Sain inspiraation kirjoittamiseen luettuani toissapäivänä netistä Helsingin Sanomien jutun: "Lihaksikas ihminen voikin olla huonossa kunnossa – Hyvä kunto tarkoittaa ennen kaikkea toimintakykyä, sanoo fysioterapeutti" ja itse aiheesta kirjoittamisen keksin eilen aamulla salilla, kun aloin miettiä asiaa.
Jutussa sanotaan, että yleisesti ajatellaan: "Jos hauikset pullottavat niin, että t-paidan hihat meinaavat repeytyä ja selkä on lihaksikas kuin supersankari Hulkilla, voisi kuvitella olevansa erinomaisessa fyysisessä kunnossa." Asia ei kuitenkaan ole niin, jos muut kunnon osa-alueet on unohdettu lihasmassan keräämisen kustannuksella. Juttua varten haastateltu fysioterapeutti kertoo näkevänsä työssään jatkuvasti asiakkaita, joille liian yksipuolinen treenaaminen on aiheuttanut erinäisiä ongelmia kroppaan. On tyypillistä varsinkin nykypäivänä, että hurahdetaan erilaisiin lajeihin, joita on yhtä runsas kirjo kuin meitä ihmisiäkin.
Fysioterapeutti kertoo asiakkaastaan, joka on saanut nostettua voimanostossa (jalkakyykyssä, penkkipunnerruksessa ja maastavedossa) yhteistulokseksi hurjat 900 kiloa, mutta liikkuvuusharjoittelu on jäänyt kokonaan tekemättä, jonka vuoksi hän oli niin jäykkä, ettei hän saanut selkäpuolelta paitaa housunkaulukseen itse. Hän on myös kohdannut kehonrakentajia, jotka eivät pääse kyykkyyn tai eivät jaksa kävellä portaita viidenteen kerrokseen.
Jutussa on keskitytty nimenomaan niihin tapauksiin, joissa ongelmat ilmenevät. On varmasti myös ihmisiä, jotka voivat nostaa voimanostossa yhteistulokseksi 900 kiloa, mutta he ovat muistaneet tehdä liikkuvuusharjoitteita ja venytellä. Voi olla myös kehonrakentajia, jotka pääsevät kyykkyyn ja joilla ei ole surkea kestävyyskunto. On ihmisiä, jotka treenaavat monipuolisesti, vaikka ovat ensisijaisesti keskittyneet yhteen osa-alueeseen, kuten voima- tai kestävyyslajiin.
Monipuolisuus ei tarkoita sitä, että pitäisi olla kaikilla osa-alueilla huippu.
Huippu-urheilijatkaan eivät ole kaikilla osa-alueilla huippuja. He ovat keskivertotallaajaa parempia, mutta eivät silti niin hyviä kuin kyseiseen osa-alueeseen erikoistunut ammattilainen.
Eri liikunnan osa-alueiden osuudet harjoittelussa ovat suhteellisia ja lajisidonnaisia. Voimanostajilla voiman osuus on suurempi, kestävyysurheilijalla kestävyyden osuus on valtaosa harjoittelumääristä, pikajuoksijalla nopeusharjoitteet ovat tärkeimmässä roolissa ja lentopalloilija tarvitsee kimmoisuutta enemmän kuin jonkin toisen lajin harrastaja. Yleensä kotona tutulla mörssärisalilla painon- ja voimannostajien (pääosin miesten) kanssa treenatessani huomaan sen kulttuurieron, joka meidän välillä on: heillä on jalka- ja käsipäivät, jolloin he vetävät kunnon setit ja eivät kävele seuraavana päivänä. Itselläni motiivi salitreeniin on aivan eri: en halua vetää itseäni umpijumiin. En hanki ensisijaisesti massaa, koska massa painaa ja kestävyyslajeissa liika lihas on hidaste. Voi olla voimaa, vaikka ei olisikaan niin hirvittävästi massaa. Tästä esimerkkinä mm. Kaisa Mäkäräinen, Therese Johaug. En voi treenata itseäni niin jumiin, etten kävele seuraavana päivänä, koska minun pitäisi seuraavana päivänä pystyä juoksemaan tunnin lenkki, hiihtämään 1,5 tuntia tai tekemään jopa kolmen tunnin mittainen pitkä lenkki. Olen tottunut siihen, että minä punnerran viimeisillä voimillani verisuoni otsasta pullistuen ja ilme irvistykseen vääntyen rautaa penkistä ja kohta joku kaapin kokoinen mies tulee kysymään, voisiko hän tehdä verryttelyn kyseisellä painolla taukoni välissä ja hän veivaa sitä kevyesti jalat ilmassa kymmenisen kertaa. Se on ihan fine, mutta aika huvittavaa silti.
Myönnän silti itsekin, että sorrun yksipuolisuuteen joskus itsekin. Varsinkin muutama vuosi takaperin olin niin hurja treenaamaan, että unohdin levon merkityksen. Olin koko ajan jumissa ja koko ajan ylirasittunut eikä mikään tuntunut hyvältä, juoksu eikä hiihto kulkenut. Harjoituspäiväkirja täyttyi turhista tunneista, joita kroppa ei ottanut vastaan ja joilla ei ollut mitään merkitystä. Tilanne turhautti minua suunnattomasti ja valitin, miksi aina minulle tulee vaikeuksia ja miksi kukaan muu ei väsy samalla tavalla kuin minä. Olin turhautunut siihen, että aina minä olin heikoin ja jouduin lepäämään, kun muut pystyivät treenaamaan samaan malliin suuria määriä ja kovaa.
En suostunut myöntämään, että voisin olla väsynyt treenaamiseen ja tarvitsisin lepoa tai en ole palautunut. Siitä tuli niin normaali olotila, että tulin sokeaksi itselleni.
Kesti toivottoman kauan ymmärtää, että minulla ei ollut varaa enää lisätä harjoitusmääriä, koska keikuin oman inhimillisen kestävyyteni rajalla koko ajan. Unohdin, että treenaamisen pitäisi tuntua hyvältä ja sen pitäisi olla kivaa. Treenasin treenaamisen vuoksi - eikä se ole mitenkään epänormaalia. Todella moni tekee sitä joka päivä ja itse asiassa se on hyvin yleinen vitsaus, yleisempi kuin arvellaankaan.
Jutussa sanotaan, että yleisesti ajatellaan: "Jos hauikset pullottavat niin, että t-paidan hihat meinaavat repeytyä ja selkä on lihaksikas kuin supersankari Hulkilla, voisi kuvitella olevansa erinomaisessa fyysisessä kunnossa." Asia ei kuitenkaan ole niin, jos muut kunnon osa-alueet on unohdettu lihasmassan keräämisen kustannuksella. Juttua varten haastateltu fysioterapeutti kertoo näkevänsä työssään jatkuvasti asiakkaita, joille liian yksipuolinen treenaaminen on aiheuttanut erinäisiä ongelmia kroppaan. On tyypillistä varsinkin nykypäivänä, että hurahdetaan erilaisiin lajeihin, joita on yhtä runsas kirjo kuin meitä ihmisiäkin.
Fysioterapeutti kertoo asiakkaastaan, joka on saanut nostettua voimanostossa (jalkakyykyssä, penkkipunnerruksessa ja maastavedossa) yhteistulokseksi hurjat 900 kiloa, mutta liikkuvuusharjoittelu on jäänyt kokonaan tekemättä, jonka vuoksi hän oli niin jäykkä, ettei hän saanut selkäpuolelta paitaa housunkaulukseen itse. Hän on myös kohdannut kehonrakentajia, jotka eivät pääse kyykkyyn tai eivät jaksa kävellä portaita viidenteen kerrokseen.
Jutussa on keskitytty nimenomaan niihin tapauksiin, joissa ongelmat ilmenevät. On varmasti myös ihmisiä, jotka voivat nostaa voimanostossa yhteistulokseksi 900 kiloa, mutta he ovat muistaneet tehdä liikkuvuusharjoitteita ja venytellä. Voi olla myös kehonrakentajia, jotka pääsevät kyykkyyn ja joilla ei ole surkea kestävyyskunto. On ihmisiä, jotka treenaavat monipuolisesti, vaikka ovat ensisijaisesti keskittyneet yhteen osa-alueeseen, kuten voima- tai kestävyyslajiin.
Monipuolisuus ei tarkoita sitä, että pitäisi olla kaikilla osa-alueilla huippu.
Huippu-urheilijatkaan eivät ole kaikilla osa-alueilla huippuja. He ovat keskivertotallaajaa parempia, mutta eivät silti niin hyviä kuin kyseiseen osa-alueeseen erikoistunut ammattilainen.
Eri liikunnan osa-alueiden osuudet harjoittelussa ovat suhteellisia ja lajisidonnaisia. Voimanostajilla voiman osuus on suurempi, kestävyysurheilijalla kestävyyden osuus on valtaosa harjoittelumääristä, pikajuoksijalla nopeusharjoitteet ovat tärkeimmässä roolissa ja lentopalloilija tarvitsee kimmoisuutta enemmän kuin jonkin toisen lajin harrastaja. Yleensä kotona tutulla mörssärisalilla painon- ja voimannostajien (pääosin miesten) kanssa treenatessani huomaan sen kulttuurieron, joka meidän välillä on: heillä on jalka- ja käsipäivät, jolloin he vetävät kunnon setit ja eivät kävele seuraavana päivänä. Itselläni motiivi salitreeniin on aivan eri: en halua vetää itseäni umpijumiin. En hanki ensisijaisesti massaa, koska massa painaa ja kestävyyslajeissa liika lihas on hidaste. Voi olla voimaa, vaikka ei olisikaan niin hirvittävästi massaa. Tästä esimerkkinä mm. Kaisa Mäkäräinen, Therese Johaug. En voi treenata itseäni niin jumiin, etten kävele seuraavana päivänä, koska minun pitäisi seuraavana päivänä pystyä juoksemaan tunnin lenkki, hiihtämään 1,5 tuntia tai tekemään jopa kolmen tunnin mittainen pitkä lenkki. Olen tottunut siihen, että minä punnerran viimeisillä voimillani verisuoni otsasta pullistuen ja ilme irvistykseen vääntyen rautaa penkistä ja kohta joku kaapin kokoinen mies tulee kysymään, voisiko hän tehdä verryttelyn kyseisellä painolla taukoni välissä ja hän veivaa sitä kevyesti jalat ilmassa kymmenisen kertaa. Se on ihan fine, mutta aika huvittavaa silti.
