Viime ajan kuulumisia

Hei! Heidi vähän päivittelee kuulumisia. Konetta on aika vähän kerinny avata kaiken tekemisen keskellä, on yrittäny lukee kirjotuksiin ja treenailla ja vielä hoitaa noita koulujuttujakin. Kieltäydyttiin jo hiihtokoulun pitämisestäkin, mutta sitten meille esitettiin ehdotus, että käytäisiin joka toinen viikko eli siitä tulee noin 4-5 kertaa ainoastaan. Ei sitten kehdattu enää siitä kieltäytyä ja se ei työllistä enää niin paljon kuin jos pitäisi joka viikko keretä. Mutta onhan niiden lasten kanssa kiva puuhailla hiihdon parissa ja nähdä miten innostuneina ne tulee sinne! Hiihtämisen ei tarvii olla tylsää, kun siitä tekee mielenkiintoista - onhan mekin jostain lähetty!
Mutta ei niitä koulujuttujakaan koko ajan jaksa puurtaa, joten välillä pitää tehdä jotain muitakin kivoja juttuja, kuten päivitellä vähän tätä blogia! Kaikki kuvat on varmaankin puhelinlaatua, koska nykyään ehtii niin vähän kameran kanssa hyöriä. Puhelin on melkein aina saatavilla - se on tämä nykyaika! Mutta ilman sitä ei tulis otettua varmaan juuri mitään kuvia, joten on siitä se hyöty. Muutamia kuvia laittelen tähän ja tarpeen mukaan tarkentelen hieman :) 

Tässä silmä on vielä aika erottuva, mutta ei enää elämää juuri häirinnyt! Aukeaa jo nätisti ja pieni kestoluomiväri (vähän poskelle levinneenä) ei paljon elämää hidastanut enää. :D Mutta tämä kuva oli tosiaan sinä viikonloppuna, kun hiihdin ekat kisat kolmen viikon tauon jälkeen, niin onhan se tosiaan ensimmäinen kerta, kun hiihdän kilpailun näin turpiinsa saaneen näköisenä. Herätin siis jälleen huomiota, mutta toisaalta se ei yllättänyt! Kisat ei vaan oikein kulkeneet, joka on sinänsä ihan ymmärrettävää tämmösen jälkeen. Seuraavana viikonloppuna meni jo huomattavasti paremmin, vaikka iskua saisi löytyä silti lisää! 

Tähän väliin tosiaan kävisi muutama "shokkikuva" tuosta mun naamataulusta silloin, kun se oli pahimmassa jamassa. Eihän ne kovin nättejä ole, mutta minun puolestani nämä pari kuvaa saa toimia ihan vain herättävänä faktatietona siitä, mitä voi sattua, jos pyörtyy seisovilta jaloiltaan kovalle lattialle. :D Ei tästä nyt kuitenkaan yöunia tarvitse menettää. xd

Tässä ekoja kuvia sairaalasta, jossa en varsinaisesti oo ihan läsnä. Äiti kuvaillut, jossain vaiheessa kysyin sitten että miksi se ottaa kuvia, niin äiti tuumi vaan, että näet sitten myöhemmin. Tässä ei ilmeisesti edes ole enää niin paha tuo ohimo, mitä heti sen tapahtuman jälkeen. Mulla ei oo mitään muistikuvaa, että oisin sanonu, että mulle tulee paha olo tai varsinkaan siitä, että olisin noussut seisomaan ihan hypäten ja kaatunut, tai siitä, että makasin lattialla tajuttomana. No, tiedostamattomassa tilassahan siinä ollaan, mutta siis ihan outoa, että mulla ei oo edes mitään tuntemusta siitä lattiasta.
Olin kuulema maannut siinä lattialla, kun äiti oli lääkärien perässä syöksyny sinne labraan ja sitten havahduin ehkä, kun mua alettiin nostaa paareille (tai johonkin siitä lattialta kuitenkin). Sitten kuulin, kun ne puhu, että pää on ihan turvonnu, että pitää viedä pääkuviin Iisalmeen että suljetaan kallomurtuman riski pois. Sillon olin alkanu sanoo, että ei mulla oo päässä mitään vikaa (vaikka sattu ihan hirveesti) ja muistan, että kokeilin omaa päätäni ja olin alkanu huutaa ja itkee ihan hysteerisenä, kun olin tajunnu, miten turvoksissa se on. Ei siellä pääkuvissa onneks mitään ollut, kudosnesteet oli vaan pakanneet tuohon, että aika kova tälli se on ollut. Mutta muistan vieläkin sen tunteen, kun kokeilin omaa päätäni ja se oli niin epäluonnollisen muotoinen, millainen sen ei ikimaailmassa pitäisi olla. Että vähemmästäkin menee pois tolaltaan. 

