#uskallanhymyillä

Jostain syystä pystyn samaistumaan tähän Jannika B:n tuotantoon ihan satanolla. Ei kai sitä enempää tarvitse perustella. :)

Elikkäs. Sosiaalisessa mediassa malli Lotta Hintsa ja fitnessmalli Janni Hussi aloitti vähän aikaa sitten sellaisen itsetuntokampanjan, jossa oli tarkoitus ilmeisesti lisätä itsestään aito hymykuva – moni kuitenkin käsitti sen niin, että meikitön hymykuva, mutta väliäkö sillä. Pääasia, että nuoret naiset saatiin hymyilemään julkisesti ja minusta se oli yhtä tärkeää, että niin moni uskalsi lisätä itsestään meikittömän kuvan sosiaaliseen mediaan. Nykyään se voi olla hyvin hankalaa, koska varsinkin nuorilta naisilta odotetaan täydellisyyttä ja virheettömyyttä. Aito ihminen ei ole täydellinen, mutta täydellinen ihminen ei ole todellinen. Virheet tekevät täydelliseksi - kaikkine virheineen. 

Minulle naturallin kuvan laittaminen itsestäni ei ollut kovin ylitsepääsemätöntä, koska liikun hyvin paljon ihmisten ilmoilla ja koulussa ilman vähäisintäkään meikkiä naamassani. Siksi meikitön naama on minulle normaali olotila enkä koe sitä ongelmana. Jos laitan meikkiä, teen sen siksi, että haluan tehdä niin. En niinkään siksi, että en kehtaisi näyttäytyä ilman, koska pitäisin itseäni rumana. Meikkaamisessa ei ole minun mielestäni mitään vikaa ja se voi jopa olla mukavaa, jos sen vain osaa. Minä en osaa, valitettavasti. Ripsivärit levittyvät vikkelään pitkien ripsieni ansiosta, mutta siihenpä meikkaustaitoni oikeastaan rajoittuvatkin. Mutta se riittää. Juhlapäivän sattuessa olisi mukavaa ja käytännöllistä osata meikata kunnolla ja tehdä hiuksista ties minkä näköistä kampausviritystä, mutta onneksi niitä päiviä on harvassa. Se ei nimittäin ole ihan minun alaani. Meikkaaminen on minusta okei, kunhan ei ajattelisi, että on ruma ilman. Jokainen on kaunis ja olisi ihanaa, jos kaikki voisivat tuntea olevansa kauniita myös silloin, kun naamassa ei ole mitään ylimääräistä. Se on kuitenkin hyvin vaikeaa toteuttaa. Ja tuleehan niitä itseinhokohtauksia kaikille joskus. Mutta jos ne ovat päivittäisiä, niin kyllä se jo mielenterveyden päälle alkaa käymään. 

Yleensä Instagramiin, Facebookiin ja muihin vastaaviin kuvasovelluksiin (joita en tiedä:D) lisätään se onnistunein otos, joka on ihan ymmärrettävää. Tietenkin halutaan laittaa itsestä onnistunut kuva profiilikuvaksi, koska ei kukaan halua laittaa itsestään epäonnistunutta kuvaa kaikkien katseltavaksi. En minä itsekään halua. Tietenkin valitaan se paras niistä, koska olisihan se vähän hölmöäkin lisätä kuva, jossa on ihme pällistys naamalla vain sen vuoksi, että joku ei pitäisi itseään rumana. Mutta juuri tämän asian tiedostamattomuuden takia tulee ulkonäköpaineita. Kukaan ei voi aina olla edukseen, mutta voi silti olla edustava positiivisessa mielessä. Yleensä olemme aidoimmillamme ja sitä myöten kauneimmillamme silloin, kun peili on kaukana ja emme itse näe, miltä näytämme. Oikeastaan aika raakaa, että emme ikinä näe itseämme aidoimmillaan, koska näemme itsemme vain peilistä ja valokuvista. Mutta niinhän se menee. Silloin emme hymyile tekohymyä kameralle tai yritä keikistellä hankalassa asennossa selkä vääränä, jotta kuva korostaisi parhaita puoliamme. Juuri silloin olemme parhaimmillamme, koska emme tiedosta sitä itse, sillä olemme oma itsemme. 