Myönnän silti itsekin, että sorrun yksipuolisuuteen joskus itsekin. Varsinkin muutama vuosi takaperin olin niin hurja treenaamaan, että unohdin levon merkityksen. Olin koko ajan jumissa ja koko ajan ylirasittunut eikä mikään tuntunut hyvältä, juoksu eikä hiihto kulkenut. Harjoituspäiväkirja täyttyi turhista tunneista, joita kroppa ei ottanut vastaan ja joilla ei ollut mitään merkitystä. Tilanne turhautti minua suunnattomasti ja valitin, miksi aina minulle tulee vaikeuksia ja miksi kukaan muu ei väsy samalla tavalla kuin minä. Olin turhautunut siihen, että aina minä olin heikoin ja jouduin lepäämään, kun muut pystyivät treenaamaan samaan malliin suuria määriä ja kovaa.
En suostunut myöntämään, että voisin olla väsynyt treenaamiseen ja tarvitsisin lepoa tai en ole palautunut. Siitä tuli niin normaali olotila, että tulin sokeaksi itselleni.
Kesti toivottoman kauan ymmärtää, että minulla ei ollut varaa enää lisätä harjoitusmääriä, koska keikuin oman inhimillisen kestävyyteni rajalla koko ajan. Unohdin, että treenaamisen pitäisi tuntua hyvältä ja sen pitäisi olla kivaa. Treenasin treenaamisen vuoksi - eikä se ole mitenkään epänormaalia. Todella moni tekee sitä joka päivä ja itse asiassa se on hyvin yleinen vitsaus, yleisempi kuin arvellaankaan.
Kyseinen fysioterapeutti otti vertailuun myös kestävyysurheilijat, jotka tekevät vain omaa juttuaan ja unohtavat muut liikuntamuodot. Hän kertoi tavanneensa pyöräilijöitä ja juoksijoita, joilla on vahvat etureidet, mutta todella heikot takareidet, mikä taas aiheuttaa ongelmia polvissa.
Myös kestävyysurheilijan vajaa liikkuvuus estää kaiken kropassa olevan potentiaalin käytön suorituksessa, koska jumi ei ole voimaa. Jumissa oleva lihas on heikko.
Siitä ei saa kaikkea voimaa irti, mitä treenimäärien perusteella pitäisi saada. Allekirjoitan tämän itsekin, nimim. asian kanssa vuosikausia tuskaillut ja virheistään oppinut. Virheistä oppii yllättävän paljon, mutta onhan se turhauttavaa, jos tekee samat virheet kymmenen kertaa ennen kuin oppii. Kuuluisa suomalainen sisu on hyvä piirre, mutta myös omanlaisensa vitsaus.
Jutussa sanotaankin, että monipuolista harjoittelua on eri sykealueiden ja harjoitusten pituuksien vaihtelu. Aina ei voi mennä täydellä teholla tai juosta maksimisuorituksia. "Kunto lakkaa kehittymästä, jos suoritusteho on aina tapissa", fysioterapeutti kertoo. Tuleva fysioterapeutti Heidi allekirjoittaa tämänkin asian kantapään kautta kokeilleena. Jossain vaiheessa kehon on keksittävä jokin keino välttyä jatkuvalta ylirasitukselta, jolloin ainut keino on lopettaa yksinkertaisesti toimimasta, estettävä kovempaa pääseminen. Silloin suorituksessa ei toimi mikään, ei siis yhtään mikään.
Kaikki on pielessä ja se on suurilta osin omaa syytä. Yksilöurheilussa se on niin karua, vaikka valmentajallakin on oma roolinsa. Urheilijat ovat usein itsepäisiä ja sokeita omalle tekemiselleen varsinkin vaikeina aikoina, jolloin tarvitaan ihmistä, joka näkee sen kuplan ulkopuolelle ja ymmärtää kauaskantoiset seuraukset, jos tilanne jatkuu samanlaisena. Jos se ihminen puuttuu tai hän ei näe ongelmaa laisinkaan eikä ymmärrä seurauksia, noidankehä on valmis ja kuoppa on puoliksi kaivettu. Jos ei tajua jarruttaa, sinne putoaa.
Fysioterapeutti muistuttaa, että rauhallinen perustekeminen luo kestävyyspohjan. "Mitä vakaampi pohja, sitä paremmin ja kauemmin jaksaa myös kovempaa treeniä", hän sanoo. Jos näitä pohjia on luotu lapsuudesta asti, tilanne on yleensä hyvä. Aikuisiällä aloitetun kestävyys- tai voimaharjoittelun aloittaminen on totta kai hyväksi, jos liikunta ei ole ollut osana elämää lapsesta asti, mutta siinä on myös suuret riskit. Kun entisiä pohjia ei ole olemassa, mahdottomalla treenaamisella voi saada myös tuhoa aikaan. Siksi pitäisi aloittaa maltilla ja kuunnella kroppaansa. Ei ole terveellistä alkaa treenata suoraan maratonille ja lähteä sinne muutaman kuukauden päästä. Se vaatii pitkän työn, vaikka pohjia olisi rakennettu vuosikausia. Silloin tällöin uutisoidaan terveistä nuoristakin henkilöistä, jotka ovat kuolleet pitkässä urheilusuorituksessa - joskus syynä on vääränlainen tankkaaminen ja nestehukka, joskus entisten pohjien puuttuminen ja maksimaalinen suoritus on aiheuttanut sydänkohtauksen. Muitakin syitä on varmasti, mutta tarkoitus oli nostaa pari esimerkkiä.
Tiedän, että monissa joukkuelajeissa lajitreenejä on niin paljon, että peruskunnon kehittämiselle ei jää aikaa ja siksi monet joukkueurheilijat ovat huonossa juoksukunnossa eivätkä he jaksa paljoakaan, jos jaksamista mitataan matkassa. Huomasin itse saman ilmiön lukiossa, kun seurasimme läheltä lentopallolinjan toimintaa. He ovat todella taitavia omassa lajissaan ja ovat vahvoja, kun vahvuutta mitataan kuntosalilla voimatesteillä, he ovat kimmoisia ja nopeitakin. Mutta kun heidät vietiin ulos juoksemaan, tekeminen näytti aivan uskomattomalta, kun tiesi heidän olevan erittäin taitavia urheilijoita, joiden taitavuutta olin katsellut ihaillen sisätiloissa. Kun heidät tuotiin ulos meidän olosuhteisiimme, tilanne olikin aivan toinen. Se on inhimillistä, koska kaikessa ei voi olla hyvä ja kaikkeen ei ole aikaa, resurssit ovat rajalliset. Poikkeuksia kyllä on, en sano sitä. Silti kävi mielessä, pitäisikö joukkuelajeissakin panostaa kestävyyspuoleen enemmän.
Myös kestävyysurheilijan vajaa liikkuvuus estää kaiken kropassa olevan potentiaalin käytön suorituksessa, koska jumi ei ole voimaa. Jumissa oleva lihas on heikko.
Siitä ei saa kaikkea voimaa irti, mitä treenimäärien perusteella pitäisi saada. Allekirjoitan tämän itsekin, nimim. asian kanssa vuosikausia tuskaillut ja virheistään oppinut. Virheistä oppii yllättävän paljon, mutta onhan se turhauttavaa, jos tekee samat virheet kymmenen kertaa ennen kuin oppii. Kuuluisa suomalainen sisu on hyvä piirre, mutta myös omanlaisensa vitsaus.
Jutussa sanotaankin, että monipuolista harjoittelua on eri sykealueiden ja harjoitusten pituuksien vaihtelu. Aina ei voi mennä täydellä teholla tai juosta maksimisuorituksia. "Kunto lakkaa kehittymästä, jos suoritusteho on aina tapissa", fysioterapeutti kertoo. Tuleva fysioterapeutti Heidi allekirjoittaa tämänkin asian kantapään kautta kokeilleena. Jossain vaiheessa kehon on keksittävä jokin keino välttyä jatkuvalta ylirasitukselta, jolloin ainut keino on lopettaa yksinkertaisesti toimimasta, estettävä kovempaa pääseminen. Silloin suorituksessa ei toimi mikään, ei siis yhtään mikään.
Kaikki on pielessä ja se on suurilta osin omaa syytä. Yksilöurheilussa se on niin karua, vaikka valmentajallakin on oma roolinsa. Urheilijat ovat usein itsepäisiä ja sokeita omalle tekemiselleen varsinkin vaikeina aikoina, jolloin tarvitaan ihmistä, joka näkee sen kuplan ulkopuolelle ja ymmärtää kauaskantoiset seuraukset, jos tilanne jatkuu samanlaisena. Jos se ihminen puuttuu tai hän ei näe ongelmaa laisinkaan eikä ymmärrä seurauksia, noidankehä on valmis ja kuoppa on puoliksi kaivettu. Jos ei tajua jarruttaa, sinne putoaa.
