keskiviikko 16. marraskuuta 2016

"Tiedäthän sen jo sinäkin: ei musta täydellistä koskaan saa"

Moikkamoi! 

Ongelmana on taas tämä aloittaminen. Kun on ajatuksia, mutta ei tiedä mistä aloittaa.

Ja lopulta huomaan, että tekstiä on tullut niin paljon, että kukaan ei jaksa edes lukea.

Aika tuttu kaava, mutta yllättävän usein olette kuitenkin jaksaneet lukea. ♥

Joten kiitos siitä, että täällä on vakiutunut lukijakunta (joista lähellekään suurin osa ei ole virallisia lukijoitamme) ja varmasti myös uusia lukijoita.

Yhteinen blogi on tullut kuitenkin pidettyä toistaiseksi, kun ei kummallakaan ole ollut aikaa perustaa omaa tai varsinaisesti haluakaan siihen. Oli ajatuksena pitää tämä lukioajan blogina, joka kokosi sen yhteen, mutta tarina onkin jatkunut korkeakouluun. Kumpikin meistä on eri paikoissa eikä kukaan enää ihmettele, mihinkäs olen Marin jättänyt, jos liikun yksin, mutta välit ovat ennallaan, mikä on tärkeintä. ♥

Niin, ja vielä on reissuvideoita tulematta... :D Saa nähdä, milloin ne tulevat, mutta niissä on kestänyt turhan kauan (ei meistä tubettajiksi olisi... :DD), kun reissustakin on jo yli puoli vuotta.




















Kuulumisiakin olisi kertoa, mutta tuntuu hieman turhauttavalta alkaa kertoa koko syksyn kuulumisia kerralla, kun en ole niitä kovin aktiivisesti päivitellyt, mutta Instagramissa pysyy paremmin menossa mukana. =)

Halusin nyt tulla puhumaan itsetunnosta, kauneusihanteista ja miten häilyväisiä ne todellisuudessa ovat. Kuulostaa ehkä siltä, että tästä on puhuttu ja puhutaan edelleen ja tullaan puhumaan tulevaisuudessakin, aihe on aina ajankohtainen. Itsekin on turhautunut alituisiin turhiin uutisiin, päivityksiin ja teksteihin kyseisistä aiheista, mutta kun sellaisia hyviä tulee eteen, herää ajatuksia ja minulla usein inspiraatio kirjoittaa aiheesta.

No, Voicen uutiset ovat vähän sitä ja tätä, nauran niille välillä, koska niissä ei välillä ole mitään järkeä minun mielestäni. :D Mutta viime viikolla silmiini osui tämä juttu ja se osui ja upposi. Kyseessä olikin "Avoin kirje"-sarjasta poimittu avoin kirje (:D), jossa ihmiset kertovat asioita, jotka ovat jääneet sanomatta tai kuulematta. (Voice, 9.11.2016)

Kyseisessä jutussa mies kertoi, kuinka oli rakastunut tanssilattialla sädehtivään naiseen, ja päätyi joka viikko ajamaan 200 kilometriä näkemään häntä. Paljastui kuitenkin, että naisella oli todella huono itsetunto oman hoikkuutensa vuoksi, minkä vuoksi hän ei ollut muodokas.


"Pidit miesten kauneusihanteena Pamela Andersonin kaltaista D-kupin blondia ja vertasit itseäsi häneen. Sinulla oli olemattoman pienet A-kupin rinnat ja tyypillinen suomalainen maantienruskea tukka. Minä satuin pitämään sinusta juuri sellaisena - ja sitä sinä et viikosta toiseen pystynyt ymmärtämään."
Länsimainen kauneusihanne on juuri tuo: pitää olla yhtä aikaa laiha kuin tikku, mutta pitäisi olla lihaksiakin. Pitäisi olla ne D-kupin rinnat ja muodokas peppu, mutta samaan aikaan pitäisi olla kapea vyötärön ympärys ja laiha. Lihasten pitäisi erottua, mutta niitä ei saisi olla liikaa.
Mitä meiltä oikein vaaditaan? Edes mallit eivät näytä tuolta, kuvia photoshopataan mitä ehditään, ollaan hengenvaarallisilla dieeteillä ja syödään vain salaatinlehtiä ja juodaan vettä ja urheillaan tiukasti ohjelman mukaan, pumpataan salilla lihaksia näkyviin ja poltetaan kaloreita, mikä muodostuu liikunnan päämääräksi ja tavoitteeksi.

