Keskikesän rientoja

Heei! Tässä nyt ei hirveempiä rientoja ole ollut, vaikka otsikossa niin lukeekin. Menitte lankaan, hah! :D No, riippuu siitä, miten asian haluaa ajatella. Ja Mari ilmoitti olemassaolostaan edellisessä postauksessa - jee! Vaikka teillä oli varmaan pieni epäilys sen hengissä olemisesta, koska olen maininnut siitä postauksissa ja muutamassa kuvassakin on tainnut esiintyä, joten... :D Mutta nyt ihan konkreettisesti saitte lueskella Marin kuulumisia hänen omin sanoineen. 

Vihdoinkin sain nämä kengät, Adidas Adizero Adios Boostit. ♥ Aiemmin mainitsinkin, että iskin silmäni näihin, kun olin viimeksi lenkkariostoksilla. Silloin jalkaholvi oireili, joten en uskaltanut poiketa Asicsesta Adidakseen ja ostin tutut ja turvalliset Asicset, jotka eivät petä ikinä! Äiti kyseli, että mitä haluaisin synttärilahjaksi ja halusin edelleen nämä kengät, joten äiti maksoi näistä suurimman osan. Kenkärakkautta todellakin ja ihan älyttömän hyvät jalassa. Ainut ärsyttävä asia on Adidaksen kokoasteikko - seuraava koko oli yli puoli koko isompi, joka oli sitten jo liian iso. Aiemmin keväällä ihastelin näiden kenkien oranssia väriä, mutta nyt se oli muuttunut pinkiksi. Vaikka en kovin pinkki ihminen ole, niin tykkään näiden kenkien väristäkin tosi paljon! 

Minun ihana ryhmä! :) Olen siis pitänyt näitä junnujen hiihtoharkkoja ja meillä on ihan mukavasti porukkaa. Kuvasta puuttuu vielä yksi poika, joka normaalisti käy harjoituksissa. Oltiin Kuukkelin mäessä tekemässä sauvarinnettä ja sauvaloikkaa - organisoin harjoituksen hyvin, vaikka itse sanonkin.
Muutama pienempi oli mukana, joten laitoin ne lähtemään kahdestaan puolestavälistä rinnettä ja annoin ohjeeksi, että lähtekää kipittämään ylös sitten, kun näette meidän päät mäen takaa. Sitten ne pienimmät olivat aina mäen päällä ennen meitä eivätkä jääneet jälkeen ja saivat myös samalla pidemmän palautuksen, niin harjoitus ei ollut aivan niin rankka heille. Muillakin oli lupa siirtyä lyhempään rinteeseen, jos siltä tuntui. Minä sain itse ohjauksen ohessa tehtyä hyvän sauvarinneharjoituksen, vaikka rinne olikin lyhyt. Ohjaajaakin pistettiin kampoihin, kun viimeisissä rinteissä pistettiin juoksuksi. Jäi hyvä mieli ja näytti, että ohjattavillakin oli hauskaa.
Tämä on ihan tosi mukavaa hommaa, kun saa tehdä sitä, mistä itse pitää ja innostaa nuoria urheilijoita siihen samaan hommaan. En kadu yhtään sitä, että halusin saada jotain aikaan ja ehdotin eräälle seuran vastaavalle, että olisin innokas pitämään hiihtoharjoituksia nuorille vailla mitään korvausta. Vaikka saan nyt korvattua työtunteja tällä, niin en ajattele sitä niin. Minusta on mukavaa lähteä pitämään harjoituksia joka viikko, koska pidän siitä. Pidän siitä, kun näen, miten nuoret tekevät, oppivat ja kehittyvät joka kerta. On lohdullista saada jotakin aikaan, koska täällä ei ole niin pitkään aikaan tehty mitään hiihdon eteen. 

