, mikä voi kuulostaa äkkiä pelottavalta. "Ei kipuu, ei hyötyy" -ajattelutapa on lähes kaikille tuttu. Se korostuu yksilöurheilussa paljon, mutta se ei silti ole oikotie onneen. Yksilöurheilija ei voi olla riippuvainen valmentajasta tai kenestäkään muusta, sillä harjoittelu vaatii joskus itsekkyyttä. Viestissäkään joukkue ei välttämättä pelasta, jos notkahtaa lenkin varrella täysin. Vaihtopenkillekään ei voi istua, jos homma ei ollenkaan suju. On vain taisteltava - ensisijaisesti itseään vastaan.
      Yksilölajeissa on siis haasteensa ja kääntöpuolensa. Pahimman vastuksen löytää katsomalla peiliin, sillä joskus joutuu metsästämään kadonnutta motivaatiota uudelleen. Vaikeina aikoina yksilöurheilijalta vaaditaan tahtoa, halua ja sisua. Yksilöurheilijaksi ryhtyminen ja sellaisena pysyminen vaatii rohkeutta olla ylpeä siitä, että on yksilöurheilija. Jossain vaiheessa huomasin itsekin, että identiteettini on rakentunut sen ympärille. Olen hiihtäjä ja ylpeä siitä. Se on hullu laji, tiedän, mutta hiihdän, ja minulla ei ole mitään syytä peitellä sitä, että pidän siitä.
      On opittava nousemaan pohjalta itse. Se ei silti tarkoita, että olisi yksin. Ympärillä on maailman paras tukiverkko, joka auttaa keräämään palaset, kun hajoaa. Pettymysten käsittely ja laidasta laitaan heittelehtivä yksilöurheilijan tunneskaala opettavat elämästä. Jos olisi helppoa, kaikki tekisivät niin. On iso askel ymmärtää, että itsensä sisällä asuu valtameren kokoinen voima, joka kuljettaa uralla eteenpäin. Pienetkin asiat voivat olla isoja, kun onnistuu. Joskus oma laji tuntuu hulluudelta, mutta sitten ymmärtää, miksi ilman sitä ei voi elää: sitä tekee rakkaudesta lajiin, itsensä takia, ei ketään muuta varten. Sitä tunnetta, mitä väsymystä vastaan taistelu antaa, alkaa tarvita yhtä paljon kuin ruokaa tai unta. Siihen tunteeseen jää koukkuun ja siitä tulee elämäntapa. Itse halusin saada uuden alun lajini ympärillä ja sain sen. Se edellytti kotoa lähtemistä ja itsenäisyyttä, mutta en jäänyt kaipaamaan elämääni kotona. Joukkue ei pidätellyt minua, vaan olin vapaa lähtemään kohti sitä elämää, minne kuuluin. Yksilöurheilijalla on liikkumatilaa, vaikka urheilijan päätöksiä tehdään päivittäin. Siispä urheilu vie usein voiton huvituksilta, koska se vie yksinkertaisesti mennessään!
        Yksilöurheilija saa kuitenkin uskoa tekemiseensä nähdessään yksilöurheilijoiden onnistuvan maailmalla. Iivo Niskasen ja Sami Jauhojärven olympiakulta hiihdosta, Jenna Laukkasen EM-kulta uinnista, Kaisa Mäkäräisen ampumahiihdon maailmancupin voitto, Kaisa Lehtosen hienot suoritukset triathlonissa, Suomen keihäsmiesten mitalisijat MM-kisoissa ja nuoren juoksijalupauksen Alisa Vainion huikeat ennätysajat saavat yksilöurheilijat vakuuttumaan siitä, että heillä on mahdollisuudet vaikka mihin, ja joukkueurheilijat ja katsojat huomaamaan, että myös yksilöurheilulla on tulevaisuus. Sen aika ei ole ohi. Siitä huolimatta, että yksilöurheiluun saa kannustaa lapsia ja nuoria enemmän, koska joukkuelajeihin he ajautuvat itsekin, meillä on paljon lupaavia nuoria yksilöurheilijoita, joilla on rahkeita mihin vain he ikinä haluavat. Se vaatii päätä: kärsivällisyyttä, tahdonvoimaa ja motivaatiota, mutta se antaa aina enemmän kuin ottaa.
          On yksilöurheilijoillakin syitä olla ylpeä. Meidän sarallamme on tullut ja tulee jatkossakin menestystä. Tulee aina olemaan samanlaisia temperamenttisia outolintuja, jotka uskaltavat pitää päänsä ja pitää kiinni siitä, mikä tekee heidät onnellisiksi. Joku toinen voi nauttia joukkuelajien tuomasta yhteisöllisyydestä ja sen hurmasta, mutta joillekin se ei riitä. On niitä energiaa pursuavia yksilöitä, jotka haluavat tehdä kaiken nyt heti paikalla itse mahdollisimman kovaa, pitkään ja niin hyvin kuin pystyy. Heidän tarpeensa eivät täyty joukkueurheilijoina, jossa he eivät voi tehdä kaikkea itse. Juuri heistä tulee täydellisiä yksilöurheilijoita, koska heitä ei voi mahduttaa tiettyihin rooleihin tiettyihin tehtäviin. He ovat luonnonlapsia ja saavat ilon siitä, kun saavat vain mennä.
         Kun uskaltaa tehdä sitä, mitä rakastaa ja mistä nauttii, ei voi sanoa tehneensä väärää päätöstä. En voisi kuvitella itseäni joukkueurheilijana. Se ei ole koskaan tehnyt minuun samanlaista vaikutusta kuin yksilöurheilu. Saan joukkueessa toimimisen tunteen viesteissä, mikä on aivan omanlainen hetkensä, mutta kuitenkin kaipaan sitä suoritustilannetta, kun kaikki ohjakset ovat minulla ja saan käskyttää itse itseäni. Yksilöurheilija ei saa siis olla liian mukavuudenhaluinen, koska loppujen lopuksi harvoin mennään mukavuusalueella. Se ei silti tarkoita, etteikö se olisi kivaa - se on juuri se juttu!
       Urheilusta tekee kiehtovaa juuri se, että siinä on niin monta ulottuvuutta. Jokaiselle löytyy takuulla jotakin. Yksilöurheilu tulee pysymään joukkueurheilun rinnalla edelleen, sillä sen romahtamiselle ei ole syytä. Sen rooli voi jopa korostua tulevaisuudessa. Yksilöurheilijana oleminen on identiteetin kulmakivi ja ikään kuin pysyvä olotila. Se asuu sisällä nyt ja aina. Siitä eroon pääseminen on sama asia kuin yrittäisi päästä ulos omasta kehostaan. Mahdotonta, eikö totta?
         Yksilöurheilu elää. Se ei ole lähdössä mihinkään. Kuka sitä edes epäili?

