Moikka! Nyt on toivottavasti minulla pahin kiire helpottanut töitten suhteen, kun sain kaksviikkosen lasten päiväleirirupeaman kotikunnalla ja Siilinjärvellä lasten sporttileirin hoidettua kunnialla alta pois. Nyt on enää kaksi kertaa yleisurheilukoulun pitämistä ja minun omien hiihtoharkkojen vetämistä koko kesän, mutta ne eivät työllistä kuin kerran viikossa kumpikin, joten niitä en pidä enää niinkään työnä. Se on mukavaa hommaa touhuta lasten kanssa, vaikka on se myös rankkaa. On oltava koko ajan valppaana, koska joukossa tyhmyys tiivistyy ja kun on kyse lapsista, sopii odottaa mitä tahansa!
Nämä kaksi viikkoa ovatkin olleet työntäyteisiä ja ne ovat väsyttäneet. Treenejä on tullut tehtyä jonkin verran, mutta ei hirveästi. Toisaalta olisi voinut olla järkevää väsyneenä jättää muutama tekemättä ja tehdä suosiolla sitten enemmän, kun on enemmän aikaa ja energiaa. Mutta näillä on menty, eiköhän tämä jatkuva meneminen helpota nyt, kun en ole päiviä töissä! :)
Nämä kaksi viikkoa ovatkin olleet työntäyteisiä ja ne ovat väsyttäneet. Treenejä on tullut tehtyä jonkin verran, mutta ei hirveästi. Toisaalta olisi voinut olla järkevää väsyneenä jättää muutama tekemättä ja tehdä suosiolla sitten enemmän, kun on enemmän aikaa ja energiaa. Mutta näillä on menty, eiköhän tämä jatkuva meneminen helpota nyt, kun en ole päiviä töissä! :)
Yleisurheiluharkkoja ja seurakisoja järkättiin kesäkuun ekana torstaina urheilukentällä sormet jäässä, Suomen kesä näytti parhaimmat puolensa pienillä sadekuuroilla, mutta illaksi valkeni todella kaunis sää. Ei kuitenkaan ollut lämmin, mutta ainakin näytti lämpimältä! Skippasin yhdet harkat olemalla sporttileirillä ohjaajana, mutta vielä kaksi kertaa on jäljellä. Ensi kerralla pidän nuorten ryhmälle harjoitukset, jotta saan nuorten yleisurheiluohjaajakurssilta todistuksen. Takaraja oli juhannukseen mennessä, joten ei yhtään jäänyt viime tippaan. Suunnitelma täytyy lähettää kurssin vetäjälle ja todistus tulee postissa. Toukokuussa en voinut harjoituksia pitää, koska olin Putaalla ja nyt en ole vielä ehtinyt. Nyt on viimeinen mahdollisuus, jotta saan todistuksen käydystäni koulutuksesta. Käytin siihen kuitenkin kaksi viikonloppua, joten haluan myös siitä todistuksen! :)
Lasten ja ohjaajien taideteoksia asfaltilla, joita päiväleirillä piirreltiin kotikonnuilla. Minusta olisi tärkeää, että yleisurheiluharjoituksia jatkettaisiin myös heinäkuun aikana, jotta lapset saisivat tulla yleisurheilemaan läpi kesän ja saamaan tuntumaa lajiin. Neljät harjoitukset ovat minusta aika vähän ja siinä ehtii saada kosketuksen vain neljään lajiin. Yleisurheilulajeja on kuitenkin monia, mitä emme käy läpi edes harjoituksissa, koska emme ehdi. Ymmärrän, ettei kaikkien tietotaito riitä neuvomaan lapsille kolmiloikkaa, kiekkoa tai moukaria ja olosuhteiden pakosta seiväs ei ole edes mahdollinen kaikkialla. Esimerkiksi meillä ei ole kotona seiväspaikkaa. Edellisissä harjoituksissa opetin lapsille kolmiloikan alkeita. En ole itsekään siinä mestari, koska ei minullekaan ole ikinä sitä opetettu kotipaikkakunnan treeneissä. Minulle opetettiin vain pituutta ja tykkäsin siitä. Oikeastaan nyt hieman harmittaa, etten saanut opetusta kolmiloikkaan, koska olisin voinut tykätä myös siitä. En edes osannut ajatella, että se voisi olla mukava laji, koska minulle ei koskaan opetettu sitä - tai oikeastaan en edes muista, onko minulle edes harjoituksissa kerrottu, että sellainen laji olisi mahdollinen hyppylajeista innostuneille. Halusin opettaa ja kertoa lapsille eri lajeista, mitä suinkin on mahdollista keretä tunnin mittaisissa harjoituksissa neljällä kerralla. Silti paljon jää käymättä. Aitajuoksusta ja kilpakävelystäkin saisi omat harjoituksensa, jos olisi aikaa. Kävelykin on äärettömän rankka laji, mitä olen sitä itse koulutuksissa kokeillut. Arvostan.