Tämä on illalla sitten kotona, kun tultiin taksilla Iisalmesta äidin kanssa. Olin kuulema ollut tosi helpottunut, kun olin ambulanssissa saanut tietää, että äiti on mukana. En itse muista sitä, mutta olin kuulema kysynyt sitä ja rauhoittunut hieman sen tiedon jälkeen. Kivut oli aika kamalat siinä matkalla eikä mulla ole näköhavaintoa koko reissusta, eli voin sanoa olleeni ambulanssissa ja pääkuvissa, mutta ei minulla ole niistä mitään näköhavaintoa. Oksensin siinä ennen ja jälkeen pääkuvien, senkin sain suorittaa kyljellään maaten tunto- ja kuuloaistin turvin, koska en jotenkin saanut avattua sitä tervettäkään silmää. Istualtaan tuli vaan enemmän paha olo ja tuli kamala paine päähän enkä meinannut pysyä edes pystyssä.

Olisin joutunut jäämään yöksi, jos en olisi kyennyt istumaan tai kävelemään, mutta sitten 7 tunnin ensiavun tarkkailussa olon jälkeen aloin sen verran tointua, että kykenin käymään sen tippasysteemin kanssa vessassa (tosin halusin äidin mukaan siltä varalta, jos pyörryn uudestaan ja kävely oli aika huteraa). Mutta oli hassu tunne, kun pysty kävelemään ja jalat ei ollu enää ihan semmoset ylimääräset lötköt kappaleet vartalon jatkeena, miltä ne aiemmin tuntui. Oikeastaan ekasta 6-7 tunnista mulla ei oo hirveempiä muistikuvia, koska en jotenkin kyennyt avaamaan mun silmiä ja lääkäri hermostuikin, kun se halus tietää, saanko ylipäätään niitä auki. Sitten se käski nostaa kädet ilmaan ja heiluttaa, niin se tunne, kun niitä ei vaan saanut nostettua saati heilutettua - ne oli yhtä makaroonia. Aivotärähyksen oireisiin kuuluu kai mm. raajojen puutuminen ja tunnottomuus, mitä asiaa jälkikäteen netistä tutkin. Siks ne kai puristeli mun jalkojakin. Ja kädetkin tuntu tunnottomilta jossain vaiheessa ja niitä pisteli, mutta se meni ohi. 

Tässä kuvassa näkyy hyvin, miten sinertävä - ja vihertävä ja kellertävä ja mitä kaikkea se ehtikään olla kuukauden aikana - mun naama oli silloin aluksi. Tommonen pieni vekki mulla myös oli otsassa ja siihen tuli rupi, mutta ei siitä verta ole ilmeisesti tullut. Että tuohonkin olisi voinut joutua tikkejä laittamaan pahimmassa tapauksessa. Tuosta kohdalta toi otsa oli kauan aikaa koholla ja ihan pehmeä löllö. Kun sormella painoi niin se meni vähän "kasaan", koska siinä oli kudosnesteitä pakkautuneena yhteen kohtaan. Jossain vaiheessa se pehmeä kohta jäi, mutta se alkoi kovettua sivuilta, jolloin siihen tuli sormenpään kokoinen kolo. Se oli tosi ällöttävä ja luulin, että mun päähän on jääny joku pintavaurio. Sitten totesin, että ehkä se ois jo merkkinsä näyttänyt, jos se olisi jotenkin vaarallinen. Sekin lähti siitä ajan kanssa ja nyt on vieläkin semmonen patti otsassa, mutta mitään näkyvää ei enää ole. Toivottavasti ainakin entistä kovempi!

