Inspiraatiota etsimässä

Mulla on taas tämmönen inspiraatio kirjoittaa, mutta en tiedä, saanko puettua sitä sanoiksi. Mutta ainapa se melkeinpä onnistuu. =) Joku tässä kirjottamisessa on mulla se, joka kiehtoo ja jolla tavalla saan koottua itteni ja mun sisällä mylläävät ristiriitasetkin ajatukset. En toki voi kirjottaa kaikkea julkiseksi, mutta joskus tuntuu vaan siltä, että mulla on niin paljon ajatuksia, etten voi vaan padota niitä sisälleni. Ehkä niissä on sen verran järkeä, että muutkin ansaitsee kuulla niitä. En sitten tiedä, onko tässä järkeä ollenkaan, mutta katsotaan mitä tulee. Enkä tosiaan tiedä, mitä on tulossa. Tai että miten pitkä tästä tulee, mutta voi olla etten nytkään yritä tiivistellä hirveemmin. Viimeksi olin varma, että kirjotin vaan itelleni ja kaikki selailee vaan kuvat eikä jaksa lukea edes puolta, mutta olin ihan ällikällä lyöty, kun niin moni olikin lukenut. Joten kiitän siitä. :)

 

Mä oon kaukana sinusta mä oon

En pelkää mutta mä oon hätähousu

Sekunti menee päätöksen tekoon

Mä oon yksin, täällä mä oon

En hetkeen pysähtynyt oo ajatuksissa

matkalla oon junalla Paasoon 

Ihana on ikävä, tunne tuo halua 

antautua, käsiisi valua

sydämessä tunnen mä valoa, haluan kotia

Nyt kylmyys puhaltaa, erossa mua paleltaa

tunnen piston kun ahdistaa, sun henkes lohduttaa

jumalatkin kumartaa kun meidät yhdeksi sidotaan

Halusin kuunnella vähän aikaa sitten jotain uutta Spotifyssa. Sitten jotenkin eksyin vahingossa kuuntelemaan Jannika B:n tuotantoa ja yllätyin, miten hyviä kappaleita sillä on. Ajattelin, että ne oli vaan sillä hetkellä sopivia mun tunnetilalle, mutta oon kuunnellut niitä jatkuvalla syötöllä jo useemman viikon, joten ehkä ne sitten oikeesti on mun mielestä hyviä. Niissä on tosi paljon vertauskuvallisia ilmaisuja ja ne ei aukea ihan heti – ei ne varmaan oo auenneet täysin vieläkään. Mutta ei sen perimmäisen ajatuksen ettiminen niistä oo ehkä se oleellisin juttu, vaan se, miten mä itse tulkitsen niiden sanoman. Oon saanu niistä aika paljon irti, kun oon keskittyny ajattelemaan, mitä niissä sanotaan. Oon jotenkin saanut hirveesti tsemppiä niistä itelleni, kun oon löytäny niistä merkityksiä omaan elämääni. Moni näistä on soinut paljon radiossa, mutta en sillon oo oikein innostunu näistä. Ehkä en oo vaan kuunnellut tarpeeks tarkkaan. Kunnon korvamadot näistä saa, mutta nää on jotenkin tavallaan tosi symppiskappaleita. Se kai muusikoiden tehtävä tavallaan on, välittää se sanoma kuulijoille ja saada se soimaan niiden päässä.
Kuulostan kyllä ihan pöhelöltä kun osa näiden kappaleiden sanoista - taiteilijanvapaudet, pyh :D - myönnettäköön, mutta ootte tekin varmaan inspiroituneet joskus jostain musiikista tai tietyistä kappaleista, vaikka ette ois aiemmin ajatellu pitävänne sen musiikista. Vai oonko ihan väärässä?