Olisin valmis tulemaan myös heinäkuussa ihan vapaaehtoisesti liikuttamaan lapsia urheilukentälle kerran viikossa. Edes harjoituksiin, ei seurakisoja välttämättä tarvittaisi. Mutta seuran jäsenet ovat heinäkuussa lomalla. Eikä kukaan tee mitään vapaaehtoisesti, vaan kaikesta vaaditaan palkkaa. Siksi täältä nousee surullisen vähän yksilölajin harrastajia. Esimerkiksi yleisurheilu on todella monipuolinen ja ihana harrastus, josta löytyy varmasti jokaiselle jotakin. Jos ei ole hyvä juoksussa, voi heittää. Jos ei tykkää heittää, voi juosta tai hypätä. Skaala tehdä asioita on iso, kun lapsia vain innostetaan siihen ja näytetään, että se voi olla hauskaa. Mutta en minä pysty yksin pitämään yleisurheiluharjoituksia, joissa tulijoita on enemmän kuin hiihtoharkkoihini ja jossa lapsia pitäisi jakaa ryhmiin iän mukaan. Yksi vapaaehtoinen ja innokas ihminen ei vain riitä. Niitä ihmisiä tarvittaisiin enemmän. Jos seuralla/kaupungilla ei ole varaa jatkaa meidän palkkamista heinäkuun ajaksi vetämään urheilukouluja, niin kukaan ei vedä niitä. Se on minusta surullista.
Kun kysyin, että saisinko vetää nuorille hiihdon kesäharkkoja, tein sen omasta halustani, omasta tahdostani. En odottanut missään vaiheessa, että saisin siitä palkkaa. Se on tietysti etu, että niillä voin korvata työtunteja, jotka olin sporttileirin vuoksi viime viikolla poissa. Mieluummin vietän aikaani nuorten kanssa ulkona kuin toimistossa kirjaten tuloksia, jotta saan korvattua työtuntejani. Mutta muuten en saisi niistä mitään muuta hyötyä itselleni kuin sen tunteen, minkä saan, kun teen nuorten kanssa yhdessä ja innostan ja opettan heitä hiihdon lajiharjoitteluun. Se on minusta tärkeintä - ei se, että kaikesta mitä tekee, pitäisi saada palkkaa. Ei palkka ole kaiken työn mittari. Vapaaehtoinen työ tai talkootyö on äärimmäisen tärkeää työtä. Olen monena vuonna osallistunut eukonkantojen järjestämiseen talkoolaisena. Olen saanut ruuan ilmaiseksi ja talkoiden myötä minut on nakitettu töihin kisoihin, mutta pääsenpähän samalla ilmaiseksi sisään. Ja siitä tulee hyvä mieli, kun tekee jotain muiden hyväksi ilman, että hyötyy siitä itse. Tietenkin joskus on itsekin hyödyttävä, mutta ymmärsitte varmasti pointin. Minusta asioita pitäisi pystyä tekemään sen vuoksi, että haluaa tehdä niin. Vaikkei saisi siitä mitään rahallista korvausta. Minusta se ei ole keneltäkään pois, jos tulee kerran viikossa liikuttamaan lapsia vapaaehtoisesti urheilukentälle. Se ei ole pois kenenkään loma-ajasta, jos oikeasti nauttii siitä, että lapset saadaan liikkumaan. Valitetaan vain, että nykyajan lapset viettävät paljon aikaa sisällä ja pelikonsoleiden ääressä. Sitten, kun olisi mahdollisuus saada heidät ulos liikkumaan tai parhaimmassa tapauksessa innostaa heidät lajin pariin ja saada siitä heille elämäntapa, jonka pariin he haluavat aina palata, kukaan ei tee mitään ilmaiseksi. Mitään ei saada aikaan. Minä halusin saada jotain aikaan ja ehdottaa omatoimisesti, että voisin alkaa pitää harjoituksia kestävyysharjoittelusta innostuneille, joissa pääpainona hiihtoharjoittelu. Mutta samat harjoitteet sopii monen eri lajin harrastajalle. Hyödynnän itsekin eri lajien harjoitteita, esimerkiksi pikajuoksukoordinaatioita. Ne ovat tosi mukavaa puuhaa.