Olen itse huomannut sen käytännössä, joten en puhu asiasta vain teoriassa. Joku voi rakastua sinuun ehdoitta, vaikka olet märkä vesisateessa oleskelusta, väsynyt raskaiden taakkojen kantamisesta, kylmissäsi, nälissäsi ja ärsyyntynyt kelistä, joka ei ole yhtään vuodenajan mukainen. Juuri silloin, kun olet kaikkea muuta kuin edustava omasta mielestäsi. Juuri silloin, kun toivoisit muiden mielenrauhan säilyttämiseksi heidän pysyvän sinusta mahdollisimman kaukana. Juuri silloin, kun vähiten odotat. 
Siksi on niin hämmästyttävää, miksi ulkonäölle asetetaan niin paljon paineita ja odotuksia. Jokaisen pitäisi tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi juuri sellaisena kuin on. Jos joku välittää aidosti, niin ”virheilläsi” tai ”puutteillasi” ei ole merkitystä. Laiha ja pieni ulkomuoto, finnit naamassa tai vastaavasti liikakilot eivät tee kenestäkään automaattisesti huonompaa ihmistä. Ihmisen oma käytös ja asenne merkitsevät. Yhtä lailla jokainen voi olla hyvä esimerkki ulkonäöstään riippumatta pikkusisaruksilleen tai kenelle tahansa, jos käyttäytyy sen mukaisesti. 

Usein lapset oppivat sisaruksiltaan tai vanhemmiltaan arvostelemaan itseään liian kriittisesti tai sitä vastoin olemaan suvaitsevaisia. He oppivat myös paljon kavereiltaan kriittistä ajattelua omasta kehostaan. Se on harmittavaa, koska lapset ovat vasta kasvuiässä, vasta rakennusvaiheessa. Heidän kehonsa ja ajattelunsa kehittyvät koko ajan. Monet ovat nähneet vasta heidän kuorensa, mutta eivät tiedä, mitä sisällä on. Ei sanontaa ”sisäinen kauneus on ulkoista tärkeämpää” ole turhaan keksitty, vaan se on ihan totta. Ei sitä hoeta vain siksi, että ”rumat” ihmiset voisivat saada lohtua ja kokea itsensä kauniimmiksi.
Ei se niin mene.
Emme voi luokitella rumia ja kauniita ihmisiä. Kuka sellaisen luokittelun tekee? Ei kenelläkään ole valtuuksia sellaiseen. Ei jokin ihmisjoukko voi määritellä kauneuden tai rumuuden kriteerejä. Kauneus on katsojan silmässä ja jokainen on kaunis omalla tavallaan. Olisi tylsää, jos kaikki näyttäisivät samalta. Erilaisia ihmisiä löytyy maailmasta yhtä paljon kuin täällä on ihmisiä, koska jokainen on erilainen yksilö. Usein erilaisuus kammoksuttaa, koska se on erilaista. Siitä ei tiedetä eikä siitä puhuta. Siksi myös kiusaamista esiintyy, joka on ehdottoman väärin. Kenenkään ei pitäisi tulla kiusatuksi, kukaan ei ole oikeutettu sellaiseen kohteluun oman itsensä takia. Myönnän, että olen nähnyt kiusaamista varsinkin yläasteen aikana, mutta olin niin ujo, etten uskaltanut puuttua siihen.
Olin pienempänä koulussa hyvin ujo ja pienikokoinen tyttö. Kotona olin vilkas ja puhuin taukoamatta. 

Olin ihan normaali lapsi, joka ei halunnut tehdä itsestään numeroa. En halunnut olla huomion keskipisteenä. Se ei johtunut siitä, että olisin hävennyt itseäni, se oli vain jonkinlainen suojamekanismi. Oli helpompaa olla hiljaa kuin avata suunsa ja kertoa mielipiteensä. Kiusatuissa ihmisissä oli jotain erilaista kuin valtaosassa koululaisista, mutta ei se silti oikeuttanut kiusaamaan heitä. Olisi ollut parempi, jos heidän olisi annettu olla sellaisia kuin he ovat. Sen sijaan heille aiheutetaan elinikäiset arvet kiusaamisella ja minusta tuntui pahalta katsoa sitä. Tunsin itseni heikoksi, kun en uskaltanut tehdä asialle mitään. Oli vähemmän paha olla kiusaamatta ja hymyillä ujosti kiusatuille kuin mennä heidän puolelleen.
Olin niin ujo, etten olisi uskaltanut ruveta kiusaamista vastaan yksin. En olisi kuitenkaan toisaalta halunnut, että opettajat olisivat alkaneet tyrkyttää minulle seuraa, koska ei se olisi ollut aitoa ystävyyttä. En halunnut feikkejä ystäviä, jotka eivät oikeasti halunneet viettää aikaa kanssani. Yksinkin oli parempi.

En syytä itseäni siitä, että olin koulumaailmassa hieman kuoreeni vetäytyvä. Olin aito ja välittävä ystävä niille, jotka sen ansaitsivat. Minulla oli muutama hyvä ystävä, jotka ovat säilyneet läpi elämän ja he ovat ansainneet minun välittämiseni ja aidon ystävyyteni. Sitten oli muutamia ystäviä, jotka eivät osoittautuneetkaan ystävikseni, vaan hylkäsivät minut radikaalisti, kun aloitimme yläasteen. Sitten oli muutama, jotka vain pikkuhiljaa hävisivät ympäriltä. Huomasin olevani joka päivä koulussa yksin. Kun äiti kysyi kotona, miten koulussa meni ja kenen kanssa olin, vastasin: ”Vähän kaikkien kanssa.” Se oli totta, sillä niin minä tein. Olin vähän kaikkien kanssa, mutta en varsinaisesti kenenkään kanssa. Yritin esittää, että olin joidenkin seurassa, mutta hetken kuluttua huomasin jääneeni yksin. Se tuntui todella pahalta. Niinpä istuin yksikseni välitunnit penkillä, pidemmät ruokavälitunnit seuraavan tunnin luokan edessä käytävässä ja tunnit itsekseni peränurkassa piirrellen pulpettiin. Tai no, en piirtänyt pulpettiin, vaan paperiin. Olin liian kiltti sotkemaan koulun omaisuutta, vaikka ei minun piirrokseni niiden satojen piirustusten keskellä olisi merkinnyt mitään.



Ryhmätöitä tein yleensä kahden pojan kanssa, jotka viettivät paljon aikaa kahdestaan sekä myöhemmin yhden hieman massasta erkaantuneen tytön kanssa. He kaikki osoittautuivat mukaviksi erilaisuudestaan huolimatta ja toisen pojan tunsin lapsuudesta, koska he asuivat naapurissamme. Hän oli edelleen sama ihminen, vaikka olikin kasvanut niistä ajoista. Minun seuraani ei ollut tunkua, mutta muun muassa he eivät juosseet karkuun.
Tykkäsin kirjoittaa tunnilla, vaikka kaikki muut valittivat, etteivät he jaksa. Tajusin oppivani kirjoittamalla ja se oli minulle helppoa. Kirjallinen tuotos oli minulle luonnollinen tapa ilmaista itseäni. Minua ei nähnyt perjantaisin kylällä rellestämässä, vaan minä sen sijaan olin juoksulenkillä. Se oli minulle helpompaa kuin ahtautua väkisin muottiin ja mennä muiden mukana sinne, minne en itse halua mennä. Kirjoitin paljon tekstejä omasta päästäni. Minulla on niitä valtavasti kansioissa, kaikki tallessa. En vain ole antanut ikinä kenenkään lukea niitä. En kenenkään, en ikinä. Nyt annoin kesäksi Marille luettavaksi minun kirjallisen, päänsisäisen tuotokseni. Se on kirjan paksuinen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun annoin kenenkään lukea niitä. Se tuntuu hieman ahdistavalta, mutta Mari on toistaiseksi kehunut sen ammattimaista kieltä ja antanut muutamia korjausehdotuksia.

Suullinen ulosanti kehittyi ajan kanssa, kun tulin rohkeammaksi saadessani oikeita kavereita seiskaluokan keväällä rinnakkaisluokan tytöistä, jotka olivat samassa liikunnan ryhmässä. Olin selvinnyt ensimmäisestä vuodestani yläasteella yksin siihen asti ja minun oli kasiluokan alussa vaikeaa käsittää, että he haluavat oikeasti olla kanssani. He eivät kadonneet pikkuhiljaa ympäriltäni, vaan he odottivat minua ruokalassa ja minä odotin heitä, he pyysivät minut seuraani välitunnilla, kun vetäydyin varmuuden vuoksi omaan kuoreeni sivummalle ja heitä oikeasti kiinnosti, mitä minulle kuuluu. Aluksi vetäydyin huomaamattomasti pois paikalta ja myöhemmin he kysyivät, mihin lähdin. En oikein osannut vastata. Ajattelin, että he eivät halua minua seuraansa ja lähdin pois. Sen sijaan he olivat ihmeissään siitä, minne olin yhtäkkiä lähtenyt. Vähitellen aloin luottaa siihen, että he eivät lähde luotani pois, vaan tiedän, että minulla on jokainen koulupäivä paikka, minne mennä. Vaikka olin tunneilla peräpulpetissa hiljaa ja viittasin silloin tällöin avatakseni suuni, välitunneilla selitin päiväni kulusta kavereideni kanssa sydämeni kyllyydestä, nauroin maha vääränä ja koin olevani osa jotakin. Tuntui, että vihdoinkin kuulun johonkin ja minut hyväksytään tällaisena kuin olen.

En oikeastaan ollut edes ymmärtänyt, mikä minussa oli vikana. Ei minussa varmasti ollutkaan mitään vikaa. Kukaan ei sanonut suoraan, miksi he eivät ole enää kanssani, vaikka ala-asteen lopussa vannoimme yhdessä, ettemme jätä kaveria ja pidetään yhtä, kun siirrymme isoon kouluun yläasteelle. Kaikki vain katosivat ympäriltäni ja koin itseni ulkopuoliseksi ja heikoksi. Silti olin mieluummin yksin kuin lähtisin epämääräisten porukoiden seuraan. En koko yläasteen aikana maistanut tupakkaa enkä alkoholia. Olin vain se pieni, hiljainen ja ujo tyttö, joka tykkäsi hiihtää ja juosta. Loistin aina juoksutestissä, kun olin tytöistä paras ja kaikki pojatkin mukaan lukien kolmanneksi paras koko koulussamme, jossa oli kuitenkin 300 oppilasta ja hiihtotunneilla ehdin hiihtää 3 kierrosta pururataa, kun osa ei ehtinyt edes pururadalle asti. Seiskaluokan päätteeksi meidän piti kirjoittaa jokaisen luokkalaisemme paperille, millainen hän on kenenkin mielestä. Minun paperini oli täynnä adjektiiveja:

”Mukava
Kiva
Hyvä hiihtäjä
Urheilullinen
Hiljainen
En oikein tunne”.

Kukaan ei tuntenut minua kuorta syvemmältä. Kukaan ei tuntenut minua oikeasti. Olin vain hiljainen tyttö, joka oli hyvä urheilussa ja silloin, kun avasin suuni, olin ilmeisesti ihan mukava. Olin luonnostani laiha ja myös se aiheutti päänvaivaa pienelle seiskaluokkalaiselle tytölle. Kuitenkaan en koe, että itsetuntoni olisi ollut huono. Tiesin oman paikkani, vaikka aliarvioinkin itseni. En kokenut olevani muiden arvoinen ja siksi pysyttelin mieluummin etäämmällä, etten ole muiden tiellä. Samaan aikaan, kun vietin jokaisen koulupäivän yksin, sain hiihdon kautta paljon uusia ystäviä naapuripaikkakunnilta. Viikkoni kohokohta oli, kun pääsin treenaamaan heidän kanssaan Vieremälle ja en kokenut itseäni yksinäiseksi, koska minulla oli kuitenkin ihmisiä, jotka viihtyivät seurassani. Minulla oli kavereita, joilla oli minulle merkitystä ja joille minulla oli merkitystä.

Urheilu oli henkireikäni ja se muovasi minusta tällaisen ihmisen kuin olen nyt. Ilman sitä en tiedä, missä olisin nyt tai millainen ihminen olisin. Ilman vahvaa rakkautta urheilua kohtaan olisin ehkä ajautunut ns. huonoihin piireihin ja en olisi tällainen ihminen kuin nyt. Tiesin, millainen minä olen ja missä olen hyvä ja se riitti minulle. Jos se ei riittänyt muille, sen ei tarvinnut olla minun ongelmani, vaikka olisin mielelläni ollut jonkun kanssa koulupäivän aikana. Ruokalassa oli melko orpoa istua yksin. Opin kuitenkin näyttämään itsevarmalta, vaikka olin epävarma. Toisaalta se on ihan hyvä taito. Tyyliin: ”Jos et tiedä, mitä tehdä, hymyile ja näytä itsevarmalta.” Tällä mentiin. 

Yläasteen aikana tutustuin myös Mariin ja se oli tavallaan meidän kummankin pelastus. Marista tuli pitkästä aikaa ensimmäinen paras kaverini Terhin jälkeen, jonka olin lukenut sellaiseksi koko pienen elämäni ajan. Sitä hän on edelleen, sillä minun mielestäni ihmisellä voi olla monta parasta kaveria tai monta todella hyvää kaveria. Minulla ainakin on ja olen kiitollinen siitä, että minulla on ollut sellainen aina – silloinkin, kun tuntui, ettei kukaan muu halua olla ystäväni. Kasiluokan aikana aloin näyttää uusille rinnakkaisluokalta saaduille kavereilleni oikean puolen itsestäni ja avasin heille omaa persoonaani. En ollut enää äänekäs, puhelias ja kovaan ääneen naurava, aito ihminen vain kotona ja niille ystävilleni, jotka ansaitsivat nähdä sen puolen minusta. Olin sitä avoimesti myös koulun käytävällä, välitunneilla ja ruokalassa. Minun kanssani oikeasti haluttiin olla eikä minua jätetty ilman syytä ulkopuolelle. Ei ollut yhtä ainoaa syytä, miksi minut olisi sysätty pois. Oli ollut vain tekosyitä, mutta en ikinä saanut oikeaa syytä.
Lähdin rippileirille näiden ihmisten kanssa ja se oli onnistunut ripari. Kasiluokan alussa pelkäsin, etten tiedä, mille leirille lähden ja olenko siellä yksin. Sen vuoden aikana tajusin saaneeni oikeita ystäviä, joille riitin tällaisena. Rippileirillä vastaavanlaiseen kuvailevaan korttiin kuin seiskaluokalla, sain adjektiiveja:


"Puhelias
Hauska
Ystävällinen
Kaunis
Nauravainen
Urheilullinen".


Adjektiiveja oli varmasti enemmänkin, mutta muutos niiden sisällössä lämmitti mieltäni. Tällainen ihminen minä olin ja muut näkivät minut sellaisena. Pystyin antamaan osan persoonaani ulospäin, koska minulla ei ollut mitään syytä vetäytyä kuoreeni. Minä olin sittenkin ihan hyvä tyyppi. Nämä kaverit ovat säilyneet tähän päivään saakka ja olen kiitollinen heille jokaisesta hetkestä! ♥

Urheilun parista saadut ystäväni ja yläasteen jälkeen lukiossa saadut ystäväni eivät meinaa uskoa, että olen joskus ollut hiljainen ja ujo. Mutta minä olin. Nykyään en tunnista niitä puolia itsestäni ainakaan sellaisessa merkityksessä, jossa ne yleensä ymmärretään. En koe muuttuneeni ihmisenä yläasteesta, olen vain saanut rohkeutta ja hyväksyntää olla oma itseni – ja juuri tällainen minä olen ollut. Aiemmin minulla ei vain ollut rohkeutta olla sellainen kaikkien edessä. Ne ihmiset eivät tunteneet minua ja näkivät vain kuoreni, mutta tiesin, että minusta kasvaa vielä vahva ja peloton tyttö. Vaikka en olisi koolla pilattu, niin minussa on sitäkin enemmän päättäväisyyttä ja temperamenttia.
On helpottavaa voida olla sellainen kuin on. Kaikkien ei tarvitse olla puheliaita ja äänekkäitä, vaan yhtä hyvin voi olla rohkea, vaikka olisikin ulospäin hiljainen ja ujo. Myös sellaiset ihmiset ovat mahtavia kavereita – huomasin sen itse, kun aloin viettää yläasteella välitunteja yhden hiljaisemman tytön kanssa, joka istui usein ruokavälitunnit itsekseen. Olin saanut jostain niin paljon rohkeutta, että uskalsin mennä hänen luokseen. Meistä tuli hyviä kavereita ja näen häntä vieläkin aina kuin ehdin. Aika harvoin, mutta lähetin hänelle onnittelukortin ylioppilaaksi pääsyn johdosta ja pyrin näkemään häntä edes kerran vuodessa. Silloin tuntuu kuin aikaa ei olisi mennyt kauaakaan, sillä juttu luistaa ajankulusta huolimatta, koska meillä on säilynyt se yläasteen aikana rakennettu side.
Nyt lukiossa olen rohkeampi ja varmempi. Uskallan paremmin mennä yksinään olevien ihmisten luo, koska he tuskin pahastuvat siitä. Otimme sen tavoitteeksi Marin kanssa ja he osoittautuivat myös mukaviksi persooniksi. Ensimmäisen kerran lähestyminen oli vaikeaa, mutta toisella kerralla jo paljon helpompaa. Tuntui oikealta lähestyä heitä, vaikka ei tiennyt miten. Loppupelissä se ei ole rakettitiedettä eikä siihen vaadita ihmeitä.

Tiedän, miltä tuntuu olla yksin. Jos joku olisi tullut juttelemaan minulle silloin yläasteella, niin voin sanoa, ettei siihen olisi tarvittu paljoa. Edes pelkkä ”hei” olisi riittänyt luomaan keskusteluyhteyden ja tunteen siitä, että joku haluaa tulla seuraani. Kun liikuntatunnilla rinnakkaisluokan tytöt pyysivät minua joukkueeseensa tai kanssaan syömään, se oli minulle todella iso juttu. Ei siihen tarvittu sen enempää. En halunnut sääliä, vaan hyväksyntää ja sitä sain. Haluan, ettei kukaan tuntisi samaa halua vaihtaa luokkaa ja samaa alemmuuden tunnetta kuin itse tunsin ja siksi halusin osoittaa, ettei minulle ole ihan sama. Minä välitän. ♥


Halusin jakaa tämän täällä blogissa päälisin puolin, koska tiedän, että paljon useampi kuin osaamme kuvitella kamppailee samojen asioiden kanssa. En ole ennen lukiota kehdannut puhua aiheesta, koska luulin, että se tekee minusta heikon. Vaikka sain kavereita yläasteen loppuajaksi, minusta tuntui silti, ettei minulla ole tulevaisuutta kotipaikkakunnalla. Halusin yhdistää urheilun ja opiskelun – ja ennen kaikkea halusin pois Kiuruvedeltä. Halusin aloittaa puhtaalta pöydältä sellaisena ihmisenä kuin olen ilman, että kellään olisi minua kohtaan ennakkoluuloja. Kukaan ei tuntenut minua siellä ja sain tutustua ihmisiin omana itsenäni ja ennakkoluulottomana. Sen ansiosta olen saanut elämäni parhaat lukiovuodet Pihtiputaan lukiossa ja saanut elämän mittaisia ystäviä, joista en tule päästämään irti. Eivätkä hekään aio, koska olen tuntemisen arvoinen. Joiden mielestä en ole, se on heidän häviönsä. 