Unohdetaan siinä kropan muovaamisen humussa, että pitäisi muistaa elää ja nauttia siitä elämästä.

Kuka D-kupit ja muodokkaan pepun omaava nainen voi olla yhtä aikaa yhtä laiha kuin kauneusihanteet olettavat? Hyvin harva kuitenkaan on. Jos on muotoja, usein ruumiinrakenne on erilainen kuin sillä naisella, joka on luonnostaan hoikka. Jos on luonnostaan hoikka, kehossa ei ole niin paljon rasvaa eikä sitä kohtuuttomasti tule. Rinnat ovat pääosin rasvakudosta, joten on ihan luonnollista, etteivät hoikat naiset todennäköisesti ole povipommeja (mutta en silti sano, etteivätkö voisi olla).

Asia on kuitenkin niin, että mainoksissa näkee vain sellaisia naisia, joilla on topattu liivit täyteen tavaraa ja aseteltu tissit niin, että varmasti huomataan. Mainoksiin valitaan sellaisia naisia, jotka täyttävät "kriteerit", mutta todellisuudessa kukaan ei niitä täytä. "Virheet" korjataan kuvanmuokkausohjelmilla, toppauksilla, asennoilla ja kuvakulmilla. Elämän aiheuttamat arvet ja vatsamakkarat pyyhitään pois, rypyt ja mustelmat poistetaan, takapuoleen lisätään vähän botoxia.
Se kaikki on pinnallista ja epätodellista, mutta me naiset uskomme sen kaiken olevan luonnollista ja vertaamme itseämme niihin naisiin, joiden ulkomuoto ei ole todellinen.

Me olemme todellisia kaikkine virheinemme, kaikkine arpinemme mustelmien kera, juuri sellaisena kuin olemme ja erityisesti silloin, kun emme näe itseämme. Kun hymyilemme ja meillä ei ole aavistustakaan, miten valloittavia olemme jonkun toisen mielestä.
Tekstissä mies kertoi, että joka perjantai, kun hän saapui naisen luo, nainen oli ollut varma, ettei hän haluaisi enää nähdä häntä. Joka viikko mies sai vakuutella, että nainen on kaunis ja hän rakastaa häntä juuri sellaisena kuin hän on, mutta joka viikko edessä oli sama vakuuttelu ja se kävi raskaaksi.


"Suhteemme alkoi hiipua. Sinä koit sen todisteeksi siitä, että et ollutkaan tarpeeksi kaunis. Tosiasiassa suhteemme hiipui, koska minä yksinkertaisesti kyllästyin siihen, että minun sanani ja tunteeni viikko toisensa jälkeen kyseenalaistettiin. Tuo epäluottanus oli syy, miksi suhteemme viiden kuukauden jälkeen päättyi."

"Oli kulunut vajaa vuosi, kun sattumalta kohtasimme. Vaihdoimme kuulumisia ja näin sinussa yhä sen kauniin, mutta liian epävarman naisen. Sinusta ei tullut elämäni rakkautta, mutta tuossa hetkessä päätin, että haluan tehdä tuolle hauraalle ja hyväsydämiselle tytölle palveluksen. Kerroin aivan kaiken. Kerroin, että vilpitön totuus oli, että kun näin sinut ensimmäisen kerran tanssilattialla, olit oikeasti kauneinta mitä olin nähnyt pitkään aikaan. Kerroin, että olin joka viikko odottanut, että saisin ajaa luoksesi. Kerroin, että olin pitänyt vartaloasi suunnattoman seksikkäänä. Olit siro, hoikka ja notkea, luultavasti monien naisten kateuden kohde. Sanoin, että olit oikeassa siinä, että sinulla on pienet rinnat. Mutta väärässä siinä, että rintojen koolla olisi jotain merkitystä. Kerroin, että olet oikeasti poikkeuksellinen nainen: hyväsydäminen, fiksu, kaunis, seksikäs, aito ja herkkä."