Fysioterapeutti muistuttaa, että rauhallinen perustekeminen luo kestävyyspohjan. "Mitä vakaampi pohja, sitä paremmin ja kauemmin jaksaa myös kovempaa treeniä", hän sanoo. Jos näitä pohjia on luotu lapsuudesta asti, tilanne on yleensä hyvä. Aikuisiällä aloitetun kestävyys- tai voimaharjoittelun aloittaminen on totta kai hyväksi, jos liikunta ei ole ollut osana elämää lapsesta asti, mutta siinä on myös suuret riskit. Kun entisiä pohjia ei ole olemassa, mahdottomalla treenaamisella voi saada myös tuhoa aikaan. Siksi pitäisi aloittaa maltilla ja kuunnella kroppaansa. Ei ole terveellistä alkaa treenata suoraan maratonille ja lähteä sinne muutaman kuukauden päästä. Se vaatii pitkän työn, vaikka pohjia olisi rakennettu vuosikausia. Silloin tällöin uutisoidaan terveistä nuoristakin henkilöistä, jotka ovat kuolleet pitkässä urheilusuorituksessa - joskus syynä on vääränlainen tankkaaminen ja nestehukka, joskus entisten pohjien puuttuminen ja maksimaalinen suoritus on aiheuttanut sydänkohtauksen. Muitakin syitä on varmasti, mutta tarkoitus oli nostaa pari esimerkkiä.
Tiedän, että monissa joukkuelajeissa lajitreenejä on niin paljon, että peruskunnon kehittämiselle ei jää aikaa ja siksi monet joukkueurheilijat ovat huonossa juoksukunnossa eivätkä he jaksa paljoakaan, jos jaksamista mitataan matkassa. Huomasin itse saman ilmiön lukiossa, kun seurasimme läheltä lentopallolinjan toimintaa. He ovat todella taitavia omassa lajissaan ja ovat vahvoja, kun vahvuutta mitataan kuntosalilla voimatesteillä, he ovat kimmoisia ja nopeitakin. Mutta kun heidät vietiin ulos juoksemaan, tekeminen näytti aivan uskomattomalta, kun tiesi heidän olevan erittäin taitavia urheilijoita, joiden taitavuutta olin katsellut ihaillen sisätiloissa. Kun heidät tuotiin ulos meidän olosuhteisiimme, tilanne olikin aivan toinen. Se on inhimillistä, koska kaikessa ei voi olla hyvä ja kaikkeen ei ole aikaa, resurssit ovat rajalliset. Poikkeuksia kyllä on, en sano sitä. Silti kävi mielessä, pitäisikö joukkuelajeissakin panostaa kestävyyspuoleen enemmän.
Itselläni pohjia on rakennettu lapsesta asti ja kuntoni on siltä osin hyvällä mallilla. Kilpaileminen tuli kuvioihin tosissaan 10-vuotiaana, sitä ennen se oli pienemmässä roolissa ja kävin silloin tällöin ottamassa osaa pieniin kisoihin. Liikunta on kuitenkin aina ollut mukana elämässä ja olen ehtinyt tehdä paljon kaikenlaista 21 vuoden aikana. Lapsena leikittiin paljon ulkona, kun ei ollut tietokoneita, puhelimia, tabletteja tai muita vempaimia, joilla notkua sisällä. Kaverin luona leikittiin, väritettiin ja piirrettiin. Meille tulikin tietokone vasta, kun olin viidennellä luokalla koulussa.
Voin olla ehkä kiitollinen siitäkin, että olen valinnut kestävyyslajin, koska hiihto on sellainen laji, jota päätoimisesti harrastaessa tulee ympäri vuoden harrastettua niin monenlaista lajia, että yksipuolisuus on harvoin ylirasituksen syy.Se on useimmiten vain liiallinen tekemisen määrä ja suoritusteho, jonka myötä lepo ja palautuminen jäävät toissijaisiksi. Kuntoilijoille hiihto on liikuntamuoto talviaikaan, jolloin lykitään tuhansia kilometrejä talven aikana. Kilpaurheilijalla hiihto on ympärivuotinen liikuntamuoto, mutta sen vuoksi tehdään monipuolisesti erilaisia harjoituksia sisältäen juoksua, sauvalenkkejä, pyöräilyä, kuntosalia ja voimaharjoituksia, taito- ja koordinaatioharjoitteita, loikkia, rullahiihtoa, melomista, soutamista, uintia.... Vaihtoehdoissa on vain taivas rajana, jokaiselle löytyy varmasti mieluisia harjoitusmuotoja. Pitkissä harjoituksissa (2-5h) yhdistellään usein kahta tai useampaa lajia, kuten rullahiihtoa, pyöräilyä ja soutua. Vaihtoehtoja on niin paljon kuin keksii. Tärkeää on tehdä mahdollisimman monipuolisesti melkein mitä vain, välillä voimaa ja välillä muita osa-alueita, mutta kestävyys on pääroolissa. Syksyn aikana tulee enemmän tehoja ja talvella hiihto on pääasiallinen laji, mutta juoksua tulisi pitää myös jonkin verran mukana.
Voin olla ehkä kiitollinen siitäkin, että olen valinnut kestävyyslajin, koska hiihto on sellainen laji, jota päätoimisesti harrastaessa tulee ympäri vuoden harrastettua niin monenlaista lajia, että yksipuolisuus on harvoin ylirasituksen syy.Se on useimmiten vain liiallinen tekemisen määrä ja suoritusteho, jonka myötä lepo ja palautuminen jäävät toissijaisiksi. Kuntoilijoille hiihto on liikuntamuoto talviaikaan, jolloin lykitään tuhansia kilometrejä talven aikana. Kilpaurheilijalla hiihto on ympärivuotinen liikuntamuoto, mutta sen vuoksi tehdään monipuolisesti erilaisia harjoituksia sisältäen juoksua, sauvalenkkejä, pyöräilyä, kuntosalia ja voimaharjoituksia, taito- ja koordinaatioharjoitteita, loikkia, rullahiihtoa, melomista, soutamista, uintia.... Vaihtoehdoissa on vain taivas rajana, jokaiselle löytyy varmasti mieluisia harjoitusmuotoja. Pitkissä harjoituksissa (2-5h) yhdistellään usein kahta tai useampaa lajia, kuten rullahiihtoa, pyöräilyä ja soutua. Vaihtoehtoja on niin paljon kuin keksii. Tärkeää on tehdä mahdollisimman monipuolisesti melkein mitä vain, välillä voimaa ja välillä muita osa-alueita, mutta kestävyys on pääroolissa. Syksyn aikana tulee enemmän tehoja ja talvella hiihto on pääasiallinen laji, mutta juoksua tulisi pitää myös jonkin verran mukana.
Lajivalintani puolesta voin mielestäni sanoa, että olen hyvässä kunnossa kokonaisvaltaisesti ja voin myös psyykkisesti tällä hetkellä hyvin. Niin ei ole kuitenkaan aina ollut. Joskus harjoitteleminen on tuottanut minulle ahdistusta ja tekemisen vaikeus on ollut vaikeaa ymmärtää, kun on aina tottunut liikkumaan ja se on ollut helppoa.
Aiemminkin blogin puolella on ilmennyt, että rakastan juoksua todella paljon ja varsinkin keväällä kisakauden loputtua innostun juoksemaan joka ikinen kevät ja melkein joka kevät kärsin kipeytyneestä jalkapohjasta, jalkaholvista tai penikkataudin oireista säären sisäsyrjällä. Pääosin omaa tyhmyyttäni, koska en malta tehdä mitään muuta kun juokseminen on niin siistiä.Tänä vuonna kyseinen kipuilu alkoi ennen kuin ehdin aloittaa edes juoksukautta, joten en voi syyttää liian innokasta juoksemisen aloittamistani. Tänä vuonna syytän jalan kipeytymisestä suurilta osin tennareita, joilla kävelin yhtäkkiä paljon Tallinnassa käytettyäni koko talven talvikenkiä. Kengissä ei ole tukia eikä kovin paksua pohjaa, joten omaa tyhmyyttä sekin.
Kärsin kivusta 2-3 viikkoa ja sitten aloitin oikeasti hyvin rauhallisesti juoksulenkit puolesta tunnista, josta pikkuhiljaa aloin pidentää niitä, kun huomasin ettei jalka kipeydy enää. Tänä vuonna aloitin juoksemisen vasta toukokuun puolella, mutta olen ehtinyt juosta silti paljon ja peruslenkit ovat kulkeneet hyvin, mikä on ollut ilo minulle.
Aiemminkin blogin puolella on ilmennyt, että rakastan juoksua todella paljon ja varsinkin keväällä kisakauden loputtua innostun juoksemaan joka ikinen kevät ja melkein joka kevät kärsin kipeytyneestä jalkapohjasta, jalkaholvista tai penikkataudin oireista säären sisäsyrjällä. Pääosin omaa tyhmyyttäni, koska en malta tehdä mitään muuta kun juokseminen on niin siistiä.Tänä vuonna kyseinen kipuilu alkoi ennen kuin ehdin aloittaa edes juoksukautta, joten en voi syyttää liian innokasta juoksemisen aloittamistani. Tänä vuonna syytän jalan kipeytymisestä suurilta osin tennareita, joilla kävelin yhtäkkiä paljon Tallinnassa käytettyäni koko talven talvikenkiä. Kengissä ei ole tukia eikä kovin paksua pohjaa, joten omaa tyhmyyttä sekin.
Kärsin kivusta 2-3 viikkoa ja sitten aloitin oikeasti hyvin rauhallisesti juoksulenkit puolesta tunnista, josta pikkuhiljaa aloin pidentää niitä, kun huomasin ettei jalka kipeydy enää. Tänä vuonna aloitin juoksemisen vasta toukokuun puolella, mutta olen ehtinyt juosta silti paljon ja peruslenkit ovat kulkeneet hyvin, mikä on ollut ilo minulle.
