Jotain ajatuksia ylipäätään kaikesta

Mulla ei ollu muut' kun mahdollisuus ja tieto siitä, että mitä tahdon voin saavuttaa.

Nimenomaan. Tästä kaikki sillon vuosia sitten lähti, kun tajusin, että hei, tää hiihto taitaa olla mun juttu. Tässä mä oon hyvä ja tästä mä tykkään. Sillon oli vielä niin pieni, että ei osannut edes ajatella, mitä kaikkea se tulee mulle mukanaan tuomaan, mutta toisaalta parempi niin. Ajattelin, että mulla on mahdollisuus tähän ja jos tahdon, niin voin saavuttaa asioita. Musta yritettiin muovata pikajuoksijaa nopeusominaisuuksieni vuoksi, mulla oli kuulema lahjoja siihen. Juoksu oli mun toinen päälaji. Olin kuitenkin sitä mieltä, että en halua viettää niin paljon aikaa urheilukentällä. Haluan viettää aikaa maastossa, haluan juosta pidempiä matkoja. Haluan hiihtää. Haluan olla monipuolinen urheilijan alku.
Oikeastaan pienenä olin vähän laiskanpuoleinenkin hiihtämään verrattuna joihinkin, ketä tiedän. Moni aloitti jo paljon minua nuorempana kiertämään kisoja, kun minä hiihdin vaan oman kylän pikkuhiihdoissa. Äiti yritti viedä minua hiihtokouluun, mutta minä tomerasti ilmoitin, että minä en tarvitse mitään kouluja, osaan hiihtää ilmankin. Temperamentti oli ainakin kohdillaan jo silloin. Jossain vaiheessa se muuttui enemmäksi kiinnostukseksi ja päinvastoin halusin neuvoja ja ohjeita, jotta saavutan menestystä - oma silloinen taso yllätti, kun pystyi isompana pistämään kampoihin oman piirin kärjelle, joka menestyi Suomen tasollakin. 

Koval duunil asiat vaan onnistuu, kokeillaan ja sit taas noustaan jos kaadutaan.

Mulla on ehtiny olla montakin valmentajaa, joten oon kokeillu ja nähny hyvin paljon erilaisia tyylejä harjoitella. Kuitenkin kaikki tyylit tähtää pääpiirteittäin samaan tavoitteeseen: menestykseen. Oon kiitollinen siitä, että oon saanut kokeilla niin paljon erilaisia juttuja, koska jokaisen ihmisen ajatusmaailma on erilainen. Ei kenenkään ajatukset voi olla ihan samanlaisia, joten on ollu rikkaus olla tekemässä tätä niin monen ihmisen kanssa ja joihin voin edelleen turvautua, jos siltä tuntuu. Vaikka en pitkään aikaan näkisi joitakin näitä ihmisiä, jotka on ollu mulle tärkeitä ja merkityksellisiä mun urheilijan uran rakentamisen kannalta, niin silti en minä niitä unohda. Oon kiitollinen joka hetkestä, jonka ne on mun vuoksi uhranneet ja antaneet. Joka hetkestä, niin iloista, riemunkiljahduksista, naurusta, surusta ja pettymyksistä, mitä olen saanut niiden ihmisten kanssa saanut kokea. Aina ei oo onnistuttu, mutta ainakin on kokeiltu - ja mikä tärkeintä: noustu aina, kun on kaaduttu.

Hanskat ei tipahda, periks ei anneta, ne sanoo: et pysty, et voi, ei kannata - mun korvissa se kaikki kuulostaa haasteelt, ne saa luun kurkkuunsa kun tulosta taas teen. 