Nainen oli alkanut itkeä ja kertonut, että hänen itsetuntonsa oli murskattu yläasteella, jolloin häntä, kaunista balettitanssijaa, oli haukuttu laudaksi. Hän oli oppinut pitämään itseään rumana ja syyttämään kaikesta pieniä muotojaan, vaikka oikeasti joku piti häntä suunnattoman kauniina ja monet naiset varmasti ihailisivat hoikkaa, siroa ja urheilullista naista, aivan kuten mies kirjoitti.

"Tätä kirjettä ei siksi ole kirjoitettu vain sinulle, vaan kaikille niille muille naisille, jotka tälläkin hetkellä harmittelevat sitä, että ovat syntyneet pienirintaisiksi ja kuvittelevat, että niiden koolla olisi jotain väliä.
Ei sillä ole. Itsetunnolla on.
Älkää siksi antako niinkin yhdentekevän asian kuin kuppikoon romuttaa itsetuntoanne."

Teksti osui ja upposi, koska osaltani tunnistin siitä itseni. Tarina ei täsmännyt aivan omaani, mutta pystyin samaistumaan siihen. Muodokkaammat naiset tahtoisivat usein olla aina vain laihempia ja ajattelevat, että 10 kiloa vähemmän tekisi heidät onnellisiksi, ja samaan aikaan ne laihemmat naiset tahtoisivat saada edes muutaman kilon lisää tai hieman rasvaa kehoon, jotta saisivat edes vähän muotoja. Todellisuudessa kummatkin voivat olla aivan yhtä onnellisia riippumatta siitä, ovat he miten muodokkaita tai hoikkia hyvänsä. Siksi halusin liittää tähän kirjoitukseen myös hieman vanhemman tekstin, jonka olen lukenut jo aiemmin: tämän.

Tuossa tekstissä vastaavasti muodokkaampi nainen kertoo samasta asiasta omasta näkökulmastaan ja minusta nämä kaksi tekstiä ottavat itsetunnon lähestymiseen kaksi eri näkökulmaa, jotka ovat toistensa ääripäitä, mutta kertovat aivan samasta asiasta ja todistavat sen, ettei ulkoisilla seikoilla ole väliä, jos löytää oikean ihmisen.



"Kuka sinulle sanoo, ettei vartalosi ole täydellinen? Vain sellaiset ihmiset, joilla ei ole väliä. Vain sellaiset ihmiset, joita et tunne. Kuka sanoo, etteikö sinun pitäisi pukeutua noin? Vain ne ihmiset, jotka eivät ole uskomisen arvoisia. Vain sellaiset ihmiset, joita sinun ei tarvitse kuunnella."

"Mutta kuka kertoo sinulle, että olet juuri oikeanlainen ja täydellinen sellaisena kuin olet? Se ihminen, joka herää viereltäsi joka aamu. Se ihminen, joka näkee sinut alasti päivittäin. Joten tästä eteenpäin, kun se ääni kuiskaa korvaani aamuisin, että olen maailman kaunein vaimo, minä suljen silmäni. Ja päätän uskoa."


