Onko yksilöurheilun aika ohi?

Moikka! Heidi tuli tänne hetken hiljaiselon jälkeen postailemaan, mutta en ala sen koommin nyt kertoilla kuulumisia. Pitää tulla kertomaan niitä kuvien kera myöhemmin, mutta lukio alkaa kuitenkin olla jo loppusuoralla. Lukuloma on kohta lopuillaan (vastahan se alkoi:D) ja viikon päästä alkaa olla lukio ohi, kun kahdet viimeiset kirjoitukset ovat olleet. Itse asiassa niistä puheen ollen, tämä postaukseni tavallaan liittyy niihin. Tulin nimittäin jakamaan teille viimeisimmän harjoitusesseeni, jonka kirjoitin ennen "lomalle" lähtöä. Tavallaan en voi sanoa lähteneeni lomalle, koska olin jo lomalla eikä minulla ollut koulua ennen lomaakaan, mutta lähdin kuitenkin pois Putaalta käymään kotona ja Oulussa. Tavallaan olin siis lomalla. :D

Halusin siis kirjoittaa vielä yhden esseen ennen esseekoetta, kun edelliset äidinkielen kirjoitukset olivat tekstitaito ja se on kuitenkin erilainen tilanne kuin essee ja kielen pitää olla erilaista. Saan tästä nyt suuntaa siitä, minkä arvoisia esseitä pääasiassa olen tänä vuonna kirjoittanut ja mihin minun pitäisi yltää, jos aihe sattuu kohdilleen ja YTL on samaa mieltä opettajan kanssa (joka voi myös olla erittäin eri mieltä, kiitos heille).

Syksyllä kävin esseekurssin ja kirjoitin siellä kaikki esseet 50-60p eli L:n arvoisia. Kartoitin myös esseetilannettani koko lukion ajalta, ja 40-55p on ollut melko yleinen pisteskaala minulle. (Ja jos joku ei tiedä, maksimipisteet ovat siis 60).
Tekstitaidon kokeelle voi tapahtua YTL:ssä mitä vain, mutta se lähti 5, 5 ja 4 pisteillä (maksimi 6 pistettä/teksti). Jos nuo pisteet pysyvät ja essee menee hyvin, minun pitäisi yltää hyvinkin tavoitteeseeni kirjoittaa äidinkielestä L.
Eikä se tavoite ole liian vaativa, koska tiedän pystyväni siihen. Minulla on rahkeita siihen, jos vain YTL on puolellani. Onneksi se on ollut puolellani jo pari kertaa, vaikka biologian arvosanaa se menikin laskemaan neljällä pisteellä.

No, tämän kummempia selityksiä selostamatta seuraavaksi tulee essee. En sano, että tämä on mikään malliessee - en jaa tätä sen takia - vaan sen takia, että aihe oli hyvä. Minulla oli siitä asiaa, mielipiteitä ja ajatuksia, joita sain koota yhteen. Ja tämä aihe sopii myös blogipostaukseksi, joten halusin tehdä siitä postauksen.