Mulla on ollu vaikeeta. En oo tosiaankaan päässy helpolla enkä saanu mitään ilmaseksi sen eteen, että oon edelleen tässä. Tähän hetkeen on tultu yli kolme vuotta sitten alkaneesta alamäestä, joka on koetellu mua niin fyysisesti kuin henkisesti, joka ikiseltä kantilta. Mitään ne vastoinkäymiset ei oo säästäny, vaan vei kaiken mukanaan. Tiiän monenkin sanoneen ääneen, varmasti vielä useemman ajatelleen, että on tuo Heidin tekeminen aikamoista räpeltämistä. Oon itekin monesti ajatellut, että en pysty, en voi eikä mun ees kannata, koska ei tästä tuu yhtään mitään. Kaikki muut vaan kehittyy ja ite junnaan paikallaan ja meen alaspäin. En pärjää kellekään enkä edes tiedä kauan jaksan tätä. Mutta jostain mä oon kammennu sen kaiken motivaation, sen kun tietäisinkin, että mistä. Vaikka oon välillä rypeny itsesäälissä ja aatellut, että miksi mä edes yritän, niin sitten mä oon ottanu itteeni niskasta kiinni ja päättäny lopettaa semmoset järettömät ajatukset. Mitä enemmän kuulin, että ei musta oo tähän, sitä enemmän mä siitä sisuunnuin, vaikka se tuntuu edelleen pahalta, koska mä kuitenkin yritin ja yritän niin valtavasti. Se on kuitenkin se asia, mikä on mun elämäntapa. Elämäntapoja on vaikea muuttaa, varsinkin jos ei halua.

Deja vu, ei yllätä et viikko näin alkaa, tää pallo jalassa pitäs taas jaksaa, en lähde karkuun vaan otan iskut vastaan, en anna sen tänään vetää mua pataan, se nipistää, tukistaa, mua tönii ja kolhii, ojaan mut kaataa, maton alta taas repii.

Kaikki vaikeudet alkoi vuonna 2011. Siitä on jo niin kauan. Liian kauan ottaen huomioon, että oon edelleen samassa jamassa, mutta koko ajan ylöspäin menossa. Tosi hyvä kesän harjoittelukausi, juoksutulokset paukku ennätyksissään ja pystyin tekemään parasta suoritustani juoksemalla. Se kulki, rakastin sitä. Sain kasvattiseurastani Vieremältä useita hyviä kavereita ja Veikko järkkäsi meille juoksuharkkoja keväästä syksyyn. Veikko oli ensimmäinen ihminen, joka sai kaivettua musta sprintterin ominaisuudet ja siirrettyä ne kestävyysmatkoille. Juoksu oli mulle hiihdon ohella toinen päälaji. Juoksin maastojuoksuissa piirin kärkivauhtia ja 800 metrillä oman ennätyksen tuoden onnistuneen loppukirin ansiosta meidän joukkueen rataviestin Pm-voittoon. Muistan, miten onnellinen olin siitä, että minä sain loppukirin ja me voitettiin sen ansiosta 16-vuotiaina 19-vuotiaiden viesti, jossa juostiin siksi, koska yks juoksija oli sen ikäinen.
Veikko oli mukana ja siitä tuli mulle tosi tärkeä henkilö, jonka kanssa vietin säännöllisesti aikaa treeneissä tasavertaisten kovien treenikavereiden kera. Se oli ihminen, joka näki mussa sen potentiaalin pelkästään kattomalla ja jaksoi aina kehua mun elämänasennetta. Se sanoi, että tuolla asenteella sinä pääset pitkälle, kun et vaan hukkaa sitä. 

Jatkan, jaksan vaikka väkisin, jos ois helppoo, kaikki tekis niin. 

Joulukuussa 2011 puhkesi 40 asteen kuume ja kamala yskä, antibiootit ei tepsineet. Odotin päivystyksessä jo kolmatta päivää korkean kuumeen kourissa sohvalla maaten, että pääsen uudestaan lääkärille. Hoitajat otti tulehdusarvot ja ne oli pilvissä. Meinasin pyörtyä, koska olin niin heikossa kunnossa, että en jaksanut istua niin kauaa kuin olisi tarvinnut. Mut talutettiin pitkälleen ja kun olin taas paremmassa hapessa, mun käskettiin istua ja heittää paita pois, niin ne kuuntelee sykettä. Siinä hoitaja vaan tuumi, että oot kyllä niin laiha, että syötköhän sinä. Äiti ja minä yhtä aikaa todettiin, että oon urheilija ja syön kyllä takuulla enemmän kuin sinä. Oon vaan ollu tässä puol viikkoo vähän heikommassa hapessa, niin ei oo tuo ruoka ihan maistunut. Siitä huolimatta laihduin sinä talvena 5 kiloa ja olin liian laiha ja pieni. En vaan voinut syödä enempää, kun sairastin niin paljon. Muistan vieläkin sen hetken, kun lääkäri sanoi, että tähän sun keuhkokuumeeseen ei auta kun doksisykliini, eli sulla on mycoplasma pneumonian aiheuttama keuhkokuume eli pahin versio mykoplasmasta. Nyökyttelin, yskin keuhkoni pilalle, otin reseptin vastaan ja ulkona sanoin äidille: "Ei mulla mitään mykoplasmaa ole." 