Lapset hoki kerhossa "lol noob" -hokemia. Meidän yks ohjaaja sitten keksi kertoa niille, että sanokaa kotona, että "lol äiti", koska se tarkoittaa, että leipä on lopussa ja noob että nyt on ostettava banaaneja. Lol noob = leipä on lopussa, nyt on ostettava banaaneja. Kieltämättä aika hyvä, jos nuorien sanavarasto tuppaa yksipuolistumaan noista sanoista. Voi vitsailla asialla sen sijaan, että kieltäisi. :D
Mutta tosiaan, itselläkin on ollut huomattavasti enemmän menoja kuin tuloja. Ja sillä tavalla se tulee jatkumaankin. Pitää menestyä aika hyvin, että tuloja alkaisi olla enemmän. Siinä vaiheessa, kun menoja on enemmän kuin tuloja, tosiaan vaaditaan, että asioita tehdään vapaaehtoisesti. Lähellekään kaikesta ei saa palkkaa ja se on ihan ok. Ei kukaan odotakaan, että saisi. Asioita tehdään omasta halusta ja sillä tavalla mennään eteenpäin. Lomallakin on sydän hommassa mukana. Siitä mitä pitää tärkeänä, ei edes tarvita lomaa. Se on arvokasta aikaa itselle, kun saa tehdä sitä, minkä kokee tärkeänä.
Sporttileirillä oli huisi fiilis, kun ohjaajat kutsuttiin leirin päättäjäisissä eteen kukitettaviksi. Saatiin hienot ruusut ja lapset antoi meille raikuvat aplodit. Siis tosi raikuvat. Kädet ilmassa ne seisoivat katsomossa ja huusivat, kun käskettiin tehdä niin, jos leirillä oli kivaa ja ohjaajat olivat mukavia. 260 lasta oli tullut sporttileirille ja oli hienoa katsoa tanssi-, voimistelu- ja parkourpakettien lasten esityksiä. Lapsille opetetaan tärkeitä taitoja, jotka heidän kuuluu osata. Silti kovin moni lapsi ei niitä välttämättä osaa eikä heille niitä opeteta. Kun lapset lähti tutustumaan johonkin lajiin, meidän ryhmä lähti tutustumaan tanssiin. Me ohjaajatkin siellä oman mukavuusalueemme ulkopuolella tanssittiin niiden kanssa, vaikka ei me edes osattu. Mutta me oltiin esimerkillisiä ja tehtiin, vaikka tanssi ei ehkä ollutkaan meidän laji. Itse asiassa se oli jopa kivaa, kun sitä ei ottanut niin tosissaan. Huumorilla pääsi pitkälle ja muut ohjaajat olivat todella mukavia. Heidän kanssaan ei tarvinnut jännittää ja heidän ansiostaan leiri oli kokemisen arvoinen myös itselle.
Meille sanottiin ohjaajapalaverissa, että tämä on mittaamattoman arvokasta työtä, mitä me teemme, kun olemme tulleet ohjaamaan lapsia. Siltä se tuntuikin, kun sai koko ryhmän tekemään yhdessä ja luotua heidän välilleen ryhmähengen. Ja silloin, kun pieni tyttö oli minun reppuselässä ja sanoi: "Täällä sporttileirillä on aina tosi kivaa. Olin täällä viime vuonnakin ja silloinkin oli kivaa. Mutta tänään on ollut vielä kivempaa." Siihen mennessä pääasiassa minä ja ohjaajaparini oltiin touhuttu lasten kanssa koko päivä. Se lämmitti mieltä.