7. Onko yksilöurheilun aika ohi?
(esseekoe syksy 2013)

Pikkuleijonien MM-kulta, Susijengi koripallossa ja myös lentopallo ovat olleet paljon esillä mediassa kuluneen vuoden aikana. Joukkueiden pelaajista nuoret saavat hyviä esikuvia ja idoleita, nuoria "superlahjakkuuksia" hehkutetaan ja joukkuelajit on aina nostettu jalustan päälle Suomessa. Jääkiekko on suomalaisille kunnia-asia. Tapahtuuko yksilölajeissa kaiken tämän menestyksen rinnalla mitään? Onko enää hohdokasta olla yksilöurheilija?
        Nykynuorilla riippuvaisuus kavereiden hyväksynnästä on suuri. Moni ei edes uhraa ajatustakaan sille, mitä he haluaisivat harrastaa. Sen sijaan he lähtevät sinne, missä kaveritkin ovat: joukkuelajin pariin. Silloin kaverien tarve voi olla myös hyvä asia, sillä se saa nuoren liikkumaan enemmän kuin hän yksin liikkuisi. Nykyään myös korostetaan paljon sosiaalisuuden merkitystä. Kuitenkin on myös tapauksia, jotka eivät uskalla erottua massasta, ja siten he kallistuvat esimerkiksi jääkiekon tai jalkapallon pariin. Vanhempienkin on helpompaa viedä lapsi jäähalliin tai palloilusaliin muuttumattomiin olosuhteisiin. Ei tarvitse ostaa lapsille säänkestäviä vaatteita, voidella suksia tai huolehtia kuivia vaihtovaatteita - saati itse seistä ulkona vesisateessa lapsia harjoituksista odotellessa. Monelle vanhemmalle on helpompaa kasvattaa lapsi siihen ajatukseen, että yksin tekeminen on tylsää. Jos äiti on sitä mieltä, tekeekö lapsen mieli lähteä yleisurheiluharjoituksiin? Enpä usko.
        Yksilölajin ei kuitenkaan tarvitse olla tylsää! Harjoituksissa on vain mielikuvitus rajana. Yksilölajin harjoitukset ovat erittäin antoisia kokemuksia, joista haalii ympärilleen huomaamattaan perheen, joka koostuu samaa lajia harrastavista ystävistä ja vahvasta yhteenkuuluvuuden tunteesta. Itse olin kotipaikkakuntani outolintu, koska olin yksilöurheilija. Hiihdin ja juoksin, koska siinä olin hyvä ja ne olivat henkireikiäni. Välillä tunsin, etten kuulu joukkoon, mutta saman aikaan rakkaus lajiani kohtaan syveni, sillä en ollut kuitenkaan yksin. Minulla oli urheilupiireistä haalimani "perhe", jonka näkemistä en malttanut odottaa. Odotin yhteistreenejä kuin Kuuta nousevaa. Ennen lukioon tuloani oli kuitenkin vaikeaa olla erilainen ja erottua massasta. Muut pelasivat jalkapalloa tai lentopalloa, joissa heillä oli vahva joukkuehenki. Mutta olihan minullakin täysin oma maailmani koulun seinien ulkopuolella. Sinne maailman juuri minä kuuluin.
        Mitä tapahtuisi, jos kaikki kaverit lähtisivätkin yksilölajien pariin? Viestikisat ovat joukkueurheilua parhaimmillaan, joissa jokaisen yksilön panos on yhtä tärkeä. Kukaan ei jää joukkueen varjoon, vaan vuosien työ näkyy konkreettisesti tasaväkisen joukkueen menestyksenä. On silti selvää, että yksilöurheilu on tietyllä tapaa joukkueurheilua raadollisempaa: kaikki on kiinni vain itsestä. Menestys kohdistuu vain itseen, mutta niin myös menestyksen kääntöpuoli. Kun tulostaso ei vastaa odotuksia, yksilöurheilija ei voi piiloutua joukkueen taakse ja toimia ikään kuin "vapaamatkustajana". Ei voida selitellä, että joukkueen harjoittelussa tehtiin virheitä - silloin mokan voidaan ajatella olevan yhteinen ja sitä myöten se on helpommin perusteltavissa.
       Yksilöurheilijoiden sanotaan toisinaan olevan kovia selittelemään huonoa suoritustaan. Ero onkin siinä, että yksilöurheilijan on opittava kestämään itseensä kohdistuva kritiikki, kyettävä kasvamaan siitä viisaammaksi ihmiseksi hyväksymällä virheensä ja kehittämällä ajattelukykyään, jotta voi ymmärtää, miksi nyt kävi näin. Kaikki on vain itsestä kiinni, ja asenne on asia, joka ratkaisee paljon.
      Yksilöurheilija tekee nimensäveroisesti paljon töitä yksin: satoja tunteja yksin, haastavissa olosuhteissa, ympäri vuoden, pimeässä, kylmässä, poutasäässä ja sateessa. Harvalla yksilöurheilijalla olosuhteet ovat koskaan vakiot, toisin kuin monilla joukkueurheilijoilla, jotka treenaavat pääasiassa sisällä. Yksilöurheilijalta vaaditaan erilaista työmoraalia, mikä voi kuulostaa äkkiä pelottavalta. "Ei kipuu, ei hyötyy" -ajattelutapa on lähes kaikille tuttu. Se korostuu yksilöurheilussa paljon, mutta se ei silti ole oikotie onneen. Yksilöurheilija ei voi olla riippuvainen valmentajasta tai kenestäkään muusta, sillä harjoittelu vaatii joskus itsekkyyttä. Viestissäkään joukkue ei välttämättä pelasta, jos notkahtaa lenkin varrella täysin. Vaihtopenkillekään ei voi istua, jos homma ei ollenkaan suju. On vain taisteltava - ensisijaisesti itseään vastaan.
      Yksilölajeissa on siis haasteensa ja kääntöpuolensa. Pahimman vastuksen löytää katsomalla peiliin, sillä joskus joutuu metsästämään kadonnutta motivaatiota uudelleen. Vaikeina aikoina yksilöurheilijalta vaaditaan tahtoa, halua ja sisua. Yksilöurheilijaksi ryhtyminen ja sellaisena pysyminen vaatii rohkeutta olla ylpeä siitä, että on yksilöurheilija. Jossain vaiheessa huomasin itsekin, että identiteettini on rakentunut sen ympärille. Olen hiihtäjä ja ylpeä siitä. Se on hullu laji, tiedän, mutta hiihdän, ja minulla ei ole mitään syytä peitellä sitä, että pidän siitä.
      On opittava nousemaan pohjalta itse. Se ei silti tarkoita, että olisi yksin. Ympärillä on maailman paras tukiverkko, joka auttaa keräämään palaset, kun hajoaa. Pettymysten käsittely ja laidasta laitaan heittelehtivä yksilöurheilijan tunneskaala opettavat elämästä. Jos olisi helppoa, kaikki tekisivät niin. On iso askel ymmärtää, että itsensä sisällä asuu valtameren kokoinen voima, joka kuljettaa uralla eteenpäin. Pienetkin asiat voivat olla isoja, kun onnistuu. Joskus oma laji tuntuu hulluudelta, mutta sitten ymmärtää, miksi ilman sitä ei voi elää: sitä tekee rakkaudesta lajiin, itsensä takia, ei ketään muuta varten. Sitä tunnetta, mitä väsymystä vastaan taistelu antaa, alkaa tarvita yhtä paljon kuin ruokaa tai unta. Siihen tunteeseen jää koukkuun ja siitä tulee elämäntapa. Itse halusin saada uuden alun lajini ympärillä ja sain sen. Se edellytti kotoa lähtemistä ja itsenäisyyttä, mutta en jäänyt kaipaamaan elämääni kotona. Joukkue ei pidätellyt minua, vaan olin vapaa lähtemään kohti sitä elämää, minne kuuluin. Yksilöurheilijalla on liikkumatilaa, vaikka urheilijan päätöksiä tehdään päivittäin. Siispä urheilu vie usein voiton huvituksilta, koska se vie yksinkertaisesti mennessään!
        Yksilöurheilija saa kuitenkin uskoa tekemiseensä nähdessään yksilöurheilijoiden onnistuvan maailmalla. Iivo Niskasen ja Sami Jauhojärven olympiakulta hiihdosta, Jenna Laukkasen EM-kulta uinnista, Kaisa Mäkäräisen ampumahiihdon maailmancupin voitto, Kaisa Lehtosen hienot suoritukset triathlonissa, Suomen keihäsmiesten mitalisijat MM-kisoissa ja nuoren juoksijalupauksen Alisa Vainion huikeat ennätysajat saavat yksilöurheilijat vakuuttumaan siitä, että heillä on mahdollisuudet vaikka mihin, ja joukkueurheilijat ja katsojat huomaamaan, että myös yksilöurheilulla on tulevaisuus. Sen aika ei ole ohi. Siitä huolimatta, että yksilöurheiluun saa kannustaa lapsia ja nuoria enemmän, koska joukkuelajeihin he ajautuvat itsekin, meillä on paljon lupaavia nuoria yksilöurheilijoita, joilla on rahkeita mihin vain he ikinä haluavat. Se vaatii päätä: kärsivällisyyttä, tahdonvoimaa ja motivaatiota, mutta se antaa aina enemmän kuin ottaa.
          On yksilöurheilijoillakin syitä olla ylpeä. Meidän sarallamme on tullut ja tulee jatkossakin menestystä. Tulee aina olemaan samanlaisia temperamenttisia outolintuja, jotka uskaltavat pitää päänsä ja pitää kiinni siitä, mikä tekee heidät onnellisiksi. Joku toinen voi nauttia joukkuelajien tuomasta yhteisöllisyydestä ja sen hurmasta, mutta joillekin se ei riitä. On niitä energiaa pursuavia yksilöitä, jotka haluavat tehdä kaiken nyt heti paikalla itse mahdollisimman kovaa, pitkään ja niin hyvin kuin pystyy. Heidän tarpeensa eivät täyty joukkueurheilijoina, jossa he eivät voi tehdä kaikkea itse. Juuri heistä tulee täydellisiä yksilöurheilijoita, koska heitä ei voi mahduttaa tiettyihin rooleihin tiettyihin tehtäviin. He ovat luonnonlapsia ja saavat ilon siitä, kun saavat vain mennä.
         Kun uskaltaa tehdä sitä, mitä rakastaa ja mistä nauttii, ei voi sanoa tehneensä väärää päätöstä. En voisi kuvitella itseäni joukkueurheilijana. Se ei ole koskaan tehnyt minuun samanlaista vaikutusta kuin yksilöurheilu. Saan joukkueessa toimimisen tunteen viesteissä, mikä on aivan omanlainen hetkensä, mutta kuitenkin kaipaan sitä suoritustilannetta, kun kaikki ohjakset ovat minulla ja saan käskyttää itse itseäni. Yksilöurheilija ei saa siis olla liian mukavuudenhaluinen, koska loppujen lopuksi harvoin mennään mukavuusalueella. Se ei silti tarkoita, etteikö se olisi kivaa - se on juuri se juttu!
       Urheilusta tekee kiehtovaa juuri se, että siinä on niin monta ulottuvuutta. Jokaiselle löytyy takuulla jotakin. Yksilöurheilu tulee pysymään joukkueurheilun rinnalla edelleen, sillä sen romahtamiselle ei ole syytä. Sen rooli voi jopa korostua tulevaisuudessa. Yksilöurheilijana oleminen on identiteetin kulmakivi ja ikään kuin pysyvä olotila. Se asuu sisällä nyt ja aina. Siitä eroon pääseminen on sama asia kuin yrittäisi päästä ulos omasta kehostaan. Mahdotonta, eikö totta?
         Yksilöurheilu elää. Se ei ole lähdössä mihinkään. Kuka sitä edes epäili?

YTL epäili, mutta pistin jauhot suuhun, haha. :D Mutta tosiaan, tässä oli esseeni. Sain siitä 55 pistettä ja varovaisen L:n arvosanaksi. Teksti on lähestulkoon sen ulkoasun mukainen, jollaisena sen opettajalle annoin. Tosiaan paria epämääräistä "se" -ilmausta selvensin keksimällä siihen substantiivin, mutta muuten teksti on alkuperäinen.
Se mahtui yhdelle konseptille eli käsitti noin neljä sivua. Suosituspituus esseelle on 4-5 sivua. Minulla oli tässä esseessä melko pieni käsiala, mutta esseeni, josta olen ehkä ylpein koko lukioaikana, on viisisivuinen ja sain siitä 55-60p. Olen siitä niin ylpeä ja kaiken lisäksi se oli aineistoessee, joita yleensä vältän. Mieluummin kirjoitan valmiista otsikosta, varsinkin, kun minulla ei ole ongelmaa tuottaa tekstiä. Aineiston kanssa muuta tekstiä kuin omaa ajattelun tulosta tulee myös paljon, mikä pidentää itse esseetä helposti.
Sain kuitenkin myös korjausehdotuksia. Aloitustani kehuttiin, koska se oli kiinnostava. Muutama pilkkuvirke ja epämääräinen "se"-sana korjattiin. Myös jokan ja mikän erottamisen kanssa minun on oltava tarkkana. Muutaman jutun olisi voinut jättää pois tai ilmaista tiiviimmin. Myös muutaman viimeisen kappaleen järjestystä olisi voinut miettiä ja siten tiivistää, jottei tule vahingossa toistettua samoja asioita. Puhekielisyyksiäkin on syytä varoa, ettei mene liian puhuttelevaksi. :)
Opettaja kuitenkin totesi, että huomautukset ja korjaukset ovat hyvin pieniä kielioppiasioita. Kaiken kaikkiaan sisältö, kieli ja tyyli ovat ihan parasta luokkaa, joten L ei ole minulle epärealistinen tavoite. Saa nyt sitten nähdä. :)

Ja ilman muuta kommentteja saa ja pitää jättää aiheeseen liittyen! Ja myös esseen rakennetta, sisältöä, kieltä, tyyliä, mitä vain, saa kommentoida! :) Itse asiassa toivoisin sitä, jotta voisin saada vielä kallisarvoisia vinkkejä maanantain esseen kirjoituksiin!


- Heidi