On uskomatonta, miten paljon media, kulttuuri ja muut ihmiset ympäristössämme vaikuttavat itsetuntoomme ja siihen, millaisina koemme itsemme. Tuntuu, ettei nuorilla ollut ennen vanhaan niin paljon paineita olla tietynlaisia, kun ei ollut kaiken maailman sosiaalisia medioita ja erilaisia tieto- ja kuvakanavia.
Yläasteella nuorten itsetunto on herkimmillään, varsinkin yläasteikäisillä tytöillä, ja siksi haluaisin sanoa heille, etttei antaisi sen vaikuttaa liikaa. Tiedän kuitenkin itsekin, että se on turhaa.
Jos voisin nyt mennä sanomaan seiskaluokkalaiselle itselleni, ettei sillä ole väliä, mitä muut ajattelevat, koska kaikki kääntyy vielä parhain päin ja tulet olemaan onnellinen eikä niiden ihmisten mielipide ei muuta mitään elämässäsi, koska heillä ei ole väliä, en ehkä silti uskoisi.

Kuitenkin yksi tärkeimmistä asioista elämässä oli yläasteella se, ettei joudu kiusatuksi tai hyljeksityksi jonkin seikan takia, jolle ei itse voi mitään. Tärkeintä oli päästä johonkin porukkaan ja sulautua massaan, ihan sama kuuluiko sinne. Minä yrityksestäni huolimatta jouduin siitä kaikesta pois. Jäin ulkopuolelle ja en kuulunut minnekään. Totesin, että sekin on parempi kuin olla väärässä porukassa, mutta en voi sanoa, etteikö se olisi satuttanut tai tuntunut pahalta. Ettenkö olisi ollut yksinäinen ja epävarma, vaikka ulospäin näytin varmalta ja että tiedän, minne olen menossa. Vaikka oikeasti en tiennyt. Olin vain liian kiltti.

En halunnut kenellekään mitään pahaa, jonka vuoksi kärsin itse. Vaikka paras kaveri sanoi ilkeästi tekstiviestillä asioita, mitä en olisi halunnut kuulla, ja vaikka minua suututti, itketti ja kiukutti, niin siinä koulun käytävällä yksin istuessani padoin sen kaiken sisääni, näytin tyyntä naamaa ja ulospäin näytin siltä, ettei minulla ole mitään hätää ja jätin vastaamatta viestiin. En koskaan vastannut siihen, vaikka olisi ollut niin monta asiaa, mitä olisin halunnut sanoa. Tyynestä ulkokuoresta huolimatta olin sisältä aivan palasina, koska parhaan kaverin oharit ovat aika iso asia varsinkin yläasteella.
Sen jälkeen aloitin järjestelmällisen välttelyn, joka kesti melkein koko yläasteen, kunnes päätin antaa asian olla. En koskaan selvittänyt asiaa, vaan annoin hiljaa anteeksi. Sain oikeita kavereita rinnakkaisluokalta ja olin heistä niin kiitollinen. He olivat ihania ja he ovat elämässäni edelleen. Meni aikaa, että ymmärsin sen, että olen heillekin yhtä tärkeä kuin he ovat minulle. Lopetin pakoilun, kun ymmärsin, ettei minusta haluta päästä eroon. Seiskaluokka jätti jälkensä ja kesti pitkän aikaa ennen kuin ymmärsin, että olen hauska, iloinen ja positiivinen tyttö, joka on kova puhumaan ja nauramaan. Jos se ei anna minusta hyvää vaikutelmaa, niin ei sitten mikään. Jos entiset kaverini eivät ymmärtäneet sitä, ei ole minun asiani murehtia sitä. Täytyy olla vain kiitollinen siitä, että minä pääsin heistä, jotta pystyin jatkamaan elämääni ja löytämään uusia ystäviä, jotka välittivät minusta oikeasti. Asioita voisi aina hoitaa paremminkin, mutta ihmiset eivät aina osaa. Ja se on elämää.

Ja se asia toi varmuutta enemmän kuin mikään muu sen lisäksi, että tein kovia suorituksia urheilussa ja minulla oli siellä urheiluperhe, jonka näkemistä odotin joka viikko. Pystyin purkamaan ahdistustani lenkillä, mutta samaan aikaan nautin vain suunnattomasti siitä tunteesta, kun tuntui että lähden lentoon. Hiihto ja juoksu olivat elämäni henkireikiä.

