Reppu ja reissumies

Hellurei! Huh, kotona taas hetkisen pyörähtämässä, niin ehdin tovin myös koneella blogin merkeissä viettää. Tämä postaus olisi todennäköisesti valmistunut aiemmin, mutta ihana äitini piti huolen, että en viivähdä istualtani liian kauan aikaa. Hän nimittäin teki salaattia ja avasi ananassäilykepurkkia - ja viilsi sillä melkein sormensa irti. :Dd Siitä tuli verta kamalasti ja viiltokin oli ties miten syvä. Minun piti lähteä käyttämään sitä terveyskeskuksessa akuuttivastaanotolla ja siellä siihen laitettiin kaksi tikkiä! En kestänyt enää elämää sen jälkeen, äiti sai nimittäin juuri edellisellä viikolla entiset tikit pois leikatusta ranteestaan. Ehti se viikon ajan olla ilman tikkejä ja sitten sai uudet toisen käden sormeen, joten kumpikin käsi on heikossa hapessa. Lisäkädet (eli minä) olen siis tarpeen täällä kotona. Tästä siis voimme päätellä, että olen sukuuni tullut: minullekaan ei ole kovin turvallista antaa mitään vähänkään terävään viittaavaa. Kämpilläkin Mari aina suosiolla hoitaa leikkaushommat ja seuraa sydän syrjällään, kun minä heilun veitsen kanssa keittiössä. :D 

Onni sinänsä, että vietän kesän täällä, sillä olen tuntenut itseni liiankin tarpeelliseksi joutuessani auttamaan äitiä kotitöissä ja autoakin olen antaumuksella päässyt ajamaan kesän aikana - nyt, kun kotona pääsen ajamaan autoa ja olen saanut kuskailla äitiä, kun toinen ei saanut edes autoa käynnistettyä käden ollessa paketissa. Vasurilla auton käynnistäminen ratin yli näytti hieman epäilyttävältä ja käännökset hirvittivät minua, joka istui pelkääjänpaikalla, koska käsi ei taipunut kunnollisiin asentoihin. Olen siis suosiolla pitäytynyt auton ratissa ja toiminut oikeastaan taksina tässä viime aikoina. Ei ole ainakaan ehtinyt käydä aika pitkäksi! 

Olin suunnitellut harkat urheilukentälle, mutta kaatosade yllätti treenit ja siirryttiin verkkaamaan uimahallin ylätasanteelle katokseen ja tehtiin rapputreeniä uimahallin portaissa. Sitten päästiin liikuntahallin juoksuradalle tekemään koordinaatiojuttuja kartioilla ja kuntopiiriä. Verkka päästiin tekemään ulos, kun aurinko näyttäytyi ja kaatosade lakkasi. Ohjaajakin saa tehtyä hyvän treenin samalla, kun opastaa nuoria urheilijanalkuja. 

Treenien jälkeen yksi tyttö pyysi saada varaston oven auki, jotta voisi hypätä korkeutta. Minäkin sitten innostuin hyppäämään pitkästä aikaa, on siitä yli vuosi vierähtänyt viime kerrasta! Se oli kyllä hauskaa, vaikka minun taso ei ollut päätä huimaava. Tulostaso on kuitenkin pysynyt samana vuodesta toiseen, kehitystä ei ole tapahtunut huonompaan tai parempaan! Hyppäämiseni on niin vähäistä, että se on jo saavutus, jos saan pidettyä saman korkeuden. Patja oli märkä sadesuojasta huolimatta, mutta ei se menoa hidastanut. Aurinko lämmitti mukavasti, kun hypättiin tämän tytön kanssa porukalla. Minä tosin putosin jossain vaiheessa kyydistä, kun en päässyt enää yli, mutta harjoitus tekee mestarin. Jos jäisin joskus toistekin hyppäämään, ken tietää. Seuraavana päivänä kyllä vanhan selkä kiitti! 

Oltiin Tahkolla sellaisella pikareissulla tiistaista torstaihin. Torstaina Akin piti joutua kolmeksi hammaslääkäriin ja illalla oli yleisurheilukoulun vetämiset ja seurakisat. Ehdin silti tehdä aamulla pitkän treenin hiihtämällä ja juoksemalla. Viihdyin rullasuksilla niin kauan, että mökillä olivat jo alkaneet epäillä, että olenkohan laskenut jonkun laskun pitkäksi ja makaan tajuttomana jossain ojan pohjalla - tai sitten hiihto tuntuu vaan hyvältä ja en malta tulla pois. Ilmeisesti ensimmäinen vaihtoehto tuntui todennäköiseltä minun tapauksessani, ja äiti tuli autolla vastaan, kun olin jo lähestulkoon mökillä. Tuli hiihdettyä pertsaa 2 tuntia ja 20 minuuttia ja sitten vielä juostua päälle. 

