Terveiset sinne taivaaseen♥

"Lensit tähtiin,
valos nähtiin
eikä nähty oo kirkkaampaa
ilon toisit jos täällä viel oisit
mut jatkamme nyt sun unelmaa
--
Terveiset sinne taivaaseen
juhlitaan sua taas uudelleen
eikä unohtaa
saa koskaan rakkaitaan
terveiset sinne taivaaseen
tunnemme sua niin kaivanneen
--
kuljet siellä,
kai onnen tiellä
jäivät muistot mulle ikuiset
ne mua kantaa
luo taivaanrantaa
siksi kuollutkaan koskaan et."

"Ethän pelkää pimeää
Siel on monta kynttilää
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan
Ja lohtu on mulle
että siellä on kaikki sulle."

- Johanna Kurkela: Prinsessalle

4.4.2014 lähdit yllättäen.
Vaikka helikopteri tuli 18 minuutissa 200 kilometrin päästä,
sillä ei ollut enää väliä. Oli jo liian myöhäistä.
Vaikka hälytysajoneuvot tulivat saman tien omalta paikkakunnalta,
silti oli liian myöhäistä.

25.4. saatoimme sinut haudan lepoon.
Ei ollut ensimmäinen kerta hautajaissa, sillä olen jo pienellä iällä menettänyt tärkeitä ihmisiä. Mutta ei siihen silti totu.
Se pitää aina kohdata uudestaan. Tietää kuitenkin,
että siitä selviää. Siitä selviää kyllä.

Aina pahinta on käydä laskemassa kukat arkun laidalle.
Pahinta on myös se, että kun kaikki itkevät, on itsekin vaikeaa pitää surua loitolla.
Vaikka ei kai niin tarvitse tehdäkään.
Yrittää vain pitää jonkinlaisen kontrollin.
Silmät sumenee surun kyynelistä. Hautajaissa tulee aina käteltyä ja halattua ihmisiä, joita ei näe päivittäin.
Suru yhdistää, mutta suurinta osaa sukulaisista näkee iloisemmissakin merkeissä.
Ensimmäiset itkevät ihmiset kesti vielä, vaikka sekin tuntuu pahalta.
Ensimmäisen kerran kuitenkin kyyneleet valuivat poskille,
kun kirkon kellot alkoivat soida.
Tällaisessa tilaisuudessa se merkitsee lopullista luopumista,
joka on edessä.

Se on lopullista. 

Lopulta meidän muistovärssyksi päätyi minun ohi mennen netistä poimimani pätkä.
Toisaalta oli mukavaa, että se oli tavallaan minun "ideani."
Alun perin se oli tällainen:

"Koskaan ei tiedä
onko aikaa paljon vai vähän,
yhtäkkiä huomaa,
se päättyikin tähän.
On paikkasi tyhjä
ja korvaamaton,
ja kaipuu suuri
sanaton."

Ylimmäisen kuvan pieni kukkakimppu oli Akin. Sillä oli nätti ja pikkuinen kimppu kummin muistolle. Monet naurut sai kummi kummipoikansa kanssa nauraa; Akilta kun tunnetusti juttua irtoaa.

Pidimme muistotilaisuuden 10km päässä kylästä.
Paikalla oli merkityksensä.
Martti lähti sieltä viimeisiä kertoja pilkille ystäviensä kanssa.
Olihan hän sieltä lähtenyt satoja kertoja aiemminkin.

Nyt oli aurinkoinen ja lämmin päivä tuulisuudesta huolimatta.
Jäät olivat sulaneet. 

Nyt siitä ei enää lähdettäisi pilkille, vaikka Martti lähti kyllä viimeiseen asti.
Silti kokenut mies ei saattanut itseään varta vasten hengenvaaraan.
Hän tunsi luonnon: metsät ja järvet.
Paremmin kuin uskoisikaan. 

Hautajaiset pidettiin lähimmäisten sukulaisten ja ystävien kesken.
Keittiötyöntekijät olivat sanoneet, että he ovat useissa hautajaisissa olleet,
mutta ikinä eivät niin paljon adresseja ole nähneet.
Äiti ja serkkuni lukivat niitä. Alun perin minut oltiin laittamassa siihen pestiin,
mutta en pistänyt pahakseni, vaikka serkkuni hoiti sen,
sillä kysessä oli hänen kumminsa.
Niitä olikin noin 55 kappaletta. Ja yhdessä oli ainakin 20 nimeä.
Hän oli monessa mukana, moni tunsi hänet ja halusivat muistaa.
Silti lähellekään kaikki eivät olleet lähettäneet varmastikaan adressia.
Hän jätti isot saappaat täytettäväksi kalastus- ja metsästyspiireihin.
Ei kukaan niitä voikaan täyttää. 

Kevät tulee. Leskenlehdet jo kukkivat!
Niin elämä vie voiton.

Hautajaisissa ollaan aina niin mustissa, surun värissä.
Käytin tilaisuuden hyväkseni, kun sain luvan pitää farkkuja.
Jotenkin onnistuin yhdistämään niihin yllättävän mukavasti tuollaisen mustan
ohuen "takin." Siitä tuli melko onnistunut kokonaisuus.
Mietin aamulla, mistä tuon käsikorun olen saanut.
Kun pakkasin kämpillä edellisenä iltana, laitoin sen vain äkkiä kassiin
sen kummemmin miettimättä.

Aamulla tajusin, että olen saanut sen Martilta ja Leenalta synttärilahjaksi.
Olen tosi huono pitämään koruja, pidän yleensä vain
vakituisesti päivittäin kaulakorua ja korviksia.
Mutta en siis lisäile päivittäiseen pukeutumiseeni mitään koruja.
Ei olisi paremmin voinut arpa korujen kohdalla tähän tilaisuuteen sattua,
sillä tuolla korulla olikin jonkinlainen merkitys.
Vaikka puolivahingossa sen mukaani otin,
olen iloinen, että otin juuri sen.

Tänne on tullut nyt pari vähän synkempää tai oikeastaan mietiskelevämpää postausta isojen asioiden äärellä.
Mutta sellaiset on hyvä jakaa sopivassa mittakaavassa.
Eihän tässä ole läheskään kaikki, mitä mieleni sopukoissa on
tai mitä läheisemmät ihmiset tietävät.
Tässä on vain pintapuoli, jonka haluan jakaa tänne.

Menettäminen sattuu enemmän kuin mikään.
Vaikka se onkin henkistä, niin ulottuu se myös fyysiseen jaksamiseen.
On tärkeää että myös syvemmät ajatukset voi jakaa jonkun kanssa,
onneksi minulla on siihen mahdollisuus. ♥

Jatketaan keväisten postauksien parissa!

-Heidi