Ysiluokalla pystyin jo puhumaan hänelle, vaikka hänen pisteensä eivät olleet silmissäni todellakaan korkeimmat mahdolliset. Olin vain edelleen se kiltti ja sympaattinen tyttö, joka ymmärsi, että me olemme vain ihmisiä. On inhimillistä tehdä virheitä, vaikka en silti pitänyt asiaa sen hyväksyttävämpänä. Minulla oli kaikki paremmin kuin hyvin, joten miksi kantaa kaunaa kohtuuttoman kauan? Ei meidän tarvitse olla ystäviä, mutta voimme olla edelleen hyvän päivän tuttuja. Siinä ei ole mitään väärää, jos kasvaa vanhasta ystävästä erilleen. Se on vain inhimillistä. 


Olisipa silloin joku voinut kertoa minulle, että olen poikkeuksellinen, koska tiedän kuka olen. Tiedän, missä olen hyvä. Rakastan urheilla, rakastan juosta ja olla suksilla. Olen nopea oppimaan koulussa ilman, että minua leimataan hikeksi. Opin englannin sanat lukemalla ne läpi edellisenä iltana pari kertaa ja sisäistin asiat helposti. Tiesin, että opin kirjoittamalla. Itse asiassa rakastan sitä. Kirjoitin tarinoita, minulla on vilkas mielikuvitus. Tiesin, että minulla on paljon kavereita koulun ulkopuolella, elämäni muodostuu urheilun ympärille. Olisinpa voinut sanoa, että löydän sen oikean ihmisen, joka rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen, huolimatta siitä, että olen luonnostani hoikka, en niin järin muodokas ja vaikken ymmärrä nyt, miten kaunis olen, ja miten iso asia jollekin voi olla, että vastoinkäymisistä huolimatta jaksan vain hymyillä joka päivä.

Yläasteella kaikki kehittyvät eri tahtiin, mikä lisää kaikkien epävarmuutta omasta kehostaan ja sen normaaliudesta. Minä kehityin normaaliin tahtiin, mutta en ymmärtänyt sitä. Minua häiritsi muodottomuuteni ja ajattelin, että kasvuni on vielä kesken ja ehkä minä kasvan vielä samanlaiseksi kuin nuo koulun "suositut" tytöt, joilla on muotoja, jotka pursuavat paidan kauluksista niin selvästi, etteivät ne voi jäädä keneltäkään huomaamatta ja joilla on niin tiukat housut, ettei mitään jää arvailuiden varaan.
Itse puin mieluummin usean paidan päällekkäin, koska ajattelin, ettei minussa ole mitään, mitä näyttää kenellekään. Ajattelin, etten voisi olla riittävä kenellekään, jos näytän tältä aina. Samaan aikaan moni yläasteikäinen tyttö olisi antanut mitä tahansa, että olisi voinut olla yhtä siro ja hoikka kuin minä, samaan aikaan kun minä murehdin sitä, miksi olen tällainen enkä näytä samalta kuin joku toinen.

Miten väärässä olinkaan?! Olin kyllä päälisin puolin sinut itseni kanssa, hyväksyin sen miltä näytän ja mitä olen, mutta olisin silti halunnut olla jotakin muuta. Toivoin lihasten tuovan minulle muotoja - ja kyllähän ne toivatkin jotakin luun ja nahkan väliin. Sain voimaa kroppaani ja se toi minulle varmuutta myös urheiluun. Eivät ne lihakset kuitenkaan tuoneet minulle yhtään lisää rasvaa, joka olisi tuonut minulle yhtään lisää muotoja. Pikemminkin päinvastoin. Urheilin koko ajan ahkerasti, joten ei minulle ehtinyt kertyä mitään ylimääräistä, mistä olin myös iloinen. Oli helppoa pysyä hoikkana ilman, että tarvitsi huolehtia syömisistään yhtä paljon kuin joidenkin toisten samanikäisten.
Kulutin kaiken mitä söin, ja minähän söin! Syömisen kanssa ei ole ollut koskaan ongelmaa, mutta se on paljolti luonnollisen ruumiinrakenteeni ja urheilun summa. Nälkä on ja nälkään syödään.