Tulopäivänä oli todella sateista - niin kuin aika lailla koko ajan, jonka olimme siellä. Kolea ja sateinen keli varmasti väsytti, joten kroppa veti kohti sänkyä ja tuli nukuttua varmaan tunti. Nauroin, että olen rankasti treenannut, niin väsyttää - paitsi että en ole tehnyt vielä mitään treeniä tänään. :D Kun sade hellitti vähän illaksi pieneksi tihkuksi, lähdin tekemään sauvarinnettä. 

Pikkuvelikin nousi Tahkon päälle kerran ja sitten puoliväliin toisen kerran. Minä jäin vielä jatkamaan, mutta kengät (ja jalat) alkoivat jo painaa lopussa. Kengät sen vuoksi, että rinne oli märkä koko päivän kestäneen kaatosateen jäljiltä ja ne kastuivat lähes heti. Rinteen jyrkkyys pisti jalat koville! Lippis piti tihkusateen poissa kasvoilta, joten sitä ei edes huomannut. Oli ainakin happirikas ilma, jos jotain positiivisia puolia etsii. Tahkon päällä oli niin kamala sumu, ettei alas nähnyt. Maisemat eivät siis olleet kovin kummoiset. Sumu kyllä hälveni treenin aikana ja viimeisen kerran Tahkon päälle kivunneena sieltä näki jo alaskin. 

Tästä laskusta saa ihan huljakat vauhdit rullasuksilla. Ei tämä enää ole edes paha, kun tämän laskemiseen on saanut uskallusta. Kun tämä uusi tienpätkä Nilsiään valmistui muutama vuosi sitten ja hiihdin sitä ensimmäistä kertaa piirileirillä, muistan, miten kauhuissani olin, kun tulin mäen päälle ja tajusin, että minun pitäisi uskaltaa laskea se. En minä uskaltanutkaan, vaan taisin kävellä puoleenväliin. Nyt hiljennän vähän vauhtia ylhäältä, mutta uskallan kuitenkin laskea sen. Toisaalta isän ja äidin huoli minun ojaan laskemisesta saattoi olla aiheellinen. :D 

Löydettiin Tahkon lähiliikuntapaikka Tahko Span takapihalta. Siellä oli vaikka minkälaista vemputinta ja Aki oli elementissään. Minäkin taisin muutamia systeemejä testailla ihan innoissaan... :DDd Vaijerikiikku oli kyllä huippu - ja Aki antoi äidille niin kamalat kyydit että toinen oli lentää kyydistä siellä päässä... :DDDDd En kestäny. 

 Löydettiin myös Tahkon frisbeegolf-rata. Ei me siellä käyty heittelemässä (fribaamassa:Dd), mutta mietin, että kai tämmösessä paikassa sellanen pitäisi olla, mutta ei oo mitään muistikuvaa, että oisin nähny sellasen jossain siellä ikinä aiemmin. Sitten minä kävin testaamassa yhden kiipeilytelineen - onneksi kukaan ei tunne tai vaikka tuntisi, niin ei ne yllättyisi mistään kun kyseessä olen minä - sekä maatrampoliinit ja muutaman parkourjutun, joissa olen ihan onneton. :Dd (Lukekaa: huippuhyvä) 

Keskiviikkoiltana satoi kamalasti vettä ja sääennuste lupasi runsasta vesisadetta tunnin päästä eteenpäin koko illaksi. Lähdin siis heti, jos sade vielä yltyisi illan mittaan. Tuumin, että "uskallahan sataa kun minä tulen ulos", mutta ei se uhoaminen auttanut. Rappusilla tuumin, että onhan täällä aika lämmin ilma ja taivaskin on tasaisen kirkkaan harmaa, ei pienintäkään merkkiä, että sade ainakaan loppuisi. Sitten minä menin ja hiihdin 40 minuuttia - 25 minuutin kohdalla aloin ensimmäisen kerran epäillä, että tuleekohan tästä lenkistä mitään. Siihen asti sujui vielä ihan hyvin, vaikka oli kyllä hieman märkää... :D

Sitten alkoi tuulla ja sade tuli vasten kasvoja, takki ja paita olivat märät ja tuuli teki olon vilpoiseksi, joten ajattelin soittaa äidin hakemaan, mutta se tulikin kuin tilauksesta hetken kuluttua ja poimi minut kyytiin Nilsiän päästä. Menin mökille suoraan saunaan ja heti, kun tulin sieltä pois, vesisade oli lakannut juuri päinvastoin mitä ennuste anto ilmi ja aurinko näyttäytyi jopa vähän. Luontoäiti ei ollut tällä kertaa minun puolellani, mutta ainakin minä yritin enkä antanut periksi! Harmi vaan sadekaan ei tehnyt niin, mutta olipahan kokemus tuokin. Olin kyllä niin kaikkia vaatteita myöten märkä, ettei mitään jakoja! Onneksi hymy ei hyytynyt, vaan alkoi naurattaa, kun puskin tasuria vastatuuleen sateen armoilla. Jotenkin se tuntui vain niin huvittavalta, kun ei siellä ketään muita eläviä olentoja näkynyt lähimaillakaan ja autoilijatkin katsoivat varmaan kuin hullua. Se ei sinänsä yllättänyt, olin jo ennen sitä kuullut erään miehen kommentin sauvarinteessä: "Mihinkäs sinä olet sukset unohtanut?" ja aamun rullalenkillä: "On vähäluminen tämä Suomen kesä." :DDDd Hauskoja heppuja. 