Vaikka fysioterapiaa opiskelevana ja koko ikäni liikuntaa harrastavana henkilönä tiedän ylikuormituksen ja yksipuolisen treenaamisen seuraukset, sitä kuitenkin helposti ajattelee, että ei minulle niin käy. (Vaikka varsin hyvin tiedän, että minulle kyllä käy).
Toukokuussa pääasiassa tein vain jalkalenkkejä, koska olin niin fiiliksissä hyvistä kulkupäivistä ja reissu Hollantiin oli varmistunut, jossa tulisin juoksemaan kympin ja haluan olla siellä hyvässä kunnossa, ottamatta siitä kuitenkaan stressiä. Jos käy niin, etten ole, niin teen sen hetkisen parhaani. Epäonnistumisen mahdollisuus ei estä minua kuitenkaan yrittämästä.
Valmentaja sanoi touko-kesäkuun vaihteessa, että rullahiihdon määrää pitää lisätä, jotta saan kuormitusta jaloilta pois. Tiedostin asian ja oikeasti yritin, mutta aina viikot rakentuivat muiden menojen vuoksi jalkalenkkipainotteisiksi. Kun työt alkoivat, olinkin aivan jumissa. Kympin juoksu kesäkuun lopussa piti keskeyttää pohjekramppien vuoksi. En ollut vielä tottunut töihin ja uuteen tilanteeseeni. Arkirytmini oli muuttunut ja heräsin joka aamu 5:30 tai 6:00 ja olin 15:30 asti töissä, sitten piti välikuoleman jälkeen koota itsensä ja lähteä lenkille. Eihän toki mikään pakko olisi ollut, mutta en tiedostanut elämäntilanteen muutosta ja sen kuormittavuutta, mihin olisi pitänyt reagoida.
Heinäkuussa luovutin lokakuisen 10km tavoitteeni suhteen, koska kävin töissä 8h päivässä ja vedin tiistaina, keskiviikkona ja torstaina harjoituksia seuran junnuille. Pyrin tekemään itse treeniä samalla, mutta perustekeminen jäi vähemmälle ja menin töiden ja lasten ehdoilla. Totesin, että en jaksa stressata tästä. Menen työn ehdoilla ja elän heinäkuun kuin normaali ihminen. Käyn omissa treeneissä kun jaksan ja hoidan työt niin hyvin kuin pystyn ja herään aamulla duuniin rahan takii.
Vasta parin viimeisen työviikon aikana treenit alkoivat tuntua paremmilta - aloin siis tottua työntekoon ja omaan päivärytmiini. Yli kuukauden olin painanut menemään siihen mennessä. Kuitenkin töiden loputtua en ollutkaan niin jumissa kuin ajattelin ja palauduin siitä yllättävän nopeasti. Treenit ovat taas maistuneet ja olen pyrkinyt pitämään ne monipuolisina. Vammoja ei ole ilmennyt.
Myönnän silti, että laiminlyön salitreenejä juoksun kustannuksella. Itse keväällä toivoin valmentajaltani, että voisin tehdä enemmän voimaharjoituksia, koska ylävartalon voima on selvä heikkouteni. Jaloissa minulla on riittävästi voimaa, koska minulla on vahvat jalat jo sen vuoksi, että olen aina tykännyt juosta niin paljon. Olen myös treenannut jalkoja salilla aiemmin, joten jalkojen voimataso on ihan hyvä. Ylävartalo minulla on liian ruipelo hiihtäjäksi ja tiedostan sen, mutta omasta halustani ja siitä tosiasiasta huolimatta, että salitreeni on yksi lempiharjoituksistani ja tykkään tehdä niitä, ne jäävät tekemättä kestävyysharjoitusten vuoksi. Priorisoin aina juoksulenkin tärkeämmäksi kuin lähteä salille nostelemaan puntteja. Lisäksi olen laiminlyönyt sauvakävelyn kokonaan (itse asiassa olen unohtanut sen kokonaan tarkoituksella :D), koska inhoan sitä todella!! :D Se on hyvä palauttava treenimuoto, mutta se on niin kuolettavan tylsää, että teen mitä tahansa muuta mieluummin. Kesätöiden aikana treenit ovat jääneet muutenkin toissijaisiksi, joten sekin vähäinen aika on kannattanut käyttää hyväksi ja tehdä jotakin oikeasti järkevää ja kehittävää dementiahiihtämisen sijasta. Eletään 18. elokuuta ja en ole tänä vuonna tehnyt yhtään sauvakävelyharjoitusta. Enkä kyllä aiokaan tehdä, jos juoksu kulkee ja pystyn säätelemään lenkkivauhteja haluamikseni. Pystyn tekemään myös juoksemalla kevyitä harjoituksia, jos kunto ja kropan tilanne ovat hyvät.
Oulussa on muutenkin niin tasaista, että sauvakävely on vieläkin puuduttavampaa kuin normaalisti.
Toukokuussa pääasiassa tein vain jalkalenkkejä, koska olin niin fiiliksissä hyvistä kulkupäivistä ja reissu Hollantiin oli varmistunut, jossa tulisin juoksemaan kympin ja haluan olla siellä hyvässä kunnossa, ottamatta siitä kuitenkaan stressiä. Jos käy niin, etten ole, niin teen sen hetkisen parhaani. Epäonnistumisen mahdollisuus ei estä minua kuitenkaan yrittämästä.
Valmentaja sanoi touko-kesäkuun vaihteessa, että rullahiihdon määrää pitää lisätä, jotta saan kuormitusta jaloilta pois. Tiedostin asian ja oikeasti yritin, mutta aina viikot rakentuivat muiden menojen vuoksi jalkalenkkipainotteisiksi. Kun työt alkoivat, olinkin aivan jumissa. Kympin juoksu kesäkuun lopussa piti keskeyttää pohjekramppien vuoksi. En ollut vielä tottunut töihin ja uuteen tilanteeseeni. Arkirytmini oli muuttunut ja heräsin joka aamu 5:30 tai 6:00 ja olin 15:30 asti töissä, sitten piti välikuoleman jälkeen koota itsensä ja lähteä lenkille. Eihän toki mikään pakko olisi ollut, mutta en tiedostanut elämäntilanteen muutosta ja sen kuormittavuutta, mihin olisi pitänyt reagoida.
Heinäkuussa luovutin lokakuisen 10km tavoitteeni suhteen, koska kävin töissä 8h päivässä ja vedin tiistaina, keskiviikkona ja torstaina harjoituksia seuran junnuille. Pyrin tekemään itse treeniä samalla, mutta perustekeminen jäi vähemmälle ja menin töiden ja lasten ehdoilla. Totesin, että en jaksa stressata tästä. Menen työn ehdoilla ja elän heinäkuun kuin normaali ihminen. Käyn omissa treeneissä kun jaksan ja hoidan työt niin hyvin kuin pystyn ja herään aamulla duuniin rahan takii.
Vasta parin viimeisen työviikon aikana treenit alkoivat tuntua paremmilta - aloin siis tottua työntekoon ja omaan päivärytmiini. Yli kuukauden olin painanut menemään siihen mennessä. Kuitenkin töiden loputtua en ollutkaan niin jumissa kuin ajattelin ja palauduin siitä yllättävän nopeasti. Treenit ovat taas maistuneet ja olen pyrkinyt pitämään ne monipuolisina. Vammoja ei ole ilmennyt.
Myönnän silti, että laiminlyön salitreenejä juoksun kustannuksella. Itse keväällä toivoin valmentajaltani, että voisin tehdä enemmän voimaharjoituksia, koska ylävartalon voima on selvä heikkouteni. Jaloissa minulla on riittävästi voimaa, koska minulla on vahvat jalat jo sen vuoksi, että olen aina tykännyt juosta niin paljon. Olen myös treenannut jalkoja salilla aiemmin, joten jalkojen voimataso on ihan hyvä. Ylävartalo minulla on liian ruipelo hiihtäjäksi ja tiedostan sen, mutta omasta halustani ja siitä tosiasiasta huolimatta, että salitreeni on yksi lempiharjoituksistani ja tykkään tehdä niitä, ne jäävät tekemättä kestävyysharjoitusten vuoksi. Priorisoin aina juoksulenkin tärkeämmäksi kuin lähteä salille nostelemaan puntteja. Lisäksi olen laiminlyönyt sauvakävelyn kokonaan (itse asiassa olen unohtanut sen kokonaan tarkoituksella :D), koska inhoan sitä todella!! :D Se on hyvä palauttava treenimuoto, mutta se on niin kuolettavan tylsää, että teen mitä tahansa muuta mieluummin. Kesätöiden aikana treenit ovat jääneet muutenkin toissijaisiksi, joten sekin vähäinen aika on kannattanut käyttää hyväksi ja tehdä jotakin oikeasti järkevää ja kehittävää dementiahiihtämisen sijasta. Eletään 18. elokuuta ja en ole tänä vuonna tehnyt yhtään sauvakävelyharjoitusta. Enkä kyllä aiokaan tehdä, jos juoksu kulkee ja pystyn säätelemään lenkkivauhteja haluamikseni. Pystyn tekemään myös juoksemalla kevyitä harjoituksia, jos kunto ja kropan tilanne ovat hyvät.
Oulussa on muutenkin niin tasaista, että sauvakävely on vieläkin puuduttavampaa kuin normaalisti.
"Hyvä kunto tarkoittaa ennen kaikkea hyvää toimintakykyä. Silloin ihminen pystyy tekemään normaaliarjesta poikkeavaa toimintaa, kuten puusavottaa mökillä, ilman vaikeuksia. Keho saattaa kipeytyä, mutta jos on hyvässä kunnossa, keho myös korjaa itsensä nopeasti."
Jossain vaiheessa pelkäsin jumiin tulemista. Yritin epätoivoisesti välttää harjoituksia, joista voin mennä jumiin, koska pelkäsin, että jumin tunne jää taas päälle ja en pääse yli siitä. Ei kehitys kuitenkaan toimi niin.
Jos et koskaan rasita itseäsi niin paljon, että menet jumiin, et kehity.
Tiesin itsekin sen, mutta en tiennyt, millä tavalla välttää sen, että jumi sulaisi kuin itsestään pois eikä kertyisi lihaksistoon. Olen aina venytellyt paljon hiihtäjäksi, koska hiihtäjät ja kestävyysurheilijat ovat yleisesti melko jäykkiä. Liikkuvuutta pidetään toissijaisena asiana hyvin helposti, mutta minulle se on aina ollut yksi niistä ensisijaisista. Liikkuvuudesta minun kehitykseni ei siis ole kiinni, koska usein se estää kaiken kapasiteetin ulossaamisen, koska lihas on niin juminen ja tukkoinen. Kuitenkaan edes venyttely ei auttanut siihen jumin kertymiseen.
Vuosien varrella on tullut kasvettua paljon ja olen kirjoittanut aiheesta todella paljon, vakituiset lukijat varmasti tietävät ja ovat lukeneet kirjoituksiani. Olen oivaltanut ja kirjoittanut todella viisaita asioita ja kehittynyt ajattelussani, mutta tehnyt silti samat virheet uudestaan.
Nyt olen tehnyt töistäni huolimatta enemmän treeniä kuin edellisenä vuonna, vaikka tuntuu etten ole voinut panostaa siihen samalla tavalla kaikkea itsestäni. Olen mennyt fiiliksellä ja stressannut vähemmän. Aina ei tarvitse luovuttaa koko sieluaan, jotta voi saada jotain aikaan.
Sekin on ollut yksi ongelmani, että haluan tehdä kaiken itselleni tärkeän niin hyvin kuin pystyn ja se vie minulta aikaa ja energiaa. Tiedän pystyväni hyviin suorituksiin ja saamaan hyviä arvosanoja, joten en halua mennä sieltä mistä rima on matalin, koska tiedän pystyväni parempaan. Keväällä minulla oli aina kiire ja huomasin, että sanon aina, etten ole ehtinyt tai ei ole ollut aikaa. Tottahan se oli, koulua oli paljon ennen kuin kesäloma alkoi. Halusin saada kaiken tehtyä, jotta voin viettää lomani rauhassa ilman rästitehtäviä ja keskenjääneitä kursseja. Silti valmentaja pyysi minua miettimään asiaa ja miettimään, mihin aikani menee. Olen edelleen sitä mieltä, että minulla ei mennyt aikaa mihinkään ylimääräiseen, koska en ehtinyt tekemään muuta. Silti on syytä miettiä, miten voin vähentää tekemisen määrää vai onko se koulun kanssa mahdollista. Minua se ei kismittänyt niin paljon, koska minusta tuntui, että Jannella oli myös niin paljon tehtävää koulun kanssa, että olin itse noviisi siinä rinnalla. Ehkä ei ole kuitenkaan parasta verrata, koska olemme aivan erilaisissa kouluissa ja kummallakin on omat hommansa, joiden kanssa tuskailla.
Joskus on kuitenkin ennemminkin kyse siitä, ettei ole vain viitsinyt tai saanut aikaiseksi kuin se, ettei olisi ehtinyt tai ei olisi ollut aikaa.
Jossain vaiheessa minulla oli myös "kriisi" omasta osaamisestani. Olen opiskellut vuoden fysioterapiaa ja tuntuu, että pitäisi osata jo yhtä jos toista, mutta silti tuntuu, ettei osaa jäsentää oppimaansa käytäntöön. No, muiden kanssa puhuessa tulee fiilis, etten ole asian kanssa yksin. Yksi viikonloppu Janne korjaili autoa, huolsi venettä, teki jos mitäkin äijähommaa. Lisäksi Janne osaa kalastaa ja voitelee ja huoltaa suksia tosi hyvin ja ymmärtää niistä paljon ja on perillä hyvin paljon muistakin maailman asioista. Katselin vieressä yhtenä kysymysmerkkinä ja kyselin tyhmiä. Minusta tuntui, että olin tiellä ja menin pois, mutta illalla otin asian puheeksi ja tuumin, että enhän minä osaa mitään kunnolla.
Harrastan hiihtoa ja juoksua, mutta en ole kummassakaan silti mikään huippuhyvä. Olen hyvä koulussa, mutta voisin olla parempikin. En osaa soittaa mitään, en osaa laulaa, en tanssia, en piirtää, maalata tai en ole kiinnostunut mistään yhteiskunnallisista asioista isommissa määrin, en ymmärrä politiikasta enkä monesta muustakaan asiasta mitään. Minulla oli hyvin turhautunut olo omasta osaamattomuudestani.
Janne kuitenkin sanoi, että osaanhan minä vaikka mitä: ymmärrän urheilusta ja fysioterapiasta opin koko ajan, osaan hieroa ja ymmärrän terveysjutuista paljon, sillä minä toimin meidän kommuunin lääkitsijänä. Osaan ohjata lapsia ja nuoria, olen ahkera ja teen töitä haluamieni asioiden eteen. Voisin oppia vaikka huoltamaan venettä ja korjaamaan autoa ja voitelemaan suksia paremmin, mutta sanoin, ettei minua totta puhuen kuitenkaan kiinnosta. :D En tiedä poistiko tämä tosiasiaa siitä, että en oikeasti osaa mitään, mutta kyllä se ainakin vähän auttoi. Ei tarvitse olla täydellinen, silti voi olla riittävän hyvä ja kelvata.
Ongelmani ovat siltä osin muuttuneet aiemmista kirjoituksistani, että olen tehnyt enemmän oikeita asioita harjoittelussani ja jättänyt virheet vähemmälle. Olen uskaltanut treenata itseni jumiin luottaen, että kyllä keho korjaa. Keho korjaa, kun siitä pitää huolta. Jumi ei ole pysyvää, se sulaa kyllä pois. Jumi ei ole voimaa, vaan aukinainen ja rento lihas on vahva. Siinä kiertää happi ja sellainen lihas pystyy työskentelemään. Aiemmin sellainen lihas oli sattumaa ja oli ihme, jos hieronnassa kuulin minulla olevan sellainen lihas. Se oli jotain todella ihmeellistä, jota piti ihan hämmästellä. Ai voiko sellainen lihas olla, jossa kiertää happi? Vau.
Nykyään sellainen lihas on ollut enemmän normaalia minua kuin epänormaali löydös ja hyvää tuuria. Terho on kehunut koko kesän ajan (mukaan lukematta töissä kyykkimisen aiheuttamia jalka- ja selkäkuolioita) lihaksistoni kuntoa ja sen on huomannut treeneissä.
Minusta on tullut armollisempi itselleni. En halua tehdä huonoja suorituksia, mutta en kuitenkaan vaadi itseltäni kohtuuttomia koko ajan.Uskon sen johtuvan siitä, etten elättele enää toiveita, jotka minun on mahdotonta saavuttaa. Olen hyväksynyt sen tosiasian, ettei minusta tule hiihtäjää. En pääse koskaan huipulle. Se kelkka meni jo. Siihen vaaditaan erilaista sitoutumista ja työntekoa, mitä minä pystyn antamaan. Halua on ollut enemmän kuin lahjakkuutta ja mahdollisuutta tehdä sen unelman eteen töitä. Tällä tasolla ei voi valita mitä tekee. Tänä kesänä tein töitä, koska raha ei kasva puussa. Ammattilaiset eivät tee töitä, heidän työnsä on treenata täysipäiväisesti.
Vaikka minusta ei tulísi huippuhiihtäjää, se ei estä minua olemasta hiihtäjä ja elämästä kuin urheilija. En ole sen yhtään väärempi kuin kukaan muu urheilija.
Treenaan ja käyn kisoissa, koska ne tuovat minulle iloa. Loppukesästä harjoituksissani kävi toimittaja tekemässä juttua ja hän kysyi yhdeltä 10-vuotiaalta pojalta, mikä lajissasi on parasta (hän harrastaa mm. hiihtoa) ja hän kertoi: "Se on yksinkertaisesti vaan niin hauskaa!!" Se tiivisti täydellisesti sen, mikä harrastuksissa on tärkeintä ja totuus lapsen suusta tulee.
Pyrin kehittymään koko ajan, vaikka yleensä aina tulee joku takapakki, kuten astmakohtaus joka vie suorituskyvyn alas moneksi kuukaudeksi tai sairastuminen.
Jatkuva kehittyminen on kuitenkin tavoite, jota ei koskaan saavuta ja johon voi aina pyrkiä.
Aina on jotain, mitä tavoitella. Uskon, että tarvitsen aina elämässäni jotain, mitä tavoitella urheilussa. Sen ei tarvitse olla aina mitään järin suurta, vaan se voi olla tavoite saada siitä hyvää mieltä ja kokea onnistumista. Joskus se voi olla jotain konkreettisempaa, kuten juosta puolikas tai jokin tietty aika jollain matkalla. Tavoitteet riippuvat aina elämäntilanteista.
Kuitenkin tänään siellä salilla ollessani mietin muiden ihmisten motiiveja tulla salille. Mietin, kuinka moni on ehkä tullut pyörällä, kuka on tullut autolla lähimmästä korttelista tai kuka on ajanut kauempaa. En voi tietää, mutta aina voi miettiä tuomitsematta ketään.
Mietin, onko minulla kaikilta osin hyvä kunto. Pidän itseäni hyväkuntoisena ja jaksan vaikka maailman tappiin. Kyllä minä kovaakin pääsen. Jaksan tiettyyn pisteeseen asti nostella painoja, työntää rautaa penkistä ja punnertaa. Voisin jaksaa enemmänkin, mutta on minulla kuitenkin voimaa. Voisin olla paljon kimmoisampi ja tehdä enemmän loikkia, mutta pärjään tässä lajissa ja ennen kaikkea arjessani tälläkin kimmoisuudella.
