"Miks sä säädät niin paljon? Rauhotu vähän, tuu istuu mun viereen, käperry tähän."

Tän viikon maanantai oli yllättävän hyvä maanantai! Mut oikeestaan tuntuu et viikotki on yhtä viikonloppua, kun ei oo koulua. Se (onneks?) muuttuu ens jaksossa, mutta toisaalta tääki kelpais. Mut toisaalta oon niin eläväinen, että tekeminen on välillä ihan jees. Olkoon sit vaikka koulunkäyntiä. Onneks sitäkään ei tuu olemaan silti liikaa, koska en oo kuitenkaan aina hirveen aktiivinen noitten koulujuttujen kanssa. Oon just tyytyväinen näihin jaksoihin mitä on tulossa, koska ne on tosi kevyitä ottaen huomioon että käyn lukiota.

Maanantaina oli myös yhteiset liikkatunnit poikien ja tyttöjen kanssa, me haluttiin Marin kanssa pesäpalloon, vaikka suurin osa menikin pelaamaan futista. Mä tykkään pelata pesistä, ja siks meninki sinne - mutta en vaan aina ihan hallihe noita palloja. Kuten varmaan ootte huomannukki... Olin kakkospesällä kopparina ja pallo tuli ihan hirveen kovaa. Ei mua sillon pelottanu, olin sillee "mä saan sen, mä saan sen, ha!" Mut se pallo tuli jotenkin matalalta ja sit nous jotenkin ylös mun jalkoja pitkin - ja eikös se tule kaulalle ja kopsaha ranteeseen! Sillä hetkellä vähä sattu, mut onneks ei tullu mitään kipuja kurkkuun. Mustelma ranteessa ois ihan perus! Mut sen jälkeen tää kakkospesän koppari olikin normaalia surkeempi, koska pelotti ihan hirveesti! Hyvä ettei tärissy siellä pesällä, jos joku kova lyöjä meni lyömään. Sit ku se pallo tuli kohi, niin sanosinko et back to basic - laitoin räpsän sen pallon suuntaan, lähinnä suojaamaan itteeni... ja eihän siitä kopin ottamisesta enää mitään tullu! No, ei tullu edelleenkään lajinvaihdosta. :D

Tehtiin tämmöstä naminamimössöomenapaistosta viikonloppuna, uuh ihanaa♥

Sit me lähettiin linjan kanssa vaeltamaan Muurasjärven korpeen. Antti lykkäs meille käteen bussikortit ja noustiin koulukyytiautoon. Mari ei ollu, koska sen kantapää oireilee. Jos se ois menny hankalaks siellä metässä (tarkotan siis kantapäätä...), niin se ei ois päässy sieltä pois (ja nyt Maria. Ihana suomen kielemme) ja kukaan ei varmasti ois ollu kovin innokas kantamaan sitä pois sieltä... mut ei sitä ois voinu sinnekään jättää :D Se teki sit päätöksen, että se ei voi lähtee.
Antti soitti matkan varrella ja käski jäähä pois sitku näkyy sen auto horisontissa. No, me sit jäätiin poikkeen ja mentiin lievällä sakkolastilla "pari kilsaa" semmosta pientä kärrypolkua pois sivistyksestä (mikä sivistys...). Peräkontissa pari ja takapenkillä neljä. Oikeestaan se pari kilsaa oli 6-7 km mutta väliäkö tuolla, vauhti ei ollu kyllä päätähuimaava ja se tie oli niin korvessa, ettei kukaan tervejärkinen edes tunkis itteään sinne!
Kerittiin taivaltaa peräti 200m ja Emmi sano ekan kerran ettei se kestä (tai ite asiassa ekan kerran se ei kestäny kun ei oltu edes vielä lähetty). Yllättävän pitkällehän me päästiin. Oli hieno maasto ja maisematki ihan jees, sääki ihan paras mahollinen! Ei ois voinu parempi reenikeli olla tähän aikaan syksystä. Jutut oli kyllä aika laadukkaita mut niistä ei sit sen enempää. Me ei yhtään ihmetellä, jos uusista ykkösistä tuntuu vähän siltä, että mihinkähä sitä on päänsä pistäny...