Vasta jälkikäteen tajusikin, että mitä kaikkea olis voinut sattua. Onneksi ei sattunut, vaan pääsin näin vähällä. Paha aivotärähdys ja musta silmä on pieniä juttuja siihen verrattuna, että mun kallo ei ois kestäny sitä iskua tai että olisin kaatunut ihan naamalleni ja murtanut mun nenän tai leuan - onni onnettomuudessa, että en ollut tajuissani, koska silloin kaaduin niin rentona ilman refleksejä, ettei ollut pienintäkään yritystä varoa itseään. Olisin voinut murtaa silloin myös ranteeni. Se onkin ihme, ettei minulla mikään muu paikka ollut yhtään kipeänä. Koko 59 kilon painoni 167 senttisellä varrella kohdistui päähän, joten ei tarvitse ihmetellä seurauksia - silti niitä saa ihmetellä, koska oikeasti ainekset pahempaan olisi ollut niin lähellä. Äiti kävi seuraavana päivänä kyselemässä tk:lla, että mitä siinä oikein tapahtui ja etsimässä minun kaulakorua, josta oli vain ketju jäljellä, mutta koru hukassa. Sen ketjun ne hoitajat oli antaneet äidille taskuun, mutta itse koru hävinnyt siinä hätäkässä, kun lääkärit ja ketä siellä nyt sitten olikaan (kun tietäisi) olivat repineet sen multa kaulasta pois, ettei se ainakaan kurista. 

Mun piti aika paljon vaan levätä ton jälkeen, se kuulu siihen toipumisprosessiin isona osana. Toisin sanoen vaan makasin sängyssä koko päivän ja rämppäsin välillä puhelinta, jota sitäkin yritin välttää (mutta koska kaverit niin... :D) koska multa kiellettiin liiallinen tarkka työ, ettei se rasita aivoja liikaa. Mutta olin kyllä aika tarkka sen levon suhteen ja en pitkiä aikoja voinut keskittyäkään tarkkoihin juttuihin, koska oli aluksi vaikea jaksaa pitää tuota turvonnutta silmää auki ja päätä särki jatkuvasti. Sängyssä makaaminen oli siis ihan sopivaa ajanvietettä, mutta alkoi se jo kolmannen päivän jälkeen tuntua tylsältä ja olisin halunnut tehdä jotain hyödyllistä. Mutta tiesin etten voi ja en saa, joten piti vaan malttaa. Ja ei hirveästi tehnyt mieli lähteä riehumaan ja treenaamaan, koska pää ei pysynyt matkassa edes sitä, että nousin ylös sängystä. Piti aina istua hetki ja sitten varoen nousta ylös ja varmistaa, että pää tulee matkassa etten pökrää uudestaan. Alaspäin kyykkiminen nyt ei kuuloonkaan tullut tai mikään sivuttaisliike. Aika rajoittunut elämä oli viikon ajan, kunnes alkoi pahin helpottaa.