Hetken vielä valo soljuu ennen kuin se katoaa

Vartin verran tässä murehdin ennen kuin mä nukahdan 

Muistinko mä laskut maksaa, matot viedä pesulaan

rakkailleni sanoinhan: yli kaiken välitän

Muistinko olla itseni herra

Muistinko tehdä niin kuin tahdoin

Muistinko kiittää, armoa antaa

Muistinko ottaa omaa aikaa

Jos tämä ois iltani viimeinen, osaisinko olla onnellinen?

Muistinko olla itseni herra, tänäänkin

Muistinko mä kuuta katsoo ja unelmoida joutavaa

Virheilleni naurahtaa, tää ei oo niin vakavaa.

Mulla on itelläni keinot pitää itteni kasassa ja tiedän, millä pääsen lähemmäks onnellista ja elämänilosta itteäni. Melko positiivisena ihmisenä mä itteäni pidän, mutta toisaalta mulle on myös sanottu niin, joten oon myös kuvitellut sen osaksi itseäni. En vaan pysty ohjaamaan muita ihmisiä, jotka vie multa sen hyvän fiiliksen ja pystyvyyden tunteen. Mua on koeteltu sen verran, että mun mielestä ois oikeus ja kohtuus, ettei ulkopuolelta painettas mua varta vasten maahan. Joka päivä periaatteessa tartteis rautahaarniskaa, mutta ei sitä jaksais joka päivä pukee, koska sitä on raskas kantaa. Oon kokenut, etten ehkä kuulu samalla tavalla joukkoon kuin moni muu, koska oon erilainen ihminen ja sitä myöten erilainen urheilija. Sitä myöten arvokas just sellasena kun oon. Elämä muokkaa urheilijaa ja urheilu ihmistä. Se on kierre, jota ei pysty katkasemaan ilman, että muuttais koko ihmisen. Eikä se oo käytännössä mahdollista, jos haluaa saada aikaan onnellisen ja elämäänsä tyytyväisen urheilijan.

Mä oon kerännyt kaiken rohkeuteni kasaan

Olen taakseni vilkuillut,

vaikka mieltä kielsin monta kertaa

Mä oon valunut tänne tunteiden välitilaan

vaik oon eteenpäin mennyt,

vielä sinne tänne luonto karkaa

Kaksi askelta eteen ja yhden taakse

Mä oon uuden ja vanhan välillä

Vielä kummankin luokse voin kävellä

En oo mitään mä luvannut, vaan yksinoikeuden poistanut

Onko mun pakko päättää, kumman haluan jättää? 

Haluan, että on tavoitteita ja niitä saavutellaan, mutta monen vuoden kokemuksen takaa oon ruvennut karttamaan liikaa tavoitteellisuutta ja suunnitelmallisuutta, koska oon huomannut, ettei elämää vaan voi suunnitella täsmällisesti valmiiksi. Kaikelle ei löydy aina selitystä ulkopuolisista tekijöistä, koska kaikelle ei vaan ikinä löydy syytä. Se on hyväksyttävä, ettei me voida tietää kaikkea. Oon utelias ihminen ja haluan tietää asioita ja oon kauan aikaa pyrkinyt siihen, jotta voisin ymmärtää, mitä mun elimistössä oikein tapahtuu ja miksi. Paljolti oon selityksiä löytänyt, mutta monta asiaa ymmärtänyt vasta sitten, kun oon lopettanut etsimisen ja hyväksynyt sen, ettei minun, pienen ihmisen ymmärrys riitä. Aina jostain asiasta luopuminen ei tarkoitakaan sitä, että oikeesti luovuttaisi.
Omat voimavarat voidaan vaan kanavoida johonkin oleellisempaan, mikä ymmärretään sillä hetkellä, jotta voi päästä eteenpäin. Siinä samalla voikin oivaltaa jotain tosi oleellista siitä, mitä ei ennen ymmärtänyt tai minkä olemassaoloa yritti kieltää tai jota yritti puolustella – joka samalla söi valtavan määrän energiaa ja vei kauemmaksi siitä ymmärryksestä, mikä oli jo niin lähellä, mutta jolle ei antanut valtaa, koska ei halunnut myöntää sitä edes itselle. Mutta miten voi ymmärtää mitään sellaista, mitä ei halua ymmärtää? Sillon tuntuu kuin ei tuntisi edes itteään eikä tiedä, mitä mieltä kuuluisi olla tai mitä edes saa ajatella. Ihan kun ajatukset yritettäis syöttää valmiina päähän ja toisaalta annetaan lupa ajatella niin kuin haluaa. On uuden ja vanhan välillä ja kummankin luokse voi kävellä, vaikkei oo mitään luvannut, vaan yksinoikeuden poistanut.