Kun aina voimat ei riittäny mulla,
nää sanat mun ois pitäny kuulla:
Ne on nähnyt vasta kuoresi
eikä vielä tiedä mitä sisälläs on
Nyt leuka pystyyn, et saa säikähtää
tai piiloon vetäytyä
Susta kasvaa vielä vahva peloton

Tää on meille hiljasille ja epävarmoille
Sä peittelet mitä sä oot
Leuka pystyyn niin löydät vielä oikeille reiteille
Älä peesaa vaan mukaudu vaan
ei kukaan muu saa sun liekkiäs tukahduttaa

Potentiaali vasta oottaa toteutumistaan
Kaikki on mahdollista kun löytyy rohkeus julistaa
Sun tarinas ei tuu päättyy tähän
Pikkujäbä pidä pää kylmänä.

Oikeastaan saan olla kiitollinen heille, jotka eivät olleetkaan oikeita ystäviäni. Heidän ansiostaan opin tuntemaan itseni – sen, kuka minä olen ja millainen minä olen – ja heidän ansiostaan opin tunnistamaan ne ihmiset, joihin voin oikeasti luottaa ja jotka oikeasti välittävät minusta. Huomasin, että minullahan on oikeastaan aika kauniit kasvot. Ja pitkät ripset, monella ei ole sellaisia. Silmäni ovat erikoisen väriset, sellaisia ei tapaa jokaisella. Nenänikin on oikeastaan ihan sievä, se ei ole liian iso. Jalkani ovat urheilun muokkaamat ja elämä näkyy lukuisina mustelmina säärissäni, mutta pidän jaloistani. En pidä pitkistä varpaistani, mutta pitkät ja sirot sormeni ovat melko kivat. Minulla on myös kaunis, suora hammasrivistö ja niitä koristaa kaunis hymy ja sirot kasvonpiirteet.
Revin kynteni rumiksi, mutta onneksi ne eivät määrittele ihmistä - korkeintaan kynsien repijäksi, jos ei muuta. Olen melko hoikka ja ohut, mutta tällainen minä olen. Tajusin, että olen hoikkuudestani huolimatta melko vahva nuori nainen. Sairastin ysiluokalla vaikeaa mykoplasmaa ja se vaati vahvuutta ja sitkeyttä. Sain myös osan aiemmin ympäriltäni kadonneista ihmisistä takaisin ja vietin myös heidän kanssaan aikaa välitunneilla. Se ei tuntunut väärältä, vaan annoin heille anteeksi. Kaikki tekevät virheitä. Vaikka he satuttivat minua jättämällä minut yksin, en halunnut vihoitella siitä ikuisesti. Muutaman kanssa taas en ole kovin montaa sanaa seiskaluokan jälkeen vaihtanut. Maailmassa on tarpeeksi vihaa ja katkeruutta. Positiivisuudella päästään pitkälle. Siihen asti olin vain vältellyt heitä, mutta kun he osoittivat haluavansa olla edelleen kavereitani, en kieltäytynyt. Onneksi en.

En tiedä, olisinko ilman minut ulkopuolelle sulkeneita ihmisiä tutustunut ikinä niihin ihmisiin, joiden kanssa vietin loput yläasteajastani ja joiden ansiosta yläasteesta jäi minulle ihan hyvä mieli – vaikka olin iloinen, kun se sivu oli käännetty ja edessä oli uusi alku – ja olisinko oppinut olemaan oma itseni ja ennen kaikkea avaamaan suuni myös kodin ulkopuolella. Ehkä sen oppimisesta oli jotain hyötyä, vaikka nykyään läheiset ihmiset toivovat välillä, että osaisin pitää suuni välillä kiinni! Silloin minulla on jokin naseva vastaus, jonka sanottuani nauran ja hymyilen. Koska uskallan hymyillä. Minulla on kuitenkin aika kaunis hymy. Minulla ei ole mitään syytä peitellä sitä.
Niin kuin ei sinullakaan siellä ruudun takana! :)

ps. Kiitän vielä kaikkia ihania ystäviäni tuesta ja välittämisestä vuosien varrella! ♥
pps. Painelkaa nappeja jos luitte, tykkäsitte tai osui ja upposi ja niin edelleen. Ja kommentitkin ovat sallittuja, jos herätin ajatuksia. =)*
ppps. Kiitos tästä kampanjasta! Sen ansiosta sain ajatuksen kirjoittaa tästä aiheesta. 

#girllikeme #uskallanhymyillä

~ Heidi