Mus on voima jota en voi vaimentaa, pusken täysii aina vaan, mun ei täydy vaan mä saan. 

Mulla meni koko talven aikaa, että mä tajusin sen. Sen, että oon sairas ja en parane vielä pitkäänkään aikaan. Mutta mun sisällä oli niin hirvee voima, motivaatio ja halu, jota en voinu vaan vaimentaa. Kävin kisoissa, vaikka ne tuntu niin kamalan pahalta. Jotenkin siihen kamalaan hapotuksen tunteeseen tottui. Olin kuitenkin niin paljon kipeänä, että kisaaminen jäi toissijaiseksi ja se talvi tuntui ikuisuudelta, kun nousi pohjalta uudestaan ja uudestaan, kerta toisensa jälkeen. Juuri kun alkoi tuntua paremmalta, sairastuin taas keuhkoputkentulehdukseen. Keväällä söin astmalääkkeitäkin mykoplasman aiheuttamaa infektioastmaa varten, mutta ei se sitä ollutkaan, koska lääkitys vaan pahensi liman eritystä ja ahdistamista. Koko ajan olin kuitenkin täysillä koko sydämellä mukana tässä touhussa, vaikka monta kertaa vaan turhautuneena itkin, kun en voinut ymmärtää, että miksi tällä tavalla pitää tapahtua tai onko tällainen edes mahdollista. Silti mun ei ole täytynyt, vaan mä olen saanut. On ollut etuoikeus saada urheilla kilpaa vaikeinakin aikoina, elää kuin urheilija. Kaikilla ei oo niin hyvä tuuri, että keuhkot palautuu lähes entiselleen ja voi jatkaa. Siks se on etuoikeus. 

Katse eteen ja suupielet ylöspäin, teen vastoinkäymisistä voimaa. Antaa tulla, kestän kyllä, periks en tuu antamaan. 

Immuunijärjestelmä romahti valtavasta määrästä antibiootteja ja rauta-arvot laski anemian puolelle. Podin sitä puoli vuotta ja puoli vuotta meni, että sain nostettua ne raja-arvoihin. Maitohappo- ja syketasot oli vielä vuoden päästäkin pilvissä ja nousi heti kovemmissa treeneissä ihan liian korkeiksi. Se turhautti, mutta jatkoin positiivisella elämänasenteella harjoittelua ja tein parhaani, yritin liikaakin korjata edellisen talven sairastelujen tuomat puutteet. Juoksu ei kulkenut syystäkään ja se oli tosi iso pala niellä.
Olin tottunut, että juokseminen on mun henkireikä ja se on se asia, mitä hiihtokauden loppuessa eniten harjoittelulta odotan. Että saan juosta. Sitten kun se tuntui pakkopullalta, raskaalta ja vaikealta, se oli vaikeampaa hyväksyä kuin se, että hiihto ei kulkenut. Sanoin vastoinkäymisille, että antaa tulla, kestän kyllä ja periksi en anna. Lähdin nokka kohti uusia pettymyksiä ja haasteita, hymyilin ja nauroin, kun siihen oli aihetta tai vaikkei ollutkaan ja tein vastoinkäymisistäni voimaa. Harmi vaan, ettei se henkinen vahvuus päde samalla tavalla tuloslistassa kuin fyysinen.

Ei tarvii olla helppoo, olen oppinut sen, ei jokaista hetkee kannata elää peläten.