Mä selvisin tänne, linnunradan poikki matkasin

Pois sumun ja kitkan tieltäni puhalsin

Mä uskoa päätin ja sydämeni matkaan valjastin

Meil on vain yksi lento, syntymästä kuolemaan

Mä luotan kohtaloon ja antaudun tuleen

Lennän aurinkoon, en hautaudu lumeen

Koska tähdenlentoja me kaikki ollaan, oo

ikuisia vaikka joskus kuollaan

Mä kynteni näytän,

vain pystyn omaa tietä lentämään

Sä vierellä liidät ja välillä vilkutat

Mä luotan kohtaloon, voin rauhassa kierrellä

Sä lähelläni oot,

sun omalla tähdellä.
♥

Kuten jo aiemmin sanoin, musta on välillä tuntunut, etten mä jollain tapaa sovellu siihen muottiin, mihin mua on välillä yritetty sovittaa. Oon huomannut, että mä teen valtavasti ajatustyötä, mä pohdin paljon epäolennaisia ja olennaisia asioita enkä tiedä, tartteisiko mun edes pohtia niin paljon kaikkea. Tiiän kyllä ihmisiä, jotka pohtii vielä mua enemmän - sekin on mahdollista. Tai ainakin silloin siinä tilanteessa tuntui, että sellanen henkilö oli aina mua askeleen edellä ajatustyön suhteen. Oon sillä tavalla erilainen, että kyseenalaistan erilaisia ajattelutapoja ja mietin, mikä järki on tehdä juuri sillä tavalla. Joskus hermostutan ihmisiä sillä, kun en vain tee niin kuin valmiina tehtäväksi annetaan, vaan haluan tietää ja kyseenalaistaa ja etsiä vastausta, että miksi. En halua olla tarkoituksella hankala tai epäillä asioiden pätevyyttä, mutta haluan vaan tietää, että miksi teen näin. Haluan hahmottaa kokonaisuuksia yksityiskohtien sijaan, vaikka joskus on kiva tietää ja tehdä yksittäisiä juttuja ilman että niistä on hyötyä kokonaisuuden kannalta. Vaan koska se on kivaa ja koska voin tehdä niin.

Sitten tulee just näitä inspiraationpurkauksia, kun tuntuu, että nyt mulla on hirveesti asiaa jäsenneltynä päässäni ja mun on pakko jakaa edes osa miljoonista päätelmistäni jossakin. Sitten alan miettiä, mistä siitä kaikesta aloittaisin. Ei ne asiat sittenkään olleet niin jäsenneltyjä muualla kuin oman pienen pääni sisällä. Sitten, kun vain aloitan jostakin asiasta ja pääsen alkuun, niin se on niin helppoa. Sitten saan tuotua kaiken oleellisen konkreettiseksi, kun vain alan laittaa sanoja peräkkäin. Mun kirjoituksia on kehuttu ennenkin, mutta olen jotenkin ajatellut, että kukapa nyt ei osaisi kirjoittaa elävää tekstiä. En ajatellut, että se olisi jonkinlainen lahja tai kyky, jota kaikilla ei ole. Nyt olen vasta alkanut huomata, että kirjoittaminen on mulle niin luonnollinen tapa ilmaista itseäni ja saada jäsenneltyä päätäni, että se on ehkä sittenkin jonkinlainen kyky. Teen sitä vapaaehtoisesti ilman, että haluan näyttää niitä kellekään. Minulla on valtavasti omia kirjoituksiani kansioissa, joita en ole vielä antanut kenenkään lukea. Äiti sanoi joskus, että se vie ne johonkin kustantamoon luettavaksi, mutta minä en ole antanut kenenkään lukea niitä. Käytän aikaani ja energiaani siihen, että vain kirjoitan, koska se on minulle niin luonteva tapa ymmärtää ja oivaltaa asioita. Minun on helppo ilmaista itseni sanallisesti, vaikka toki suullisessakaan ilmaisussa ei pahoja puutteita ole. Olen kuullut senkin, että minusta tulisi hyvä opettaja, koska suullinen ulosanti on myös niin luonnollinen osa minussa. 

En minä vaan silti tiedä, mikä minusta pitäisi tulla. Ehkä keksin jotain uutta ja mullistavaa viimeisen lukiovuoteni aikana tai sitten haen fysioterapiaan, johon tulokseen olen tällä hetkellä päätynyt. En tiedä, uskallanko luottaa kohtaloon niin paljon, että se heittäisi vastauksen eteeni loppuvuoden aikana, kun lopetan vastauksen etsimisen. Ei fysioterapiassa mitään vikaa olisi ja se antaisi lähtökohdat elämässä eteenpäin. Saa nähdä, elämä on arvaamatonta ja jos tarkkoja ollaan, edes huomista ei voi varmuudella ennustaa, saati vuoden päähän. Joskus vain tuntuu, että asioita pidetään itsestään selvänä ja niiden tapahtumista varmana – ja samaan aikaan jonkun toisen tilanne säilyy kuitenkin samana eikä kehitystä tapahdu. Vaikka se ei ikinä mene niin, aina tapahtuu jotakin. Elämä ei voi kuitenkaan olla ruusuilla tanssimista ja siinä tulee väistämättä kuoppia ja kolhuja. Niistä taas ei selviä valittamalla, vaipumalla epätoivoon tai vaatimalla itseltä kohtuuttomuuksia. Ihminen ei kuitenkaan ole kone, joka voi suorittaa liukuhihnataktiikalla asetettuja tavoitteita. Se olisi liian helppoa hommaa se – jos se ois helppoo, kaikki tekis niin, eikö? 

Oon oppinut tunnistamaan, mikä saa mut stressaantumaan. Kaikkiin stressitekijöihin en voi valitettavasti vaikuttaa, mutta siinä tapauksessa ainut keino on pysyä etäämmällä ja enpähän ole ainakaan tiellä. En myös halua liian tarkkoja tulostavoitteita, koska se alkaa ahdistaa, jos niitä ei voikaan täyttää. Jos kontrolloidaan ja vaaditaan liikaa, se saa tuntemaan piston, kun ahdistaa. Tuntuu, että pitäisi, mutta entä kun olen ihan loppu ja en jaksa? Ei sillä saa olla väliä, koska täytyy. Muuten tunnen olevani huonompi ihminen, kun en pystynyt täyttämään vaatimuksia. Kaikki muutkin ajattelee niin, koska en jaksanut ja sen takia musta ei oo mihinkään. Vai kuvittelenko vaan? Voisin hautautua syvälle itsesääliin, jos haluaisin ja en pääsis sieltä millään pois. Mutta en tee niin, koska en halua olla sellainen ihminen. En halua ihmisten sääliä, vaan haluun olla sellainen ihminen, joka jatkaa eteenpäin huolimatta ihmisten yrityksistä lytätä viimesetkin minäpystyvyyskokemusten ja uskon rippeet. Jatkaa, koska voin. Joskus kyllästyy kuulemaan aina vaan ryhdistäytymiskehotuksia ja ”kyllä se siitä” –kliseitä. Ei niillä tietenkään tarkoiteta välttämättä mitään pahaa, ei vaan osata sanoa muuta ja ymmärrän sen täysin.

Siinä alkaa sitten itekin ajatella, että ehkä sitä on vaan niin heikko, että mun täytyis oikeesti vaan ryhdistäytyä, niin koko maailma kääntys oikeeseen suuntaan, ylös nousukiitoon ja en kohtais enää vastoinkäymisiä. Ehkä se siitä, kun kaikki sitä jatkuvasti mulle toitottaa. Oon kaivannut kauan, että saisin puhua jonkun kanssa, joka on ite kokenut sen saman ja on edelleen samassa tilanteessa kuin minä. Että sais jonkun niin sanotun kohtalontoverin, jonka kanssa jakaa kokemuksia ja saada uskoa siihen, että me pystytään ihan oikeesti, jos me vaan jaksetaan puskee läpi vaikeiden päivien, kuukausien, vuosien. Kun kukaan ei kehota ryhdistäytymään, vaan sanoo, että sulla on hirveä motivaatio ja palava halu tähän hommaan, niin se, jos mikä tuo sitä uskoo siihen, että ehkä asiat on oikeesti niin. Ryhdistäytymällä ei voi parantua, mutta selvitä pohjalta eteenpäin, kun henkinen puoli tuntuu olevan kivitetty ulkoo ja sisältä. Mun taso ei nyt oo hyvin häävi, mutta tiiän, ettei se oo tämä. Mua tullaan varmasti näkee ens kaudellakin tuloslistoilla, toivottavasti korkeemmalla. Koska voin! 

Sain inspiraatiota jonkun tyypin haastattelusta, jotka kuuntelin vastikään. Sillä hepulla oli kiinnostavia ajatuksia, joka vaan puhuu sen puolesta, että oon saanut pahasti köniin normaalilta harjoittelusysteemiltä tai ollut aina jotenkin erilainen urheilija, jonka myötä oon lähteny ettimään onnea jostain muualta, jostain uudesta jutusta. Tunnistin itteni siitä ihan selkeesti. Nyt tätä erästä henkilöä lainaten; jos tästä systeemistä palaisi takaisin siihen entiseen, se olisi sama kuin unohtaisi nykyaikana puhelimet ja kaikki yhteydenpitovälineet ja siirtyisi kirjekyyhkyihin. Kun uskaltaa heittäytyä mukaan, niin se varmasti toimii.

Mulla on tieto siitä, että mitä tahdon, voin saavuttaa. Nyt tuntuu pitkästä aikaa, että tässä hommassa on jotain järkeä, vaikka eihän tässä tavallaan ikinä ole ollutkaan järjenhiventäkään. Melekosta sirkustahan tämä on, mutta jokin tässä koukuttaa. Ehkä se ittensä rääkkääminen, niin tervepäiseltä se kuulostaakin. ;) On kuitenkin huojentavaa elää, kun tietää ettei kukaan tuomitse tekemisiäni, vaan tiedän, että kelpaan vaikka mokaisin miten pahasti. Ympärillä olevat ihmiset tukee mua kuitenkin. Mun ei tarvitse jatkuvasti yrittää puolustella itseäni, valintojani ja vakuutella arvoani. Saan kokea olevani tärkeä tällaisena kuin olen, vähän höpsähtäneenä ja asioita paljon pohtivana tyttönä eikä minulta vaadita sen enempää. Mun ei tartte kokea, ettei mulla ole mitään merkitystä, koska satun nyt olemaan tällainen ja olen nyt sattunut kokemaan erilaisia asioita kuin muut. Vaikka en menestyisi hyvin ja viipyisin tuhottoman kauan kisalenkillä, niin en mä silti ole huono. Mä oon silti ihan yhtä hyvä kuin muutkin ja täydellinen juuri omana itsenäni. Mistään ette kaiva samanlaista ihmistä kuin minä ja se tekee meistä jokaisesta ainutlaatuisen huolimatta siitä, miten menestyy elämässä. Varmasti tulee vastaan montakin ihmistä, joka ymmärtää sun arvon ja rakastaa sua just sellasena kuin olet eikä vaadi sulta mitään muuta. Yks tärkeimmistä asioista, jonka toinen ihminen voi toiselle opettaa, on oppia rakastamaan itteään. Niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, niin se on tosi hieno fiilis, kun itelle tärkee henkilö sanoo, että sun ansiosta oon ruvennu ajattelemaan, että on ehkä sittenkin ihan ok olla minä. Eikä se oo ihan pikkujuttu. Näkyvä menestys on loppupelissä vaan pala siitä koko elämästä, mitä me eletään. Se on tavoittelemisen arvoista, mutta sen takia ei kannata unohtaa pitää jalat maassa ja läheiset lähellä. Se on suurin virhe, jonka voi tehdä, jos sen unohtaa. 