Torstaina yleisurheiluharjoituksien jälkeen ennen seurakisojen alkua Kiuruvesilehden toimittaja tuli kentälle tekemään juttua kisoista. Puhuin juuri seuran henkilön kanssa ja hän sanoi toimittajalle: "Tässä onkin Heidi. Voitte sopia yhdessä, milloin voit tulla tekemään jutun hiihtoharjoituksista." En edes tiennyt, että sellaista on suunniteltu, mutta olin otettu siitä, että aikaansaannoksestani haluttiin tehdä juttu paikallislehteen. Hän aikoi tulla jollain kerralla ja otti numeroni ylös. Minusta onkin tärkeää, että harjoituksista tehdään juttu, koska se on jo iso asia, että yksilölajiharjoituksiin on tullut näinkin monta innokasta nuorta. Ei minullakaan ikinä ole ollut harjoituksissa tuon enempää harjoittelukavereita - tuokin on jo riittävästi, vaikka ikinä ei ole pahitteeksi, jos enemmän porukkaa innostuu lajista. Näkyvyys ja hiihtoharjoittelusta valaiseminen ei varmasti ole huono juttu.
Olen tähän ikään mennessä saanut aivan käsittämättömän monta kertaa saanut kuulla, että:
"Mitäs te hiihtäjät teette kesällä? Lepäätte varmaan?"
- Vastaus: Ei suinkaan. Kesällä hiihtäjät tehdään.
"Aijaa, ihan tosi?! Mitäs te sitten teette? Eihän kesällä voi hiihtää."
*facepalm* - Vastaus: Kappas, olen kyllä huomannut ettei sitä lunta ole. :DDDd Mutta ei hiihtäjää tehdä hiihtämällä, ei alkuunkaan. Suurin osa harjoittelusta on jalkalenkkejä. Juoksemme pitkään ja hiljaa, vähän aikaa ja kovaa, sauvakävelemme, teemme sauvarinnettä, loikimme, pyöräilemme, hiihdämme rullasuksilla perinteistä ja vapaata, käymme salilla, teemme kuntopiiriä, pelaamme ehkä pelejä ja uimme. Oikeastaan ihan kaikki palvelee hiihtoa, mutta tietysti lajiharjoittelua pitää olla mukana. Ja venyttelyjä unohtamatta. Aika monta kankeaa kestävyysurheilijaa olen nähnyt, ehkä enemmän niitä kuin niitä venyviä tapauksia. Mutta itse kuulun enemmän niihin venyviin. Spagaatti menee lähes pohjaan kummaltakin puolelta, on mukavaa venyä eri suuntiin, vaikka toki on sitten ne, jotka kääntyvät ihan käsittämättömiin asentoihin. Sellaiseen minun ei tarvitse taipua. :DDd
Joten on ihan hyvä, että ihmisille vähän aukeaa tämä hiihtoharjoittelun ydin. :)

Oltiin yhtenä iltana menossa urheilukentälle, kun Aki olisi mennyt heittämään keihästä. Katsottiin netistä, ettei jalkapalloilijoilla ole enää seitsemän jälkeen vuoroa urheilukentällä, joten sinne pitäisi päästä. No, siellä oli sitten ottelu. Miehet tuumivat: "Kyllä täällä voi vähän aikaa heittää, jos ei heitä pitkälle." Joo, okei. Ehkä ei sitten heitetä, koska Aki tuli heittämään pitkälle - hienoja kaaria ja pituutta lentää 23 metriä! Heittotyyli on ulkopuolisen silmään ihan kelpo, pituutta vaan lisää niin voi lentää pitkällekin! :) Se on nyt tässä aika vasta innostunut lajista ja sillä on nyt oma keihäskin.

Mentiin sitten heittämään sairaalan kupeessa oleville nurmikentille ja meillä oli omat viritelmät heittopaikaksi. Laitettiin mitta Akille merkiksi, missä on viiva. Kyllä hätä keinot keksii, vaikka kaiken järjen mukaan urheilukentälle pitäisi päästä oikealle heittopaikalle harjoittelemaan edes jossain vaiheessa vuorokautta. Tekonurmikenttäkin ammotti tyhjyyttään, mutta sitten ollaan urheilukentällä pelaamassa ja sen vuoksi siinä ei saa edes kiekkoa tai moukaria enää harrastaa, koska "jalkapallonurmi" menee pilalle. Nyt ollaan sitten siinä tilanteessa, että kiekko- ja moukarihäkki on niin kaukana urheilukentältä, ettei sinne ole harjoituksissa mahdollista mennä heittämään ja nyt sitäkin ollaan heivaamassa kokonaan pois, kun kylän ainoa moukarinheittäjäpoika ei sitä enää tarvitse asuessaan muualla. On siellä viisaammat käyneet sanomassa, että ei sitä pois saa viedä, jos vaikka joku muukin tältä kylältä sattuisi innostumaan kiekosta tai moukarista. Jos heittopaikat viedään pois, niin ei ole ainakaan pelkoa, että kukaan myöskään innostuu.

Lapsi on terve, kun se leikkii ja osaa lopettaa. #heidionirti

Juhannus meni kolean ja sateisen kelin lomassa, mutta tuli syötyä hyvin ja levättyä, niin jaksoi juhannuspäivänä vetää juoksutreenit skarppina. Tosin nyt en jaksa enää syödä samaa määrää kuin ennen, kun ärtyneen suolen oireyhtymän hoitoon määrätty ispagulansiemenkuorijauhe, joka sisältää paljon kuitua, on ruvennut auttamaan. Sitä sotketaan pieni mitallinen ruokaan kahdesti päivässä (aamulla ja päivällä), koska illalla sitä ei saa enää ottaa. Sen kanssa pitää muistaa juoda paljon, mutta minulla ei ole ollut sen kanssa ongelmaa, koska olen aika hyvin sisäistänyt juomisen tärkeyden.
Tämän jauheen syönnin aikana maha ei ole ainakaan voinut huonommin, oikeastaan tilanne on ollut parempi. Jos se auttaa, niin sitä saa syödä jatkuvasti, mutta 3 kuukautta on minimiaika. Se ei ole mikään lääke, vaan tuota jauhettua siemenkuorta, sellaista kuitumönjää. Nyt ruoka imeytyy paremmin, joten minun ei tarvitse syödä niin paljon. Se on kuitenkin tullut tavaksi, koska aiemmin maha oli niin usein sekaisin, että mikään ei ehtinyt imeytyä. Siksi jouduin syömään jatkuvasti ja paljon - ei se kuitenkaan painossa ole näkynyt. Sen sijaan nyt, kun ruoka alkoi imeytyä ja täyttymisen tunne tuli ennemmin, paino nousi. Sitten tajusin, että ei minun kuulu syödä samaa määrää kuin ennen ja potea kamalaa ähkyä, vaan elän nyt vähemmällä ruualla ja se on ihan ymmärrettävää. 

Lieneekö parempaa tapaa viettää juhannuspäivää, kun ajaa Vieremälle juoksutreeneihin, juoksu tuntuu hyvältä ja treeneistä jää hyvä mieli, ajaa pois hyvällä fiiliksellä ja kotona vetää ensimmäistä kertaa tälle kesää sortsit jalkaan ja lepäillä riippukeinussa ihaillen kaunista ja lämmintä kesäpäivää - ja vielä illalla lähteä salille treenaamaan kädet, koska jalat ovat saaneet jo aamupäivällä tarpeeksi kyytiä juoksun merkeissä? Luultavasti ei. Huonompiakin tapoja varmasti on, vaikka totta kai se riippuu ihmisestä! :) Riippukeinussa makoillessani ensimmäistä kertaa tänä kesänä (yleensä se on ollut niin märkä, ettei siihen ole voinut mennä) mustelmilla olevia kolhuisia sääriäni ja polviani sekä lakattuja varpaankynsiä katsellessani tuumin itse mielessäni, että enpähän ainakaan pode tätä kaunista päivää sängyn pohjalla pää kipeänä. Tällä tavalla minä saan elämästä paljon enemmän irti! :)
Mikä on teidän mielestä paras tapa viettää juhannusta? =)

Tein eilen pitkän yhdistelmätreenin: vapaan rullahiihtoa, pyöräilyä ja lopuksi juoksukävelyä, mutta pyörälenkkiin tuli pari muuttujaa. Olin ajanut noin 10 kilometriä kylältä ja vaihdoin isoon, pitkään mäkeen pienempää vaihdetta. Sitten kuului outo ääni ja polkimet alkoivat pyöriä tyhjää. Ketju oli lähtenyt pois paikaltaan ja mennyt jonnekin väliin, eikä se ollut missään kiinni. En osannut korjata sitä, joten soitin äidille, että käy hakemassa isin mukaan ja ajaa Niemiskylään päin niin pitkästi, että minä olen jossain tien poskessa pyörän kanssa. Talutin pyörän mäen päälle johonkin tienhaaraan ja odottelin siellä muutaman tovin, kunnes apu saapui.

Kaunis oli maaseutu, mutta allergiaoireet olivat eilen poikkeuksellisen pahat ja nenää kutitti koko ajan, se vuoti jatkuvasti ja silmät muuttuivat punertaviksi suihkussa. Isi korjasi ketjun ja sain jatkettua lenkkiäni. Treeniä tuli yhteensä kolme tuntia, joka tuntuikin jo kropassa pienenä väsynä. Hyvillä mielin pystyi illalla ahmimaan lettuja, joita mummon luona paistettiin. Kyytipoikana oli kermavaahtoa ja mansikkahilloa, nam. 

Illalla kotona oli hommana suunnitella maanantain hiihtoharjoitukset, jotka ovat tällä kertaa urheilukentällä. Suunnittelin junnuille kiertävää kuntopiiriä, ja tein sitä varten hienot laput. Tätä varten joudun tekemään vapaa-ajalla ylimääräistä työtä, mutta tämä on kyllä mukavaa hommaa ja teen tämän mielelläni! Samalla kehittyy kyky suunnitella harjoituksia ja käsitellä kokonaisuuksia, kun joutuu miettimään monelta eri suunnalta harjoitusten kulkua. Ikäskaala on kuitenkin 9-14-vuotiaita ja siltä väliltä, joten joutuu tuota möhkälettä korvien välissä käyttämään - aivoiksi kai sitä kutsutaan.
Suunnittelen nyt myös itse omat harjoitusviikkoni, mutta katsotaan se sitten läpi yhdessä valmentajan kanssa ja tehdään siihen muutoksia tarpeen mukaan. Se on silti vain suunnitelma, jota minun ei tarvitse noudattaa orjallisesti kuin kymmentä käskyä. Sitä saa ja myös pitääkin muuttaa tilanteen mukaan. Aluksi viikko-ohjelman suunnitteleminen tuntui ylitsepääsemättömältä ja en osannut miettiä alkuunkaan, mitä minun pitäisi tehdä. Nyt, kun olen tehnyt sitä jo monta viikkoa, niin olen (ihme ja kumma) - kehittynyt siinä. Valmentajan kanssa katsotaan yksityiskohdat tarpeen mukaan, mutta on oikeastaan mukavaa ottaa itsekin vastuuta valmentamisestaan muutenkin kuin treenaamisen puolesta. Kun olen itse ollut mukana tekemässä ohjelmaa, niin siitä tulee itselle sellainen tunne, etten ole vain kone, joka suorittaa annettuja toimintoja.

Elämässä tapahtuu kaikenlaista, joten muutoksille on oltava varaa. Kun olin kaksi viikko töissä, olin melko väsynyt ja treenit eivät ottaneet sujuakseen. En suunnitellut silloin edes ohjelmaa valmentajan kanssa, tein vain sen mitä jaksoin. Se oli ehkä liian vähän, mutta harjoittelu maistui puulta ja kroppa oli väsynyt, niin liiallinen harjoittelusta stressaaminen olisi vain pahentanut tilannetta. En edes muistanut kiireen keskellä miettiä itseäni ja omia tekemisiäni, menin vaan pää kolmantena jalkana paikasta toiseen. Saatoin muistaa puolivälissä viikkoa, että "oho, enpäs ole edes jaksanut ajatella treenaamista" ja harjoituspäiväkirja ammotti tyhjyyttään.
Mutta se on vain elämää se. Kyllä palkkapäivänä on sitten tyytyväinen, että jaksoi skarpata töissä pari viikkoa, vaikka treenien puolesta ne olivat ehkä heikkoja viikkoja. Tykkäsin töistäni, joten voin kuitenkin sanoa nauttineeni niistä viikoista. Vaikka elämä pyörii paljon urheilun ympärillä, niin ei silti kaikki.

♥

-     Heidi