ihan vaan arkee

20 lukijan rajapyykki rikki, huippua! 

ja 10 000 kävijäää !

Me on nyt vihdoinki saatu noi "erikoispostaukset" postailtua, eli nää lomareissu- ja videopostaukset. Mutta jotta tän blogin idea eli kahen urheilijan kämppisarki urheilupainotteisessa koulussa pitäs paikkaansa, niin nyt ei sitten vähään aikaan mitään erikoispostauksia vaan ihan vaan meidän arkea semmosenaan miten se on!
Paitsi sit vuosipostaus, mut siihen on vielä kuukausi aikaa! JA APUA-APUA-APUA!
Kuukaus enää Cheekin jäähallikeikkaan Helsingissä! Huhhuh, vastahan siihen oli puol vuotta. Sillai ei ees oo osannu oottaa sitä, ku se on tuntunu niin kaukaselta. Tosin talvella me hoidettiin jo majotukset ja lupalappusysteemit hotellin kanssa ja liput ja menemiset (ja tulemiset myös, ne meinas unohtua :D), joten kaikki on sillai valmiina. Pitäs vielä vaan hommata ne junaliput, on ne kuitenki tilattu. 

 http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1288548173174.html

Ja Mari oli tolla Ruotsin reissullaan ottanu laivalta kolme ilmasta Helsingin karttaa meille mualaistaituroijille, niin nyt kuulema pitäs selvitä! 

(Tosin meillä oli suunnistusta nyt tässä liikan pakollisella kurssilla ja yhesti käytiin linjan

 treeneissä jo tälle syksyä, niin Heidi oli sitä mieltä, että se löytäs sieltä metästä todennäkösemmin pois omalla loogisella (mikä looginen...) päättelykyvyllä kun sen kartan avulla.) 
Vaikka meillä olikin tänään suunnistusta liikassa ja molemmat löydettiin ihan ominpäin suurin osa rasteista! Yhessä vaiheessa Heidi oli tosin menny johonkin hornantuuttiin ja lähteny tulee eri reittiä takas samaan suuntaan. Sit se ei ollu enää tienny miten päin sen kartan pitäs olla. Ainut vaihtoehto ois ollu mennä takasin samaan kohtaan missä oli aiemmin ja laittaa se kartta oikeinpäin. Onneks Emmi oli hypänny jostai puskasta ja pelastanu Heidin neuvomalla, missä se on siinä kartalla!
Marikin oli huitelemassa jossain (oli siellä rasteja ollu!) mut siellä ei ollu näkyny ketään muita. Ei se ollu nähny ku Heidin ja Emmin lisäks ehkä kolme poikaa, vaikka koko ryhmä oli suunnilleen siellä metässä. Se oli ettiny jotain rastia ja tais olla vähän kartat väärinpäin, onneks me Emmin kanssa tultiin sattumalta pelastamaan se sieltä. Etittiin yhet rastit porukalla ja sit taas levittiin omille teille.

Sitten. Heidi rymys taas vaihteeks Vuokatin leirillä elokuun alussa. Mainittiin videolla siitä ja ei tehä leiristä sen kummempaa postausta, mut laitetaan tähän muutamia kuvia meidän huoneesta + vähän esimakua heidin rymyjäljistä ja ite rymyämisestä.

Nää kuvat on Hiukan rannalta Sotkamosta. Käytii siellä polskimassa ja ottamassa arskaa treenien välissä, ku oli ihan huippu ilma! Sit valmentaja ehotti, ettäku tuolla on niin upee hiekkarinne, nii mennään juoksee sitä ylös. Niinku treeni treenien välissä. No, mehän ollaan niin hulluja, että oltiin heti sillee et mennään vaa, joko lähetää? Siinä sitten päiviteltiin, että kaikkeen sitä meidän kanssa joutuu. Mutta kenen idea... :)

Ollaan tulossa hiekkarinteen juoksemisesta, hapotti vähä mut pikkuvikoja semmoset! Marin suu oli ihan pakko sensuroida, koska se oli suoraan sanottuna ihan kamala. :DD ilmeet on kivoja. Taustalla very big Vuokatinvaara! Noustiin sinne rullasuksilla, tosin asfaltti on jostain niin syvältä... 