Mutta tosiaan, itselläkin on ollut huomattavasti enemmän menoja kuin tuloja. Ja sillä tavalla se tulee jatkumaankin. Pitää menestyä aika hyvin, että tuloja alkaisi olla enemmän. Siinä vaiheessa, kun menoja on enemmän kuin tuloja, tosiaan vaaditaan, että asioita tehdään vapaaehtoisesti. Lähellekään kaikesta ei saa palkkaa ja se on ihan ok. Ei kukaan odotakaan, että saisi. Asioita tehdään omasta halusta ja sillä tavalla mennään eteenpäin. Lomallakin on sydän hommassa mukana. Siitä mitä pitää tärkeänä, ei edes tarvita lomaa. Se on arvokasta aikaa itselle, kun saa tehdä sitä, minkä kokee tärkeänä.
Sporttileirillä oli huisi fiilis, kun ohjaajat kutsuttiin leirin päättäjäisissä eteen kukitettaviksi. Saatiin hienot ruusut ja lapset antoi meille raikuvat aplodit. Siis tosi raikuvat. Kädet ilmassa ne seisoivat katsomossa ja huusivat, kun käskettiin tehdä niin, jos leirillä oli kivaa ja ohjaajat olivat mukavia. 260 lasta oli tullut sporttileirille ja oli hienoa katsoa tanssi-, voimistelu- ja parkourpakettien lasten esityksiä. Lapsille opetetaan tärkeitä taitoja, jotka heidän kuuluu osata. Silti kovin moni lapsi ei niitä välttämättä osaa eikä heille niitä opeteta. Kun lapset lähti tutustumaan johonkin lajiin, meidän ryhmä lähti tutustumaan tanssiin. Me ohjaajatkin siellä oman mukavuusalueemme ulkopuolella tanssittiin niiden kanssa, vaikka ei me edes osattu. Mutta me oltiin esimerkillisiä ja tehtiin, vaikka tanssi ei ehkä ollutkaan meidän laji. Itse asiassa se oli jopa kivaa, kun sitä ei ottanut niin tosissaan. Huumorilla pääsi pitkälle ja muut ohjaajat olivat todella mukavia. Heidän kanssaan ei tarvinnut jännittää ja heidän ansiostaan leiri oli kokemisen arvoinen myös itselle.
Meille sanottiin ohjaajapalaverissa, että tämä on mittaamattoman arvokasta työtä, mitä me teemme, kun olemme tulleet ohjaamaan lapsia. Siltä se tuntuikin, kun sai koko ryhmän tekemään yhdessä ja luotua heidän välilleen ryhmähengen. Ja silloin, kun pieni tyttö oli minun reppuselässä ja sanoi: "Täällä sporttileirillä on aina tosi kivaa. Olin täällä viime vuonnakin ja silloinkin oli kivaa. Mutta tänään on ollut vielä kivempaa." Siihen mennessä pääasiassa minä ja ohjaajaparini oltiin touhuttu lasten kanssa koko päivä. Se lämmitti mieltä.
Sain vihdoinkin luettavaksi Kapinallisen! Outolinnun ostin pokkarimallina omaksi ja sain tuon kirjan sopivasti heti ensimmäisen osan luettuani. Lainasin myös Varjojen kaupungit-sarjan kolmannen osan Lasikaupungin (kuulema tosi hyvä kirja!) ja Harry Potterin ensimmäisen osan englanniksi. En oo lukenut Pottereita edes suomeksi yhtäkään, joten ajattelin nyt aloittaa ekalla osalla ja kaiken lisäksi englanniksi. Toistaiseksi olen ymmärtänyt tosi hyvin ja joutunut katsomaan vaan muutamia sanoja, joten kannatti alkaa lukemaan! Tavoite olisi saada luettua se kokonaan läpi, vaikka se veisikin enemmän aikaa. Ensi kuussa alkaisi kirjoituksiin lukemisen aloittelu, joten sitten ei ole niin paljoa aikaa lueskella näitä muita kirjoja. Biologian kanssa riittää tekemistä. Ruotsin opiskelun ohessa voin tosin lukea Potteria englanniksi, jotta kielitaito pysyy yllä! Ehkä ne kielet eivät niin pahasti sekoitu. ;) Mitä mieltä olette näistä kirjoista? Oletteko lukeneet?