Niin ja eihän tätäkään reissua selvitty ilman minun rymyämistä. Oikee Rymy-Heidi... käveltiin metässä, ei siellä mistään poluista ollu tietookaan, ihan perus sinänsä. Mun perästä tuli Emmi ja vielä kolme muuta. Mietittiin just et mihin suuntaan pitäs mennä, mut me ei Emmin kanssa puututtu asiaan (koska huippusuunnistajat). Sit tuli semmonen notko, mut se vissiin anto pikkasen periks jalan alta - joten suoritin taidokkaan maastoutumisen sammalikkoon. Toisin sanoen siis läväytin kaatua mahalleni sinne. Voin niin hyvin kuvitella tilanteen. Ihmetyttää kyllä, että miten koko porukka ei ollu yhtenä kasana mun päällä kerrosleivän tapaan... musta tuntuu että suoritin niin onnistuneen maastoutumisen että musta tulis hyvä sotilas, ha! Oon edelleen sitä mieltä, ettei Antti edes huomannu, ois se muuten jotain nasevaa lohkassu. Tai sit se vaan järkytty. Ei kerinny hirveesti katella muiden reaktioita, Emmin reaktion satuin jostain syystä kuulemaan...
Emmi ei oikeesti kestäny, se nauro ihan hirveesti ja mä taas huudahdin aika kovaa - silti eellä menevät ei reagoinu siihen. Kai se oli vähän niinku perusjuttu jos mä pidän ääntä ja Emmi nauraa.
Jos ja kun siellä on ollu karhuja ja susia, niin ei ollu ainakaan sen jälkeen kun me tultiin sinne. Ei siis huolta.
Pyörin siellä sammalikossa pää jossain mättäässä ennenkun kuonnuin ylös. Emmi nauro ja nyppi mun päästä jotain aluskasvillisuutta ja jäkälää... ja oli muuten muutaki nypittävää ihan riittävästi, nimittäin hirvikärpäsiä. Kivoja veijareita ne... ajattelin viedä Marille muutaman tuliaisen, mutta ei niitä onneks löytyny kun yks vaivanen. Nypin niitä saman tien kun ne tarttu, ja onnistuin siinä aika hyvin.
Pois päästiin ihan semmosella pikkubussilla, mahuttiin siihen ihan hyvin (Emmillä olis tähän varmasti jotain sanottavaa:D vanhajuttu) ja jutut oli taas tasokkaita. Emmi PUPERSI omenaa, kuten Anna asian ilmaisi. Ite sanoisin pikemminkin nakertaa, mutta en oo ehkä paras ihminen arvostelemaan oudoista sanavalinnoista.... :D

Samasena päivänä selvis myös yks terveyteen liittyvä juttu. Tuntu että taakka ois pudonnu harteilta, kun sai ammattimaisen diagnoosin. Oon ollu muutaman viikon ajan vähän huolissaan mun mahasta ja viime viikolla mainitsin asiasta äitille. Mietittiin päämme puhki, että mikä siihen auttais ja otettiin vähän yhteenki, perus sinänsä:D Me sovitaan tosi äkkiä kuitenki!
Maha on ollu vähän outo: välillä se on ihan normaali, välillä taas koskee, välillä se on sekasin ja kohta taas ihan normaali. Se ei oo sinänsä haitannu mun elämää, enkä oo erityisemmin ajatellu sitä. Sen kanssa on voinu elää ihan hyvin. Nyt alko kuitenki tuntua siltä, että nyt riittää. Tää ei voi olla normaalia, onhan tätä kestäny jo monta viikkoo. Ja satunnaisesti pidempäänkin. Pelkäsin jo, että mulle on puhjennu uus allergia tai pikemminkin keliakia - tai sitten heinä- ja maitoallergia reagoi niin pahasti ristiin esim. soijan tai vehnän kanssa (joka on yleistä) että joudun muuttamaan ruokavaliota. Soijan yliherkkyys ja maitoallergia ois kyllä tilapäisen maailmanlopun yhdistelmä, koska lähes kaikki maitotuotteet korvataan soijatuotteilla. Ja ei kyllä mikään allergia tai keliakia maitoallergian lisänä ois odotettu vieras, jos nyt siitä lähetään. Keliakia tai allergia ihan yksinäänkin on ihan riittävä ja niitten hyväksyminen osaks jokapäivästä elämää vie hetken aikaa, mutta sitten niiden kanssa oppii elämään, kun on pakko. Oli itelläkin vaikeeta tottua maitoallergiaan, etenki ku oli tottunu et pitää olla aina kaikki maidot ja jugurtit. Tulee hetkiä, jolloin unohtaa koko asian, mutta palautuu sitten todellisuuteen. Mut jos näistä pitää repiä jotain hyvää, niin oppii miettimään, et mitä tuotteet ihan oikeesti sisältää. Aiemmin kaikki oli itestäänselvää et ne vaan on, mut nyt joutuu miettimään et mistä ruuat tehään tai jos leipoo, niin mitä niihin tulee ja pystyykö niitä jotenkin korvaamaan.

Äiti sit jätti soittoajan meidän perheen luottolääkärille ja se diagnisoi vähäisten oireideni mukaan tilannetta. Ensimmäinen huolenaihe suljettiin pois: ei ole allergista, koska oireita ei ole jatkuvasti. Todennäköinen syy mahan oireilulle on juuri maidoton ruokavalio, koska elimistö tarvitsee luonnollisia happoja, joita hapanmaitotuotteista (maito, jugurtti, rahka jne) saa. Minä taas en saa niitä mistään, koska soijapohjaisesta tuotteesta ei hapanmaitotuotetta saa millään. Enkä minä sille mitään voi, enemmän tuhoa saa aikaan syömällä niitä maitotuotteita.
Toisin sanoen minulla on ns. hapoton vatsa. Luonnollisia happoja ei tule ruokavaliosta. Vatsalaukun nukka reagoi siihen (toisin kuin keliakissa ohutsuolen nukka) ja aiheuttaa oireilua. Ei sentään olla läheskään sillä tasolla, mitä tää oli viime syksynä ollessaan pahimmillaan. Nyt ei sentään oo hengitystiet tukossa ja testitulokset on lähteny paranee.
Mulle määrättiin sitten parin viikon kuuri, jonka pitäisi tasoittaa mahaa. Ette usko, miten iso taakka harteilta putos, kun sain ihan oikean diagnoosin. On tosi vaikea jättää ihan summassa pois jotain ruoka-aineita testatakseen, parantaako se tilannetta vai muuttuuko se miksikään. Ehdin jo epäillä vaikka mitä, mutta nyt näyttää siltä, että pelkäsin ihan turhaan. Huh, helpotus!