Se oli vaan niin hölmö tunne, kun alko olla sen verran tajuissaan, että kuuli puheen ympärillä, vaikkei nähnykään mitään. Päätä särki ja tunsin, että mua nosteltiin johonkin. Kuulin äidin äänen, sitten sen näytettä ottaneen naisen äänen ja sitten jotain vieraita ääniä, jotka kuulosti ammattimaisilta. Ja äiti oli tosi rauhallinen, ne oli siellä tk:lla seuraavana päivänä sanoneetkin sille, että toimi tosi rauhallisesti. Äiti oli vaan tuuminu, että ei se voinu hätääntyä, vaikka olikin ihan shokissa, etten minä hätäänny enempää. Sitten kun ne alko kulettaa mua sillä sängyllä päivystyksen puolelle, niin ilmeisesti sain uteliaita silmäpareja osakseni (en ihmettelis:D) ja kylällä olivat kioskilla kuulema puineet asiaa. :DDd Niitä uteliaita oli kai ollu tunkemassa joukkoryntäyksellä sinne labraan sisälle, kun lääkärit oli kiiruhtanu sinne ja ne oli sanonu, että nyt meette oikeesti pois että ei oo potilaastakaan mukavaa jos puol kylää tunkee tänne nyt. No, potilaalla ei ollu pienintäkään muistikuvaa asiasta, mutta kiva silti, kun häätivät ne pois sieltä. 

Sitä vaan ajatteli sitten, kun alko tulla tajuihin, että eihän tälleen voi sattua mulle. Tai kellekkään, ei näin voi tapahtua. Jotenkin ajatteli vaan, että tää on nyt joku juttu ja kohta tää loppuu ja kaikki palaa normaaliks. Istun siinä näytteenottotuolissa ja otetaan se niinkun ennenkin ilman että mulle tulee paha olo ja poistun sieltä, lähden kotiin ja sitten tekemään tehotreenin, koska viikonloppuna on SM-kisat Kokkolassa. Jotka onneks peruttiin, koska ne ei ois tullu kuuloonkaan. Tai siis huono juttuhan se oli, mutta mun kannalta hyvä. Kaikilla ei ois ollu niin hyvä mäihä, että pääsis kisoihin sillon kun ne järjestetään.. :) Mutta sitten pikkuhiljaa alko ymmärtää, että ei se mene ohi eikä se lopu, vaan se kipu vaan jatkuu ja mua ollaan kiidättämässä Iisalmeen sairaalaan. Siellä ambulanssissa mun päässä oli pidetty kylmää, että se turvotus ei pahene ja sitten kun ne oli ottanu sen kylmän pois siitä, niin olin valittanu ennen Iisalmee, että mun pää jäätyy. Ne oli vaan ihmetelly, että kiertääkö mulla veri koko päässä, kun ei siinä oo ollu hetkeen kylmää lähelläkään. En sitten tiiä mistä sekin johtui. 

Ei kai siinä, jos tietää, että tulee huono olo verikokeissa. Sen voi sanoa ja odottaa sitä pyörtymistä. Tai että jos pyörtyy siihen tuoliin ja valuu vaikka lattialle. Ei siinäkään mitään. Mutta kun tulee paha olo ekan kerran, ei oo neulakammoa ja sitten vielä päättää hypätä seisomaan! Kelle oikein tulee mieleen nousta seisomaan, kun on paha olo! En käsitä mitä mun päässä oikein liikkui, en tosiaankaan muista! :D Kai se oli joku alitajuinen refleksi, että poistun paikalta nyt, vaikka se näytteenotto oli kesken. Ne kerkes ottaa kaikki veret, mutta sitä reikää ne ei ehinny peitellä millään. Eikä se oo vuotanu siinä, joten kai se sitten umpeutu heti. Ei mua oo pelottanu verikokeen ottaminen, koska oon käyny siellä kovassa kuumeessakin ja ikinä ei ole mitään tullut. Tuli vähän kallis verikokeen ottoreissu päivystys- ja ambulanssimaksuineen sekä hammaskuvineen (piti käydä hammaslääkärissä tarkistuksessa:Dd Onneks nou hätä)
Nyt tuntuu siltä, että en mä enää uskalla mennä verikokeisiin, mutta tiedän, että on pakko jossain vaiheessa, mutta jatkossa aion sanoa aina, että mulle on käynyt tälleen ja haluaisin, että se näyte otetaan varmuuden vuoksi pitkältään. Luulen, että ainakaan kotona tk:lla ne ei suostukaan enää jatkossa istualtaan sitä ottamaan, koska ne tuntee minut siellä. :D