Minäkin täytin 19 vuotta! Onhan tässä jo aika monta vuotta tullu maailmassa oltua, ikäkriisiä pukkaa. :Dd Sain hienon soijakermalla kuorrutetun kakun, joka oli tosi hyvää. Suunnittelinkin, että minun ylioppilasjuhlissa tulee olemaan kaikki maidotonta, koska ne eivät ole yhtään pahemman makuisia kuin ns. "normaalit" ruuat. Kun ihmisille ei sano maidottomuudesta mitään, niin kukaan ei osaa edes epäillä niiden olevan erityisruokavalioihmiselle sopivia. Olen niin moneen kertaan sen huomannut, joten se ei ole keneltäkään pois! Mutta itse juhlittava saa syödä kaikkea. :) Sitten varmaan gluteenittomat erikseen, mutta niistäkin löytyy niin hyviä vaihtoehtoja nykyään ja leipomukset onnistuvat hyvin, jos vain osaa käsitellä jauhoja oikein, ettei niissäkään monesti mitään vikaa ole. Monta on tullut testattua ja hyvin ennakkoluulottomasti nykyään suhtaudun erityisruokavaliotuotteisiin. Ne eivät useimmiten ole sen huonompia, kun ne vain osaa valmistaa oikein. Nimenomaan se valmistaminen. Olen myös törmännyt maidottomiin ja gluteenittomiin ruokiin, jotka ovat maistuneet aivan järkyttäviltä. Mutta siinä on ollut yleensä kyse vain valmistamisesta, joka on tehty väärin.
Suuntasin tiistaina yhden maissa auton keulan kohti Siilinjärveä. Meillä oli info Ahmon koululla sporttileiriä varten, katsottiin läpi koulun tilat ja hätäpoistumistiet, meillä oli palokunnan henkilökuntaa opastamassa miten käsisammuttimet ja vesiletkut toimivat, mistä pääsemme ulos nopeiten jne. Meidän piti myös ohjeistaa lapsia hätäpoistumisteistä, toimintamalleista hälytyksen sattuessa ja käydä konkreettisesti näyttämässä heille, missä yhteinen kokoontumispaikka, iso hiekkakenttä, koulun takana on. Viime vuonna leirillä oli käynyt kämmi, kun joku lapsi oli painanut hälytysnappia/rikkonut sen. Kukaan ei ollut tiennyt mitä tehdä, lapset olivat juosseet hätäpäissään vessoihin piiloon ja ties minne. Osa oli saanut kunnon hepulin. Oikea tulipalo ei onneksi ollut kyseessä, mutta nyt tällä opastuksella varmistettiin, että ohjaajat osaavat toimia vastaavassa tilanteessa esimerkillisesti ja opastaa lapsia toimimaan oikein.
Jäätiin yöksi koulumajoitukseen Marin kanssa, koska aamulla piti olla kahdeksalta Siilinjärvellä, joten viideltä herääminen ei oikein houkutellut. Saatiin nukkua vartin yli seitsemään ja kahdeksan maissa siirryttiin vain yläkerran luokasta alakerran aulaan. Nukuttiin ensimmäinen yö kahdestaan isossa koululuokassa, mutta sitten Mari siirtyi omaan luokkaansa ja minä jäin omaani. Tuo oli minun pesäni neljä päivää ja valitsin paikkani hyvin, kun pääsin tekemään sen ensimmäisenä. Pistorasia oli lähellä puhelimen lataamista varten ja pöytä oli lähellä papereille ja pienille tavaroille. Ja patjakin oli yllättävän mukava. Siinä nukutti hyvin - osaltaan siihen saattoi vaikuttaa päivänaikainen valppaus, joka alkoi illalla enteillä orastavana väsymyksenä. Päivän lepohetki oli, kun pääsi itsekseen suihkuun saatuamme lapset rauhoittumaan ja nukkumaan.
Naurettiin Marin kanssa keskiviikkoaamuna herätessämme, että tämähän on luksusta: aamupala suoraan sänkyyn! Haha, muuta paikkaa ei oikein ollut syödä. Ja mitään muuta ei oikein ollut mahdollistakaan syödä, koska meillä ei ollut käytettävissä jääkaappia tai mikroa. Siispä lihapiirakat ja Elovena-juoma kävi aamupalasta. Muina aamuna saatiin täyttävä aamupala puuroineen ja sämpylöineen. Meinasi olla ongelma löytää kaupasta jotain maidotonta syötävää, joka säilyisi ilman jääkaappia. Kauppareissu kesti hieman odotettua kauemmin, mutta kyllä sitä aina jotain keksii, kun laittaa ajatuksen juoksemaan. Kaiken lisäksi koulun kaikki ovet olivat lukossa vielä tiistain, joten meidän piti ottaa muiden yöksi jäävien ohjaajien numeroita ja sopia keskenämme, ketkä jäävät koululle ja soitella sitten, milloin on tulossa, jotta pääsee sisään. Sitten seuraavat pääsivät lähtemään, kun toiset tulivat oven avaajiksi. Me päästiin sitten vuorostamme käymään ABC:llä syömässä ja käymään ruokakaupassa hakemassa ilta- ja aamupalaa.