Tällainen keli valkeni sitten kaatosateen jälkeen, kun olin juuri tullut saunasta ja ilmoitin, etten lähde enää kastelemaan itseäni ennen huomisaamua. No, tulipahan sitten otettua yksi ilta ihan lomailun kannalta! 

Kotiuduin torstaina ja pesin vaatteita, mutta sain perjantaipäivänä pakata uudestaan sen jälkeen, kun olin käynyt ensin Vieremällä juoksutreeneissä. Sitten lähdin Pihtiputaalle Emmin luo keihäskarnevaaleille. Oli siis melkoista maakuntamatkailua viime viikkokin! Emmi tuli hakemaan minua pyörällä matkahuollosta. Oli aikamoinen taiteilu, etä pääsin pyörän kyytiin, mutta kyllä me selvittiin siitä kahdesta kilometristä Emmin luo ja kamaluuksia ei päässyt sattumaan. Minulla oli oma tavaralaukku selässä ja Emmi otit minun repun selkäänsä. Sitten pyörän tangossa roikkui minun kantokassi, jossa oli tyyny, peitto ja lakana. Ostin myös Marilta ja minulta Emmin siskolle ruusun, koska sillä oli rippijuhlat sunnuntaina. Emmi kuljetti myös sitä ja yritti ohjata pyörää, jossa oli täysin ylilasti. :DDDd
Nauruahan riitti, varsinkin kun piti ylittää tie ja auto sattui tulemaan. Emmi huutaa: "Auto tulee!" Minä en nähnyt Emmin takaa, mutta vastasin: "Mene seuraavasta risteyksestä yli." Emmi parahtaa: "En pääse! Eikä voi pysähtyä!" Kurkkasin Emmin takaa ja näin edessä kaivinkoneen. Naurahdin ja totesin: "Kyllä me keretään, nyt mennään, veli!" Ja niinpä vain selvittiin ihan kunnialla perille asti. 

Oltiin perjantai-iltana katsomassa Pihtiputaan omaa poikaa Pete Parkkosta, joka esiintyi siellä. En olekaan ennen nähnyt Peten esiintyvän tällä tavalla livenä - varsinkin tällaisessa tapahtumassa, jossa oli erilainen tunnelma kuin isommalla keikalla. Tykkäsin yhtä paljon kappaleista Kiitos, Mun ja Mitä minä sanoin. Varsinkin kahta ensimmäistä on tullut kuunneltua paljon, koska ne liittyvät erityisiin tilanteisiin. Hyvä ja vahva ääni on poijalla, kunhan käyttää sitä järkevästi eikä ala tehdä sellaista ihmeellistä renkutusmusiikkia. Tällä hetkellä tykkään Peten tekemisestä, varsinkin näistä suomenkielisistä biiseistä. 

Olin myös lauantain Putaalla ja Mari tuli illalla. Sunnuntaina oli Emmin siskon rippijuhlat ja oltiin siellä, vaikkei meitä varsinaisesti oltu edes kutsuttu. Kuuluttiin tavallaan sisustukseen, laitettiin keitot lämpenemään sillä aikaa, kun muut oli kirkossa. Oli meistä jotain hyötyä onneksi, eikä oltu ihan vastuksina koko viikonloppua! Mentiin katsomaan naisten ja miesten keihäskisaa kentälle - ja minut näki varmaan ensimmäistä kertaa moneen vuoteen mekontapaisessa vaatteessa julkisella paikalla muuten kuin juhlissa.

Oli tosi ihana sää. Muutaman kuuron antoi kisojen aikana, mutta onneksi sen jälkeen paistoi lämpimästi aurinko, joka kuivatti märät vaatteet. Sateen aikana oli melko ikävää olla ilman takkia pelkässä neuletakissa, mutta onneksi kuurot olivat lyhyitä. Oltiin Marin kanssa aamusta talon vahtina Emmin luona, itse turvallisuudet siis! Talo oli pystyssä vielä isäntäväen ja vieraiden kotiutuessa, joten selvittiin vaativasta tehtävästämme. :D

Olin Emmin kanssa lauantaina Pihtiputaan Tuiskun kioskissa töissä. Paikalla oli myös muutamia brittejä, joiden lähistölle Emmi tuppautui mielellään, koska halusi kuulla englantia, jotta tuntisi olonsa kotoisaksi Englannissa asumisen jälkeen. Ovat ne kyllä hauskaa porukkaa, heittäytyvät hetkeen ja ovat hirmu mukavia. Emmi tarjoili flying Finnish sausagea (lue niin kuin kirjoitetaan, hyvällä ääntämyksellä) kioskissa briteille, jotka olivat ilmeisesti innoissaan suomalaisesta makkarasta. Lentävä suomalainen makkara tuli siitä, kun Emmi yritti laittaa makkaraa pihdeillä paperin sisään ja pudotti sen. En kestänyt silloin, ja sanoin Emmille englanniksi, että olen erittäin ylpeä siitä. 

Ari Mannion heitto, vähän päälle 80 metriä ja keihäskarnevaalien voitto tuli. Pitkämäki, Ruuskanen ja Wirkkala jäivät pois tästä kisasta, joten taso ei ollut kovin häävi. Mannion pitkät heitot jäivät haaveeksi ja voitto tuli aika kehnolla heitolla, 80 ja risat. Se ilmeisesti karsi myös yleisöä, niin paikalliset puhuivat. Itse olin ensimmäistä kertaa seuraamassa kisoja paikan päällä (vaikka olen asunut Putaalla jo kolme vuotta!! Se on jo pitkä aika;o) ja minusta siellä oli paljon porukkaa, koska katsomot olivat täynnä ja kaikki eivät mahtuneet istumaan. Mutta kuulema enemmänkin on ollut.

Tero Pitkämäki (vihreässä paidassa) oli kuitenkin paikalla, koska hän on keihäskoulun kummi. Keihäskarnevaaleilla on siis myös keihäskoulu, johon tulee lapsia ympäri Suomea ja myös ulkomailta. Leiri kestää tiistaista lauantaihin ja myös Emmin kummatkin siskot olivat siellä. Pitäisi joskus viedä Aki sinne. :) Innokkaita keihäänheittäjälapsia oli kuulemma yli 200 ja sunnuntaina juhlakulkueessa Pitkämäen johdolla lähes kaikki kävivät esittäytymässä yleisölle. Seppo Räty oli arvostellut miesten keihäshuippujen poisjääntiä näistä karkeloista, koska paikalla oli niin paljon heidän jalanjäljissään tulevia nuoria keihäänheittäjälupauksia, joille he ovat idoleita. Heillä olisi ollut mahdollisuus nähdä maailman kärkiheittäjien heittoja livenä, mutta kukaan ei ollut heittämässä. Pitäähän heidänkin tietysti välillä levätä, mutta varmasti moni olisi mielellään nähnyt heidät livenä täällä Suomen maaperällä. 

Miesten kisaajien esittely alkamassa.

Oli mukava nähdä tämäkin touhu nyt ihan omin silmin. Se on paljon kaikkea, mitä television lähetyksestä ei saa irti. Tunnelma on huikea tällaisissa tapahtumissa ja varsinkin, kun tämä rupeama kestää lähes viikon ajan. Talkooväkeä on paljon sydämellä mukana - ja se on hieno juttu se. Mukavaa, että tänä vuonna oli mahdollisuus päästä näkemään Pihtiputaan keihäskarnevaalit! Ajatella, että me on jo kolme vuotta asuttu tuolla ja ei olla ikinä kesällä päästy käymään kiireiltämme. Ja ensi vuoden jälkeen me olemme asuneet siellä neljä vuotta. Se on jo todella pitkä aika asua jossain! Nyt se tuntuu ihan tavalliselta ajatukselta, mutta myöhemmin, kun tulen asumaan muualla, ajattelemme varmasti, että tuolla Pihtiputaalla tuli vietettyä neljä vuotta nuoruudestamme. Ja neljään vuoteen mahtuu jo paljon asioita. Käytännössä ollaan itsenäistytty ja kasvettu aikuisiksi siellä asumisen aikana. Hurja ajatus - siis neljä vuotta jossain muussa paikassa kuin kotona asuminen - ja sekin, että oltaisiin kasvettu aikuisiksi. Kasvaako sellaiseksi ikinä, saanen epäillä. :Dd

Eilen oli ihanan lämmin päivä. Kävin aamulla juoksemassa ja sen jälkeen oli venyvä olo. Vetelin nurmikolla spagaatit kepeästi kummaltakin puolelta (puolieroja ei siis ole, hyvin olen työni hoitanut!) ja muutenkin taivuin ties mihin asentoihin. Ricolle keli oli turhan lämmin lenkkeillä, mutta käytiin silti vähän kävelemässä. Porukat eivät olleet tuntea minua, kun olin ensimmäistä kertaa tänä kesänä niin kesäisissä vaatteissa kuin topissa ja sortseissa hiukset kerittynä nutturaksi pään päälle, jotta selkäkin saisi aurinkoa. :Dd
Tänään on taas ollut sateinen keli. Jospa illalla ei sataisi, kun pidän taas hiihtoharkkoja. Olen suunnitellut urheilukentälle kaikenlaista kivaa ja teen samalla itsekin treenin. Ja en minä tosiaan kauaa taas kotona viivy - huomenna mennään Sonkajärvelle eukonkannon talkoisiin ja jään siltä reissulta Marin luo viikonloppuun asti. Perjantaina olisi tarkoitus juosta 10 kilometrin kisa Eukon ja Ukon hölkässä. En ole ikinä juossut kymppiä, vain 7 kilometriä. Lähden siis sillä ajatuksella, että saisin hyvän treenin ja juostua kovan oman kisan. Toivotaan hyvää keliä ja hyvää juoksufiilistä! :) 

Pitäisi ehtiä tehdä vielä vaikka mitä kesäloman aikana, mutta taitaa käydä niin, ettei kaikkea ehdi siitäkään huolimatta. Voin ainakin sanoa, ettei ole ollut tylsä kesä, vaikka lomaa on vielä hyvinkin yli kuukausi jäljellä. Heinäkuu tuskin on yhtään rauhallisempi kuin kesäkuu. Kirjoituksiinkin olen aikonut alkaa lukemaan nyt heinäkuun alusta, mutta tälle viikolle en mitenkään ehdi. Taidan suosiolla jättää sen homman aloittamisen ensi viikkoon ja edes yrittää saada homman alkuun silloin. Eihän se tällä tavalla kesällä oikein nappaisi, mutta pakko napata. Biologian kanssa riittää tekemistä ja ruotsikaan ei suju minulta tuosta vaan.
Alan myös pitää nyt heinäkuun aikana yleisurheiluharjoituksia isompien ryhmälle. Aiemmin puhuin, että kukaan ei pidä niitä, jos seuran henkilöstö on heinäkuun lomalla. Minä olen saanut paljon aikaan täällä pitäjässä tänä kesänä ja olen saanut siitä myös positiivista mainintaa muutamilta henkilöiltä. Ilman korvausta siis liikutan lapsia ja nuoria, ihan omasta halustani. Ei se ole minulta pois. En ole turhaan käynyt koulutuksia, jotta voisin lomailla ja katsoa vierestä, kun kukaan ei innostu mistään ja innokkaille ei järjestetä mitään toimintaa silloin, kun on paras aika yleisurheilla. Tuntuu oikeastaan tosi hyvältä saada aikaan asioita, kun vain viitsii! :)

Nyt on höpötelty ihan tarpeeksi, see you! =) ♥

- Heidi

Keskikesän rientoja

Heei! Tässä nyt ei hirveempiä rientoja ole ollut, vaikka otsikossa niin lukeekin. Menitte lankaan, hah! :D No, riippuu siitä, miten asian haluaa ajatella. Ja Mari ilmoitti olemassaolostaan edellisessä postauksessa - jee! Vaikka teillä oli varmaan pieni epäilys sen hengissä olemisesta, koska olen maininnut siitä postauksissa ja muutamassa kuvassakin on tainnut esiintyä, joten... :D Mutta nyt ihan konkreettisesti saitte lueskella Marin kuulumisia hänen omin sanoineen. 

Vihdoinkin sain nämä kengät, Adidas Adizero Adios Boostit. ♥ Aiemmin mainitsinkin, että iskin silmäni näihin, kun olin viimeksi lenkkariostoksilla. Silloin jalkaholvi oireili, joten en uskaltanut poiketa Asicsesta Adidakseen ja ostin tutut ja turvalliset Asicset, jotka eivät petä ikinä! Äiti kyseli, että mitä haluaisin synttärilahjaksi ja halusin edelleen nämä kengät, joten äiti maksoi näistä suurimman osan. Kenkärakkautta todellakin ja ihan älyttömän hyvät jalassa. Ainut ärsyttävä asia on Adidaksen kokoasteikko - seuraava koko oli yli puoli koko isompi, joka oli sitten jo liian iso. Aiemmin keväällä ihastelin näiden kenkien oranssia väriä, mutta nyt se oli muuttunut pinkiksi. Vaikka en kovin pinkki ihminen ole, niin tykkään näiden kenkien väristäkin tosi paljon! 

Minun ihana ryhmä! :) Olen siis pitänyt näitä junnujen hiihtoharkkoja ja meillä on ihan mukavasti porukkaa. Kuvasta puuttuu vielä yksi poika, joka normaalisti käy harjoituksissa. Oltiin Kuukkelin mäessä tekemässä sauvarinnettä ja sauvaloikkaa - organisoin harjoituksen hyvin, vaikka itse sanonkin.
Muutama pienempi oli mukana, joten laitoin ne lähtemään kahdestaan puolestavälistä rinnettä ja annoin ohjeeksi, että lähtekää kipittämään ylös sitten, kun näette meidän päät mäen takaa. Sitten ne pienimmät olivat aina mäen päällä ennen meitä eivätkä jääneet jälkeen ja saivat myös samalla pidemmän palautuksen, niin harjoitus ei ollut aivan niin rankka heille. Muillakin oli lupa siirtyä lyhempään rinteeseen, jos siltä tuntui. Minä sain itse ohjauksen ohessa tehtyä hyvän sauvarinneharjoituksen, vaikka rinne olikin lyhyt. Ohjaajaakin pistettiin kampoihin, kun viimeisissä rinteissä pistettiin juoksuksi. Jäi hyvä mieli ja näytti, että ohjattavillakin oli hauskaa.
Tämä on ihan tosi mukavaa hommaa, kun saa tehdä sitä, mistä itse pitää ja innostaa nuoria urheilijoita siihen samaan hommaan. En kadu yhtään sitä, että halusin saada jotain aikaan ja ehdotin eräälle seuran vastaavalle, että olisin innokas pitämään hiihtoharjoituksia nuorille vailla mitään korvausta. Vaikka saan nyt korvattua työtunteja tällä, niin en ajattele sitä niin. Minusta on mukavaa lähteä pitämään harjoituksia joka viikko, koska pidän siitä. Pidän siitä, kun näen, miten nuoret tekevät, oppivat ja kehittyvät joka kerta. On lohdullista saada jotakin aikaan, koska täällä ei ole niin pitkään aikaan tehty mitään hiihdon eteen. 

Torstaina yleisurheiluharjoituksien jälkeen ennen seurakisojen alkua Kiuruvesilehden toimittaja tuli kentälle tekemään juttua kisoista. Puhuin juuri seuran henkilön kanssa ja hän sanoi toimittajalle: "Tässä onkin Heidi. Voitte sopia yhdessä, milloin voit tulla tekemään jutun hiihtoharjoituksista." En edes tiennyt, että sellaista on suunniteltu, mutta olin otettu siitä, että aikaansaannoksestani haluttiin tehdä juttu paikallislehteen. Hän aikoi tulla jollain kerralla ja otti numeroni ylös. Minusta onkin tärkeää, että harjoituksista tehdään juttu, koska se on jo iso asia, että yksilölajiharjoituksiin on tullut näinkin monta innokasta nuorta. Ei minullakaan ikinä ole ollut harjoituksissa tuon enempää harjoittelukavereita - tuokin on jo riittävästi, vaikka ikinä ei ole pahitteeksi, jos enemmän porukkaa innostuu lajista. Näkyvyys ja hiihtoharjoittelusta valaiseminen ei varmasti ole huono juttu.
Olen tähän ikään mennessä saanut aivan käsittämättömän monta kertaa saanut kuulla, että:
"Mitäs te hiihtäjät teette kesällä? Lepäätte varmaan?"
- Vastaus: Ei suinkaan. Kesällä hiihtäjät tehdään.
"Aijaa, ihan tosi?! Mitäs te sitten teette? Eihän kesällä voi hiihtää."
*facepalm* - Vastaus: Kappas, olen kyllä huomannut ettei sitä lunta ole. :DDDd Mutta ei hiihtäjää tehdä hiihtämällä, ei alkuunkaan. Suurin osa harjoittelusta on jalkalenkkejä. Juoksemme pitkään ja hiljaa, vähän aikaa ja kovaa, sauvakävelemme, teemme sauvarinnettä, loikimme, pyöräilemme, hiihdämme rullasuksilla perinteistä ja vapaata, käymme salilla, teemme kuntopiiriä, pelaamme ehkä pelejä ja uimme. Oikeastaan ihan kaikki palvelee hiihtoa, mutta tietysti lajiharjoittelua pitää olla mukana. Ja venyttelyjä unohtamatta. Aika monta kankeaa kestävyysurheilijaa olen nähnyt, ehkä enemmän niitä kuin niitä venyviä tapauksia. Mutta itse kuulun enemmän niihin venyviin. Spagaatti menee lähes pohjaan kummaltakin puolelta, on mukavaa venyä eri suuntiin, vaikka toki on sitten ne, jotka kääntyvät ihan käsittämättömiin asentoihin. Sellaiseen minun ei tarvitse taipua. :DDd
Joten on ihan hyvä, että ihmisille vähän aukeaa tämä hiihtoharjoittelun ydin. :)

Oltiin yhtenä iltana menossa urheilukentälle, kun Aki olisi mennyt heittämään keihästä. Katsottiin netistä, ettei jalkapalloilijoilla ole enää seitsemän jälkeen vuoroa urheilukentällä, joten sinne pitäisi päästä. No, siellä oli sitten ottelu. Miehet tuumivat: "Kyllä täällä voi vähän aikaa heittää, jos ei heitä pitkälle." Joo, okei. Ehkä ei sitten heitetä, koska Aki tuli heittämään pitkälle - hienoja kaaria ja pituutta lentää 23 metriä! Heittotyyli on ulkopuolisen silmään ihan kelpo, pituutta vaan lisää niin voi lentää pitkällekin! :) Se on nyt tässä aika vasta innostunut lajista ja sillä on nyt oma keihäskin.

Mentiin sitten heittämään sairaalan kupeessa oleville nurmikentille ja meillä oli omat viritelmät heittopaikaksi. Laitettiin mitta Akille merkiksi, missä on viiva. Kyllä hätä keinot keksii, vaikka kaiken järjen mukaan urheilukentälle pitäisi päästä oikealle heittopaikalle harjoittelemaan edes jossain vaiheessa vuorokautta. Tekonurmikenttäkin ammotti tyhjyyttään, mutta sitten ollaan urheilukentällä pelaamassa ja sen vuoksi siinä ei saa edes kiekkoa tai moukaria enää harrastaa, koska "jalkapallonurmi" menee pilalle. Nyt ollaan sitten siinä tilanteessa, että kiekko- ja moukarihäkki on niin kaukana urheilukentältä, ettei sinne ole harjoituksissa mahdollista mennä heittämään ja nyt sitäkin ollaan heivaamassa kokonaan pois, kun kylän ainoa moukarinheittäjäpoika ei sitä enää tarvitse asuessaan muualla. On siellä viisaammat käyneet sanomassa, että ei sitä pois saa viedä, jos vaikka joku muukin tältä kylältä sattuisi innostumaan kiekosta tai moukarista. Jos heittopaikat viedään pois, niin ei ole ainakaan pelkoa, että kukaan myöskään innostuu.

Lapsi on terve, kun se leikkii ja osaa lopettaa. #heidionirti

Juhannus meni kolean ja sateisen kelin lomassa, mutta tuli syötyä hyvin ja levättyä, niin jaksoi juhannuspäivänä vetää juoksutreenit skarppina. Tosin nyt en jaksa enää syödä samaa määrää kuin ennen, kun ärtyneen suolen oireyhtymän hoitoon määrätty ispagulansiemenkuorijauhe, joka sisältää paljon kuitua, on ruvennut auttamaan. Sitä sotketaan pieni mitallinen ruokaan kahdesti päivässä (aamulla ja päivällä), koska illalla sitä ei saa enää ottaa. Sen kanssa pitää muistaa juoda paljon, mutta minulla ei ole ollut sen kanssa ongelmaa, koska olen aika hyvin sisäistänyt juomisen tärkeyden.
Tämän jauheen syönnin aikana maha ei ole ainakaan voinut huonommin, oikeastaan tilanne on ollut parempi. Jos se auttaa, niin sitä saa syödä jatkuvasti, mutta 3 kuukautta on minimiaika. Se ei ole mikään lääke, vaan tuota jauhettua siemenkuorta, sellaista kuitumönjää. Nyt ruoka imeytyy paremmin, joten minun ei tarvitse syödä niin paljon. Se on kuitenkin tullut tavaksi, koska aiemmin maha oli niin usein sekaisin, että mikään ei ehtinyt imeytyä. Siksi jouduin syömään jatkuvasti ja paljon - ei se kuitenkaan painossa ole näkynyt. Sen sijaan nyt, kun ruoka alkoi imeytyä ja täyttymisen tunne tuli ennemmin, paino nousi. Sitten tajusin, että ei minun kuulu syödä samaa määrää kuin ennen ja potea kamalaa ähkyä, vaan elän nyt vähemmällä ruualla ja se on ihan ymmärrettävää. 

Lieneekö parempaa tapaa viettää juhannuspäivää, kun ajaa Vieremälle juoksutreeneihin, juoksu tuntuu hyvältä ja treeneistä jää hyvä mieli, ajaa pois hyvällä fiiliksellä ja kotona vetää ensimmäistä kertaa tälle kesää sortsit jalkaan ja lepäillä riippukeinussa ihaillen kaunista ja lämmintä kesäpäivää - ja vielä illalla lähteä salille treenaamaan kädet, koska jalat ovat saaneet jo aamupäivällä tarpeeksi kyytiä juoksun merkeissä? Luultavasti ei. Huonompiakin tapoja varmasti on, vaikka totta kai se riippuu ihmisestä! :) Riippukeinussa makoillessani ensimmäistä kertaa tänä kesänä (yleensä se on ollut niin märkä, ettei siihen ole voinut mennä) mustelmilla olevia kolhuisia sääriäni ja polviani sekä lakattuja varpaankynsiä katsellessani tuumin itse mielessäni, että enpähän ainakaan pode tätä kaunista päivää sängyn pohjalla pää kipeänä. Tällä tavalla minä saan elämästä paljon enemmän irti! :)
Mikä on teidän mielestä paras tapa viettää juhannusta? =)

Tein eilen pitkän yhdistelmätreenin: vapaan rullahiihtoa, pyöräilyä ja lopuksi juoksukävelyä, mutta pyörälenkkiin tuli pari muuttujaa. Olin ajanut noin 10 kilometriä kylältä ja vaihdoin isoon, pitkään mäkeen pienempää vaihdetta. Sitten kuului outo ääni ja polkimet alkoivat pyöriä tyhjää. Ketju oli lähtenyt pois paikaltaan ja mennyt jonnekin väliin, eikä se ollut missään kiinni. En osannut korjata sitä, joten soitin äidille, että käy hakemassa isin mukaan ja ajaa Niemiskylään päin niin pitkästi, että minä olen jossain tien poskessa pyörän kanssa. Talutin pyörän mäen päälle johonkin tienhaaraan ja odottelin siellä muutaman tovin, kunnes apu saapui.

Kaunis oli maaseutu, mutta allergiaoireet olivat eilen poikkeuksellisen pahat ja nenää kutitti koko ajan, se vuoti jatkuvasti ja silmät muuttuivat punertaviksi suihkussa. Isi korjasi ketjun ja sain jatkettua lenkkiäni. Treeniä tuli yhteensä kolme tuntia, joka tuntuikin jo kropassa pienenä väsynä. Hyvillä mielin pystyi illalla ahmimaan lettuja, joita mummon luona paistettiin. Kyytipoikana oli kermavaahtoa ja mansikkahilloa, nam. 

Illalla kotona oli hommana suunnitella maanantain hiihtoharjoitukset, jotka ovat tällä kertaa urheilukentällä. Suunnittelin junnuille kiertävää kuntopiiriä, ja tein sitä varten hienot laput. Tätä varten joudun tekemään vapaa-ajalla ylimääräistä työtä, mutta tämä on kyllä mukavaa hommaa ja teen tämän mielelläni! Samalla kehittyy kyky suunnitella harjoituksia ja käsitellä kokonaisuuksia, kun joutuu miettimään monelta eri suunnalta harjoitusten kulkua. Ikäskaala on kuitenkin 9-14-vuotiaita ja siltä väliltä, joten joutuu tuota möhkälettä korvien välissä käyttämään - aivoiksi kai sitä kutsutaan.
Suunnittelen nyt myös itse omat harjoitusviikkoni, mutta katsotaan se sitten läpi yhdessä valmentajan kanssa ja tehdään siihen muutoksia tarpeen mukaan. Se on silti vain suunnitelma, jota minun ei tarvitse noudattaa orjallisesti kuin kymmentä käskyä. Sitä saa ja myös pitääkin muuttaa tilanteen mukaan. Aluksi viikko-ohjelman suunnitteleminen tuntui ylitsepääsemättömältä ja en osannut miettiä alkuunkaan, mitä minun pitäisi tehdä. Nyt, kun olen tehnyt sitä jo monta viikkoa, niin olen (ihme ja kumma) - kehittynyt siinä. Valmentajan kanssa katsotaan yksityiskohdat tarpeen mukaan, mutta on oikeastaan mukavaa ottaa itsekin vastuuta valmentamisestaan muutenkin kuin treenaamisen puolesta. Kun olen itse ollut mukana tekemässä ohjelmaa, niin siitä tulee itselle sellainen tunne, etten ole vain kone, joka suorittaa annettuja toimintoja.

Elämässä tapahtuu kaikenlaista, joten muutoksille on oltava varaa. Kun olin kaksi viikko töissä, olin melko väsynyt ja treenit eivät ottaneet sujuakseen. En suunnitellut silloin edes ohjelmaa valmentajan kanssa, tein vain sen mitä jaksoin. Se oli ehkä liian vähän, mutta harjoittelu maistui puulta ja kroppa oli väsynyt, niin liiallinen harjoittelusta stressaaminen olisi vain pahentanut tilannetta. En edes muistanut kiireen keskellä miettiä itseäni ja omia tekemisiäni, menin vaan pää kolmantena jalkana paikasta toiseen. Saatoin muistaa puolivälissä viikkoa, että "oho, enpäs ole edes jaksanut ajatella treenaamista" ja harjoituspäiväkirja ammotti tyhjyyttään.
Mutta se on vain elämää se. Kyllä palkkapäivänä on sitten tyytyväinen, että jaksoi skarpata töissä pari viikkoa, vaikka treenien puolesta ne olivat ehkä heikkoja viikkoja. Tykkäsin töistäni, joten voin kuitenkin sanoa nauttineeni niistä viikoista. Vaikka elämä pyörii paljon urheilun ympärillä, niin ei silti kaikki.

♥

-     Heidi