Olin sitten Iisalmen kansallisissa kannustamassa pikkuveljeä ja oman sarjan tyttöjä, kun mua nyt ei voinut ladulle päästää. Tai kävin vähän kokeilemassa varovasti hiihtämistä ennen kisojen alkua, mutta kisa nyt ei olis tullu kuuloonkaan. Mustasilmänen kisaturisti siellä herättämässä huomiota jälleen. :D Äiti oli siellä puhunu meidän yhtien tuttujen kanssa vessajonossa mun tilanteesta ja ne oli sanonu, että onneks peruuntu kisat niin pääsee Heidikin sinne parannuttuaan. Sitten joku tyttö oli kesken sen keskustelun tullu sinne ja se oli suorastaan silmille hypänny kun oli kuullu, että joku puhu SM-kisojen peruuntumisesta positiiviseen sävyyn. Se oli asiansa äkäsenä esittäny ja jotain muutakin valittanu siinä, niin sitten äiti oli tuumannu, että olitkin niin aktiivisesti tässä keskustelussa mukana, että meidän hiihtäjä on sairaalassa ollu sen takia että se pyörty seisovilta jaloiltaan ja sai pahan aivotärähdyksen ja on tällä hetkellä silmä mustana, joten ois jääny kisat käymättä, kun on vähän isompiakin huolenaiheita. Sitten oli tyttö hiljenny valittamasta ja vähän pahottelevasti ollu että aijaa.. :D Sattumoisin myös tiiän kilpanumeron perusteella kenestä on kyse, joten harmi kun ei osannu tunteitaan hillitä. :D Ja ymmärrän täysin, että mun hengen puolesta on pelätty ihan tosissaan ja on syytäkin tommoseen tiuskimiseen jotain ton suuntasta sanoa! Marikin oli kuultuaan ollut ihan hysteerinen ja yrittäny salilla oikein pokkana tehdä jotain järkevää, vaikka ootti vaan koko ajan mitä äiti sille ilmottaa. 

Koulussa keräsin taas vaihteeksi katseita enkä ihmettele yhtään! :D Mutta ite kävelin vaan ihan pokkana siellä silleen: "En pidä juuri minään" :DD Eihän se silmä tosiaan ollu enää edes paha sitten kun menin kouluun, mutta ne jotka ei ollu nähny mua sillon, kun se oli paha niin tottakai se näytti pahalta. Säikähin sillon itteenikin pari kertaa, kun katoin itteäni peilistä. :DDDd Oli se kyllä ihan järkyttävä oikeesti, huh. Mutta tulinhan mä kakkosvuodelle kouluunkin ihan paikattuna joka puolelta, kun olin kaatunu rullasuksilla. Vielä t-paita ja sortsikelit, joten kaikki paikkailut näkyvillä. Sillonkin keräsin katseita, kun näytin siltä ja kaiken lisäks könttäsin ja vedin jalkaani perässä, joten onhan tähän huomion herättämiseen toisaalta totuttu. Vähän rämäpäisyyttä näkyvissä vähän. Nämä on näitä. :D 

Mari voiteli vähän suksia meidän kylppärissä ja olisin halunnut suihkuun jo puoli kymmenen aikaan, mutta tää nyt näytti tältä joten... :D 

Meillä on nyt abien höpötyksiä koulussa, semmonen abiviikko jollon pukeudutaan eri teemoin viikon ajan ja sitten koululla on semmonen kilpailu, jossa tunnistetaan meidän lapsuuskuvista meitä abeja. En kestäny, kun etin kotona kuvia ja löysin kaikkia ihania lapsuuskuvia ja tuli kaikkia muistoja mieleen. Laitan tähän nyt muutaman, jonka perusteella ei voi hirveästi päätellä sitä mun kuvaa siellä koulun seinällä ;) mutta jotka on hauskoja! =)

Unenlahjathan on näköjään pienestä asti ollu ihan hyvät....? :D 

Voi meitä söpöläisiä, Terhin kanssa pikkusena! :D ♥ Näitä "jo vuodesta -99" :D 

Ja tyttöporukalla ulkona leikkimässä, voi näitä aikoja! Mä oon toi kolmas vasemmalta, ilmeet 6/5 ja sitä rataa :D 

Marilla oli joku viiraushetki, älkää edes kysykö :D PS. Toi viltti!!! ♥ Ihanatäydellinen, sain sen kisoista palkinnoks. 