Mulle tulee vähitellen helpommaksi myöntää se, että mua väsyttää. Aiemmin se oli äärimmäinen vaihtoehto, jota en sanonu tosissani ihan pikkutingassa. Tarkotan sitä eri tavalla, kun jos sanon illalla, että "nyt väsyttää, pitää mennä nukkumaan." Kyllähän tuon sanoo vaikkei tosissaan väsyttäisikään, mutta ihan oikeasti. Mä en sanonut sitä juuri koskaan, en edes silloin kuin mykoplasma vei kaiken jaksamisen. En osannut tai halunnut myöntää, että oon ihan älyttömän väsynyt. En edes silloin, kun olin henkisesti ja fyysisesti loppu viime keväänä vaikeen talven jälkeen. En edes silloin myöntänyt sitä. Ennen kuin nyt. Hyvä tajuta se myöhään kuin ei milloinkaan, koska oon tajunnut, että on inhimillistä olla väsynyt. Silloin pitää vaan päästää hetkeks irti arjesta - en tarkota sitä, että pitäs lähteä lomalle Kanarialle. Mutta se väsy ei aja sua eteenpäin, jos sä et suostu myöntämään sitä itelles. Vasta sitten, kun myönnät sen, se voi alkaa hellittää.
Tämän  kauden aikana on tullut oivallettua, että onni voi tulla ihan yhtäkkiä ja toisaalta se voi olla jo valmiina, jota joku vaan tulee täydentämään. Se pitää vaan tiedostaa. Miten voit olla onnellinen, jos et ymmärrä sen olemassaoloa? En tarkota, että sitä pitäs ettimällä etsiä, koska sillon harvoin löytää mitään. Jos oot hukannut auton avaimet, harvemmin sä löydät niitä ettimällä. Monesti niiden olinpaikan oivaltaa, kun siirtyy hetkeks ajattelemaan muuta - ja vastaus on kohta ihan kirkkaana sun mielessä. Mutta tarkotan, että voi olla onnellinen jonkun toisen kanssa, kun pystyy olemaan onnellinen myös ittensä kanssa. Monesti tarttee jonkun, joka antaa kaikelle tarkoituksen, koska ei me pystytä saavuttamaan erilaisia asioita yksin. Mutta on tärkee osata olla myös ittensä kanssa ilman ketään toista, jotta voi huomata, kellä oli oikeesti merkitystä.

Johan oli taas melekosta löpinätä, epäilen taas ettei kukaan jaksanut lukea mutta jättäkää kommenttia kommenttikenttään jos herätti ajatuksia ja aika hyvin ootte painelleet noita nappuloita tuossa alla sen mukaan, ootteko tykänny vai ette, mutta edelleen se on ihan luvallista. =) Hyvää kevättä kaikille blogiin eksyneille! ♥

♥:lla Heidi