 Meidän majapaikka on toi keskimmäinen tossa, ton eessä missä seisoo auto. Ollaan oltu aiempinaki vuosina samassa paikassa. Sain kerranki kuvattua tän meidän asumuksen, kun en päässy sit maanantaiaamun treeneihin, kun vedin jalkaa perässä ja kipu oli kiva. Yritin käydä "kävelemässä" ulkona, mut olin ehkä viis minsaa, hyvä että jaksoin edes sitä köntätä.

 Tuo äskeinen sänky oli alun perin tässä tämän sängyn vieressä. Heidi hinas sen tonne nurkkaan, niin saatiin molemmat omat leviämisalueet. :D

Ihan perus leirielämää sinänsä. Heidistä oli ihana asua pitkästä aikaa kaapissa, kun se asu edellisen viikon lattialla ja laukussa ollessaan reissussa. Se änki kaikki vaatteet kaappiin. Ja tässäpä sängyssä tuli tuskailtua yks yö, se kaatumisen jälkeinen yö. Valvotti varmaan pari tuntia, kun koski ihan hirveesti ja särkylääkkeethän oli otettu. Nauroinkin, että paras kaveri saa nauramaan tuskaisenakin - vaikka ei olis ite edes hereillä. Mari nimittäin puhu unissaan, paukutti polvella seinää ja pyöri ja hyöri hirveesti ja mutis jotain outoo. Jotain sanoja sieltä erottu. Nauroin sitten sille, kun ei siinä nyt itkeekkää auttanu!

Kato mä lennän taas, meen läpi seinän
mä lähen tänään sehän nähään
mä oon spaceman
hieman ärsyttävän mieleen jäävä biisi, mutta tämä soi kun ajettiin Kajaaniin.
Tää jäi mieleen biisinä, joka kuvaa mun rymyämistä.
Hassua sinänsä. Mut loppupelissä aika monista biiseistä jää muistoja ja aina kun
kuulee sen, tulee mieleen se muisto.
Ja ei ois kyllä paremmin voinu kuvata ite tilannetta.
"Kato mä lennän taas, meen läpi seinän"

Ite kaatuminen tapahtu jotenkin, en tiiä sitä oikein itekkään. Lähin mäen päältä viimesenä laskuun, koska tiesin, etten uskalla laskee päältä asti, annoin siis muitten mennä eeltä. Mut kyllä siinä eessä Marikin jarrutti, mut aattelin et oonhan mä aiemminkin laskenu tän ja en oo kaatunu, eikä kukaan muukaan tuttu. No, tulin hissukseen vähän matkaa, mut loppujen lopuks se vauhti ehti kiihtyä täyteen vauhtiin. En oo ikinä lähteny laskee niin ylhäältä, mut sepä siinä. Mua ei pelota. Oon toisinaan ihan mahoton, ihan ku kroppa menis mut järki tulis jostai kymmenen metrin päässä perästä. Nimittäin vasta puolivälissä laskua sitä vasta tajus, että mulla on ihan liian kova vauhti. No, siinä vaiheessa se on jo myöhästä. Ei sillon pysty enää jarruttaa, koska sillon ainakin lentää mahalennon kun leppäkeihäs. Ei siinä auta ku toivoo, että pysyy pystyssä.
Mutta en mä halua tota ominaisuutta katuakaan. Musta on hyvä, että mä uskallan, koska mun laskutaito on kehittyny paljo viime vuosina. Kun vauhti kasvaa, niin on ehkä vaikeempi arvioida mahdollisia riskejä.
Huomashan sen jo viime keväänä, ojanpohjat tuli ryvettyä muutamaan kertaan ja yhen kerran tuli testattua Haapajärven ojanpohjat kilpailutilanteessa. No, onni siinäkin. Oishan siellä voinu olla vaikka mitä. Positiivisuus on elämisen ehto. Jos ei oo ikinä positiivinen, tuskin tajuaa edes nauttia elämästä. Oon huomannu sen tärkeyden enkä ois selvinny ikinä tähän asti ilman. Onneks oon luonnostaan tosi eläväinen. Ja vaikka mitä muuta, muhun käy oikeesti tosi monet kuvailevat adjektiivit! En sit tiiä onko se hyvä juttu, ainakin monipuolinen persoona.... 