Yläasteella ei koskaan käyty liikuntatunnin jälkeen suihkussa. Se olisi ollut aivan järkyttävää, kukaan ei käynyt, ja jos joku kävi, se oli hyvin, hyvin outoa. Hyvä kun paitaa kehdattiin vaihtaa pukuhuoneessa muiden tyttöjen nähden, mutta minä olin tottunut siihen kilpailuissa, että paitaa piti joskus vaihtaa jopa taivasalla auton peräluukulla, joten minä en kuulunut niihin porukoihin, jotka lukittautuivat vessaan vaihtamaan vaatteita, vaikka pukuhuoneessa oli vain oman ja rinnakkaisluokan tyttöjä. Se kertoo vain siitä, miten epävarmoja itsestään ollaan - kuitenkin ihan suotta. Kaikki muuttuu yläasteen jälkeen paremmaksi, sanokaa minun sanoneen.

Lukiossa löysin lopullisesti oman identiteettini ja opin tuntemaan itseni - ja sellaisena pidän itseäni edelleen. Matkan varrella pientä identiteetin muotoutumista on tapahtunut, mutta perusta on sama. Edelleen ihan sama nainen, mutta useamman vuoden vanhempana, kypsempänä ja viisaampana kuin lukion alussa.
Opin hyväksymään itseni ja olemaan omassa kehossani itsevarma ja arvostamaan sitä, mutta olisin voinut arvostaa sitä enemmän myös urheilussa. Ajoin itseni ylirasitustilaan ja se toi mukanaan lukuisia ongelmia elimistössäni, mutta en silti ymmärtänyt, että minun pitäisi olla itselleni armollinen. En voi vaatia itseltäni kohtuuttomia, koska kokonaisrasitus kasvaa liian suureksi. Minäkin olen vain ihminen, siinä kaikki.

Itseni hyväksymisestä huolimatta olin edelleen tietoinen, ettei minulla niitä muotoja vieläkään ole, eikä niitä luultavasti tulekaan. Opin kuitenkin elämään asian kanssa, koska ymmärsin, etten voi olla kenellekään muulle mitään muuta kuin olen. Minun on kelvattava juuri tällaisena kuin olen, koska en tästä muuksi muutu. Varmasti joku vielä näkee sen ja ei halua muuttaa minussa mitään. Jos niin ei ole, henkilö ei ehkä ole oikea.

Ja kun tuon ymmärtää, on ymmärtänyt aika paljon. Kannattaa pitää tuo ajatus mielessä.

Lukion varrella hämmennyin, kun tein vaikutuksen ihmiseen vain olemalla. En ymmärtänyt, miten pystyin olemaan niin erikoinen, kun ympärilläni oli paljon muitakin kauniita, ellei kauniimpiakin, naisia. Kuka vaan ystävistä voisi olla viehättävämpi, koska he ovat todella kauniita. Mutta havahduin siihen, että olenhan minäkin.
Rakastuin ensimmäistä kertaa enkä huomannut ketään muita. En tiennyt, että samaan aikaan, kun mietin vain toista, oli joku toinen ihminen, jolle edes pieni hetki kanssani oli elämään valoa tuova asia. Enkä minä edes tajunnut silloin ajatella hänestä mitään sellaista.