Syksyllä aloitin lukion toisissa maisemissa, jota odotin tosi paljon. Tiesin, että saan aloittaa elämän lähestulkoon puhtaalta pöydältä, kun pääsen pois kotimaisemista. En olisi halunnut jäädä sinne ja se olisi vaikeuttanut myös urheilua. Olen onnellinen, että päätin tulla tänne ja osasin valita ja uskaltaa muuttaa pois kotoa 16-vuotiaana. Reippain mielin lippu korkealla kohti uutta alkua, koska ei jokaista hetkeä kannata elää peläten. Joskus voi vaan repästä ja tehdä rohkeita päätöksiä. Ne on joskus niitä oikeita - ja joskus ne pienetkin asiat on niitä isoimpia. 
Täällä löysi itsensä lopullisesti ja sai paljon uusia kavereita, joista tuli tosi tärkeitä. Hiihtolinja teki meistä yhtenäisiä ja oli ihanaa, kun oli ihmisiä ympärillä, jotka ymmärsi tätä, mitä itse rakastan. En ollut enää se tyttö, joka tykkäsi hiihtää päinvastoin kuin muut. En sano, että se oli huono asia, se erotti minut muista. Mutta oli kivaa saada ympärille samanhenkisiä ihmisiä. 

 

Murehtiminen ei takas eilistä tuo ja huominenkin tulee vaan jos selvitään tänään. Pahin vastukseni kattoo peilistä mua, se haastaa ja aina pyrkii mun pään kääntämään. 

 

Sen syksyn harjoittelu ei kuitenkaan tuonut toivottua tulosta. Kunto meni vaan huonompaan ja syytä ei juurikaan etsitty. Toisaalta olin oppinut kestämään vaikeita hetkiä, niin olin oppinut vähättelyn mestariksi itsekin. En viitsinyt valittaa pikkuasioista.
Yksiin juoksukisoihin lähdin hieman flunssan oirein, nenä oli oikeastaan aina tukkoinen, mutta silloin sillä oli pahempi vaihe. Lähdin kisaan, mutta ei mennyt kauaakaan, kun tuntui etten saa enää henkeä. Vilkaisin sykemittaria: syke 199 ja matkaa mennyt 1km neljästä. Tuuperruin mäen päälle valmentajan kohdalle polvilleni itkemään henki vinkuen, limaa sylkien. Oltiin ihmeissään, että mistä se johtuu. Keskeytin silloin ensimmäisen kerran, ja sekin itsessään tuntui pahalta - en halunnut luovuttaa. Pääsin testeihin ja minulle oli puhjennut mykoplasman vuoksi maitoallergia. Todennäköisesti silloin minulla oli enemmän maitoproteiinia elimistössä ja sain rasituksen yhteydessä lievän anafylaktisen shokin.
Se oli uusi kriisi käsiteltäväksi. Olin varma, että kuolen nälkään, koska ilman tietoa luulin, että en saa syödä enää mitään. Oikeasti en joudu luopumaan juuri mistään, jos vain osaa valmistaa ruuat niin. Kun olo parani silmissä ruokavalion muutoksen seurauksena, oivalsin, ettei murehtiminen tuo takaisin eilistä - tai sitä aikaa, kun olin vielä terve ja harjoittelu sujui. Huominen tulee vain, jos selviää tästä päivästä ja pahimman vastukseni löydän katsomalla peiliin. Olin selvinny siihen mennessä jo niin paljosta pettymyksestä, että tulisin selviämään jatkossakin. Elämä jatkuu kyllä, ei se vielä ennenkään ole pysähtynyt. 

Hakenu näkemystä mun meininkiin, kaiken sen jälkeen oon vaan positiivisempi, asenne ratkasee, oon nähny omin silmin senki. Aitoo iloo vaik ympäril ei oo muut ku pahaa.
Alotan ittestäni, korjaan mun mielen, nostan mun katseen ja mun suupielet.  

Jotenkin oon onnistunu säilyttämään aidon ja positiivisen kuvan itsestäni ja ennen kaikkea olemaan aito ja positiivinen oma itseni. Aiemmin en edes ajatellut, että joku voisi ajatella minua aitona ihmisenä, koska ei itseä ole tavallista kuvata sellaisilla sanoilla. Ei sitä edes sillä tavalla ajattele, kunnes eräs henkilö sanoi kerran niin. Hämmästyin siitä, mutta aloin miettiä asiaa. Asenne ratkasee paljon, hyvin paljon. Oon nähnyt sen omin silmin varsin hyvin omalla ja muiden kohdalla. Tiiän monta ihmistä, jotka ei oo onnistunu selviämään sairasteluiden tuomasta tason laskusta, pahasta tunteesta, vaikeuksista ja ongelmista. Se on tosi rankkaa ja olenkin sitä mieltä, ettei kaikki kykene siihen, kaikki ei pysty käsittelemään asioita samalla tavalla. Olen joka hetki kiitollinen siitä, että minä olen pystynyt siihen. Olen pystynyt näyttämään aitoja ilon tunteita oman ja muiden onnistumisen edessä, korjaamaan mieleni, järjettömät ajatukseni siitä, etten minä pysty. Olen nostanut katseen maasta ja nostanut ne suupielet, vaikka aina ei oo ollu mitään syytä hymyillä. Mutta pettymysten koittaessa kaikilla asenteilla ei pääse kovin pitkälle - oon nähny omin silmin senkin. 

Mä elän vain kerran, paljon kolhuja siedän, vaik joskus tuntuu et on koko maailma mua vastaan – mut mä päihitän sen, se pyörii väärään suuntaan, tänään luovuta en. 

Tiedän monia ihmisiä, joiden kohdalle en voisi kuvitella samanlaista ruljanssia kuin omalle kohdalleni, koska valitettavasti pelkään, että he eivät osaisi käsitellä pettymyksiä niin rakentavasti, että siitä tulisi ehjempi kokonaisuus. En olisi voinut kuvitella itsekään kolme vuotta sitten, että pystyisin käsittelemään tällaisen määrän vastoinkäymisiä peräjälkeen, olisin sanonut silloin, että eihän sellaista touhua kukaan jaksaisi katella. Joskus tuntuukin siltä, että kukaan ei jaksakaan, vähemmästäkin turhauttaa, kun tekee kovasti töitä, mutta mitään radikaalia ei silti tapahdu. Ihmettelen toisinaan itsekin, että mistä minä tämän sisun kaivan, kun edelleen oon siellä tuloslistassa, kierrän kisoja ja sitoudun tähän paremmin kuin moni, joka menestyy paremmin. Tähän mennessä oon keksiny muun muassa selitykset nämä sanat, jotka kätkee sisälleen paljon merkityksiä: halu, motivaatio, sitoutuminen ja ennen kaikkea asenne. 

On koko maailma mua vastaan ja mä päihitän sen, käännän sen oikeaan suuntaan, tätä ansaitse en 

 

Asenteen kanssa oon kehittynyt valtavasti näiden vuosien aikana, oon oppinu hirveästi sellaisia asioita, mitä ei voi edes kuvitella, jos niitä ei ole kokenut. Kun uppoutuu kunnolla miettimään, niin tässä on tapahtunut niin paljon asioita urheilun saralla ja sen ulkopuolella viimeisen vuodenkin aikana, mutta myös niiden menneiden vuosien varrella, että aika pohjalla on oikeasti oltu jossain vaiheessa. Arvostan sitä, että oon jaksanut ja jatkanut välillä vaikka väkisin, jotta oon voinut löytää sen ilon siihen, miksi teen tätä, vaikka asiat ei oo menneetkään niin kuin on suunniteltu tai olisi haluttu. Se onkin yks asia, minkä oon myös oivaltanut: suunnitelmat harvoin pätee. Tottakai niitä pitää jonkin verran olla, mutta sitä tärkeempää on mennä intuition varassa ja elää hetkessä, katsoa mitä elämä tuo mukanaan. Oon nimittäin huomannut, että ikinä ei tiedä, mitä se on kehitelly sun varalle. Kaikkee me ei ehkä ansaita, mutta kaikkee ei pysty ohjaamaan. 

Puen hartioille haarniskan rautaisen, joka ikinen päivä myönnän et sen suojaa tarvitsen, oon yhtä hauras sisältä kuin muut, saan voimaa siitä kun lähden lentoon. Olen tässä, vaikka joskus tuntuu että on koko maailma mua vastaan – ja mä päihitän sen. 

Eikä se toisaalta oo olennaista. Olennaista on, että sä ymmärrät sen kokonaisuuden. Jos joku kysys multa nyt, että mitä pyyhkisit kokemastasi pois, jos voisit, en tosiaan tietäisi mitä vastaisin. Oon melko varma etten lähtis pyyhkimään mitään pois. Pahimmassa jamassa ajattelin, että mä antaisin tän kaiken kärsimyksen pois, jos joku vaan ottaisi sen. Mutta nyt kun oon selättänyt sen, niin oon sitä mieltä, että mä en antas mitään pois. Mä oon kokenut sen kaiken ja oon saanu valtavasti elämänkokemusta ja oppinut tärkeitä asioita, erottamaan myös sen mikä on myös tärkeää. Urheilu on mulle tosi tärkeä asia ja en ikinä jättäisi sitä pois. Ehkä se on yksi syy siihen, miksi edelleen vaan jaksan jatkaa hymyssä suin, vaikka menisikin päin persettä. Kannan ylpeenä kokemaani mukana ja mielelläni autan muita, jotka painii samanlaisten pettymysten kanssa. Oonkin tässä miettinyt, että ne jotka pärjää, niiden motivaatio tulee siitä, että ne pärjää. Mutta mistä niiden motivaatio tulee, jotka ei pärjää? Miksi ne hiihtää, jos ne ei pärjää? Mä oon enemmän kiinnostunut siitä, mitkä niiden ihmisten motiivit on, jotka on tuloslistan hännillä, kuin siitä, miten huiput on päässy huipulle, vaikka sekin on toisaalta mielenkiintoista. Oikeastaan välillä mun tekis mieli etsiä jostain käsiini joku, joka ei menestyksellään jää mieleen, mutta johon kiinnitän huomiota sen takia, että kiinnitän huomiota semmoisiin seikkoihin, joihin muut eivät kiinnitä.


























Joistakin tää voi kuulostaa tosi kliseiseltä, mutta mä olen kiitollinen kaikista niistä vastoinkäymisistä, koska niiden myötä oon oppinu sietämään pettymyksiä ja käsittelemään niitä terveesti, selviämään niistä ja jatkamaan eteenpäin kokematta tarvetta sysätä niitä muistoja pois. Mua ei haittaa, vaikka muistan aina, miten hirveeltä niin moni harjoitus ja kilpailu on tuntunut. Oon kuitenkin selvinnyt niistä ja tässä mä oon. Tärkeintä on tämä hetki, miltä nyt tuntuu ja miten jäsennän maailmaani nyt. Kokonaiskuva on ihan erilainen ja tyttö on kasvanut valtavasti sisältäpäin, vaikka näkyvästi oon samanlainen kuin ennenkin. Kun henkinen puoli on vahva ja kunnossa, niin ei fyysinen puoli oo enää niin vaikee homma. Henkistä puolta ei välttämättä ikinä saa niin vahvaksi kenenkään ohjelmien, suunnitelmien tai sanomisten avulla, vaan se rakentuu sun ittes kautta ja sen kautta, mitä sä koet ja miten sä koet asiat. Kun usein tulee seinä vastaan, elämä opettaa, ettei ees ihan aina voi voittaa ja onnistua. Ei ees ihan joka kerta. 

Joskus tuntuu, että oikeesti on olemassa kohtalo, joka tätä kaikkea ohjaa, sen verran outoja asioita tapahtuu vaan oikeasti tapahtuu välillä. Kaikki ei oo kontrolloitavissa tai ennakoitavissa vaikka kuinka etukäteen suunnittelisi kaiken valmiiksi. Elämä ei vaan mene niin. Jos se menisi, tämähän olisi ihan liian helppoa ja ennalta arvattua. Oikeastaan tylsää. Ihmiset on taipuvaisia elämään rutiinien varassa ja ne tuo sen turvallisuuden tunteen - teen minä niin itsekin ja ne helpottaa elämän jäsentämisessä. Mutta sen sijaan oon ruvennu aattelemaan vähitellen enemmän, että ei tämä kaikki ole niin vakavaa. Kaikki mokaa joskus - ihan kaikki, oikeasti. Kun sen ymmärtää, niin elämästä tulee paljon helpompaa. Se ei silti tarkoita sitä, etten sitoutuisi urheiluun, itselle tärkeisiin asioihin tai ihmissuhteisiin, mutta ei tää oo niin haudan vakavaa. En jaksa aina stressata asioista, joiden pitäisi tuottaa iloa. Jos se menee siihen, niin ei se oo enää sen arvosta eikä palvele tarkotustaan.
Mä en tiedä millainen ihminen mä olisin nyt, jos kaikki ois mennyt jotenkin toisin kolmen vuoden aikana. Jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan, olisinko siltikään tässä, olisinko tämä sama ihminen, joka ajattelee tällä tavalla ja joka jäsentää maailmaa tällaisesta näkökulmasta? En uskalla edes ajatella, kuka olisin tai millainen olisin. Osaan kuvitella itseni sillä tasolla, mistä putosin. Osaan kuvitella itseni menestymässä - se on olennaista jaksamisen kannalta. Mutta en osaa kuvitella itseäni menestymässä ja osaamatta käsitellä pettymyksiä. Toisin sanoen olemassa huono häviäjä, jonka maailma romahtaa hetkellisesti, jos vastoinkäyminen tulee vastaan. 

On tärkeää, että muistaa aina toivoa. Elämäni olisi ihan syvältä, jos en olisi aloittanut urheilua ja lähtenyt tälle tielle. Kaikki tärkeimmät asiat elämässäni ovat tällä hetkellä jollain tapaa tulleet urheilun kautta. Tietysti on muitakin asioita, jotka ovat tulleet urheilun ulkopuolelta, mutta kun alkaa miettiä; en olisi täällä, en olisi tavannut näitä ihmisiä, keitä olen tavannut lukioaikana, viimeisen vuoden aikana, en olisi saanut kokea suurinta osaa parhaista kokemuksistani, en olisi varmasti löytänyt itseäni näin helposti - uskomatonta ajatella, miten monessa yksi asia voi olla mukana. Vaikka urheilu on ottanut paljon - vienyt tavallaan joksikin aikaa terveyden, koska se oli varmasti osasyy siihen, että sairastin mykoplasman niin vaikeasti - mutta se on antanut paljon, paljon enemmän. Se on maksanut itsensä takaisin siinä, että minulla on tämä elämä, jota elän nyt. Siinä, että olen saanut tavata kaikki nämä ihmiset ja että olen tämä ihminen, joka olen nyt. Minäkin paras mollaamaan filosofian tunteja, kun olen paraskin filosofi itse. No, aina oppii uutta - sekin jo itsessään on tärkeä oivallus. Tykkään pohtia ja miettiä asioita ja niiden tarkoituksia, jos sille päälle satun. Mutta nämä nyt on monen vuoden kokemuksen tulosta ja tämä vaan tiivistelmä ja yhteenveto siitä kaikesta. Suurin osa muutoksista tapahtuu pään sisällä, eikä niitä ikinä saa purettua sanoiksi. Se on varmasti sen henkisen kasvamisen rikkauskin. Että siinä kehittyy vain kokemalla itse, vaikka muidenkin asenteesta ja ajattelumaailmasta oppii paljon vain seuraamalla. Suurin osa muutoksista tapahtuu silti sussa itsessä eikä kukaan muu voi niitä opettaa. 

Kaiken tämän seurauksena on oppinut tuntemaan itsensä melko hyvin. Tiedän aika hyvin, millainen ihminen olen ja siihen kaikki varmasti pyrkii erilaisten asioiden kautta. Annan välillä kisoissa liikaa tasoitusta henkisellä tasolla - joskus tuntuu, että luovutan jo ennen kuin edes lähden. Joskus ajatukset muuttuu positiivisemmiksi matkan aikana, joskus vaivun enemmän epätoivoon, kun näen, että vauhtini ei riitä, vaikka kuinka yritän. En vaan pääse kovempaa. Yritän ajatella epätoivon sijasta, että tärkeintä on, että minä yritän ja että saan urheilla. Se on se asia, josta minä pidän. Jos mietin elämääni ilman urheilua, mitä se olisi? Pelottaa ihan ajatellakin. Elämässäni olisi varmasti aivan erilainen sisältö kuin nyt ja en tiedä, olisiko sekään hyvä asia. Pidän elämäni sisällöstä, jossa on isona osana urheilu. Tykkään elää kuin urheilija, se on minun elämäntapani. Teen asioita itseni takia, en urheilun takia tai kenenkään muun takia. Syön terveellisesti, mutta toisinaan voin repäistä ja syödä herkkuja kokematta siitä mielipahaa. Se ei tee minusta huonompaa ihmistä, korkeintaan alkaa vain ällöttää. Kunhan en tee sitä koko ajan, se on ihan okei. Ja joskus on ihan ok romahtaa, jos joku kerää talteen palaset, kun hajoaa. Kun ne kootaan uudestaan, niin takuulla ne liitokset vahvistuu entisestään.

Haastan sen, luovuta en, tiedät sen, luovuta en. 

Vaikka urheilu on iso osa elämää, niin olen oivaltanut monien asioiden kautta, ettei se ole ainoa sisältö, jota elämässä pitää olla. Toivon, ettei tasoni urheilijana ole tämä, jossa olen nyt. Haluan nähdä vielä sen, kun juoksu ja hiihto kulkee. Tiedän kuitenkin, mitä se on. Olenkin tullut siihen tulokseen, että jos en olisi ikinä pärjännyt, olisin lopettanut. Olisin ajatellut, että ei minusta ole tähän. Kukaan tuskin haluaa ikinä sairastua vakavasti, mutta on onni, että sairastuin niistä lähtökohdista, mistä sairastuin. Jos tilanne olisi ollut eri, olisin ehkä luovuttanut jo ajat sitten. Mutta koska tiedän, että minä pystyn siihen, olen jatkanut vuodesta toiseen. Haluaisin pärjätä paremmin, viipyä vähemmän aikaa kisalenkillä, mennä kovempaa ja haastaa muita. Joskus tuntuu, että muut suhtautuvat jo valmiiksi minuun huonompitasoisena, koska on tyypillistä luokitella ihmisiä sen perusteella, miten hyvin he menestyvät. Kuitenkin harvoin tiedetään taustoja ja historiaa, mistä sitä työtä tehdään. Joskus tuntuu, että jos pärjään, muut ovat silloin hiihtäneet huonosti. Sellaista vaihtoehtoa ei ole, että minä voisin tehdä hyvän suorituksen. Se sattuu, mutta en silti pyydä anteeksi sitä, että olen tällä tasolla kuin nyt olen. Takuuvarmasti olen kokenut paljon enemmän kuin moni, joka on minua edempänä. Kannan ylpeänä kaikkea mukana ja jatkan, koska pystyn, voin ja se kannattaa. Saahan se minut tuntemaan itseni hyväksi jossakin ja samalla arvokkaaksi. 

Odotan innolla uutta harjoituskautta, toivotaan että se sujuu vielä paremmin kuin edellinen. Vaikka edellisenkin aikana opin entisestään lisää itsestäni erilaisen harjoittelutyylin kautta. Se ei ehkä tältä kaudelta jättänyt käteen sen enempää tuloksellisesti kuin edellisetkään, mutta sitäkin enemmän kykyä sietää pettymyksiä, tsempata itseä jatkamaan ja ymmärtämään elämän tärkeitä, merkityksellisiä asioita, kuten sen, että miten vilpittömästi voi todellisuudessa haluta toiselle ihmiselle pelkkää hyvää tapahtuneista asioista huolimatta tai miten paljon toisesta voi välittää. Ja paljon, paljon muuta. Ne on jo lähestulkoon yhä isoja asioita, kuin se, että olisin edistynyt tuloksellisesti. Melko varmasti isompia, mutta ne eivät vain näy konkreettisesti. Ei muutokset tapahdu hetkessä, mutta niitä tapahtuu. En lähtisi enää muulle tielle.
Nyt näin tämän postauksen päätteeksi on ikävä niitä aikoja, kun ihmiset halusi tietää, kummalleko puolelle kallistun lajivalinnan suhteen: juoksun vai hiihdon. Olin koko ajan hiihdon kannalla, jota juoksu täydellisesti palveli. Tein oikean valinnan, siitä ei ole epäilystäkään. Kunhan vaan pikkuhiljaa elimistö alkaisi olla niin hyvin toipunut, että voisin räjäyttää potin ja kumota kaikki ennakkoluulot siitä, että minä en pysty. Tärkeintä on, että itse uskon siihen, vaikka joskus henkinen puoli pettää. Odotan sitä, että saan juoksua kohtaan samanlaisen intohimon, mikä siihen oli alunperin. Se oli niin parasta ja antoi niin paljon, että siitä ei vaan voi olla pitämättä.

Elämä opettaa urheilijaa ja urheilu opettaa elämästä. Se ei vain ole yksinkertainen prosessi, vaan onneksi jatkuu koko ajan. Kyllä minäkin vielä saan siivet selkään, kun vaan jaksatte katella!

(Ja kukaan ei todennäköisesti jaksanut lukea, mutta nyt oli niin paljon julkaisukelpoista asiaa mielessä, että en edes yrittänyt tiivistää!) 

♥:lla Heidi