Ennen laskua



Laskun jälkeen



Ilmeisesti saatoin säikähtää...Kaaviot sykemittarin tietojen siirto-ohjelmasta koneelta.

Tuntu kyllä, että hallihen ne sukset, mut sitten en mahtunu mutkaan. Koukkasin kyllä ulkokurvista aika napakasti, mutta ei mahu niin ei mahu!
Sitten lopusta ei oo mitään hajua. Ilmeisesti mun tasapaino meni ja vaistomaisesti iskin persuuksen ensimmäisenä asfalttiin, mut vissiinki jotenkin kylelleen olin menossa, koska se jälki oli enemmän ulkoreiden sivussa. Just siinä, missä se haittaa eniten (nimim. kokemusta on).
En ymmärrä miten mä onnistuin tekemään niin taidokkaat lennot, mutta tulin siihen tulokseen, että oikeelle kylelle mä oon tullu ja onnistunu jotenkin pyörähtämään ympäri ja varmaan luisunu vähän matkaa sitä asfalttia pitkin, koska jälkiä oli sääressä, reidessä ja molemmissa kyynärpäissä. Eli viidessä paikassa nahkat poikkeen. Kai se oli jotenkin alitajunnassa entisestä kokemuksesta, että jos iskee yhen kohan asfalttiin, niin se on ihan hirveen kipee. No, sittenpä oli niitä kipeitä paikkoja ympäri kehoo. Samalla tavalla se sattuu - ja enemmänkin.
Äiti kyllä päiväili kotona kun selitin kyseistä alamäkeä, että "talvellahan se sama mäki noustaan ankalla ylös kun se on niin jyrkkä! ja kesällä tullaan rullasuksilla alas! mikä järki se semmosessa oikein on!"
(ankka meinaa siis ihan hiihtämistä, mut siis se ei oo mikään hiihtotekniikka eli itseasiassa sillee ei sais hiihtää. mut jos hapottaa hirveesti ja on semmonen seinäjyrkkä nousu niin sit tökytellään sillee eikä suksi edes liu'u paljoo. Sillä tavalla ei pääse nopeesti mut eteenpäin se vie. Hieno selitys, i hope you understand!)

Ja ite kaatuminen ei sattunu yhtään. Mietinkin, että nyt kyllä lensin niin kovasta vauhista, että eikö tässä kuitenkaan pahemmin käyny. En paljo katellu miten kävi, vaan lähin hiihtää muitten luo. Ne oli arvellu, että oon vaan tullu hitaammin perästä, mutta Mari oli nähny mun kokoilevan itteeni ylös ja se oli arvannu et olin rymynny siinä laskussa.
Tulin muiden luo ja kaikki alko yhtäaikaa päivitellä että hui kamala. Sitten vasta ekan kerran katoin, miten kävi ja missä kaikkialla ne ruvet tulee olemaan. Sitten vasta tajusin, että nyt kävi pahiten ikinä aiemmin. Sen jälkeen alko jalat täristä. Ja ne täris ihan hirveesti. Muut oli varmaan enemmän kauhuissaan kun minä, vaikka tuntuki kyllä siltä, että mulla ei pysy jalat alla. Onneks asfaltti-ihottumat ei sentään vuoda verta, mitä nyt vähän pinnassa. Sit ois aika shokkitilanne. Vasta hetki sen jälkeen kun jalat alko täristä, alko ihan jumalaton kirvely.

