"Älä anna illuusion mennä pääsi sisään"

Heipparallaa! Sain idean tähän postaukseen jo yli kuukausi sitten, mutta sattuneesta syystä minulla ei ole ollut aikaa kirjoittaa, koska olen vain lukenut pääsykokeisiin ja valmistellut juhlia. Ei minulla nytkään paljoa ylimääräistä aikaa ole, koska päivät menevät töissä, illat treeneissä ja viikonloput milloin missäkin, mutta jostain välistä saa revittyä aikaa – ainakin lepopäivänä sitten. Ja töiden ja treenien välisenä aikana on aina hetki aikaa. 

Facebookin muistoista huomasin kesäkuun alkupuolella, että olin vuosi sitten kirjoittanut – voisiko sanoa yllätyksellisen vastaanoton saaneen – tekstin, "Uskallan hymyillä". Siihen sain inspiraation Janni Hussin ja Lotta Hintsan nuorten tyttöjen itsetuntokampanjasta sosiaalisessa mediassa, jossa kehotettiin nuoria naisia ottamaan itsestään aito hymykuva. Instagram täyttyi tuolloin paljolti hyvän asian vuoksi otetuista selfieistä, jossa nuoret naiset hymyilivät ja kuvia oli ilo katsella. Silloin mietin, että voi kunpa ihmiset tajuaisivat hymyillä joka päivä; eivät vain silloin, kun joku julkkishahmo pistää kampanjan pystyyn ja kehottaa heitä tekemään niin. Toki itsekin siihen osallistuin hyvän asian puolesta ja inspiroiduin kirjoittamaan aiheesta blogiin. Minusta kuitenkin harvemmin saa kuvaa, jossa en hymyile hammashymyä.

Mietin, että voisin kirjoittaa jonkinlaisen postauksen aiheeseen liittyen ikään kuin edellisen merkkipäivänä. Ei minulla ollut kuitenkaan ideaa, kunnes muistin edellä mainitun Jannin blogista lukemani postauksen"Älä anna illuusion mennä pääsi sisään". Se oli minusta todella ajankohtainen ja hienosti kirjoitettu teksti aiheesta, joka ei koskaan katoa ”muodista”. Tajusin, että se on aihe, joka inspiroi minua kirjoittamaan.
Ja tässä nyt yritän jotakin runoilla siinä toivossa, että jotakuta ajatukseni kiinnostavat.

Janni käsitteli blogitekstissään someilluusiota eli sosiaalisen median aiheuttamaa illuusiota siitä, miltä pitäisi näyttää ja millainen pitäisi olla. Keskiössä oli nimenomaan se, miten paljon Instagram-kuvilla voidaan valehdella tai miten sosiaalisen median käyttö voi mennä yli. Jos yhden kuvan valmistelemiseen ja julkaisemiseen menee tuhottomasti aikaa, se ei ole enää normaalia. Janni kertoi omia kokemuksiaan fitness-ajoiltaan; kuinka hän selasi tuntikausia muiden kilpailijoiden kuvia ja vertasi niitä omiinsa – ja koki suurta tyytymättömyyden tunnetta itsestään. Hän koki, ettei hänen vatsalihaksensa erotu samalla tavalla kuin kilpakumppaneiden tai reidet eivät ole yhtä lihaksikkaat tai peppu ei yhtään niin muodokas, vaan hän on pelkkä lauta heidän rinnallaan – vaikka todellisuudessa hän näytti aivan samalta kuin he. Hän kertoi hyvin siitä, miten sokeaksi omalle itselleen voi tulla. Voin allekirjoittaa sen myös itse, vaikkei minulla samanlaisia vakavia ongelmia itsetunnon ja syömiseni kanssa olekaan ollut. Mutta silti samanlaisia ajatuksia on ollut ja nimenomaan vertailua toisiin, joka korostuu varsinkin yläasteaikana, kun jokainen kasvaa eri tahtiin. Uskon, että lähes kaikki voivat samaistua siihen.
Minä kasvoin normaaliin tahtiin, mutta sinänsä hitaasti, koska muutokset eivät näkyneet samalla tavalla kuin joissain muissa. Nyt olen sinut asian kanssa, mutta silloin se oli arka asia. Onneksi rakkaus urheiluun piti minut järjissäni ja itsetuntoni hyvänä. Joidenkin kohdalla urheilu voi olla tie kontrolloituun syömiseen ja liikkumiseen - ja joku saattaa vielä tehdä ohjelman, jonka avulla laihtua. Minun kohdallani ei onneksi ajauduttu sellaiseen eikä siihen ollut edes huolenaihetta tai pelkoa missään vaiheessa. Urheilu oli prioriteetti elämässäni ja en olisi ikinä vaarantanut sitä aiheuttamalla itselleni syömishäiriötä. Urheilu piti minut sopusuhtaisena eikä minulla ollut syytä muuttaa sitä - saati hoikistua lisää. Joskus hoikkuus oli se asia, johon olisin halunnut muutosta. Olisin halunnut vähän muotoja muuttumatta kuitenkaan lihavaksi. 

Janni otti esille myös kuvien ottamisen ilman pullisteluja ja pullisteluiden kanssa tai huonossa tai hyvässä valossa – näillä asioilla on suurikin merkitys siihen, miltä kroppa näyttää. Ei kuitenkaan ole kovin tervettä järjestellä kuvaustilannetta tuhottomia aikoja vain yhden kuvan vuoksi, joka todellisuudessa ei kerro mitään todellisuudesta, vaan on kaukana siitä.
Vaikka Janni itse on ollut mukana fitness-meiningissä, hän myös kritisoi sitä jyrkästi ja kertoo rehellisesti omissa kirjoituksissaan kokemuksistaan behind the scenes, vie lukijat sen fitnesskuplan sisään – eikä koko touhu vaikuta enää yhtään niin hohdokkaalta. Todellisuus on paljolti dieettejä, yliterveellistä syömistä, ei repsahduksia, ahdistuneisuutta, syömishäiriöitä, tyytymättömyyttä itseensä, korostunutta itsekontrollia ja pahimmassa tapauksessa johtaa sairastumiseen. Janni itse kertoo fitness-touhun karuista puolista blogissaan, eivätkä suurikaan osa hänen kokemuksistaan ole sellaisia, mitä haluaisin itse kokea tai kenenkään muun kokevan sen vuoksi, että sosiaalinen media aiheuttaa tyytymättömyyttä omaan kehoonsa. Olisiko mahdollista järjestää fitness-kilpailu, jossa sosiaaliset mediat kiellettäisiin ajanjakson ajaksi, kukaan ei näkisi toistensa valmisteltuja ja täydelliseksi valotettuja ja pullisteltuja kuvia? Mitä jos Instagram-kuvien muokkaamisen sijaan käytettäisiin se aika treenaamiseen ja itsensä hoitamiseen? Ei niitä kuvia pitäisi julkaista muita kauniita, täydellisen kropan omaavia kilpailijoita varten. Pitäisi tehdä asioita itseään varten, koska maailma on tehty meitä varten. Kokonaisuus saattaisi pysyä todennäköisemmin kasassa ja ohjakset itsellä. Olisi mahdollisuus olla itsensä herra. 

 

En tiedä, olenko yksin ajatukseni kanssa, mutta minusta Janni on paljon kauniimpi ja terveemmän näköinen kuvissa, joissa hän ei ole viimeisen päälle treenattu jokaista lihasta myöten, vaan on urheilullinen, terve nuori nainen. Miten luonnonkaunis hän onkaan! Mitä mieltä te olette?
En ole itse henkilökohtaisesti koskaan ymmärtänyt fitnestä. En ymmärrä, miksi urheilusta pitää tehdä niin tarkkaa, että kaikki syödään vaa’an kautta ja koskaan ei saa herkutella. Minusta nuoret naiset ovat paljon kauniimpia, kun he ovat terveen näköisiä, juuri sellaisia kuin he ovat luonnostaan. Urheilullisuus on kaunista ja tervettä, mutta sekin voi mennä liian pitkälle. Syömishäiriöt ja vaaka eivät kuulu terveeseen urheilulliseen elämäntapaan enkä haluaisi altistaa itseäni sellaiseen vapaaehtoisesti. Onneksi se ei ole käynyt edes mielessäni. 
On kai fitness-touhussa varmaan hyviäkin puolia, mutta itse en siinä kovin paljoa sellaisia näe. Se tuntuu minulle teennäiseltä, vaikka en omasta kokemuksesta tiedäkään, mitä kaikkea se sisälleen oikeasti sulkee. En vain näe niitä viimeiseen terään treenattuja nuorten naisten epäterveen näköisiä kroppia terveyden symbolina, en ollenkaan. Se ei näytä eikä tunnu terveeltä, varsinkin, jos tietäisin, mitä kaikkea sen julkisuuskuvan taustalla on tehty – eivätkä kaikki keinot kestä päivänvaloa.
Totta kai moni haluaa lihaksia ja olla hoikka ja kaunis - niin minäkin halusin. Se on inhimillistä, ettei koskaan olla itseensä täysin tyytyväisiä. On kuitenkin taitolajinsa oppia rakastamaan itseään virheistään ja puutteistaan huolimatta. Kauneuttakin on monenlaista. Usein käsitetään, että meikattuna on kaunis. Ei silloinkaan välttämättä hullummalta näytä, mutta kun vielä ymmärtäisi, miten kaunis voi olla ihan luonnostaan. Itsekin on joskus vaikeaa käsittää, miten voin poikaystäväni mielestä näytän ihan yhtä hyvältä aamulla, kun avaamme ensimmäistä kertaa silmät, kuin nukkumaan mennessäkin – vaikka olenhan nukkunut ja hiukset ovat kuin hamppukasa. Kuitenkin itse pysähdyn välillä miettimään, miksi minun pitäisi meikata, kun näytän ihan hyvältä ilmankin. En kuitenkaan kiellä sitä, etteikö ole joskus kivaa laittaa vähän ripsiä (ja nyt kun osaan muutakin, niin mikä ettei). On kiva näyttää välillä erilaiselta ja erottua vähän joukosta. Pääasiassa erotun kuitenkin muilla tavoin kuin meikillä tai vaatetuksella – erotun persoonallani. Teen sillä vaikutuksen ihmisiin. 

Meikittä ja meikin kanssa on eroja, en kiellä sitä. Näytänhän minäkin erilaiselta ilman meikkiä ja meikin kanssa. En kuitenkaan mene sanomaan, kumpi näistä on parempi. Meikitön kuva on otettu heti aamulla herättyäni (huomaatte varmaan Minni Hiiri-paidasta, en käytä sitä normaalisti :D), mutta naamataulu "muotoutuu" hieman päivän aikana eikä se näytä (tai tunnu) enää samalta kuin heti aamulla. 

Someilluusio on niin teennäistä ja ahdistavaa, koska sitä alkaa helposti kuvitella, että muut näyttävät sellaisilta aina – vaikka kuvien taustalla voi olla valtavasti kuvan valmistelemiseen käytettyä aikaa, josta kukaan ei tiedä mitään. On turhaa stressata asioista, joille ei itse voi mitään, vaan sen sijaan vaikuttaa niihin, joihin voi vaikuttaa. On tärkeämpää haalia ympärilleen ihmisiä, jotka saavat tuntemaan kauniiksi ja tuovat onnellisuutta elämään huolimatta siitä, miten pahalle korkkiruuville jotkut vääntävät itsensä peilin edessä saadakseen peppunsa ja päänsä mahtumaan samaan kuvaan – joka jo kuulostaakin mahdottomuudelta. Siltä se myös näyttää, kun osaa vain katsoa kuvia kriittisesti. Harva yläasteikäinen nuori kuitenkaan osaa.

On myös fakta, että jotkut ovat luonnostaan hoikkia tai toiset luonnostaan pyöreämpiä – eikä siinä ole mitään väärää. Kaikilla on erilainen ruumiinrakenne, jota ei voi muuttaa, mutta lihaskuntoonsa ja "kokoonsa" voi kuitenkin vaikuttaa esimerkiksi liikkumalla ja syömällä terveellisesti ja ennen kaikkea terveesti. Minun mielestäni terveeseen syömiseen kuuluu mahdollisuus joskus lipsua muotista ja herkutella hyvällä omallatunnolla – se tuskin tulee tavaksi tai ei kaada maailmaa - silloin tällöin on vain kiva vähän repäistä. (Pakko mainita, että syön juuri jäätelöä vaniljakastikkeella, nam).
Syöminen on niin elintärkeä asia, ettei siitä saa tulla ahdistavaa toimenpidettä, vaan sen on oltava nautintoa tuova asia sen lisäksi, että se vie nälän pois. Ihmisellä on nälkä siksi, että elimistö tarvitsee energiaa eikä siitä tunteesta kuulu opetella tykkäämään. Sitä pitää oppia toki sietämään, jotta voi selvitä elämästä, mutta syömisen välttely ja nälän siirtäminen ei lukeudu enää terveeseen syömiseen. (Tästäkin nälän siirtämisestä voidaan olla myös toista mieltä, nimittäin me Marin kanssa sanomme aina ruokailun jälkeen mahat täynnä, että ”ei tämä vie nälkää pois, se vain siirtyy ja tulee takaisin parin tunnin päästä.” :D) Sitten taas syödään!

Vaaka-asiasta puheen ollen, halusin ottaa havainnollistavia kuvia tähän liittyen; kuvasin vaa’an lukemat heti aamulla herättyäni ja syötyäni aamupalan, jonka senkin näette oikein kuvattuna – onkohan siinä nyt kalorit juuri oikein laskettu? ;) Huom. Ruuat eivät menneet vaa’an kautta, vaan ihan mikron ja leivänpaahtimen kautta. ;) PLUS HUOMHUOM! Söin lisäksi vielä sämpylän, koska halusin. Kaikkia varmaan kiinnosti ja ette olisi selvinneet ilman tätä tietoa. :D

Aamupalan jälkeen punnitsin itseni uudestaan – ja kappas kummaa! Paino on noussut! Suorastaan yllättävää! ;o Mutta niin sen kuuluu tehdä, jotta pysyy hengissä, mikä on varmasti jokaisen ensisijainen tavoite. Ei paljon stressaa, kun ei edes näy missään. :Dd No joo. Yritän vain kuvastaa tällä sitä, että oli kyse vaa’an kautta syömisestä eli ruokien punnitsemisesta vaa’alla tai itsensä punnitsemista vaa’alla jokaisen ruokailun jälkeen ja sitten energiamäärän pakonomaista kuluttamista - kumpikaan ei ole oikein. Ruokailun jälkeen paino nousee, koska mahassa on ruokaa, jonka juuri söit. Ei se kuitenkaan jokaisen ruokailun jälkeen päivä toisensa jälkeen lisäänny niin, että pian sitä painaa aamulla 70 kiloa. Kyllä se myös kuluu, jos kuitenkin liikkuu. Ei se sillä tavalla toimi, että kaikki vaan kertyy kertymistään. Kaikki varmaan myös ymmärtävät sen.
Itsestäni tuntui oudolta punnita itseäni aamulla ja ottaa siitä kaiken lisäksi KUVA ja viimeistään sitten, kun tein saman syötyäni!! Minulle tuli sellainen olo, ettei tämä ole yhtään tervettä tai normaalia, mutta toitotin itselleni, että teen sen vain tätä postausta varten enkä minä ole seonnut. :D On pelottavaa, miten itselleen voi tulla sokeaksi, mutta pelkkä lavastettu kuva vaa’an lukemista tuntui ahdistavalta ajatukselta saati ajatus siitä, että tiedottaisin koko somea siitä, että painoin tänäaamuna 60,0 kiloa. Ketä edes kiinnostaa? :D Itse asiassa edes minua ei kiinnosta. :Dd

Jannilla oli hienoja havainnollistavia kuvia kirjoituksessaan, joten ajattelin itse havainnollistaa myös omaani. Ero on vain siinä, etten osannut toteuttaa tyypillistä someilluusiota vääntämällä itseäni korkkiruuville ja mahduttamalla peppuani ja päätäni samaan kuvaan näyttämättä täysin idiootilta ja naurettavalta, joten totesin, että nyt saadaan tyytyä ihan normaaleihin seisomakuviin. Muuhun en kykene, sorge. :D Kuvasin itseni sortseissa ja urheiluyläosassa sen vuoksi, että näissä kamppeissa voisin lähteä myös lenkille. Bikinikuvia minusta ei tule, vaikka niissä toki rannalle menisinkin ja sellaisia on sosiaalinen media pullollaan. Sitä voi tulla sitten vaikka sinne rannalle katselemaan, mutta nettiin sellaisia kuvia ei eksy. :)

Minä olen luonnostani hoikka, mutta urheilun kautta minullekin on tullut lihaksia ja vahvuutta kroppaan. 
Yleensä tavoitellaan hoikkuutta ja ollaan dieeteillä, jotta saadaan kiloja pois ja päästään ”kesäkuntoon”. Ihmettelen kuitenkin sitä, miksei voisi olla kesä-, talvi- tai syyskunnossa joka päivä? Miksei voisi tehdä sitä itseään varten joka päivä, eikä muita ihmisiä varten? Miksi se pitäisi toteuttaa jokavuotisena "projektina", jota ei kuitenkaan koskaan saavuta? Miksei sitä omaa ihannetilannetta voisi tavoitella joka päivä, ympäri vuoden? Itselleni on elämäntapa elää niin, että näytän aina kutakuinkin itseltäni eikä painoni juurikaan heittele vuoden aikana. Ei ole mahdollisuutta näyttää samalta kuin joku toinen, mutta ei meidän tarvitsekaan näyttää samalta.
Vastoin hoikkuuden ihailua, myös itse hoikkuus voi aiheuttaa epävarmuutta, vaikka yleisesti kuvitellaan, että hoikkuus on onnellisen elämän avain. Kuitenkin omalla kohdallani allekirjoitan enemmänkin tämän kohdan – vaikka olen aika varma siitä, että me kaikki olemme joskus ajatelleet olevamme lihavia, vaikka emme olisikaan. Joskus tulee vain syötyä niin paljon tai mahaa turvottaa, niin tuntee olevansa kuin pallo, jonka voisi vierittää mäeltä alas eikä edes tuntuisi missään. Mutta kyllä – silloin tällöin on luonnollista tuntea itsensä palloksi eikä se tee kenestäkään syömishäiriöistä. Minä tunsin itseni pari vuotta sitten useinkin palloksi, kun mahani oli jatkuvasti turvonnut ja toimi poikkeuksellisesti. Sitä kyllä tutkittiin ja sain siihen apua, eikä se ole enää sellainen jatkuvasti. 

Itse olen kuitenkin aina ollut hoikka. Yläasteella olin ohut ja laiha joka puolelta ja silloin nyt mikä tahansa aiheuttaa epävarmuutta omasta kehostaan. Sain kuitenkin lihaksia urheilusta ja kun aloin käydä salilla, niin tikut jalkani muuttuivat lihaksikkaammiksi ja ruipelot käteni vahvemmiksi. Olin vahvempi kuin mitä päällepäin näytin, niin fyysisesti kuin henkisesti. En ole kuitenkaan koskaan ajatellut olevani ruma, vaan pidin itseäni ihan riittävän nättinä. Lukiossa löysin itseni ja hyväksyin sen, millainen olen ja olin selvinnyt vaikeasta ajanjaksosta mykoplasman kourissa. Sain pudonneen painoni takaisin ja olin taas omissa mitoissani. Olin edelleen hoikka, mutta en alipainon rajoilla. Silloinen paino olisi voinut olla minulle normaali, jos en olisi urheillut ja minulla ei olisi ollut lihasta, joka painaisi enemmän kuin läski, mutta olin urheilija ja se oli viisi kiloa normaalipainoani vähemmän. Olen edelleen enemmänkin hoikka urheilija kuin roteva, joten olin silloin liian kevyt kilpaurheilutaustaani ja omaan normaaliin tilanteeseeni nähden. Huomatkaa, että yksilöllisiä eroja on ja kaikille optimipaino ei suinkaan ole sama. Oma optimitilanne on hyvä tiedostaa ja tuntea, jotta pysyy terveenä. 

  

Kuvissa on väliä 5 vuotta ja toki siinä ajassa myös luonnollista kasvua tapahtuu. Olin kuitenkin pituuskasvuni kahdeksanteen luokkaan mennessä kasvanut, joten sinänsä jonkinlaista vertailua voi tehdä. 9-luokalla sairastin mykoplasman, jonka aikana painoa lähti viitisen kiloa. Loppujen lopuksi kokokuvia on aika vähän ja nämä kaksi kuvaa ovat hyvin erilaisia, koska toisessa on päällä enemmän vaatteita kuin toisessa ja asento on hieman eri, mutta kuitenkin seison suht suorassa kummassakin. Ysiluokan kuvaa katsoin joskus ihmeissäni, koska jalkani ovat niin tikut. Totta kai niissä myös lihasta on, koska urheilin kuitenkin kovasti tuolloinkin. Mutta kädetkin ovat aika riukut ja ihmettelen suuresti, miten kykenin silti toisinaan hyviin tuloksiin sairasteluistani ja mahdollisesta voiman vähenemisestäni huolimatta. 

Joskus osui silmään tällainen artikkeli Facebookissa, jossa oli listattu ylös harkitsemattomia lausahduksia luonnostaan hoikille ihmisille, joita he eivät kuitenkaan haluaisi kuulla, koska ne eivät lisää varmuutta omasta kehosta. Usein ajatellaan, että ylipainoisten painosta ei saa huomautella, niin sama pätee myös toisinpäin. Alipainokin voi olla arka asia. Artikkelissa oli koottu mm. tällaisia fraaseja:

"Raajasi ovat kuin tikut."
”Söisit joskus jotain."
"Kai syöt muutakin kuin salaattia."
"Olet niin hoikka, että voit käyttää mitä vaatteita tahansa."
"Todellisilla naisillahan on muotoja."
"Näytät kyllä vähän anorektiselta."
"Eihän kukaan voi oikeasti olla noin laiha ihan luonnostaan."
"Voit varmaan syödä mitä haluat."
”Sinun ei todellakaan tarvitse treenata."
"Sinä et todellakaan tiedä millaista on painon kanssa kamppailu."
"Kyllä se aineenvaihduntasi jossain vaiheessa hidastuu."
"Kehosi on kyllä aika poikamainen."
"Miten voit edes olla noin hoikka?"

Näiden asioiden kuuleminen ei luonnostaan hoikalle ole välttämättä mieltä nostattavia, vaan sitä vastoin mieltä latistavia. Itsekin olen joitakin näistä kuullut - joskus on tuntunut kivalta, joskus taas tuntunut enneminkin siltä, että on vääryys näyttää siltä. Suurin asia, jonka olen nähnyt ongelmana on se, etten ole niin muodokas. Tiedän, että olen hyvä juuri näin ja joku voisi ihailla hoikkuuttani - enkä voi muuksi muuttua. Olen kaunis ja kuvailisin itseäni iloiseksi ja positiiviseksi energiapakkaukseksi, mutta silti välillä oma riittävyys epäilyttää. Se on kuitenkin inhimillistä - vaikka jokseenkin turhaa, sillä jonkun toisen mielestä sellaiset huolenaiheet ja hölmöt kysymykset ovat tilan viemistä hyviltä ja realistisilta ajatuksilta, koska sellaisilla ajatuksilla ei ole mitään järkiperää. Ihmeellisiä asioita tapahtuu ja sellaiset laittavat miettimään, miten hienoa olisi nähdä itsensä edes kerran rakastamiensa ihmisten silmin – ja muuttaisiko se omaa käsitystä itsestään tai auttaisiko se huomaamaan oman kauneuden, hyvät puolet ja riittävyyden – aitouden, joka itsestä hehkuu ulospäin. Osaan olla läsnä, vaikken tee itsestäni numeroa. Olen kuullut, että kiinnostuksen minua kohtaan herättää se, että hymyilen aina vastaan tullessani, nauran itselleni ja muiden jutuille aidosti ja olen positiivinen siitä huolimatta, että kaikki ei mene niin kuin niiden kuuluu. Kaikki ei mene niin kuin elokuvissa, mutta tiedän, että läheisiäni kiinnostaa, selviänkö tai jaksanko minä. Kaikki eivät jaksaisi samanlaista vuoristorataa.

Ja luultavasti toinen ihminen ei edes huomaa niitä ”puutteita”, mitä itse ajattelee sellaisina. Pitää vaan muistaa, että


Sinä olet kaunis. Olet hyvä juuri tuollaisena kuin olet.


Pitää muistaa, että ihannevartalo on vain median luoma illuusio siitä, millainen pitäisi olla. Hyvin harva mahtuu siihen illuusioon, jossa naisella täytyy olla rako reisien välissä, muodokas peppu, lantiota kapeampi siro vyötärö, isot tissit, kuvauksellinen naama, ei mitään pigmenttivirheitä ja kiiltävät hiukset – ja näyttää vielä luonnolliselta. Meitä on moneksi – ja kaikki olemme ihania juuri sellaisina, moninaisina ihanaisina naisina ja miehinä. Me voimme luoda itse oman unelmavartalomme ja päättää, mikä on itsellemme riittävän täydellinen. Täytyy vain muistaa, ettei kukaan ole täydellinen! =) 

Janni puhui myös nuorten tyttöjen mediavillityksistä, joissa reisien väliin pitää jäädä rako tai lonkkaluiden töröttää maatessa sekä uusimmasta villityksestä, jossa pitää mahtua A4-kokoisen paperin taakse. Itse en ole näihin "haasteisiin" juurikaan törmännyt, mutta en ihmettele, vaikka tällaisia ”haasteita” olisikin. Itse olen sinänsä iloinen siitä, että yläasteaikanani ei ollut vielä Facebookia pahempia sosiaalisia medioita ja Instagramista ei ollut tietoakaan. Sain elää nuoruuteni enemmän rauhassa kuin nykynuoret.

Janni totesi omassa postauksessaan, että tällä perusteella hän on kai ylipainoinen, koska ei mahtunut itsekään paperin taakse. En minäkään mahdu – eikä kenenkään tarvitse mahtua!! On ihan sairasta olla paperin paksuinen ihan sama mistä päin katsottuna, varsinkin jos kasvava nuori tai nuori aikuinen yrittää pitää itsensä niin hoikkana, että mahtuu paperin taakse ja pitää sitä normaalina! En tiedä, kuka asialla viitsisi edes kehuskella tyyliin: ”Mahdutko sinä paperin taakse?” Oma reaktioni olisi ehkä ennemminkin ”Ööö” ja loisin hämmentyneitä katseita miettien, onko kyseinen henkilö ehkä seonnut. Luultavasti olisikin.
On paljon kiinni omasta ajatusmaailmasta, lähteekö tällaisiin mukaan vai pystyykö hyväksymään itsensä sellaisena kuin on ja pitämään itsestään huolta tervein keinoin. Kilpaurheilu on joskus kaukana järkevästä, mutta minulla ei ole koskaan ollut ongelmia syömisen kanssa. Treenin jälkeen on nälkä ja ruokaa on saatava!! :D
Liikunnan pitää olla jotain muutakin kuin kalorien polttamista. On ilo nähdä, kun on liikunnan iloa. En olisi voinut tulla onnellisemmaksi, kun maastojuoksukisoissa omissa harjoituksissani kulkenut 9-vuotias tyttö tulee litimärkänä vesisateesta pukuhuoneeseen kertomaan minulle, että oli toinen. Hän empi lähtemistään, koska epäili, ettei jaksa juosta kyseistä matkaa. Hyppäsin saman tien halaamaan häntä ja onnittelemaan, vaikka tämä tyttö oli aivan märkä. Siinä oli sitä välitöntä iloa ja tekemisen riemua, joka saa minutkin jaksamaan, vaikka oma urheilu-ura on täynnä vaikeuksia, jotka estävät itseäni kokemasta tuon tunteen, joka on minulle kuitenkin todella tuttu. Aito ilo oli käsin kosketeltavaa ja näen näissä nuorissa vähän nuoremman itseni. Mutta kuten sanoin, itselleen tulee sokeaksi. On kuitenkin yllätyksellistä huomata, että olen edelleen sellainen iloa puhkuva pieni tyttö, vaikka olen jo 20-vuotias nainen. Aina on syitä tehdä asioita. Olen viime aikoina kuullut usein tämän: "Ei pidä miettiä sitä, mitä on menetetty, vaan mitä on jäljellä." Ja jäljellä on paljon asioita, vaikka meitä ihmisiä on niin monessa eri tilanteessa. Jollekin toiselle kyseinen lausahdus tarkoittaa jotain aivan muuta, mitä jollekin toiselle. Ja se saa olla niin. 

Some on kiva juttu niin kauan, kun siitä ei tule pakkomiellettä. Instagram on paljon täynnä kaikkea kuvamateriaalia, koska se on sovelluksen idea. Se on kuvasovellus. Sherlock, totta kai siellä on kuvia.
En silti ole innoissani pikkuveljeni päästämisestä sinne edes 13-vuotiaana, joka toimii ikärajana. Ja tiedän, että siellä on paljon nuorempia, jopa alle 10-vuotiaita tenavoita, joille ei ole kehittynyt minkäänlaista mediakriittisyyttä. He eivät tiedä sitä edes sanana.
Nuorien mediakriittisyys ei ole kehittynyt samalle tasolle kuin esimerkiksi minun, vaikka en sano, etteikö media vaikuttaisi meihin kaikkiin. Se on osa meidän yhteiskuntaamme ja sen kanssa on opittava elämään vuorovaikutuksessa.

Ei ole merkityksetöntä, millaisia kuvia me laitamme sinne. Me isommat toimimme nuoremmille esimerkkinä – vaikka kuten Janni sanoi; ei meidän tarvitse olla kaikkien somea käyttävien nuorten moraalinvartijoita ja äitihahmoja ja miettiä kaikkea nuorempiemme näkökulmasta. Lapset oppivat nykyään entistä nuorempana näkemään väistämättä kaikenlaisia asioita netissä. Se on hyvä, mutta myös huono juttu. Hyvä periaate on kuitenkin se, että laittaa someen sellaisia kuvia, mitkä voisi näyttää äidilleenkin. Kuulostaa ehkä moraalinvartijan lausahdukselta, mutta itsellä tämä periaate toimii hyvin, vaikka minulla ei käy mielessäkään laittaa sinne tuohon määritelmään sopimattomia kuvia.

Voin ihan hyvin mennä vaikka heti näyttämään Instagram-tilini kuvat äidilleni. Elämäni on kuitenkin jossain muualla kuin virtuaalimaailmassa ja haluan elää sen jossain muualla kuin täällä bittiavaruudessa. Kivoista tapahtumista ja sattumuksista on mukavaa päivittää, mutta sen ei pidä olla pääasia – se on vain osa kokonaisuutta. Ennemmin elän sen hetken, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että rakastan kuvia. Rakastan kuvia, jotka tallentavat jonkun tietyn hetken ja se voi kertoa enemmän kuin tuhat sanaa. Vaikka en julkaisisi kuvaa, tykkään silti ikuistaa asioita.
Kaiken ei tarvitse olla Instagram-matskua - tai sitten asian voi ajatella niin, että oma elämä on yhtä materiaalia, jota kertyy joka päivä. Jokainen päivä voi olla Instagram-matskua, koska jokaisessa päivässä on kiitollisuuden arvoisia asioita, joista postata muille. Se ei silti tarkoita, että kaikkea tarvitsee kertoa. Jotkut asiat on hyvä pitää itsellään. Niistä jää kivoja muistoja, vaikka edelleen tärkeimpiä muistoja ovat ne, jotka ovat jossain muualla kuin arkistoissa tai koristavat Instagram-tiliä. Ainiin, ja sitten ne feedi-asiat. Täytyy tehdä Instagram-tilistä niiden kuvien avulla tietynlainen kokonaisuus, lisätä tietynlaisia kuvia tietyssä järjestyksessä, jotta kuvat näyttävät hyvältä kokonaisuudelta. Koko ajan pitää olla visio. Ei postata sellaisia kuvia, mitä tahtoo, vaan sellaisia, mikä sopii feediin. Sitä minä en taas aivan ymmärrä, mutta ei ole varmasti ensimmäinen eikä varmasti viimeinen asia, jota en ymmärrä. 

Tärkeimpiä muistoja ovat kuitenkin ne, jotka ovat sydämessä. 
Kuvilla on aina mahdollisuus hävitä tai tuhoutua syystä tai toisesta. Se ei silti poista kuvaamisen iloa ja mahdollisuutta ikuistaa hetkiä. Pitää elää siinä hetkessä eikä miettiä "entä jos". 
Niitä muistoja me emme koskaan unohda eikä kukaan voi viedä niitä meiltä pois, joiden varmuuskopiot säilömme turvalliseen paikkaan, josta kukaan ei niitä saa.

Sydämeemme. 

Toivon kommentteja ja ajatuksia teiltä lukijoilta. =) ♥

-Heidi xx

England/Brighton 17.4.2016

Moikka! Reissupostaukset alkavat olla loppusuoralla, mutta vielä muutama kohde Englannissa on käymättä läpi. Englanti oli meidän final destination, mutta ei suinkaan tarkoittanut sitä, että kommelluksilta vältyttäisiin! Toisena päivänämme lähdimme junalla Brightoniin, jonne on tunnin matka. Matkalla ihmettelimme, että miksi asemien tauluilla lukee, että junaliikenne voi olla ajoittain ruuhkainen. Sitten katsoimme tarkemmin taululla juoksevaa tekstiä, niin siinä kerrottiin, että Brighton Maratonin vuoksi junaliikenne voi olla ruuhkainen. Siinä vaiheessa manattiin, että ei voi olla totta!! Oltiin viime vuonnakin Brightonissa silloin, kun siellä oli Brighton Maraton emmekä silloinkaan tienneet, että siellä oli sellainen tapahtuma, vaan huomasimme sen vasta paikan päällä ihmismäärästä ja siitä junien ruuhkaisuudesta.
Nytkään meillä ei ollut aavistustakaan tapahtumasta, joten ihmettelimme, mikä todennäköisyys on olla kahtena vuonna peräkkäin juuri silloin ulkomailla, juuri silloin Englannissa, juuri silloin Brightonissa juuri siihen aikaan, kun siellä on Brighton Maraton. Sanoisin, että hyvin pieni - varsinkin, kun tänä vuonna olimme Brightonissa ja Englannissa myöhemmin kuin viime vuonna, joten ajankohtakaan ei ollut sama. Emme olisi mitenkään voineet osata aavistaa sitä! Sen vuoksi emme vieläkään Marin kanssa tiedä, miten vilkas kaupunki Brighton on normaalisti. :D Ei siellä kuitenkaan normaalisti ihan niin paljoa ihmisiä ole.

Muutama muukin oli liikenteessä tuona päivänä! Ihmisten kannustus ja läsnäolo on käsin kosketeltavaa ja uskomatonta, koska ei Suomessa näe ihmisiä samalla tavalla kannustamassa reitin varrella. Kaiken lisäksi sama "Go Team Panda!"-kannustuslakana oli tien ylityksen kohdalla kuin viime vuonnakin. Nostalgisiä fiiliksiä. Rannalle pääseminen oli taas astetta vaikeampi homma, koska tie oli juoksutapahtuman vuoksi suljettu ja ihmisten piti alittaa tai ylittää tie vaihtoehtoisia reittejä käyttäen.

Veljekset kuin ilvekset Brighton Pier -kävelylaiturilla. Yllättävän asiallinen kuva meistä (ne muut olivatkin pahemman luokan kaksarikuvia ja irvistyksiä :D)

Joku jäbä oli tehnyt pyörän renkaasta itselleen soittimen ja soitti hassun kuuloista musiikkia, se oli tosi siistiä! Kaikkea sitä näkeekin täällä katujen varsilla.

Ostettiin vähän jotain välipalaa (valmiit hedelmärasiat tai salaatit sekä banaanit olivat kavereita reissun päällä) ja käytiin vielä tsekkaamassa kauppakeskus ja second hand shopit. Mentiin ihan rauhassa, kunnes oltiin käyty kaikkialla missä aioimme ja kysyttiin Emmiltä, monelta niitä junia lähti. Emmi sanoi, että 12 yli lähti seuraava ja sitten kysyttiin, paljon kello on. Se oli sen verran, että meillä oli 14 minuuttia aikaa joutua siihen. Emmi kertoi, että matkaa on noin kilometri ja keretään, jos juostaan. No, niinpä me juostiin ja koska ihmisiä oli "muutamia", pujottelimme ihmismassassa perätysten kiitäen kamalaa kyytiä, sanoen "sorrya" jotta ihmiset väistävät, nauraen ja suomea puhuen ja voimme vain kuvitella, miten hulluilta näytimme (ja ennen kaikkea kuulostimme) paikallisten korviin. Ei vaan paljon stressaa, kun kukaan ei tunne ja meillä on oma secret language, #suomifinlandperkele! ;)

Oltiin ajoissa asemalla, mutta juna oli lähtenyt etuajassa, koska se oli niin ylitäysi, ettei sinne varmastikaan mahtunut enää yhtään ihmisiä, joten turha odottaa viimeistä lähtöaikaa. Emme halunneet jäädä odottelemaan tunniksi seuraavaa, joten katsoimme, mitä muuta on tarjolla. Tarjolla oli juna, joka meni Seafordiin, mutta jos vaihtaisimme Lewesissä, pääsisimme Oreen menevään junaan, josta voisimme jäädä pois Hastingsissa (tai St Leonard Warrior Squarella, lausukaa niin kuin kirjoitetaan koska se on meidän sisäpiirivitsi:D)
Juna oli kuitenkin niin täysi siltikin, että jouduimme seisomaan, mutta onneksi matkaa oli vain muutaman aseman verran, mutta niin paljon, ettei sinne kävelisi. (Vaikka parempi etten sano kun en oikeesti tiiä, odottakaa vaan seuraavaa postausta, sen jälkeen kukaan ei enää sano, että "sinne ei voi mennä kävellen" :DDd)

Lewesissä odottelimme jatkojunaa 20 minuuttia auringonpaisteessa ei-huonojen ympäröimänä, joita Mari ja Emmi arvostelivat. :DDd Porukkaa oli sielläkin varmasti samoissa aikeissa, joten menimme ajoissa odottamaan junaa, jotta mahdumme tarpeen tullen tunkemaan itsemme sisään. Onneksi juna oli kuitenkin sen verran tyhjä, että pääsimme istumaan loppumatkan ajaksi, koska se olisi pitkä matka seistä junassa.
Lewesistä tuli jonkun junamatkan aikana (ettei olisi ollut juuri tämä) meidän oma sisäpiirivitsi (niitä tuli aina junamatkojen aikana, koska junassa tuli aika paljon oltua), kun juna pysähtyi odottamaan toista junaa ja seisoimme paikallaan ihan parin sadan metrin päässä meidän poisjääntiasemastamme. Sitten minä huokaisin: "Please." Emmi kysyy kohta: "Mistä sinä sen luit?" Ihmettelin, että mitä ihmettä, en minä lukenut mitään mistään! Sitten Emmi toteaa: "Miksi sinä sanoit Lewes?" Sitten purskahdettiin nauruun ja sanoin: "Minä sanoin please, en Lewes!" Sen jälkeen naurettiin aina "Emmi please" sijasta "Emmi Lewes nyt", koska alettiin vitsailla niistä toistensa synonyymeina. Kyllä, meillä on halvat (tai siis ilmaiset) huvit ja kukaan ei kestänyt meitä, kun tulimme takaisin majapaikkaamme, mutta sekään ei yllättänyt, että siellä menoa riitti.

Matkalla isäntäperheeseen piti kuvata hieno värikäs talo! ;) #vainenglantijutut

Ja meidän huoneessamme odotti kaaos, koska vain George ja kaappi-jutut. :D Please, don't ask. George keksi mennä oikealla kuvassa sijaitsevaan kaappiin ja tyhjentää sen KAIKEN sisällön lattialle meidän patjan ja tavaroiden päälle. Seuraavana päivänä "kotiintulon" jälkeen ei kyllä naurattanut, kun George tuli innoissaan penkomaan kaappia ja Emmi kantoi sitä roikottaen ulos huoneesta saaden potkun mahaansa. :D Tämä oli ehkä ensimmäinen, mutta ei suinkaan viimeinen kerta. :DDd

Tässä oli meidän toinen päivä Englannissa ja se vietettiin Brightonissa. Seuraavassa postauksessa on luvassa #veljetonirti ja #veljetseikkailee ja #vainheidiemmijamarijutut #partemmi- kategoriaan kuuluvia tapahtumia ja näistä on koko ajan puhuttu, ettette niistä nauramatta selviä! Seikkailemme siis Eastbournessa ja meno olikin sen mukaista. (Huom. Paikka on pienempi kuin paikat, missä olemme seikkailleet tähän mennessä, mutta ei se sössiminen sitä katso :DDd)

See you soon! Nyt minulla on aikaa, kun pääsykokeet ja juhlat on selätetty! Fiilis ihan rairairai, mulla on taas elämä! Ihanaa.
Seuraava videokin toivon mukaan valmistuu pikapuoliin, niin pääsette seikkailemaan meidän kanssa lisää Amsterdamiin ja Brysseliin!

-Heidi

England/Hastings 15.-16.4.2016

Hellurei! Palailen nyt ensimmäisen Englanti-postauksen parissa, koska sain juuri luettua pääsykoemateriaaleista tehneet muistiinpanoni läpi ja en jaksa aloittaa heti uudestaan. Alkaa muutenkin jo hajottaa, mutta pääsykokeet ovatkin perjantaina, joten enää kauaa ei tarvitse kestää. Kiirettä on pitänyt juhlajärjestelyjen ja sen lisäksi armottoman lukemisen kanssa. Olen päättänyt osata kaiken ja sen mukaan olen päntännytkin. Toivottavasti sitten oikeastikin osaisin jotakin ja osaisin vastata kysymyksiin. Ainakaan työnteon määrästä sen ei pitäisi jäädä kiinni, mutta en nyt sano kun en oikeesti tiiä. :D
Majoituimme Englannissa oloaikanamme Hastingsissa Emmin isäntäperheessä, koska Emmi siellä taas oli. Mentiin siis kylään ja perhe otti meidät kuin omat tyttönsä sinne asumaan jo toista kertaa. Kiitokset heille, vaikka tuhannesti kiittelimme pois lähtiessämmekin.

Kävimme Alexandra Parkissa tsekkaamassa, onko naama tallella. (Tosiaan jotkut saattaa muistaa viime vuodelta tämän naama puussa -episodin... Lämmöllä muistellen tapausta), kun Heidi näki tuossa puussa linnun naaman, mutta Emmi ja Mari näkivät vain puun, josta oli leikattu oksa irti. Siinä on edelleen linnun naama, ihan selvään eikä sitä tarvitse mitenkään hakemalla hakea, että näen sen. :D En tiedä näkeekö kukaan muu siinä yhtään mitään, mutta minulla onkin tunnetusti vilkas mielikuvitus. :D

Englannin mäet ja kivat rappuset East Hillille... :D

Perinteisen ensimmäisen päivän Hastingsin kiertelyn jälkeen menimme Emmin suosittelemaan Pelicans Cafe -ravintolaan syömään kotitekoiset hampurilaisateriat ja olivat kyllä älyttömän hyviä!! Hintaa oli 10 puntaa eli noin 15 euroa ja samalla hintaa ei välttämättä Suomessa samanlaista ravintolatason ateriaa saisi. Ilma oli kuitenkin melko viileä ja jouduimme syömään ulkona, joten meinasi olla hieman kylmä! (lue: jalat kohmeessa:D)

Tosiaan lauantaipäivä Hastingissa oli kylmä, pilvinen ja englantilaiseen tapaan saimme myös vesisateen niskaamme suunnistaessamme Bohemia Roadia Emmin ohjeilla (joista ei ottanut mitään selvää ja päättelimme lopulta oikean reitin vuoden takaisella kokemuksellamme, joka rajoittui yhteen kertaan kyseisen reitin kävelemiseen) ja löysimme kuntosalin.

Euroopan matkallamme oli muuten hyvät säät, joten pitihän meidän nyt Englannissa tyypillinen sää kokea. Nyt se sentään enteili sadetta, koska mahdollista olisi myös, että sade alkaa ihan tyhjästä ja loppuu ihan tyhjästä. Mari osti kuuman kaakaon ja minä lämmitin mukin kyljessä sormiani, mutta muuten hytisin, koska kaakaota ei ollut minulle tarjolla. Muina päivinä saimmekin nauttia auringonpaisteesta ja upeasta säästä (tosin englantilaiseen tapaan tuulisesta sellaisesta!)

Asda-nimisestä ruokakaupasta bongasin Heidi-suklaata, joka oli kaiken lisäksi maidotonta! Ostin sitä kaksi levyä ja vielä lisää toisena päivänä, koska se oli kaiken kukkuraksi parempaa kuin kotona oleva maidoton suklaa! Hyvä löytö ja nimikin osui kohdilleen. ;) Suklaapaloissakin luki "Heidi", joten sain kerrankin luvan kanssa sanoa, että kyllä, siinä on minun nimeni.
Ostin myös Hmv-levykaupasta kaksi levyä 10 punnalla. Papa Roachin F.E.A.R ja Shinedownin Amaryllis. Ei huonoja sanoisinko.


Tässä meidän ensimmäinen päivämme Englannissa Hastingsissa. Olimme täällä 5 päivää ja joka päivä olimme jossakin eri paikassa, paitsi viimeisen päivän vietimme ihan Hastingsissa isäntäperheessä, koska iltapäivällä oli lähtö juna-asemalle ja kohti Gatwickin lentokenttää. Mutta ei kiirehditä vielä sinne asti, sillä Veljien seikkailu Englannissa on vasta alkutekijöissään! Voi kuule, niitä jatkotekijöitä todellakin odotellessa.

Ette selviä niistä nauramatta. Never forget.

-Heidi