Kaikilla osa-alueilla on aina parannettavaa, mutta kyse ei ole täydellisyydestä, vaan kehityksestä ja arjessa pärjäämisestä, mahdollisuudesta pystyä tekemään erilaisia asioita, jotka poikkeavat arjesta. Huonollakin kunnolla pärjää arjessa, mutta kyse on siitä, millainen on hyvän kunnon määritelmä ja mikä on kenellekin riittävä kunto.
Itse pyöräilin salille 5 kilometriä ja salilla käynnin yhteydessä minulla tuli 10 kilometriä hyvää hyötyliikuntaa sen lisäksi, että kävin salilla treenaamassa ylä- ja keskikroppaa. Uskon, että monella muulla harjoitus rajoittui voiman harjoittamiseen, mutta uskon asiat kuuluvat kirkkoon. Aina sitä saa uskoa kaikenlaista.
Oulussa minulla on kasvanut hyötyliikunnan määrä pyöräilyn muodossa valtavasti. Käyn joka päivä koulussa ja pyöräilen 10 kilometriä päivässä. Viikossa pelkästä koulussa käymisestä kertyy 50 km pyöräilyä viikossa. Lisäksi pyöräilen kauppaan ja kaikkialle muualle, missä on tarve käydä.
Oikeastaan mikään kaupunkialueella ei ole liian kaukana pyöräillä. Jotenkin välimatkat ovat suhteellisia, kun pyöräilee jo kouluun niin paljon. Tuntuu, ettei 5 km ole matka eikä mikään. Kaupungissa matkat menevät nopeasti ja pitää olla valppaampi. Jos kotona pitäisi polkea 5km, se tuntuisi ihan kamalalta matkalta, mutta täällä se on ihan tavallinen arkipäivään kuuluva matka, jota ei todellakaan menisi autolla.
Oulussa on myös niin tasaista ja hyvät pyörätiet, että hyvähän täällä on pyöräillä. Ihmisiä näkee paljon pyöräilemässä. Osaan liikkua täällä jo melko hyvin, joka on paljolti sen ansiota, että asun 4km päässä keskustasta ja joudun pyöräilemään keskustaan tai kouluun mennessä niin monen kaupunginosan läpi. Siinä väistämättä oppii monia reittejä ja yhdistelemään niitä, hahmottamaan mihin tiet menevät.
Autoa tarvitsee treenimatkoihin, koska mm. Virpiniemi ja Sankivaara ovat niin kaukana, ettei niihin voi mennä muulla kuin autolla.
Myönnän, että usein on aika hirveä hiki kouluun päästyä, kun on pyöräillyt tuhatta ja sataa kouluun, koska 5 kilometrin matkasta huolimatta ei osaa lähteä aikanaan matkaan.
Yleensä joudun kyllä, mutta ilman viime tinkaa ei olisi kiirettä. Talvella myöhästyin, koska yöllä on satanut lunta, joka on päivällä sulanut loskaksi ja yön aikana pyörien urat ovat jäätyneet. Silloin kouluun pääseminen tuntui mahdottomalta ja melkoiselta itsemurhayritykseltä ja jouduin taluttamaan pyörää moneen otteeseen, koska olisin muuten varmaan kuollut, mutta en silti myöhästynyt kuin ehkä 5 minuuttia. Kerran pyöräilin toppahousuilla ja minulla ei ole ikinä ollut niin hiki kuin silloin saavuttuani kouluun. Olisin niin toivonut pääseväni suihkuun. Itse asiassa aika usein minun pitääkin koulusta kotiin tultuani mennä suihkuun, koska minulla on niin järkyttävän kuuma. Puen aina liikaa, mutta en halua paleltua alkumatkasta. Joskus satoi niin paljon räntää, että en nähnyt silmälaseistani yhtään mitään viimeisellä kolmella kilometrillä ja hiukseni olivat koululla yhtä märät kuin suihkun jälkeen. Luokkalaisille on varmasti melko tuttua, että minä ripustelen vaatteitani pitkin luokkaa kuivamaan ja alan riisua kaiken vaatekerran, mitä suinkin pystyn. Pukeutuminen onkin välillä haastavaa, koska en voi juuri koskaan pukea hupparia tai villapaitaa, niin mukavia kuin ne olisivatkin. Ne ovat tuhoon tuomittuja, koska olen saanut lämpöhalvauksen ennen koulua.
Syksyllä ei satanut paljoa vettä, joten en kastunut kovinkaan montaa kertaa. Koko talvena menin kaksi (2) kertaa bussilla kouluun kauheimpina pakkaspäivinä säästääkseni keuhkojani raa'alta pakkasilmalta. Yleensä tiet on aurattu jo aamulla aikaisin, mutta pari kertaa tiet ovat olleet auraamatta ja olen puskenut kouluun umpihangessa. Arvata saattaa, että kuumahan siinä tuli.
Silti aika hyvä fiilis, että kyllä sitä vaan selviää säällä kuin säällä. Kieltämättä se kasvattaa ymmärrystä ja arvostusta muitakin pyöräilijöitä kohtaan. Respect! Pyöräilkää, ihmiset! Se on vain puhdasta hikeä!
VINKKI: Jos ei halua polkea niin kamala hiki päässä, suosittelen lähtemään ajoissa, polkemaan rauhallisesti ja pukemaan säänmukaisesti. Todettu toimivaksi kikaksi, mutta olen niin toivoton lähtijä, että en ikinä ehdi pyöräillä rauhassa ja siihen ei auta mikään. Ei kannata siis välttää pyöräilyä sen vuoksi, että hikoat liikaa.
Joku saattaa miettiä, miksi pitää asua niin kaukana, että pitää pyöräillä 5km. Moni koulussa onkin kauhistellut, että kylläpä sinä tulet kaukaa! Sanon aina, että kuulostaa pahemmalta kuin todellisuudessa on: sulan maan aikaan sairaan nopeasti 15 minuuttia, rauhallisemmalla vauhdilla 20 minuuttia. Talvella 20 minuuttia ja rauhallisemmalla vauhdilla 25 minuuttia. Ei juuri koskaan puolta tuntia (ehkä silloin, kun luulin heittäväni henkeni sillä matkalla, kun oli niin jäistä). Minä olin se, joka asetti ehdot sille, miten kaukana asunto saa olla koulusta ja miten pitkästi olen valmis pyöräilemään kouluun. Silloin sanoin, että pyöräilen 5km säällä kuin säällä. Niinpä otettiin kämppä, joka on suunnilleen puolivälissä kummankin koulua. Jannella on n. 3km yliopistolle ja minulla 5km meidän kampukselle. Haluan asua Jannen kanssa ja en valita sijainnista. Täällä on ollut mukava asua ja seutu on ollut rauhallista. En haluaisi asua keskustassa ja olen ottanut tämän pyöräilyn hyötyliikunnan kannalta. Lisäksi kävelen yleensä aina portaat kolmanteen kerrokseen, vaikka kuinka hikipisarat tippuisivat ja olisin väsynyt. Myönnän, että käytän hissiä silloin, jos se on valmiiksi alhaalla. Yleensä en tilaa sitä, koska samassa ajassa kävelen jo portaita. Janne on myös sellainen porraskunnon kerääjä, että pakko vintata portaat perässä ylös, koska periaatteesta ei voi käyttää hissiä. :D
Mutta hyvä juttuhan se on, en haluaisi sohvaperunamiestä, joka ei liikahtaisi kanssani mihinkään tai joka pumppaisi vain salilla lihaksia, mutta ei jaksaisi lähteä kanssani vaeltamaan neljää tuntia. Haluan, että voin tehdä mieheni kanssa monipuolisesti kaikkea.
Koulukaverini olikin ihana sanoessaan minulle joskus tänä vuonna: "Minusta oli koulun alussa niin kauheaa, kun sinä pyöräilit silloin kipeänä kouluun ja olit kipeä kuitenkin sen kolme viikkoa. Olit aina ihan kuollut kouluun päästyäsi, yskit ja niistit ja näytit niin kipeältä, mutta sinä pyöräilit joka aamu ja et kertaakaan valittanut. Se oli aika arvostettavaa." Olin itsekin otettu tuosta kommentista!
Kirjoituksen tarkoitus on siis herättää ajatusta siitä, mikä on hyvä kunto ja mitä se ei ole. Minusta on hienoa, että ihmiset näkevät vaivaa lihastensa ja voimatasonsa eteen salilla, mutta pidän vielä tärkeämpänä sitä, että jaksaa.
Elämässä tulee hyvin yllättäviä tilanteita, jolloin on jaksettava. Ilman hyvää pohjakuntoa ihminen ei jaksa. Usein yllättävät tilanteet koettelevat fyysisen lisäksi henkistä kestävyyttä, mutta psyyke pysyy myös paremmassa tikissä, kun kroppa voi hyvin.
Siksi ei unohdeta pitää yllä myös kestävyyskuntoa! Lihakset eivät ole enää yhtään niin houkuttelevia, jos huomaa ettei tyyppi jaksa kävellä salille puolen kilometrin päähän tai kävellä kolmanteen kerrokseen portaita. Mielipiteitä voi olla monia, mutta minusta on tärkeää pitää kokonaisvaltaisesti itsestään huolta! Jokainen ihminen on omanlaisensa ja kaikille ei ole yhtä tärkeää olla hyvässä kunnossa, lähinnä vain selvitä arjesta ja päästä helpolla ilman, että tarvitsee hirveästi kärsiä. Sekin on ihan ok, kunhan pitää itsestään huolen ja tietää rajansa. Kirjoituksen ei ole tarkoitus tuomita ketään, herättää vain ajatuksia ja purkaa omiani ajatuksiani sanoiksi. :)
Heräsikö jotain? =)
-Heidi
Jossain vaiheessa pelkäsin jumiin tulemista. Yritin epätoivoisesti välttää harjoituksia, joista voin mennä jumiin, koska pelkäsin, että jumin tunne jää taas päälle ja en pääse yli siitä. Ei kehitys kuitenkaan toimi niin.
Jos et koskaan rasita itseäsi niin paljon, että menet jumiin, et kehity.
Tiesin itsekin sen, mutta en tiennyt, millä tavalla välttää sen, että jumi sulaisi kuin itsestään pois eikä kertyisi lihaksistoon. Olen aina venytellyt paljon hiihtäjäksi, koska hiihtäjät ja kestävyysurheilijat ovat yleisesti melko jäykkiä. Liikkuvuutta pidetään toissijaisena asiana hyvin helposti, mutta minulle se on aina ollut yksi niistä ensisijaisista. Liikkuvuudesta minun kehitykseni ei siis ole kiinni, koska usein se estää kaiken kapasiteetin ulossaamisen, koska lihas on niin juminen ja tukkoinen. Kuitenkaan edes venyttely ei auttanut siihen jumin kertymiseen.
Vuosien varrella on tullut kasvettua paljon ja olen kirjoittanut aiheesta todella paljon, vakituiset lukijat varmasti tietävät ja ovat lukeneet kirjoituksiani. Olen oivaltanut ja kirjoittanut todella viisaita asioita ja kehittynyt ajattelussani, mutta tehnyt silti samat virheet uudestaan.
Nyt olen tehnyt töistäni huolimatta enemmän treeniä kuin edellisenä vuonna, vaikka tuntuu etten ole voinut panostaa siihen samalla tavalla kaikkea itsestäni. Olen mennyt fiiliksellä ja stressannut vähemmän. Aina ei tarvitse luovuttaa koko sieluaan, jotta voi saada jotain aikaan.
Sekin on ollut yksi ongelmani, että haluan tehdä kaiken itselleni tärkeän niin hyvin kuin pystyn ja se vie minulta aikaa ja energiaa. Tiedän pystyväni hyviin suorituksiin ja saamaan hyviä arvosanoja, joten en halua mennä sieltä mistä rima on matalin, koska tiedän pystyväni parempaan. Keväällä minulla oli aina kiire ja huomasin, että sanon aina, etten ole ehtinyt tai ei ole ollut aikaa. Tottahan se oli, koulua oli paljon ennen kuin kesäloma alkoi. Halusin saada kaiken tehtyä, jotta voin viettää lomani rauhassa ilman rästitehtäviä ja keskenjääneitä kursseja. Silti valmentaja pyysi minua miettimään asiaa ja miettimään, mihin aikani menee. Olen edelleen sitä mieltä, että minulla ei mennyt aikaa mihinkään ylimääräiseen, koska en ehtinyt tekemään muuta. Silti on syytä miettiä, miten voin vähentää tekemisen määrää vai onko se koulun kanssa mahdollista. Minua se ei kismittänyt niin paljon, koska minusta tuntui, että Jannella oli myös niin paljon tehtävää koulun kanssa, että olin itse noviisi siinä rinnalla. Ehkä ei ole kuitenkaan parasta verrata, koska olemme aivan erilaisissa kouluissa ja kummallakin on omat hommansa, joiden kanssa tuskailla.
Joskus on kuitenkin ennemminkin kyse siitä, ettei ole vain viitsinyt tai saanut aikaiseksi kuin se, ettei olisi ehtinyt tai ei olisi ollut aikaa.
Jossain vaiheessa minulla oli myös "kriisi" omasta osaamisestani. Olen opiskellut vuoden fysioterapiaa ja tuntuu, että pitäisi osata jo yhtä jos toista, mutta silti tuntuu, ettei osaa jäsentää oppimaansa käytäntöön. No, muiden kanssa puhuessa tulee fiilis, etten ole asian kanssa yksin. Yksi viikonloppu Janne korjaili autoa, huolsi venettä, teki jos mitäkin äijähommaa. Lisäksi Janne osaa kalastaa ja voitelee ja huoltaa suksia tosi hyvin ja ymmärtää niistä paljon ja on perillä hyvin paljon muistakin maailman asioista. Katselin vieressä yhtenä kysymysmerkkinä ja kyselin tyhmiä. Minusta tuntui, että olin tiellä ja menin pois, mutta illalla otin asian puheeksi ja tuumin, että enhän minä osaa mitään kunnolla.
Harrastan hiihtoa ja juoksua, mutta en ole kummassakaan silti mikään huippuhyvä. Olen hyvä koulussa, mutta voisin olla parempikin. En osaa soittaa mitään, en osaa laulaa, en tanssia, en piirtää, maalata tai en ole kiinnostunut mistään yhteiskunnallisista asioista isommissa määrin, en ymmärrä politiikasta enkä monesta muustakaan asiasta mitään. Minulla oli hyvin turhautunut olo omasta osaamattomuudestani.
Janne kuitenkin sanoi, että osaanhan minä vaikka mitä: ymmärrän urheilusta ja fysioterapiasta opin koko ajan, osaan hieroa ja ymmärrän terveysjutuista paljon, sillä minä toimin meidän kommuunin lääkitsijänä. Osaan ohjata lapsia ja nuoria, olen ahkera ja teen töitä haluamieni asioiden eteen. Voisin oppia vaikka huoltamaan venettä ja korjaamaan autoa ja voitelemaan suksia paremmin, mutta sanoin, ettei minua totta puhuen kuitenkaan kiinnosta. :D En tiedä poistiko tämä tosiasiaa siitä, että en oikeasti osaa mitään, mutta kyllä se ainakin vähän auttoi. Ei tarvitse olla täydellinen, silti voi olla riittävän hyvä ja kelvata.
Ongelmani ovat siltä osin muuttuneet aiemmista kirjoituksistani, että olen tehnyt enemmän oikeita asioita harjoittelussani ja jättänyt virheet vähemmälle. Olen uskaltanut treenata itseni jumiin luottaen, että kyllä keho korjaa. Keho korjaa, kun siitä pitää huolta. Jumi ei ole pysyvää, se sulaa kyllä pois. Jumi ei ole voimaa, vaan aukinainen ja rento lihas on vahva. Siinä kiertää happi ja sellainen lihas pystyy työskentelemään. Aiemmin sellainen lihas oli sattumaa ja oli ihme, jos hieronnassa kuulin minulla olevan sellainen lihas. Se oli jotain todella ihmeellistä, jota piti ihan hämmästellä. Ai voiko sellainen lihas olla, jossa kiertää happi? Vau.
Nykyään sellainen lihas on ollut enemmän normaalia minua kuin epänormaali löydös ja hyvää tuuria. Terho on kehunut koko kesän ajan (mukaan lukematta töissä kyykkimisen aiheuttamia jalka- ja selkäkuolioita) lihaksistoni kuntoa ja sen on huomannut treeneissä.
Minusta on tullut armollisempi itselleni. En halua tehdä huonoja suorituksia, mutta en kuitenkaan vaadi itseltäni kohtuuttomia koko ajan.Uskon sen johtuvan siitä, etten elättele enää toiveita, jotka minun on mahdotonta saavuttaa. Olen hyväksynyt sen tosiasian, ettei minusta tule hiihtäjää. En pääse koskaan huipulle. Se kelkka meni jo. Siihen vaaditaan erilaista sitoutumista ja työntekoa, mitä minä pystyn antamaan. Halua on ollut enemmän kuin lahjakkuutta ja mahdollisuutta tehdä sen unelman eteen töitä. Tällä tasolla ei voi valita mitä tekee. Tänä kesänä tein töitä, koska raha ei kasva puussa. Ammattilaiset eivät tee töitä, heidän työnsä on treenata täysipäiväisesti.
Vaikka minusta ei tulísi huippuhiihtäjää, se ei estä minua olemasta hiihtäjä ja elämästä kuin urheilija. En ole sen yhtään väärempi kuin kukaan muu urheilija.
Treenaan ja käyn kisoissa, koska ne tuovat minulle iloa. Loppukesästä harjoituksissani kävi toimittaja tekemässä juttua ja hän kysyi yhdeltä 10-vuotiaalta pojalta, mikä lajissasi on parasta (hän harrastaa mm. hiihtoa) ja hän kertoi: "Se on yksinkertaisesti vaan niin hauskaa!!" Se tiivisti täydellisesti sen, mikä harrastuksissa on tärkeintä ja totuus lapsen suusta tulee.
Pyrin kehittymään koko ajan, vaikka yleensä aina tulee joku takapakki, kuten astmakohtaus joka vie suorituskyvyn alas moneksi kuukaudeksi tai sairastuminen.
Jatkuva kehittyminen on kuitenkin tavoite, jota ei koskaan saavuta ja johon voi aina pyrkiä.
Aina on jotain, mitä tavoitella. Uskon, että tarvitsen aina elämässäni jotain, mitä tavoitella urheilussa. Sen ei tarvitse olla aina mitään järin suurta, vaan se voi olla tavoite saada siitä hyvää mieltä ja kokea onnistumista. Joskus se voi olla jotain konkreettisempaa, kuten juosta puolikas tai jokin tietty aika jollain matkalla. Tavoitteet riippuvat aina elämäntilanteista.
Kuitenkin tänään siellä salilla ollessani mietin muiden ihmisten motiiveja tulla salille. Mietin, kuinka moni on ehkä tullut pyörällä, kuka on tullut autolla lähimmästä korttelista tai kuka on ajanut kauempaa. En voi tietää, mutta aina voi miettiä tuomitsematta ketään.