Luokka täyttyi melko äkkiä, kun sinne ilmestyi ohjaajaparini ja 19 lasta. Ryhmänvaihtoja tuli, niin meidän ryhmästämme pois ja vastaavasti meidän ryhmäämme päin muista ryhmistä. Huoneessa nukkui 21 päätä, mutta yllättävän hyvin saatiin lapset rauhoittumaan ja malttamaan nukkua. Minut oli kyllä täysin saarrettu ja patja meinasi olla aina illalla puoliksi pöydän alla. Toisena yönä, kun lapset olivat jo niin väsyneitä, että nukkuivat sikeästi, vieressä nukkuva tyttö oli tulla syliin yöllä. Jouduin sitä hieman työntämään sivummalle, ettei se pyörähdä minun päälle nukkumaan. :D
Tämä oli hyvä kuva sublautailusta, jossa oli vieraileva ohjaaja neuvomassa. Me ohjaajat ei päästy, koska lautoja ei riittänyt edes kaikille lapsille. Yksi tyttö meni vierailevan ohjaajan laudan kyytiin. Vain yksi meidän ryhmän lapsista putosi laudalta, joka oli saavutus. Tuumi vain, että tulipahan heitettyä talviturkki! :D Tämä kuva oli muutenkin hyvä, koska tästä lapset eivät ole tunnistettavissa, koska kaikki ovat selin meihin. Kuvan aurinkoisuus hämää, koska keli ei ollut lämmin. Minä kyyhötin päälläni kaksi takkia, huppu päässä ja hanskat kädessä oikein viluisen näköisenä laiturilla eikä käynyt yhtään kateeksi lapsia, jotka subbailivat sortseissa ja t-paidassa. Olisi ollut kiva kokeilla, jos minulle olisi riittänyt lauta - ja jos olisin tarennut. Pelattiin lasten kanssa ulkona kaupunkisotaa (ohjaajat tietysti innokkaana mukana!) ja käytiin kokeilemassa Slacklinea (linkki aukeaa Googlen kuvahakuun) eli tuota tasapainoliinalla tasapainoilua. Lapsille annettiin kypärät turvallisuussyistä ja kaveria piti varmistaa. Niihin oli laitettu helpottamaan köysiä eri tavoin, joista sainkin idean tehdä jonkinlaisen samanlaisen viritelmän kotona, koska meillä on tuollainen tasapainoiluliina.
Leirin aikana selvittiin melko vähillä haavereilla. Ainahan niitä haavoja, naarmuja ja kolhuja tulee, mutta pari kertaa pojat säikäytti kunnolla. Vaarallisia tilanteita oli vähällä sattua enemmänkin, mutta onneksi ei sattunut. Muutamalta lapselta löydettiin punkki ja ohjaajien ensiapupussin laastareille ja kylmäpusseille oli käyttöä. Yleensä vaivat menivät ohi, kun ne huomioi silloin, kun lapsi niistä kertoi ja oli tekevinään niille jotain. Kohta oltiin taas täysillä mukana leikin tiimellyksessä. Lapset olivat todella vilkkaita, mutta miten niihin ehtiikin kiintyä parissa päivässä noin paljon! Tuntui, ettei niistä osaa lopettaa huolehtimista, vaikka niiden vanhemmat tulivat niitä hakemaan. Sai hokea itselle, etteivät ne ole enää minun vastuulla. Saan henkäistä syvään ja pyyhkäistä vastuun hartioiltani! Käytiin myös uimassa Fontanellassa ja kukaan lapsista ei hukkunut. Hävikki oli 0% ja pääsin itsekin uimaan. Kävin myös laskemassa liukumäen, kun seikkailupaketin pääjehu sanoi, että se kuuluu ohjaajien koulutukseen. :Dd Pitihän se käydä laskemassa ilman muuta, kun sinne asti oli tullut.