Nää meidän hiihtoreitit ei oo aina ihan vakuuttavia, mentiin semmosia pelto- ja mehtäreittejä tässä ja välillä oli pieniä töyssyjä ja alamäkiä.. :D Ja mun hienot taidonnäytteet yhestä töyssystä, siitä ei puhuta. xd 

Tehtiin yks päivä pitsaa ruuaks, namnam. Ihan pohjia myöten ite tehty, joten hyvää oli! 

Äiti tilas mulle tollasen ihanan punasen Rossarin tilaihmeen! Tommonen reppu on kätevä kisapaikalla, kun ei tarvii olla montaa eri nyssäkkää, vaan voi vaan ottaa ton selkään ja kaikki on siellä, mitä tulee tarvitsemaan. Tosin se on vaan vähän koomista, koska toi reppu on melkeen ittensä kokonen, kun sen laittaa selkään täynnä tavaraa ja jos nojais taaksepäin enemmän, niin kaatus todennäkösesti selälleen. :D 

Piirinmestaruusviesteistä saatiin parisprintistä 2x2x1km Marin kanssa hopeeta! :) Ja saatiin onnistunut kuva Supersuksijoistakin (ylin kuva) ja toi nimi nyt on vaan jääny kun oltiin Red Bullissa Supersuksijat-joukkuenimellä. :DD Tänä vuonna ei ois voittoon ylletty, mutta hopeesta ja pronssista käytiin tiukkaa kamppailua, mutta onneks sain pidettyä sijat! Palkintojenjakoo vaan saanu pari kertaa aikastaa, kun me pälyt ei ois muuten jouduttu junaan - sori kun ollaan koulussa Keski-Suomessa! :D Mutta onhan tuo niinkin onnistunu vissiinki. 

Abiviikon 80-luvun teemapäivään etin vaatteita mummon luota ja sieltä löyty tämmönen kiva villapaita, jonka päätin ottaa pestäväks ja käyttöön ihan normaaliarkeen. Toi on kyllä tosi kiva ja pidin sitä koulussa! Ehkä 40 vuotta sitten neulottu, mutta soveltu ihan hyvin tänne 2015-luvulle. 

Tuunailtiin vähän Marin kanssa paitoja... :D Mukavia valkeita noloa piirtelyä varten! Se oli luovatauko kirjotuksiin lukemisen välissä, mutta venähtikin sitten puolentoista tunnin mittaseksi ja se lukeminen tais jäähä siltä illalta... :D 

Meidän 80-luvun vaatetus, en kestäny tuota päivää :DDd Ihan hirveetä, mutta parasta vaan pukeutua tolleen! Ja hiukset krepattiin, kunnon pehkot. ;)

Jos niistä muista teemapäivistä sitten erikseen joskus, koska en jaksa enää tähän postaukseen niitä kuvia ehtiä. Mutta suunnilleen tämmöstä meille kuuluu, tässä nyt tuli kummankin kuulumisia, vaikka Heidi kirjottelikin. Paljon tapahtuu asioita yhdessä, mutta onhan tässä silti eri asioitakin ollut varsinkin viime aikoina monella eri osa-alueella. Mutta se mikä ei tapa, varmasti vahvistaa ja kyllä se elämä päivä päivältä jatkuu ja menee eteenpäin. :)

Tsemppiä lukiolaisille kirjotuksiin lukemiseen! (Tartten sitä itekin :D)
-Heidi