Mietin, onko minulla kaikilta osin hyvä kunto. Pidän itseäni hyväkuntoisena ja jaksan vaikka maailman tappiin. Kyllä minä kovaakin pääsen. Jaksan tiettyyn pisteeseen asti nostella painoja, työntää rautaa penkistä ja punnertaa. Voisin jaksaa enemmänkin, mutta on minulla kuitenkin voimaa. Voisin olla paljon kimmoisampi ja tehdä enemmän loikkia, mutta pärjään tässä lajissa ja ennen kaikkea arjessani tälläkin kimmoisuudella.
Kaikilla osa-alueilla on aina parannettavaa, mutta kyse ei ole täydellisyydestä, vaan kehityksestä ja arjessa pärjäämisestä, mahdollisuudesta pystyä tekemään erilaisia asioita, jotka poikkeavat arjesta. Huonollakin kunnolla pärjää arjessa, mutta kyse on siitä, millainen on hyvän kunnon määritelmä ja mikä on kenellekin riittävä kunto.
Oulussa minulla on kasvanut hyötyliikunnan määrä pyöräilyn muodossa valtavasti. Käyn joka päivä koulussa ja pyöräilen 10 kilometriä päivässä. Viikossa pelkästä koulussa käymisestä kertyy 50 km pyöräilyä viikossa. Lisäksi pyöräilen kauppaan ja kaikkialle muualle, missä on tarve käydä.
Oikeastaan mikään kaupunkialueella ei ole liian kaukana pyöräillä. Jotenkin välimatkat ovat suhteellisia, kun pyöräilee jo kouluun niin paljon. Tuntuu, ettei 5 km ole matka eikä mikään. Kaupungissa matkat menevät nopeasti ja pitää olla valppaampi. Jos kotona pitäisi polkea 5km, se tuntuisi ihan kamalalta matkalta, mutta täällä se on ihan tavallinen arkipäivään kuuluva matka, jota ei todellakaan menisi autolla.
Oulussa on myös niin tasaista ja hyvät pyörätiet, että hyvähän täällä on pyöräillä. Ihmisiä näkee paljon pyöräilemässä. Osaan liikkua täällä jo melko hyvin, joka on paljolti sen ansiota, että asun 4km päässä keskustasta ja joudun pyöräilemään keskustaan tai kouluun mennessä niin monen kaupunginosan läpi. Siinä väistämättä oppii monia reittejä ja yhdistelemään niitä, hahmottamaan mihin tiet menevät.
Autoa tarvitsee treenimatkoihin, koska mm. Virpiniemi ja Sankivaara ovat niin kaukana, ettei niihin voi mennä muulla kuin autolla.
Myönnän, että usein on aika hirveä hiki kouluun päästyä, kun on pyöräillyt tuhatta ja sataa kouluun, koska 5 kilometrin matkasta huolimatta ei osaa lähteä aikanaan matkaan.
Yleensä joudun kyllä, mutta ilman viime tinkaa ei olisi kiirettä. Talvella myöhästyin, koska yöllä on satanut lunta, joka on päivällä sulanut loskaksi ja yön aikana pyörien urat ovat jäätyneet. Silloin kouluun pääseminen tuntui mahdottomalta ja melkoiselta itsemurhayritykseltä ja jouduin taluttamaan pyörää moneen otteeseen, koska olisin muuten varmaan kuollut, mutta en silti myöhästynyt kuin ehkä 5 minuuttia. Kerran pyöräilin toppahousuilla ja minulla ei ole ikinä ollut niin hiki kuin silloin saavuttuani kouluun. Olisin niin toivonut pääseväni suihkuun. Itse asiassa aika usein minun pitääkin koulusta kotiin tultuani mennä suihkuun, koska minulla on niin järkyttävän kuuma. Puen aina liikaa, mutta en halua paleltua alkumatkasta. Joskus satoi niin paljon räntää, että en nähnyt silmälaseistani yhtään mitään viimeisellä kolmella kilometrillä ja hiukseni olivat koululla yhtä märät kuin suihkun jälkeen. Luokkalaisille on varmasti melko tuttua, että minä ripustelen vaatteitani pitkin luokkaa kuivamaan ja alan riisua kaiken vaatekerran, mitä suinkin pystyn. Pukeutuminen onkin välillä haastavaa, koska en voi juuri koskaan pukea hupparia tai villapaitaa, niin mukavia kuin ne olisivatkin. Ne ovat tuhoon tuomittuja, koska olen saanut lämpöhalvauksen ennen koulua.
Syksyllä ei satanut paljoa vettä, joten en kastunut kovinkaan montaa kertaa. Koko talvena menin kaksi (2) kertaa bussilla kouluun kauheimpina pakkaspäivinä säästääkseni keuhkojani raa'alta pakkasilmalta. Yleensä tiet on aurattu jo aamulla aikaisin, mutta pari kertaa tiet ovat olleet auraamatta ja olen puskenut kouluun umpihangessa. Arvata saattaa, että kuumahan siinä tuli.
Silti aika hyvä fiilis, että kyllä sitä vaan selviää säällä kuin säällä. Kieltämättä se kasvattaa ymmärrystä ja arvostusta muitakin pyöräilijöitä kohtaan. Respect! Pyöräilkää, ihmiset! Se on vain puhdasta hikeä!
VINKKI: Jos ei halua polkea niin kamala hiki päässä, suosittelen lähtemään ajoissa, polkemaan rauhallisesti ja pukemaan säänmukaisesti. Todettu toimivaksi kikaksi, mutta olen niin toivoton lähtijä, että en ikinä ehdi pyöräillä rauhassa ja siihen ei auta mikään. Ei kannata siis välttää pyöräilyä sen vuoksi, että hikoat liikaa.
Joku saattaa miettiä, miksi pitää asua niin kaukana, että pitää pyöräillä 5km. Moni koulussa onkin kauhistellut, että kylläpä sinä tulet kaukaa! Sanon aina, että kuulostaa pahemmalta kuin todellisuudessa on: sulan maan aikaan sairaan nopeasti 15 minuuttia, rauhallisemmalla vauhdilla 20 minuuttia. Talvella 20 minuuttia ja rauhallisemmalla vauhdilla 25 minuuttia. Ei juuri koskaan puolta tuntia (ehkä silloin, kun luulin heittäväni henkeni sillä matkalla, kun oli niin jäistä). Minä olin se, joka asetti ehdot sille, miten kaukana asunto saa olla koulusta ja miten pitkästi olen valmis pyöräilemään kouluun. Silloin sanoin, että pyöräilen 5km säällä kuin säällä. Niinpä otettiin kämppä, joka on suunnilleen puolivälissä kummankin koulua. Jannella on n. 3km yliopistolle ja minulla 5km meidän kampukselle. Haluan asua Jannen kanssa ja en valita sijainnista. Täällä on ollut mukava asua ja seutu on ollut rauhallista. En haluaisi asua keskustassa ja olen ottanut tämän pyöräilyn hyötyliikunnan kannalta. Lisäksi kävelen yleensä aina portaat kolmanteen kerrokseen, vaikka kuinka hikipisarat tippuisivat ja olisin väsynyt. Myönnän, että käytän hissiä silloin, jos se on valmiiksi alhaalla. Yleensä en tilaa sitä, koska samassa ajassa kävelen jo portaita. Janne on myös sellainen porraskunnon kerääjä, että pakko vintata portaat perässä ylös, koska periaatteesta ei voi käyttää hissiä. :D
Mutta hyvä juttuhan se on, en haluaisi sohvaperunamiestä, joka ei liikahtaisi kanssani mihinkään tai joka pumppaisi vain salilla lihaksia, mutta ei jaksaisi lähteä kanssani vaeltamaan neljää tuntia. Haluan, että voin tehdä mieheni kanssa monipuolisesti kaikkea.
 |
| Minä menossa kouluun! :D |
Koulukaverini olikin ihana sanoessaan minulle joskus tänä vuonna: "Minusta oli koulun alussa niin kauheaa, kun sinä pyöräilit silloin kipeänä kouluun ja olit kipeä kuitenkin sen kolme viikkoa. Olit aina ihan kuollut kouluun päästyäsi, yskit ja niistit ja näytit niin kipeältä, mutta sinä pyöräilit joka aamu ja et kertaakaan valittanut. Se oli aika arvostettavaa." Olin itsekin otettu tuosta kommentista!
Kirjoituksen tarkoitus on siis herättää ajatusta siitä, mikä on hyvä kunto ja mitä se ei ole. Minusta on hienoa, että ihmiset näkevät vaivaa lihastensa ja voimatasonsa eteen salilla, mutta pidän vielä tärkeämpänä sitä, että jaksaa.
Elämässä tulee hyvin yllättäviä tilanteita, jolloin on jaksettava. Ilman hyvää pohjakuntoa ihminen ei jaksa. Usein yllättävät tilanteet koettelevat fyysisen lisäksi henkistä kestävyyttä, mutta psyyke pysyy myös paremmassa tikissä, kun kroppa voi hyvin.
Siksi ei unohdeta pitää yllä myös kestävyyskuntoa! Lihakset eivät ole enää yhtään niin houkuttelevia, jos huomaa ettei tyyppi jaksa kävellä salille puolen kilometrin päähän tai kävellä kolmanteen kerrokseen portaita. Mielipiteitä voi olla monia, mutta minusta on tärkeää pitää kokonaisvaltaisesti itsestään huolta! Jokainen ihminen on omanlaisensa ja kaikille ei ole yhtä tärkeää olla hyvässä kunnossa, lähinnä vain selvitä arjesta ja päästä helpolla ilman, että tarvitsee hirveästi kärsiä. Sekin on ihan ok, kunhan pitää itsestään huolen ja tietää rajansa. Kirjoituksen ei ole tarkoitus tuomita ketään, herättää vain ajatuksia ja purkaa omiani ajatuksiani sanoiksi. :)
Heräsikö jotain? =)
-Heidi