Muistin eilen että pitää soittaa meidän hotellille Helsinkiin mun ruokavaliosta, vaikka Veera arveli sen olevan kyllä niin iso paikka, että ne varmaan huomioi sen automaattisesti. Mutta pakko se on varmistaa, kerran oon menossa maksamaan varauksen johon kuuluu aamupala. Ja mähän en aio nälkää nähhä! Soitin yhen kerran, siellä vastas robotti, huihui! Se käski painaa kakkosta jos haluan palvelua suomen kielellä. No, se houkutteli eniten... Just kun pääsin läpi ja sain ihmisen luurin toiseen päähän, niin puhelu katkes. Arggh! Kokeilin kohta uudestaan, valihin taas kakkosen (yllätyyys..) ja pääsin läpi, siellä vastas joku - ja sitten ei kuulu taas yhtään mitään! Ne puhelut tietääkseni makso jonki verra, niin katkasin sit puhelun siinä hetken huhuiltuani.
Valitin taas Marille, että mä en saa yhteyttä sinne kun ei sieltä mitään kuulu. Mari ehotti muka hauskana, että "No ota palvelua englanniks TAI VAIKKA ruotsiks niin jos sit kuuluu!" Kiitti mari, jos oisit vaan hiljaa.... :D
Soitin sit kolmannen kerran - ja otin edelleen palvelua suomeks koska muut vaihtoehot ei ihan luonnistu. Jännitti soittaa ihan suomekski johonkin hotelliin :D nomut, sit vastas joku nainen (aiemmin oli joku mies, sinänsä yllättäny ettei siitä saanu mitään järkevää irti:D ha!) ja sit alotin puhelun tosi sivistyneesti: "Päivää... Mä soitin jo kaks kertaa mut molemmilla kerroilla tää puhelu katkes ja ei kuulunu mitään. Kuuluuko mun puhe nyt?" Kuulu kuulema ihan hyvin vaikka vähän kaiku. No, selvis että siellä on aina laktoositon ja maidoton vaihtoehto. Huomautin vielä, että laktoositon ei käy, mutta kyllä kai se vakuutti että maidoton on ja hyvin on merkitty kans.
Mutta mun mielestä oli ihan aiheellista varmistaa asia, koska ei mitään uskalla laittaa suusta alas jos et tiiä mistä se on tehty. Jos ei tiiä mitä se sisältää, niin sitä ei sit syödä. Niin se vaan on, elämän tosiasioita.
Sinänsä me yhesti linjan iltatreeneissä mietittiin, että miks laktoositon merkitään niin tarkasti joka paikkaan kissan kokosilla kirjaimilla. Sit maidottoman saa kiskoo rivien välistä, kun sitä ei juuri missään suoraan sanota. Mut ihmiset on vähän tietämättömiä. Jos tuote on maidoton niin ehkä se myös on sillon laktoositon. Silti laktoositon on kuitenki niin yleinen, että ehkä se on syytä ilmottaa. Mut silti. Jos laktoosi-intolerantikko syö laktoosia, niin sen maha menee sekasin - mut ei sen hengitystiet esimerkiks tukkeudu tai suolet tuhoudu siitä. Ei siihen sentään kuolla voi. Sit sellaset merkitään huonommin, mistä voi oikeesti saaha vaikka anafylaktisen sokin ja ihan oikeesti tukehtua. Eihän se edes ole allergia, se on vaan imeytymishäiriö. Mut tää oli vaan tämmöstä pohdintaa, mitä kerran mietittiin treeneissä (erityisruokavalioihmisiä oli mm. minä ja yks gluteeniton).

Mutnii. Oli vähän jännää soittaa johonkin Sokoshotelliin Helsinkiin. Ottaen huomioon, että oon käyny kokonaiset kaks kertaa kunnolla Helsingissä elämäni aikana, joista kummallakin kerralla oli joku viisas aikuinen mukana joka ties minne mennään. Eihän mulla mitään hajua ollu eikä oo edelleenkään, jos siitä lähetään. :D Mut ei kai sitä ikinä opi, jos ei ikinä lähe mihinkään tuntemattomaan. En pysty vielä ees kuvittelee, miten paljon siellä jäähallissa tulee olee porukkaa. Siis tiiän, et se on tositosi iso ja se keikka on loppuunmyyty ja se paikka on täynnä. Mut silti, ei sitä pysty kuvittelee. Pitää mennä ekana keikkapäivänä norkoilee sinne ja vähä tsiikailee ympäristöö. ;) saa nähä, mut varmasti tulee ikimuistonen reissu. (Meillä on nyt junaliputkin ja Veera löys keikkalippunsakin, joten kaikki on hyvin! Se lippu oli siis vain niin hyvässä piilossa ettei se muistanu mihin oli sen pistäny!)

Tänään linjan treeneissä vapaan rullahiihtoo. Oli tosi hyvä hiihtofiilis, ois voinnu vaikka lähtee lentoon (mut en suosittele ihan kirjaimellisesti, testattu turhan monesti:D). Ja oikeestaan tähän liittyen olinkin niin omapäinen, ettei mun päätä saatu käännettyä millään. Heidin päätä ei käännä kukaan muu kun minä ite :D Antti ehotti et laskettas vauhtikestävyyspätkällä sieltä harjulta alas semmonen vauhikkaampi lasku, joka ei tosin oo paha jos siellä ei satu olemaan kiviä.
"Jos kaatuu niin siihen on joku syy, vaik kivi mut jospa se siirtyy." ha, mun ja marin omat sanat elokuun soutaa huopaa- biisin on ihan parhaat, mikkää ei voita niitä!
Juu, mä jarruttelin puoleen mäkeen ja laskin sitten. Antti saarnas mulle, että mä en ikinä opi laskemaan, jos mä en tuu pois mun mukavuusalueelta. Niin mikä mukavuusalue, oon tullu sieltä tarpeeks monesti pois ja se näkyyki kropasta.... :DDDDDDD en kehtais ihan vähällä vängällä riskeerata harjottelukautta, koska niin sattu käymään ihan äskettäin kun jalat ei liikkunu mihinkään kun suunnilleen puolet jalasta oli nahattomana! Oli jo kuukaus sitten niin hengenvaarallista touhua että vois vähän rajottaa :D (ai mitä se on?)

Nii ja hei muute. Ehin hiihtää ehkä kilsan niin joku kivi hyppäs eteen. Olin sillee et ok, kivet on kivoja. Sit tuli heti perään toinen! Sit olin jo sillee että mistä nää kivet nyt tulee, menkää poikkee! JA sit eikö tule vielä KOLMAS joka meni sit pyörän alle ja meinasin tehä taas taidokkaan (tai vähemmän taidokkaan) maastoutumisen siihen asfalttiin mut pysyin tolpillani koska oon paras, eiku.

Selitin Antille että mä tiiän kyllä mitä se ajaa takaa ja vaikka oon kaatunu monesti ja laskuvarmuus katoo vähäks aikaa, niin se on tullu aina takas - enkä mä oo yhtä rohkee laskee rullasuksilla kun oikeilla. Ku tietää ettei niillä pysty jarruttaa kovasta vauhista. Toisaalta nää mun rymyämiset on johtunu just siitä, että en oo jarruttanu ja oon vaan antanu mennä, toisinaan oon niin päätön että saatan keksiä vaikka mitä kummallisuuksia. Mut mä oon kans niin omapäinen, ettei mun päätä käännetä ihan helposti. :D Oikeet kapulat jaloissa on ihan eri asia♥ ja jos ei mahu mutkaan, niin ei todennäkösesti käy ihan niin pahasti mitä näin kesäaikaan....
Antti käski laskee laskun, mutta minä vaan tuumaan napakasti: "EN!" Mari naurahti, se tuli niin terävästi. Keskustelimme asiasta tullessamme ylös kyseistä laskua ja Antti joutu antamaan periks (kerranki:D yleensä se ei anna ikinä mulle periks vaikka se selittäski ihan puuta heinää) ja sano että tee sitten miten haluat, ei sun oo pakko laskee tätä. Koska mä päätin hartaasti että niin ei tuu tapahtumaan tänään. Jos mä joskus haluan laskee sen, niin mä lasken sit! Mua saa kyllä neuvoo, en mä joka asiasta urputa :D muuten oisin tosi rasittava. Pidän vaan puoleni. :D Mullakin on kuitenkin jonkinlainen itsesuojeluvaisto (ihan oikeesti, toivottavasti ette järkyttyny pahasti!)
Emmi ja Mari kyllä tuumas tänään, että kun on musta kyse niin kaikki on mahollista.... ikinä ei tiiä mitä tapahtuu seuraavaksi..... :D kiittitytöt!

Sit puhuin äitin kanssa puhelimessa ja se tuumas: "No ei sun laskemisen epävarmuus rullasuksilta oo tarttunu ainakaan talvella oikeisiin suksiin, pikemminkin päinvastoin! Ei niitä laskuja niin kovaa tartte tulla, että pääset ojan pohjan kautta perille!" Nauroin jo tässä. Sit se jatko kohta: "Sun luontainen tapaturma-alttius kyllä siirtyy oikeille suksille, mutta siitä epävarmuudesta en kyllä menis sanomaan." Vakuutuin asiasta entistä vahvemmin, kun joku muu sano sen mun puolesta!
+ Meinasin tänään kuolla nauruun, ei ollu muuten kaukana! Koska viisas linjavalmentajamme matki ylikorostetusti savon murretta, koska meiltä meni ohi kun se selitti ensin asiansa englanniks. Kun sinne väliin tuli numero, niin alko miettiä et mikä se numero on suomeks, niin koko loppulause menikin ihan ohi. Jotenkin tuntuu siltä aina enkun kuuntelussaki (vaikka ne lauseet voi mennä ohi vaikka välissä ei oiskaan numeroita).

Kysymyksiä on tullu kivasti, mut päätettiin et suatte laitella kysymyksiä vielä viikonlopun ylitte, et ei oo varsinaisesti mitään aikarajaa!
Otetaan mielellämme vastaan vielä lisää kymysyksiä:) 

- Heidi