Onneks mä sain kyydin pois rullaradalta. Kiitos ihan hirveesti kyyditsijälle, koska muuten jäljet ois varmasti ehtiny tulehtua ja ne ei ois päässy paranee heti. Olin kolme tuntia Kajaanin terveyskeskuksessa (Kainuun keskussairaala) ja ootin tunnin et pääsen ilmottautumaan päivystykseen. Siellä ne vähän yli yheksän alko puhistaa mun haavoja (en ainakaan karjunu... täti pyyteli anteeks ja minä sanoin sille että puhista nyt vain!) ja sain lääkekuurin ja mukaan sidetarvikkeita. Semmonen reissu se, mut onneks sain heti otettua ekan lääkkeen, niin pääs ehkäsee haavatulehusta. Viimeks meinaan kerkes tulehtua ja parantuminen kesti kauemmin.
Mut yö oli pahin. Särkylääke vaikutti koko illan, joten kestin istua hyvin tk:ssa. Kyllä ne sielläkin päivitteli, että on tyttö ottanu aika hyvät lipat. 



 No, ihan tarpeeks pahat nää oli. Toi pienempi jälki vasemmassa kyynärpäässä oli loppupelissä pahin. Se lopetti kudosnesteen vuotamisen vasta viime viikon torstaina ja vieläkin siinä rahka on, siitä tuli syvä. Muut oli avohoidossa jo maanantaina, paitsi tosta persuuesta uskalsin jättää lapun pois treeneissäkin vasta keskiviikkona.
Kuitenkin vähän joka puolelle tuli noita paikkailuja, niin olin aika näkemäinen koulun alotuksessa (ja oli t-paita ja sortsikeli!) ja en halunnu muutenkaan hautoo tai hankuuttaa noita pitkissä housuissa. Meni sit eka viikko kollarilinjalla, kun ei saanu farkkuja jalkaan. Kollarit on tosi kivat, mut tykkään käyttää farkkujaki paljo.

Oli kyllä ihana nähä tuttuja, kun kaikki oli sillee: "heidiheidiheidi.... mitä sä oot tehny?" ja "heidi miten sä oot TAAS tuon näkönen?" nauroin siihen: "ai miten niin taas? en oo kertakaan ollu viime vuonna tän näkönen! yhesti tulin sm-kisoista ja polvi ja peukalo oli p*skana, mut muuten oon ollu ihan ehjä!" ainaki melkeen. Onneks kaikki tietää jo, ettei oo erikoista, jos tuun kouluun tilkkutäkkinä. Mut ihan oikeesti, semmosesta vauhista ois voinu käydä tositosi pahasti. Pääsin vähällä. Ois voinu joutua tikkaa tai ois ihan realistisesti voinu mennä vaikka luita poikki. Oon tosi onnekas, et selvisin vain näillä.
Ehkä mä nyt vähäks aikaa maltan hillitä tätä päätöntä menoo, koska laskuvarmuuden palautuminen vie taas useemman viikon. Mutta kyllä mä vähitellen oon alkanu täälläki treeneissä laskee Niemenharjun laskua (joka ei ees oo paha mut tarpeeks paha ittensä telomiseen) joka kerta rohkeemmin, kyllä tää tästä!