Ensirakkaus ei kuitenkaan ollut se oikea. Ajattelin niin, mutta kaikki palaset eivät loksahtaneet paikalleen. Siihen meni melkein vuosi, kun yksi päivä havahduin siihen, että hymyilen - eikä minulla ole mitään syytä tehdä niin. Minulla on vain hyvä olla juuri nyt. Olen onnellinen itseni kanssa, nautin asioista joita elämässäni on juuri nyt ja minulla on hyvä olla itseni kanssa, omassa kehossani. Minulla on hyvä olla minä ja se on ok. 

Ehkä se olikin merkittävin käännekohta, minkä tarvitsin. Lopetin etsimästä, olemasta, saavuttamasta ja haluamasta asioita, jotka eivät ole todellisia. Minä olen todellinen. Juuri tällaisena kuin olen.

Vuosi sitten tuli Lapin leiri ja olin juuri päässyt yli syksyn järjettömästä, selittämättömästä väsymyksestä ja olin päässyt harjoittelemaan. Olin iloinen, kun pääsin viikoksi hiihtämään ja elämään urheilijan elämää. Leirillä huomasin, että katseet kohtasivat erään ihmisen kanssa niin usein, ettei se voinut olla sattumaa. Ajattelin, että se on vain jotain kiusantekoa, mutta päätin ottaa ilon irti tilanteesta, toihan se mukavaa säpinää leiriin.
Leirin lopussa aloin kyseenalaistaa johtopäätöstäni. Voiko se olla sattumaa, että katseemme aina kohtaavat? Voiko se olla sattumaa, että hetken päästä huomaan, että istumme taas vierekkäin? Tai olemme parit korttipelissä? Tai hän koskettaa minua ikään kuin vahingossa? Voiko se olla sattumaa, että hän tarjoutuu auttamaan minua glögin lämmittämisessä? Sehän onkin niin ylitsepääsemätön homma. Oliko se vain kuvitelmaa, että hän näytti sotkeutuvan ajatuksiinsa eikä tiennyt miten päin olla, kun leiri tuli päätökseen?

Ei se ollut. Luulin, että sokeakin olisi huomannut sen, mutta näkeväkään ei hoksannut. Leirin jälkeen yhteydenpito kuitenkin jatkui. Ensiksi epäilin tunteitani: miksi en ole tajunnut mitään aikaisemmin, jos toisella on ollut ajatuksia minusta kaksi ja puoli vuotta sitten? Kun kesällä kysyin, mikä minussa oli ensimmäisellä kerralla niin erikoista, että se kiinnitti huomion.
Katse, josta ei ottanut aivan selvää. Hymy. Aina se hymy. Ilo, mikä minusta tulee. Nauru ja positiivisuus. Hymy on paras asia, jonka nainen voi pukea.

Luovutin tunteideni epäilemisen. Päätin antaa tunteiden viedä ja näyttää, mitä tästä tulee, vaikka viikolla välimatkaa on 200 km.

Näimme lähes joka viikonloppu. Tiesin aina, että hän haluaa nähdä juuri minua, ei ketään muuta. Näin pienistä asioista, että minusta välitetään, että minun parastani ajatellaan enemmän kuin mitään muuta. Asioiden annettiin edetä omalla painollaan, minun tahdissani. Kaikki oli kiinni vain minusta, koska toisen osapuolen tunteet olivat enemmän kuin selvät.

Ja niin minä lopulta rakastuin. Vaikka tiesin, että minua rakastetaan enemmän kuin aavistankaan, olin silti epävarma riittämisestäni, hoikkuudestani ja omasta mielestäni pienistä muodoistani. Se on väistämätöntä, että me naiset luulemme, että miehet haluavat juuri sen Pamela Andersonin tapaisen D-kupin blondin, mutta me olemme siinä niin väärässä. Olemme sokeita sille, miten järjettömän kauniita me itse olemme, ihan ilman mitään meikkiä. Emme ymmärrä sitä, että olemme se maailman kaunein nainen. Enhän minäkään menisi muuttamaan ihmistä, jota rakastan.

Otin asian puheeksi, ja ymmärsin, miten hölmöjä olen ajatellut, kun kuvittelin, etten kelpaisi tällaisena. Kun kuulin, että minun ei tarvitse olla mitään muuta, koska kaikki minussa on kaunista juuri sellaisena kuin se on ja niin sen kuuluu olla. Ettei hän ymmärrä, millä tavalla minun pitäisi olla erilainen.
Ja että minulla on urheilullinen vartalo ja sitä myötä olen muodokas. Urheilu on muovannut kehoani, olen siro, hoikka ja kaunis. Siinä kaikki.

Näin asian olevan niin kerta toisensa jälkeen. Olin täysin riittävä joka ikinen päivä, joka ikinen aamu heti herätessäni, joka ikinen ilta nukkumaan mennessäni ja siinä välillä.

Ja päätin uskoa.


Enpä olisi silloin viisi vuotta sitten ysiluokkalaisena ruipelona pikkutyttönä tullessani tutustumaan lukioon ja linjan treeneissä vieraillessani uskonut, että vielä joskus asuisin tuon pojan kanssa, joka oli tuolloin hiihtolinjalla. Ei minulla jäänyt silloin hänestä edes juuri muistijälkeäkään.
Enkä olisi uskonut sitä kertaakaan lukioni neljän vuoden aikana, vaikka näimme leireillä ja kisoissa muutamia kertoja vuodessa, satunnaisesti silloin tällöin. En olisi vuosi sittenkään uskonut, että vuoden päästä olen asunut hänen kanssaan avoliitossa 4 kuukautta ja olisin opiskelemassa Oulussa fysioterapeutiksi. Aluksi alitajuisesti pelkäsin, että kaukosuhde ei kestä ja kaikki loppuu ennen kuin ehtii alkaakaan. Pelkäsin, etten pääse kouluun ja se koituu liian suureksi ongelmaksi. Kuitenkin aina kun olin hänen kanssaan, kaikki se hälveni. Olisin voinut toivoa ajan pysähtyvän, koska se kulki aina niin nopeasti. Minun oli hyvä olla siinä.

Kaukosuhde kesti - ei siihen tarvittu kuin niinkin pieni asia kuin rakkaus. Ja minä pääsin kouluun.

Enkä voisi olla onnellisempi juuri nyt. Olen tyytyväisempi itseeni kuin koskaan ennen, varmempi kehostani ja siitä, että olen täysin riittävä juuri tällaisena. En pidä pitkistä varpaistani, mutta kun hän totesi, että ovathan ne pitkät, mutta ei se haittaa, niin ehkä se ei sitten oikeasti haittaa ketään muuta kuin minua itseäni. Ei kukaan muu huomaa mitään virheitä. On vain asioita, jotka tekevät juuri minusta minut, ja juuri sinusta näytön toisella puolella juuri sinut.

Eikä meidän kuulu muuttaa itsestämme mitään. Emme tarvitse leikkauksia, korjauksia tai mitään muitakaan toimenpiteitä näyttääksemme paremmalta. Meille on annettu tämä keho ja meidän on kunnioitettava sitä. Olemme ainutlaatuisia ja meidän täytyy muistaa se. Jos joku ei ymmärrä sitä, se on hänen häviönsä ja hän ei ansaitse kaltaistamme ihmistä elämäänsä. Ei meistä täydellisiä saa, mutta ehkä se epätäydellisyys onkin sitä täydellisyyttä, ja se selittääkin sen, miksi sitä täydellistä täydellisyyttä ei koskaan saavuta. Jos tavoittelee vain täydellisyyttä unohtamatta, että on inhimillistä olla epätäydellinen, saa vain turhautua siihen. On ihanan ihmillistä olla vain ihminen joka päivä. Siinä kaikki.

Tärkeimmät ihmiset elämässämme ovat niitä, jotka näkevät kaikki virheemme, pahat tapamme ja huonot puolemme joka päivä, mutta rakastavat meistä silti.

Peace and love, xxx

-Heidi