Leirin aikana selvittiin melko vähillä haavereilla. Ainahan niitä haavoja, naarmuja ja kolhuja tulee, mutta pari kertaa pojat säikäytti kunnolla. Vaarallisia tilanteita oli vähällä sattua enemmänkin, mutta onneksi ei sattunut. Muutamalta lapselta löydettiin punkki ja ohjaajien ensiapupussin laastareille ja kylmäpusseille oli käyttöä. Yleensä vaivat menivät ohi, kun ne huomioi silloin, kun lapsi niistä kertoi ja oli tekevinään niille jotain. Kohta oltiin taas täysillä mukana leikin tiimellyksessä. Lapset olivat todella vilkkaita, mutta miten niihin ehtiikin kiintyä parissa päivässä noin paljon! Tuntui, ettei niistä osaa lopettaa huolehtimista, vaikka niiden vanhemmat tulivat niitä hakemaan. Sai hokea itselle, etteivät ne ole enää minun vastuulla. Saan henkäistä syvään ja pyyhkäistä vastuun hartioiltani! Käytiin myös uimassa Fontanellassa ja kukaan lapsista ei hukkunut. Hävikki oli 0% ja pääsin itsekin uimaan. Kävin myös laskemassa liukumäen, kun seikkailupaketin pääjehu sanoi, että se kuuluu ohjaajien koulutukseen. :Dd Pitihän se käydä laskemassa ilman muuta, kun sinne asti oli tullut.
Kiuruvedellä oli veteraanien kahvakuulan SM-kisat. Pitihän niitä mennä katsomaan, kun sellaiseen oli mahdollisuus ja sisäänpääsymaksua ei ollut. Katsojia oli melko vähän ottaen huomioon, että ne olivat SM-tason kisat, mutta onhan tämä erikoinen lajikin. Ensimmäisen kerran seurasin kahvakuulan kisoja, mutta oli siellä ammattimaista touhua. Hurja laji, kaikkea sitä maailmaan mahtuu! 10 minuuttia ne veti, naiset 12-16 kilon kuulalla ja miehet 20-24 kilon kuulilla. Ei varmaan tuntunu missään ei!
Lähdin eilen mukaan Runnille rompepäiville, kun edellisestä kerrasta olikin vierähtänyt jo aikaa. Siellä oli tosi paljon myyjiä, Iisalmessa oli kuulema vain muutama. Oli kyllä mukava käydä pitkästä aikaa ja samalla käytiin kävelemässä Runnin riippusillan toisella puolella saaressa ja käytiin pyörähtämässä jossain padolla, jossa ennenaikaan on kuulema päässyt uimaan. Nykyään kaikki kielletään turvallisuussyistä ja siinä oli nyt niin suuri virta, ettei siinä voisikaan uida hukkumatta. Myös Saarikosken puusulkukanava käytiin katsomassa, siellä en ollut ikinä käynyt. Se oli kyllä siisti paikka. Myös Runnin terveyslähde piti käydä tsekkaamassa (yllä kuvassa), jonka vedellä huhutaan olevan parantavia vaikutuksia. Se on kylläkin niin pahaa, etten vanhasta kokemuksesta halunnut edes maistaa. Nyt varmaan saan jonkun tappavan taudin, kun en juonut sitä. :D Tai sitten vältyin siltä taudilta, kun en juonut. :DDd Tuli siis samalla oikea maakuntamatkailu tehtyä.
Tässäpä oli vähän viime ajan kuulumisia. Vähän kaikkea siis ehtinyt tapahtua ja tullut tehtyä. Kiirettä on pitänyt, mutta blogin puolelle olen ehtinyt välillä eksyä. Yleensä teen postauksen yhden illan aikana, koska muuhun vuorokauden aikaan en ehdi. Se on sitten sellainen oma lepohetki, jolloin saan toteuttaa itseäni kirjoittamalla. Se on hyvin terapeuttista ja tykkään kirjoittaa. Toivottavasti te tykkäätte lukea höpinöitäni.