Jälet meinas ottaa takapakkia kolmen vuorokauden jälkeen, koska tuli tosi kipeiks. Vedin suunnilleen jalkaa perässä koko seuraavan viikon (kaatuminen tapahtui sunnuntaina). En kärsiny yksinkertasesti kävellä. Se oli aika tuskasta, liikuin lähinnä pyörällä - mut sekin oli tuskaa. Kävellen matkoihin ois menny sata vuotta, kun könttäsin ihan vinossa. Viikonloppuna selkä oli niin jumissa, että meinas lähtee henki kun se aukastiin.
Pakko oli kuitenki liikkua jotenkin koulun, kämpän ja terveyskeskuksen väliä, jossa kävin vaihdattamassa muutaman kerran koulun alettua kääreet ja puhistuttamassa ne, koska Marin kanssa ei ois onnistuttu kyllä (sätkin ja potkin niin hirveesti) ja Mari olis ollu liian myötätuntonen siihen hommaan. Mutta jo seuraavalle viikolle sairaanhoitaja Martsa ilmottautui ;)

Tuli pakkolepoo koko viikko, mutta pääsin tekee viikonloppuna sit jo käsille salilla, kun kyynärpäät anto periks. Onneks käytän polvisuojia. Onhan ne aikamoiset mötikät, mutta ne on pelastanu niin tuhannen sata kertaa mun polvet. Nytkin tommosesta vauhista ois ollu polvet ilman suojia ihan entiset ja ne on muutenki niin herkät, kun on polvilumpioo, nivelsiteitä ja -pusseja ja mitä muuta vielä. 
Yleensä aina, jos oon sairaana tai pakkolevossa viikon, seuraava viikko sit on vähän semmonen mitäänsanomaton. Se pätee lähes aina, mut onneks nyt on jo uus viikko, toivottavasti parempi treenien puolesta. 

 

Oisko nämä kuvat otettu vajaa viikko sitten, keskiviikkona ehkä. Lähteny hyvin parantuu, nauroinki tolle säärelle, että oot ihan säälittävä, etkö parempaan pystyny. Ehkä parempi niin.... näyttää ihan kalan suomulta! Ja toinen kyynärpää on hyvässä jamassa, pinkkivaihe menossa ;) toinen oli vielä siteessä tossa vaiheessa, koska eritti jotaki mömmöö.

Kuvanlaatu on huono ja meillä on tommoset palapeilit, niin kaikissa kuvissa näkyy tuo peilin raja. Siks oon varpaillaan, koska toi raja oli just tossa ulkoreiden kohalla tässä kuvakulmassa.
Kuva otettu loppuviikosta. Ihan säälittävät noi nyt jo on, parantuminen on menny hyvin sen pienen takapakin jälkeen.
Tällä hetkellä enää pinkit läntit jälellä, Bepanthen-vaihekki on selätetty (ruven päälle laitetaan sitä, että se ei halkeile). Toisen kyynärpään syvässä jäljessä on vielä rahka, mutta sekin paranee.
Kyllähän elämän pitää näkyäkin kropasta :) ja se on ihan perus, mutta näin ei kannata tehhä hirmu usein, koska tää tulee kalliiks. Sidetarvikkeet ja rasvalaput maksaa ihan h-i-r-v-e-e-n paljon. Ja niitä menee kans. (ja onhan tää vähän vaarallistakin... nää mun touhut alkaa olla kyllä jo hengenvaarallisia, mutta ei kukaan voi mua kieltääkään :D)
Rullasukset on kaveri, hiihto on turvallinen laji ja asfalttikosketukset on aina yhtä kivoja!
Elämän pieniä ja vähän isompia faktoja. :)

Jjeesjoo, tässäpä oli tämmönen postaus, pientä esimakua saitte nyt urheilijan karuimmasta arjesta! Eihän urheilijat tervettä päivää nää, niinhän sitä sanotaan ja paikkansa se myös pitää.
Meillä on teille vaikka miiiiten paljo kaikkia kuvia, mitä ei oo ehitty jakaa teille ja tästä koulun alustakin ihan perus kuvaaa ahkerien opiskelijoiden (mitkä ahkerat...) arjesta, ruvetaan nyt postailee mielellään vähä useemmin! oottakaa vaa innolla, mehä ei lähetä kulumallakaan!

- Heidi