YTL epäili, mutta pistin jauhot suuhun, haha. :D Mutta tosiaan, tässä oli esseeni. Sain siitä 55 pistettä ja varovaisen L:n arvosanaksi. Teksti on lähestulkoon sen ulkoasun mukainen, jollaisena sen opettajalle annoin. Tosiaan paria epämääräistä "se" -ilmausta selvensin keksimällä siihen substantiivin, mutta muuten teksti on alkuperäinen.
Se mahtui yhdelle konseptille eli käsitti noin neljä sivua. Suosituspituus esseelle on 4-5 sivua. Minulla oli tässä esseessä melko pieni käsiala, mutta esseeni, josta olen ehkä ylpein koko lukioaikana, on viisisivuinen ja sain siitä 55-60p. Olen siitä niin ylpeä ja kaiken lisäksi se oli aineistoessee, joita yleensä vältän. Mieluummin kirjoitan valmiista otsikosta, varsinkin, kun minulla ei ole ongelmaa tuottaa tekstiä. Aineiston kanssa muuta tekstiä kuin omaa ajattelun tulosta tulee myös paljon, mikä pidentää itse esseetä helposti.
Sain kuitenkin myös korjausehdotuksia. Aloitustani kehuttiin, koska se oli kiinnostava. Muutama pilkkuvirke ja epämääräinen "se"-sana korjattiin. Myös jokan ja mikän erottamisen kanssa minun on oltava tarkkana. Muutaman jutun olisi voinut jättää pois tai ilmaista tiiviimmin. Myös muutaman viimeisen kappaleen järjestystä olisi voinut miettiä ja siten tiivistää, jottei tule vahingossa toistettua samoja asioita. Puhekielisyyksiäkin on syytä varoa, ettei mene liian puhuttelevaksi. :)
Opettaja kuitenkin totesi, että huomautukset ja korjaukset ovat hyvin pieniä kielioppiasioita. Kaiken kaikkiaan sisältö, kieli ja tyyli ovat ihan parasta luokkaa, joten L ei ole minulle epärealistinen tavoite. Saa nyt sitten nähdä. :)

Ja ilman muuta kommentteja saa ja pitää jättää aiheeseen liittyen! Ja myös esseen rakennetta, sisältöä, kieltä, tyyliä, mitä vain, saa kommentoida! :) Itse asiassa toivoisin sitä, jotta voisin saada vielä kallisarvoisia vinkkejä maanantain esseen kirjoituksiin!


- Heidi