Ainakin edellisen postauksen kommenttitulvan perusteella voin päätellä niin. Haluan kiittää ihan hurjanpaljonvaltavasti kaikkia, jotka lukivat sen ja kommentoivat niitä kaikkia ihania asioita Facebookkiin ja blogiin! En ole ikinä saanut niin paljon kommentteja, vaikka aiemmin samanlaisen reaktion aiheutti ensimmäinen vastaavanlainen ajatustenpurkukirjoitus talvella. Mutta en olisi uskonut, että #uskallanhymyillä -postaukseni saisi sellaisen vastaanoton. Luin sen itse läpi ja olin tyytyväinen tuotokseeni, mutta en olisi ikinä arvannut, että millaisia tuntemuksia se herättää lukijoissa. Olin todella äimistynyt, sillä en oikein ymmärrä itse, mitä teen kirjoittaessani. Minä vain kirjoitan ja se on minun tehtäväni silloin, kun kirjoitan. Ei ole muuta kuin minä ja ajatukseni, jotka puen sanoiksi.
Siispä KIITOSKIITOSKIITOS aivan hurjasti kaikille! Kommenttinne lämmittivät mieltä, kiitos jokaisesta niistä! Mari yritti "kaupata" tekstiäni Instagramissa Janni Hussille ja Lotta Hintsalle, jotka aloittivat kampanjan, johon tägit #girllikeme ja #uskallanhymyillä liittyivät. Mari onnistui siinä, mutta emme tiedä, lukivatko he postausta. Ensin olin empiväinen, kun Mari sanoi, että se on saatava heidän silmiensä ulottuville. Heidän on luettava se. Sitten minä myönnyin.
En tiedä, ulottuiko se ikinä heidän silmiensä alle. Mutta se ulottui monen muun ja herätti ajatuksia, sai ihmiset heräämään. Siitä olen kiitollinen itselleni. Kiitän jokaista, joka luki postauksen ja erityisesti niitä, jotka uskalsivat kommentoida niitä ihania positiivisia kommentteja. Ne lämmittivät valtavasti mieltä ja antoivat uskoa siihen, että ehkä minulla on jotain lahjoja kirjoittamiseen.
Toivottavasti tulisi kesä! ♥
Terveisin Heidi
Ainakin edellisen postauksen kommenttitulvan perusteella voin päätellä niin. Haluan kiittää ihan hurjanpaljonvaltavasti kaikkia, jotka lukivat sen ja kommentoivat niitä kaikkia ihania asioita Facebookkiin ja blogiin! En ole ikinä saanut niin paljon kommentteja, vaikka aiemmin samanlaisen reaktion aiheutti ensimmäinen vastaavanlainen ajatustenpurkukirjoitus talvella. Mutta en olisi uskonut, että #uskallanhymyillä -postaukseni saisi sellaisen vastaanoton. Luin sen itse läpi ja olin tyytyväinen tuotokseeni, mutta en olisi ikinä arvannut, että millaisia tuntemuksia se herättää lukijoissa. Olin todella äimistynyt, sillä en oikein ymmärrä itse, mitä teen kirjoittaessani. Minä vain kirjoitan ja se on minun tehtäväni silloin, kun kirjoitan. Ei ole muuta kuin minä ja ajatukseni, jotka puen sanoiksi.
Siispä KIITOSKIITOSKIITOS aivan hurjasti kaikille! Kommenttinne lämmittivät mieltä, kiitos jokaisesta niistä! Mari yritti "kaupata" tekstiäni Instagramissa Janni Hussille ja Lotta Hintsalle, jotka aloittivat kampanjan, johon tägit #girllikeme ja #uskallanhymyillä liittyivät. Mari onnistui siinä, mutta emme tiedä, lukivatko he postausta. Ensin olin empiväinen, kun Mari sanoi, että se on saatava heidän silmiensä ulottuville. Heidän on luettava se. Sitten minä myönnyin.
En tiedä, ulottuiko se ikinä heidän silmiensä alle. Mutta se ulottui monen muun ja herätti ajatuksia, sai ihmiset heräämään. Siitä olen kiitollinen itselleni. Kiitän jokaista, joka luki postauksen ja erityisesti niitä, jotka uskalsivat kommentoida niitä ihania positiivisia kommentteja. Ne lämmittivät valtavasti mieltä ja antoivat uskoa siihen, että ehkä minulla on jotain lahjoja kirjoittamiseen.
Toivottavasti tulisi kesä! ♥
Terveisin Heidi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti