Uusi alku

Hellurei ja hellät tunteet! Nyt on hyviä uutisia ja paljon kaikkea uutta ja jännittävää tulossa. Odotan sitä kaikkea kuitenkin innolla! Nyt on aika kääntää neljän vuoden jälkeen uusi sivu elämässä ja uusi alku on starttaamassa uudessa paikassa.

Eli siis, moni on varmasti sosiaalisista medioista nähnyt, että pääsin kouluun! Todella pääsin fysioterapialle Oulun ammattikorkeakouluun. Sanoin jo ennen esivalintakoetta, että minähän menen kouluun, ottakaa tai ette. No, esivalintakokeesta jäi niin epävarma fiilis, että aloin pelätä etten pääse edes valintakokeeseen ja koko unelma kaatuu tyhmään esivalintakokeeseen netissä, joka ei todellisuudessa kerro mitään siitä, sovellutko alalle vai et. Luin esivalintakokeeseen Euroopan reissun jälkeen kuin hullu ja uskon, että aineisto-osio meni hyvin. Äidinkielen luetunymmärtäminenkin tuntui menneen hyvin. Mutta englannista ja matikasta en tiedä. Niissä todennäköisesti sössin. Englannin luetunymmärtäminen oli sen verran helppo, että ymmärsin kyllä pointin. Väittämät olivat oikein/väärin-väittämiä, joissa oli helppo valita väärä. Matikassa osasin laskea osan, vaikka kyseessä olikin melko peruslaskuja. Osan arvasin, mutta kaikkeen vastasin. Olisin voinut valita myös "En tiedä" ja siitä ei olisi tullut pisteitä ollenkaan, mutta ei olisi mennyt miinuksiakaan. Vääristä vastauksista sakotettiin ja se meinasi koitua turmiokseni. Pääsin nipinnapin esivalintakokeesta eteenpäin ja hihkuin onnesta, kun kutsu valintakokeeseen ilmestyi sähköpostiin eräs kaunis kesäpäivä. Saattoi kyllä sataakin, en todellakaan muista.

Kun sain kutsun, tiesin, että nyt on tilaisuuteni. Nyt voin tehdä sen, mitä minun täytyy ja näyttää, että minut on valittava. Esivalintakokeella ei ollut enää mitään merkitystä ja viis veisasin enää ajatustakaan koko kokeelle. Se oli rasittava ja tyhmä uudistus, mutta helpottaa valinnantekoa, kun niin montaa ehdokasta ei ole enää tulossa valintakokeisiin.

Olin iloinen kutsusta, mutta innostus haihtui hitusen, kun huomasin pääsykokeiden olevan 3.kesäkuuta. Lakkiaiset Putaalla 4.päivä ja juhlat 5.päivä. Putaalle oli mentävä edellisenä päivänä Maaritin luokse yöksi ja oli sovittu, että mennään tyttöjen kanssa pitsalle vielä kun kanadalainen vaihto-oppilas Annakin oli Suomessa. Ette sitten yhtään parempaa päivää keksineet?! Really.

Ei auttanut kuin tyytyä siihen ja järjestää asiat niin, että menen torstai-iltana Onnibussilla Ouluun valmiiksi ja menen seuraavana aamuna ammattikorkealle. Janne vei minut sinne ennen seitsemää ennen töihin menoaan, joten olin siellä niin aikaisin, etteivät ovet olleet vielä edes auki. Janne toivotti minulle onnea kokeisiin ja raahauduin vaivalloisesti ulos, pelon ja jännityksen sekä mielenkiinnon ja ilon sekaisin tuntein tallustin kohti ulko-ovea. Sain seisoa hetken ulkona ovien avauduttua vasta seitsemältä (onneksi en ollut yksin, vaan siellä oli toinenkin aikainen ihminen:D) ja istua sitten sisällä tunnin ennen kuin kello oli edes kahdeksan ja sen jälkeen alkoi nimenhuuto ja ennakkotehtävien ja opiskelijalomakkeen kerääminen ja meidät jaettiin ryhmiin. Minä olin ryhmässä viisi ja minun ryhmätilanteeseeni oli aikaa parisen tuntia. Istuin pääasiassa vain paikallani ja aloin jutella vieressäni istuvalle tytölle. Hän oli mukava ja myös käynyt lukion neljään vuoteen ja pelasi lentopalloa (joten Pihtipudas ei ollut mitäänsanomaton piste Suomen kartalla). :D
Tylsyys siinä meinasi iskeä, mutta lopulta kello käveli ja alkoi ryhmätilanne, joka ei ollutkaan yhtään sellainen kuin odotin. Keskustelutilanne, jossa uskoin olleeni melko vahvoilla. Oletin kuitenkin jotain liikunnallisempaa. Minulla oli ajatuksia ja mielipiteitä, mutta en jyrännyt muiden mielipiteitä ja ajatuksia omillani. Osaan keskustella melko hyvin ja en tiedä, mitä olisin voinut tehdä toisin. Sen jälkeen täytettiin yksilötehtävälomake ja yksi kysymys oli englanniksi, johon vastasin oikein mielelläni. Mietin sitä kirjoittaessani, että on jo ilta ja kerron samaa asiaa Annalle, kun olemme pitsalla. Yksilötehtävä meni mielestäni myös hyvin, riippuu mitä siinä arvioitiin.

Sitten koitti enää aineistokoe, joka oli monivalintakoe. Olin varautunut kirjoittamaan esseevastauksia, joten tietoni jäsentely oli extrahyvä monivalintakokeeseen. Tuntui, että osasin vastata kaikkeen, mietin vain muutamaa kohtaa kauemmin, ettei muisti reistaa ja anna väärää vastausta. Koe tuntui melkein liian helpolta ollakseen totta ja luulin sössineeni, koska ei se voinut tuntua noin helpolta. Päälisin puolin pääsykokeista jäi hyvä fiilis ja en tiennyt, mitä olisin tehnyt toisin. Yleensä se on hyvän merkki, jos ei tiedä, mitä seuraavalla yrittämällä tekisi toisin, jos tämä ei riitä. Luin niin paljon, että kaikki sanoivat, ettei se siitä ainakaan jää kiinni, koska enempää ei enää voi lukea. Ja ehdin kuitenkin tehdä treenit ja elää suhteellisen normaalisti, vaikka kaikki ylimääräinen aika menikin lukemiseen (ja kirjoittamiseen, käsi kiittää). En jaksa kuitenkaan lukea koko päivää putkeen eikä se ole edunmukaistakaan. On vain parempi käydä välillä lenkillä, niin on taas aivot vireässä tilassa jatkaa opiskelua. Kirjoitin ihan tuhottomasti muistiinpanoja samalla kuin luin, koska sillä tavalla opin ja sisäistän asiat parhaiten. Tosiaan käsi vain kiittää ja sormessa alkoi viimeisellä viikolla olla jo rakkoja. Ne olivat sen arvoisia.

Ja jos joku haluaa jonkinlaisen postauksen Oulun fysioterapian pääsykokeista tai vinkkejä pääsykokeisiin ym., kommentoikaa ja ilmaiskaa kiinnostuksenne! Voin yrittää toteuttaa postausta sen mukaan, miten koen osaavani teitä auttaa. :) Mietin vain, koska itse lueskelin paljon netistä vinkkejä ja yritin etsiä kokemuksia Oulun amk:n valintakokeista, mutta niitä löytyi aika harvakseltaan.

Pääsykokeiden jälkeen sain odotella Jannea töistä tunnin verran, koska ne loppuivat aiemmin kuin luulinkaan. Kävin syömässä opiskelijaravintolassa (jossa ruoka maksoi minulle ulkopuolisena ruokailijana hieman enemmän kuin oletin... :D) ja istuskelin aulassa, kunnes kyyti saapui. Sitten lähdimme ajamaan Putaalle ja kävin kurkkimassa meidän entisen kämppämme ikkunasta haikein mielin. Siellä oli minun huonekalujani, jotka jäivät sinne, koska olivat koulun omaisuutta. Mutta ne ovat silti minun. Minun pöytä, minun sänky, meidän keittiön pöytä, minun huone.
Meidän kämppä. Mutta ei enää avaimia, ei päästä sisälle.
Tämän haikean ikkunasta tiirailun jälkeen pölähdin Maaritin kämpälle: "Hello, it's me!" ja siellä oli täysi meno päällä. Englannin ja suomen sekasotku oli käsinkosketeltavaa ja saman tien lähdimme Putaan Pitseriaan (postaus sisältää piilomainontaa; suosittelen!!!). Seuraavana aamuna herättiin viideltä valmistautumaan juhlaan ja aikaa ei ollut yhtään liikaa, vaikka aluksi siltä vaikuttikin. Minä ehdin polttaa sormeni, kun kiharsin Marin hiuksia. (Tosiaan tartuin kihartimen väärästä päästä ajatuksissani ja pari sormea kärtsäsi ja niitä kirveli tosi paljon. Onneksi ne eivät pahasti häirinneet juhlassa ja niistä irtosi nahkaa vasta viikon/parin päästä!)

Lakitus ja juhlat sujuivat hyvin, ei mitään ongelmia. Anna piti hyvästellä, koska hän lähti Amsterdamin kautta takaisin Kanadaan. Oli huikeaa saada ulkomainen ystävä! Oli myös ihanat juhlat kaikin puolin ja ihana nähdä kaikkia sukulaisia ja tuttuja. :) Janne-polosella oli rankka päivä esittäytyä kaikille sukulaisille tuntematta itse ketään ja hyvin harva nimi tai naama jäi varmasti mieleen, mutta kyllä se siitä! ;) Sunnuntaiaamuna kävin kampaajalla, joten selvisin itse paljon vähemmällä. Tarvitsi vain meikata ennen kampaajaa ja mennä mummon luo ja äiti nyöri mekon päälle, joka olikin muokattu versio Wanhojen tanssimekostani. Valmis!

Ennen juhlia sain myös kutsun puhelimitse Oulun hieroja-akatemian haastatteluun, koska se oli minun varasuunnitelmani. Sitä ehdotettiin minulle 26.6. ja lupasin järjestää itseni sinne silloin. Juhannuksen vietin eri tavalla kuin normaalisti, koska olin ensin yön Putaalla, sitten käytiin Saarijärven Lannevedellä Kiimasen Savulenkillä juoksemassa ja se oli jo itsessäänkin kokemus, koska siellä oli NIIN PALJON IHMISIÄ. En ymmärrä, miten sinne on vakiintunut niin iso tapahtuma, mutta siellä oli patikka/kävelysarja mukaan lukien 1100 osanottajaa. Minä juoksin Norttisarjassa 3,5km ja Janne miesten sarjassa 10km. Sää oli kuin morsian - morsiankin voi olla monenlainen, mutta oli todella ihana auringonpaiste ja todella lämmin, joka saattoi olla jollekin myös huono juttu juoksukilpailussa. Minulle se oli kuitenkin hyvä, koska tykkään lämmöstä.
Kuvia isosta juoksutapahtumasta löytyy täältä.

Kilpailumaksuun sisältyi Savun Saunamaailma, jossa on savusauna ihan oikeassa saunassa joen varressa, kelluva sauna joen päällä ja useita telttasaunoja, jotka on pystytetty alueelle nurmikon päälle ja sisään lauteet ja saunakiulut ja vastat. Saunoja oli kuusi erilaista ja peseytyminen tapahtui suhteellisen kylmässä joessa, jossa minäkin heitin talviturkkini! Sekin oli hieno kokemus, koska en ole ennen saunonut tuollaisissa saunoissa!

Sen jälkeen me suuntasimme auton Ähtäriin Jannen vanhempien mökille ja siellä oli heidän muitakin sukulaisiaan, jotka minä näin ensimmäistä kertaa. Lauantaina hiihdettiin 2,5tunnin lenkki ja sunnuntaina poislähtiessä pyörähdettiin Tuurin kautta, niin minäkin näin sen pienen kyläkaupan. ;) Olihan siellä jos minkäkinlaista tavaraa ja jos sieltä ei etsimäänsä löydä, niin pitää olla jo aika vaativa! :D Sieltä meidän piti vielä suunnistaa Putaan kautta Ouluun, joten autossa sai istua paljon ja oltiin määränpäässä puoliltaöin. Minä aloin olla jo aika loppu, mutta onneksi sain jäädä seuraavana aamuna nukkumaan, kun Jannen piti herätä aikaisin töihin.

Sain viettää erilaisen, mutta todella ihanan juhannuksen hyvässä säässä ja seurassa. Toivottavasti tämä ei jää viimeiseksi kerraksi, vaan meillä on vielä monta yhtä ihanaa juhannusta edessä. :)

Maanantaina ja tiistaina meillä oli asuntonäyttöjä Oulussa ja minun piti selvitä niihin Jannen autolla yksin, koska Janne tuli töistä suoraan pyörällä. Ei siitä seurannut mitään hyvää. Katsottiin edellisenä iltana reitti ensimmäiseen näyttöön ja toiseen Janne voi ajaa. No, aamulla minulle soitettiin, että kyseinen asunto on jo annettu toiselle, joten mennäänkin sovittuun aikaan sinne toiseen asuntoon. Olin pulassa, koska ei minulla ollut hajuakaan, miten sinne pääsee. Janne neuvoi minua puhelimessa ja luulin ymmärtäneeni, olin siitä aika varma. Kuitenkin kun H-hetki läheni, alkoi jännittää, mitenkähän mahdan selvitä. Lähdin ajoissa hakemaan autoa tallilta, mutta ongelmat alkoivat heti. En saanut puhelintani mitenkään järkevästi telineeseen kiinni, jotta näkisin siitä jotakin ajaessani. Pudotin sen penkin väliin ja siitä irtosi akku. Ryömin polvillani maassa penkin alla etsien akkua ja asennoista ei tosiaan puhuta, onneksi siellä ei ollut muita ihmisiä, koska voi häpeä. Lopulta sain pitkillä ja siroilla sormillani akun penkin välistä ja käynnistin puhelimen. En saanut sitä mihinkään ja kaiken lisäksi navigointi ei edes toiminut. Ajoin vain sinne minne luulin osaavani tietämättä yhtään, minne olen menossa ja manaten puhelimeni maanrakoon. Yritin operoida puhelinta ajon aikana (turvallisuus ennen kaikkea) ja sammuttelin autoa liikennevaloihin.

Lopulta olin ihan hukassa ja ajoin Nesteelle (josta oli puhe, mutta se oli väärällä puolen tietä) ja soitin Jannelle, että olen ihan helvetin hukassa ja en osaa täältä pois. Janne ei osannut ensin auttaa, koska en tiennyt missä olen, mutta luin lähimmän kadun nimen. Janne ihmetteli, miten ihmeessä olen joutunut sinne, mutta ei siinä auttanut sitä miettiä, vaan antaa ohjeita, miten pääsen oikeaan paikkaan. Näytön alkuun oli muutamia minuutteja ja olin aivan turhautunut. Onneksi Janne oli jo paikan päällä, niin se helpotti minua hieman. Ja jos ette vielä tajunneet, niin Neste ei todellakaan ollut se oikea, josta oli puhe.
Osasin Jannen uusilla ohjeilla (entisistä ei puhuta:D) perille ja yritin koota itseni, koska olin aivan turhautunut eksymisestäni. Vedin hymyn päälle, kun tulin kättelemään välittäjää ja menimme katsomaan kämppää ja sen jälkeen toista. Annoimme kuulema hyvän vaikutelman eikä välittäjällä ollut meistä mitään pahaa sanottavaa. Good.

Janne opasti minut pois sieltä ja osasin mennä pois - olin ennen Jannea, joka tuli pyörällä, niin kuin kuuluikin olla. Eksyminen kuitenkin risoi minua suunnattomasti, vaikka kaikki kääntyi parhain päin. Mutta älähän sano kun et oikeesti tiiä. Seuraavana päivänä osasin mennä asuntonäyttöön ihan ilman eksymistä. Jätin auton K-Superin pihaan ja tallustin Mapsin avulla oikean talon eteen ja näyttö meni hyvin. Tulin takaisin autolle ja näin jo kaukaa kaupan ovien yläpuolella kyltin: "MUISTITHAN PARKKIKIEKON?" No en, kiitos kysymästä.
Manasin itseni maanrakoon ja kävelin kamalaa kyytiä lähemmäksi (en taas halua edes kuvitella miltä näytin kun suu käy itsekseen ja kiidän kohti autoa) katsomaan tuulilasia. Ei kiekkoa, ei sakkoa. Luojan kiitos. Posotin takaisin perille ja kaikki päättyi hyvin.
Koitti iltapäivä ja minun piti mennä hierojakoulun haastatteluun keskustaan. Sovimme Jannen kanssa, että ajan Raksilaan lähelle rautatie- ja bussiasemaa, jonne Janne tulee töistä pyörällä ja ajaa minut sieltä keskustaan, koska ei ole järin turvallista päästää minua yksin hieman vieraalla autolla vieraaseen kaupunkiin ilman navigointia.
Kuitenkin jollain ihmeen keinolla onnistuin ajamaan itseni kello neljän ruuhka-aikaan Oulun keskustaan ja olisitte halunneet olla kärpäsenä katossa, kun lähes huusin autossa väärällä kaistalla: "Miten ihmeessä minä jouduin TÄNNE?! Ei mulla oo hajuakaan minne ajan! Minne mä ajan?! EI JUMALAUTA" ja vaihdoin kaistaa ja posotin Oulun torille, koska en osannut mennä muuallekaan ja siellä olin käynyt kerran talvella. Ajoin toriparkkiin ja yritin soittaa Jannelle. Ei vastausta. Raivosin autossa, että VASTAA NYT ja kohta rukoilin, että Janne auta mua. Kokeilin uudestaan, ei vastausta. Sitten turhauduin ja käänsin päättäväisyysmoodin päälle, nousin autosta ja kävin kattomassa, olenko maksupaikalla. Olin katsovinaan, että parkkikiekko riittää, jätin kiekon ja lähdin päättäväisenä tallustamaan Mapsin kanssa (joka alkoi toimia, kiitoskiitoskiitos) kohti Uusikatua, jonne oli vartin kävelymatka. Eastbournen 10 kilometrin kävelyn jälkeen tämä ei tuntuisi missään ja ratkaisen ongelman itse kävelemällä. Olin jo päättänyt, että tästä EN myöhästy vaikka mikä olisi.

Kun suunnistin kohti kohdetta, Janne soitti ja sanoin, että olen taas ihan helkkarin hukassa, mutta ratkaisin ongelman ja kävelen. Janne sanoi, että arvasi minun eksyneen taas, kun autoa ei näy ja kaksi puhelua tullut. Janne löysi minut pyörällä ja sanoi, että lähestyn kohdetta. Kiitos. Se meni siirtämään autoa sillä aikaa, kun olin haastattelussa. Kaiken lisäksi se oli maksupaikalla ja en todellakaan maksanut mitään. Hyvä Heidi, kävitkö edes autokoulua kun et liikennemerkkejä tunne? Alan epäillä, että joulukortillako ajelen.

Haastattelu meni hyvin ja haastattelija sanoi, että sinähän olet ajoissa. Meinasin sanoa, että älähän sano kun et oikeesti tiiä, mutta tuumin vain, että meinasi olla löytämisongelmia, mutta tässä nyt olen. (Minulla oli ihan kamalan kuuma, kun tulin puolijuoksua ja olin silti 10 minuuttia etuajassa). Parempi niin.
Kävelin samaa reittiä takaisin ja löysin Jannen eri parkista kuin minne auton jätin. Janne epäili, uskaltaako minua laittaa yksin takaisin sieltä keskustasta. Arvelin, että kyllä minä samaa reittiä osaan mennä takaisin. Janne antoi vielä ohjeita ja vakuutin ymmärtäväni ja olin asiasta melko varma. Lähdin ajamaan ja heti ensimmäisessä risteyksessä tuli ongelma: Jannen ohjeet eivät päteneet tai sitten ymmärsin väärin. En voinut jatkaa suoraan, koska autot tulivat vastaan. Se oli yksisuuntainen katu, joten käännyin oikealle, joka oli aivan päinvastainen suunta minne Janne käski kääntyä, mutta en uskaltanut kääntyä vasemmallekaan, koska hämmennyin yksisuuntaisista kaduista. Sain Jannen puhelimen navigoimaan ja se oli onneksi kartalla ja neuvoi minua. Tulin sinne samalle Uusikadulle, missä kävelin hetki sitten. Tuumin, että kyllä minä tästä selviän, ajan vain suoraan ja tulen oikealle tielle. Tulinkin, mutta en hahmottanut risteystä ja ryhmityin väärälle kaistalle ja varmuuden vuoksi ajoin suoraan - kunnes tajusin, että pääsin juuri pois keskustasta ja JOUDUIN SINNE UUDESTAAN. Kyllä minä siinä vaiheessa taas manasin itseni maanrakoon. En mennyt torille, joten olin aivan hukassa ja ilman navigointia en olisi varmaan päässyt ikinä sieltä keskustasta pois. Kiertelin uudet mutkat keskustassa, varoin busseja, ihmisiä ja autoja ja en ajanut kenenkään päältä, törmännyt keneenkään, minä olen ehjä, auto on ehjä ja kukaan ei kuollut ja lopulta pääsin pois keskustasta ja ryhmityin oikealle kaistalle ja posotin tulla sieltä pois.

Siihen vain meni vain hieman enemmän aikaa kuin olisi pitänyt. Janne oli ehtinyt ajat sitten takaisin kämpille, vaikka tuli pyörällä. Minun olisi pitänyt olla siellä paljonkin ennemmin. Ensimmäisenä Janne oli mennyt tarkistamaan, onko auto tallissa. Ei näy autoa eikä näy minua. Ei siis yhtään hyvä yhdistelmä. Se oli mennyt kämpille, avannut koneen ja kirjoitti minulle Facebookissa viestin (puhelin oli minulla), että mihinkähän olen taas mennyt. En tietenkään ajaessa sitä nähnyt tai kuullut, mutta se oli siltä varalta, jos olen taas helvetin hukassa jossain huoltoaseman pihassa miettien, mihin ihmeeseen nyt menisin. Tajusin jo keskustaan ajaessani ensimmäistä kertaa, että menen väärään suuntaan, mutta en tiennyt mikä olisi oikea suunta, joten en viitsinyt kääntyäkään missään. :D
Lopulta tulin ja huokaisin autossa syvään, kun sain virran sammutettua. Still alive, girl. Kun avasin tallin oven, Janne seisoi sen takana ja sanoin: "Ai moi!" Janne kysyi: "Et tainnut tulla ihan suorinta reittiä?" Nauroin, että älä edes kysy. Janne ei meinannut käsittää, mitä epäselvää ohjeissa oli ja miten on mahdollista, että eksyin ja tuleminen kesti noin kauan, mutta pääasia oli, että pääsin perille ja kaikki on hyvin. Paitsi minua ketutti kuin pientä oravaa, koska olin eksynyt ja mokaillut jo niin rankalla kädellä parin päivän aikana, että tein varmaan uuden eksymisen maailmanennätyksen ennätyslyhyessä ajassa.
Äiti tuumi kotona, että minua ei päästetä muuttamaan Ouluun ennen kuin saa ostaa minulle navigaattorin. Yksi huolenaihe kaikilta läheisiltä vähemmän!

Navigaattori tulikin. Ehkä tämä tästä! ;)



Paitsi no, oltiin tässä viimeaikoina hiihtämässä ja alkoi sataa kaatamalla vettä. Ja sitä tuli enemmän kuin mitä on ikinä tullut lenkillä ollessani koko elämäni aikana. Se oli jotain ihan hirveää. Ukkonenkin jyrähteli ja ihan pelotti. Sateen loputtua olin niin jäässä, että järki ei pysynyt enää mukana ja mietin, onkohan turvallisuusriski ajaa autoa niin tärisevänä, kun vaikutti siltä, että on jotain pahemman luokan pakko-oireita. Ja hypotermian rajoilla en muistanut Jannen juomapulloa, jossa oli puhelin ja se oli suojassa auton alla sateelta. Ajoin sen päältä ja puhelin meni rikki. Kyllä minua sekin harmitti ihan kamalasti. Niin paljon, ettei Jannekaan voinut kuin halata minua, koska syyllistäminen ei olisi auttanut enää mitään. Puhelinkin oli vanha, mutta se toimi vielä.
No, eipä toimi enää. Heidi happened ja moni asia muuttui sen seurauksena. :D

Ja siis, saatiin yksi niistä kämpistä, joita käytiin katsomassa ja saatiin vielä itse valita mikä niistä. Toisin sanoen asunto oli minun allekirjoitusta vaille meidän ennen kuin tulokset edes tulivat. Luotin siihen, että pääsen jompaankumpaan vaihtoehtoon. Muita vaihtoehtoja ei ole. En jää kotiin koko vuodeksi, haluan Ouluun. Haluan opiskelemaan ja haluan elämän. :D Silti olin epävarmoin fiiliksin, kun kämppäasiat alkoivat selkiytyä ja tulevaisuus oli vielä ihan auki. Se kuitenkin selkeni perjantaina 1.7. ja kun kirjauduin aamulla Opintopolkuun ja näytöllä luki, että "Opiskelupaikka myönnetty, Oulun ammattikorkeakoulu, fysioterapia", aloin vaan itkeä ja täristä entisestään (tärisin jo sinne kirjautuessani), soitin ihan ensiksi Jannelle ja itkin, sitten soitin äidille ja äitikin alkoi itkeä ja sitten kerroin kavereille Whatsapp-ryhmässä. Olin niin suunnattoman onnellinen koulupaikasta, etten olisi ikinä uskonut olevani näin iloinen siitä, että pääsen kouluun!! :D Luultavasti ensimmäinen kerta elämässäni, kun itken onnesta kun pääsen kouluun! :D

Vuokrasoppari tuli postissa ja rustasin siihen nimeni. Kämpän vakuusvuokrat ja vuokrat on maksettu, sähkösopparit ja kotivakuutukset tehty ja kaikki on valmista muuttoon, joka minulla tapahtuu elokuun alussa. Janne muuttaa jo heinäkuun lopussa entisestä kämpästä, jonka ehti irtisanoa kesäkuun loppuun, niin ei tarvitse maksaa tuplavuokria.
Odotan muuttoa todella innoissani ja en malta odottaa, että pääsen muuttamaaan uuteen ympäristöön! Totta kai se myös jänskättää, koska muutan ihan uuteen kaupunkiin, uuteen ympäristöön, uusien ihmisten keskelle ja uuteen kouluun. Kaikki muuttuu, mutta sentään kolme vanhaa kaveria minulla tulee Oulussa olemaan. Sekä Jannesta on suuri tuki, kun asuu kanssani samassa taloudessa. Totta kai kummankin elämässä tapahtuu muutoksia - ensinnäkin muutto uuteen asuntoon ja ensimmäistä kertaa toisen ihmisen kanssa yhteen. On kummallakin ollut kämppiksiä, mutta meistä tulee avopari. Muutan ensimmäistä kertaa rakastamani ihmisen kanssa yhteen ja se on aika iso asia, mutta odotan sitäkin innoissani. On niin paljon kaikkea uutta ja odotettavaa!
Olen innoissani myös siitä, että saan Ouluun kavereita, joita en ole nähnyt pitkiin aikoihin ja joita en välimatkan vuoksi ole voinut nähdä paljoakaan. Treenikaveriksi saan juoksusta tutun kaverin Ellan, joka lohduttaa minua sen puolesta, että voin edelleen lähteä jonkun tyttökaverin kanssa lenkille, vaikka toki Jannen kanssakin tulee lähdettyä ja usein. Ilonaa en ole nähnyt moneen vuoteen, koska Etelä-Suomessa on ollut vähän käyntiä ja Essiä en ole nähnyt kuin ehkä kerran viime vuonna, kun olimme kumpikin kotona yhtä aikaa.

Odotan myös uusia kavereita, joita varmasti saan. Toisaalta jännittää, miten saan uusia kavereita, mutta toisaalta tiedän, että minun kanssani on helppo tutustua ja tulen varmasti saamaan uusia kavereita helposti. Itse asiassa loin kontakteja jo kolmeen tyttöön, jotka olivat fysioterapian pääsykokeissa samana päivänä ja toivon, että heistä edes joku olisi myös päässyt. Sanoin 3.päivä kesäkuuta pääsykokeiden päätyttyä: "Toivottavasti nähdään ensi syksynä!" ja toivon, että näemmekin. Olen tyytyväinen siihen, että saan suuni auki ja avasin ovia tulevaisuuttani varten.



Olen myös entistä motivoituneempi opinnoista, kun näin, miten paljon ensisijaisia hakijoita fysioterapialle oli. 298 ja aloituspaikkoja 28. Ja MINÄ PÄÄSIN noista kaikista. Ihan uskomatonta ajatella, että minä pääsin ja vielä reilusti 9 pistettä alimmasta hyväksytystä pisterajasta. Esivalintakokeessa meinasi olla hilkulla että pääsenkö edes valintakokeeseen ja valintakokeesta menin heittämällä sisään. Saan olla ylpeä itsestäni, sillä fysioterapia on hyvin vetovoimainen ala ja sinne on paljon hakijoita. Aloituspaikkoja on hyvin rajallisesti hakijamääriin nähden.
Lisäksi kesätyöni työkokeilussa Fysi-Askeleessa on ollut hyvin opettavaista ja olen oppinut ja nähnyt valtavasti käytännön työtä ja oppinut ns. hiljaista tietoa huomaamattani ja ihan tietoisesti, jota normaalisti opitaan opintojen aikana tai vasta työelämässä oman kokemuksen ja kantapään kautta. Olen onnekas, kun saan nähdä ammattia käytännössä jo nyt eikä minun tarvitse enää epäröidä, onko tämä ala oikea minulle. Olen varmistunut täällä, että tätä alaa minä haluan opiskella ja juuri tätä minä haluan oppia. Haluan fysioterapeutiksi.

Myös suuntautumisvaihtoehdot ovat selkiytyneet. Aiemmin olin sitä mieltä, että haluan erikoistua urheilijoihin - no, koska itse urheilen ja haluan auttaa erityisesti urheilijoita. Täällä ollessani olen kuitenkin tajunnut, että haluan myös urheilijoiden lisäksi erikoistua lapsiin. Haluan toimia kehitysvammaisten tai muuten vain toimintakyvyltään rajoittuneiden lasten kanssa. Lapsilla on tulevaisuus ja haluan antaa heille mahdollisimman paljon, jotta he voisivat elää mahdollisimman rajoitteetonta ja mutkatonta elämää sairaudestaan ja rajoitteistaan huolimatta. Olen tavannut myös paljon hyvin vaikeasti vammaisia eri-ikäisiä ihmisiä ja ajattelin etukäteen, että heidän kanssaan toimiminen on jollain tapaa vaikeampaa. Olen yllättynyt itsekin, kuinka täällä ollessani olen tajunnut, että he ovat aivan upeita persoonia ja ihmisiä, joilla on vilkas mieli ja huikea huumorintaju ja ne hetket ovat uskomattoman käsikosketeltavia, kun ollaan hetken aikaa puheeseen kykenemättömän ihmisen kanssa aivan täysin samalla aaltopituudella ja ymmärretään toisiamme sataprosenttisesti. Kaikki eivät tietenkään ole puhekyvyttömiä, vaan voivat ilmaista tunteitaan ja ajatuksiaan ja se on huikeaa, miten hienoja ja ajankohtaisia ajatuksia heillä on. Hyvin harvan "päässä" ei ole mitään vikaa niin kuin normaalisti ajatellaan sanasta "vammainen", toimintakyky on vain rajoittunut. Täällä käy ihania ihmisiä, joilla on jokin sairaus, vika tai vamma, mutta toiminnanvajavuus ei määrittele heitä ihmisenä.

Täällä asiakkaat nähdään persoonina, ei viallisina ihmisinä, joilta vika pitäisi saada poistettua kokonaan. Totta kai pyritään, että vika aiheuttaa mahdollisimman vähän ongelmia kuin mahdollista, mutta se on kuitenkin osa ihmistä ja ihmisessä itsessään ei silti ole mitään vikaa. Asiat ovat sinänsä moniulotteisia ja asiakasta ei saa koskaan syyllistää siitä, mitä hän on tehnyt ennen, kun hän on ollut vailla oikeaa tietoa. Siihen ihmisten näkemiseen persoonana oppii itsekin ja se avartaa omaakin ajatusmaailmaa, kun näkee sen erilaisuuden rikkauden joka päivä. Lapsien kohdalla näen, miten paljon heissä on virtaa ja elämäniloa ja mitä vaihtoehtoisia liikkumatapoja he ovat kehitelleet kävelemisen tilalle. Yllätyin, miten hyvin kävelemään kykenemättömät lapset pysyvät hevosen selässä ratsastusterapiassa ja miten hyvin he pystyvät liikkumaan jaloillaan veden kannattelevan voiman avulla. Lapset ovat ihan huikeita ja juuri heitä haluan ehdottomasti auttaa, koska on sinänsä surullista, että sairaita lapsia syntyy, mutta siitä huolimatta he ovat toivottuja ja odotettuja lapsia, joita rakastetaan aivan yhtä paljon kuin tervettä lasta ja he ovat aivan yhtä tärkeitä vanhemmilleen. Jotenkin tällaiset lapset onnistuvat syntymään sellaisiin perheisiin, joilla on voimavaroja ottaa sellainen lapsi vastaan. Se kysyy jaksamista, kärsivällisyyttä, sisua ja pysyvyyttä perheeltä, mutta perheellä on oltava valtavat voimavarat takana, jotta se kestää sairaan lapsen tulemisen perheeseen, sillä se tuo paljon muutoksia elämään. Ihailen heidän jaksamistaan ja olisi huikeaa olla tukemassa näitä lapsiperheitä tulevaisuudessa ammattini puolesta.

Nyt asiakkaat ovatkin kyselleet minulta, pääsinkö kouluun. Ja voin kertoa että pääsin ja saan kamalasti onnitteluja heiltä, sillä olen ollut täällä koko kesän ja olen tullut usealle tutuksi, koska asiakaskunta on sillä tavalla vakio, että hoitosuhteen on jatkuttava ja samat asiakkaat käyvät täällä jopa viikoittain. Minut on otettu hyvin vastaan ja kuulun nyt sisustukseen. Olen ollut täällä koko kesän ja jäljellä on enää reilu viikko - ja se tuntuukin nyt haikealta. Sinänsä sitten lähdetään Luostolle ja sen jälkeen on muuton aika ja koulu alkaa 22.päivä elokuuta, mutta tuntuu silti oudolta, etten enää herää aamulla ennen kahdeksaa ja lähde töihin - ennen kaikkea tule työpaikalle joka aamu.
Kesä on mennyt niin pian, etten edes käsitä sitä. Viikot täällä menevät yhdessä hujauksessa ja kohta huomaankin, että on jo perjantai ja alkaa viikonloppu. Viikonloput menevät aivan yhtä hujauksessa, joten aika vain menee nopeammin kuin ehdin käsittääkään. Olen viihtynyt täällä ja työyhteisö on todella huikea. Työntekijät tukevat toisiaan, keskustelevat yhdessä asiakkaista ja tieto kulkee.

Kaikki lähtee asiakaslähtöisyydestä, asiakas ei ole potilas, vaan toimiva subjekti, joka saa tehdä valintoja, vaikka ei kykenisi ilmaisemaan itseään sanallisesti. Pyritään siihen, että terapiassa asiakas saa tehdä valintoja, koska elämänsä aikana monikaan vaikeavammainen ei ole voinut tehdä omaa elämäänsä koskevia päätöksiä eikä heillä välttämättä ole ollut ns. uhmaiän vaihetta, jossa lapset sanovat, että haluan ja en halua, heille on vain tehty asioita, koska ne täytyy tehdä mutta he eivät ole olleet kykeneväisiä ilmaisemaan, haluavatko he, että niin tehdään. Ja on olemassa kysymys, että mitä se tekee psyykelle, jos ei pysty päättämään omasta elämästään, vaan muut tekevät sen puolesta. Siksi fysioterapiassa halutaan, että asiakas saa tehdä päätöksiä - onpa se sitten niin vähäpätöinen asia kuin se, että haluaako hän polkea pyörää vai ei. Jos ei, niin mitä hän sitten tahtoo tehdä. Asiakkaita ei pyritä vaan hoitamaan, vaan aktivoidaan myös heitä omaan hoitoprosessiinsa. Sillä tavalla saavutetaan paras lopputulos.

Näin jo parin ensimmäisen päiväni aikana enemmän eri sairauksia sairastavia ihmisiä kuin koko elämäni aikana yhteensä ja se oli avartavaa, sillä se ei ollutkaan niin raskasta mitä ajattelin. Toki tässä työssä on välillä raskasta niin fyysisesti, mutta ennen kaikkea myös henkisesti, sillä voidaan joutua toimimaan hyvin erilaisissa tilanteissa olevien asiakkaiden kanssa. Kaikilla fysioterapian tulokset eivät näy niin selkeästi ja sairaus voi olla etenevä, jolloin toimintakyky miten hyvästä terapiasta tahansa huononee koko ajan, ja sen huononemista voidaan vain hidastaa, mutta se ei tule koskaan ennalleen. Sitten on taas niitä, joilla fysioterapia näkyy välittömästi ja sellaisia ovat varsinkin lapset. Monipuolisuus tässä ammatissa on parasta. Voi toimia niin erilaisissa tehtävissä niin erilaisten ihmisten kanssa, ettei yksikään päivä ole koskaan samanlainen. Sellaisen työn minä haluan, koska sellaisessa minä viihdyn, jossa aika ei käy tylsäksi ja saan tehdä juuri sitä, mitä haluan ja mistä tykkään.

Olen oppinut niin paljon ja haluan oppia koko ajan vain lisää, ja tiedonjanoani opiskelu tukee. Olen saanut jo ehdotuksen opinnäytetyöhön ennen kuin opintoni ovat edes alkaneet, mutta se oli hyvä ehdotus. Saan tästä niin valtavasti kokemusta, etten voi olla kuin kiitollinen, että päätin tehdä tästä kesästäni poikkeuksellisen ja erilaisen ja tulla ns. oikeisiin töihin. Onneksi kysyin jo kevättalvella, pääsisinkö sinne ja olen nyt siellä ja saan siitä vielä palkkaakin Kelan kautta. Suosittelen työkokeilua kaikille, jotka haluavat tutustua tulevaan ammattiinsa ja saada samalla palkkaa!
Päivät menevät kyllä töissä, joten ehdin tehdä illalla vain yhden treenin, johon sitten panostan koko sen päivän keskittymiseni ja energiani. Varmaan pitäisi ehtiä tehdä enemmän, mutta aikaa ei ole ja hyväksyn sen. En jossittele asioita, joille en voi mitään. Tänä kesänä päätin olla töissä ja en olisi voinut päättää paremmin. Jos olisin mennyt urheilun ehdoilla ja jättänyt tulematta, en uskoisi olevani yhtään sen parempi tai kiitollisempi. Olen tyytyväinen ajan rajallisuuteen ja siihen, ettei minulla ole aikaa treenata enempää eikä sitä myöten painetta jaksaa tehdä enempää. Olen paljon menossa, mutta se ei sinänsä haittaa minua.



Kesä on mennyt hyvin. Treenit ovat kulkeneet pääasiassa hyvin ja ne päivät, kun jalka painaa tuhottomasti ja ei jaksa mitään, ovat olleet vähässä, yhden käden sormilla laskettavissa. Viime kesänä tilanne oli päinvastainen, vaikka uhrasin koko kesäni sille ajatukselle, että treenit menee ykkösenä. Yllättävää kyllä, kun satsaan ajatukseni pois jatkuvasta urheilun välttämättömyydestä, siitä löytyykin ilo ja rentous. Vaikka välillä teen työpäivän jälkeen välikuoleman ja olen ihan poikki, saan jostakin virtaa siihen treeniin. Sinne on ilo lähteä ja siellä on ilo olla ja se ilo toivottavasti näkyy myös ulospäin. Ehkä en tänä kesänä onnistu saamaan itseäni samanlaiseen jamaan kuin tavallisesti, kun en ole treenannut väkipakolla. Olen hyväksynyt väsymykseni ja antanut itseni levähtää, jos siltä tuntuu. Treenimäärät eivät ole ehkä olleet huimat, mutta sen minkä olen tehnyt, kroppa on ottanut vastaan. Ja vain hyvät treenit lasketaan ja minusta nyt on ollut hyvä tilanne. Minulla elimistö menee helposti rajan väärälle puolelle ja se voi mennä hyvin piankin. Sen vuoksi tällainen järjestely voi olla minulle paljon edullisempi kuin treenaaminen treenaamisen vuoksi, ei ilon vuoksi.

Kesäkuun lopussa selvisi, ettei minulla ole ollut hoitavaa lääkettä helmikuun jälkeen (eli ei koskaan), vaan olen käyttänyt kahta avaavaa lääkettä, toista hoitavana lääkkeenä. Minulle määrättiin avaava lääke hoitavaksi ja sen takia hengitysongelmat eivät ole korjaantuneet ja hengitys vinkuu kovien harjoitusten jälkeen. Ahdistaminen on vähentynyt avaavan lääkkeen ansiosta, mutta kaikki ei silti ole kunnossa. Onneksi menin oikealle keuhkolääkärille ja syykin siihen löytyi. Tein parin viikon pef-puhallusseurannan ja tänään keuhkolääkäri soitti ja sanoi, että astmadiagnoosi on selvä. Olen nyt niin helpottunut ja minut valtasi niin huojentunut fiilis ja kiittelin häntä paljon, koska tämä ties kuinka kauan jatkunut epäselvyys ja tilanteen korjautumattomuus sai nyt syyn ja se ei ole enää mikään epämääräinen "hyperreaktiiviset keuhkot" tai "yliherkät keuhkoputket" tai "et osaa hengittää" tai "et vaan jaksa" tai "kyllä muaki ahistaa kun meen kovaa, älä valita" tai jotain muuta vastaavaa, vaan minulla on ASTMA. Ei ole kyse mistään edellä mainituista lausahduksista.
Se diagnoosi helpottaa minuakin paljon, kun sain jonkun syyn ja vihdoinkin sain oikeasti hoitavan lääkkeen, joka on hengitettävää kortisonia. Lääkäri sanoi, että kyllä minun keuhkojeni tilanne alkaa nyt parantua takuuvarmasti, kun saan oikean lääkkeen. Tosiaan vuosi sitten olisin voinut olla kauhuissani astmadiagnoosista, mutta nyt olen siitä vain suunnattoman helpottunut, koska olen elänyt asian kanssa jo niin pitkään. Se on oireillut luultavasti jo reilustikin yli vuoden, mutta viime joulun tienoilla se räjähti käsiin. Hoitavan lääkkeen avulla saadaan keuhkojen tulehdustila lopullisesti kuntoon. Silti kovempikin harjoittelu on nyt sujunut paremmin kuin talvella ja juoksin luultavasti tasapainoisimman kisan sitten yli puoleen vuoteen viime viikonloppuna Muurasjärven Maalaismaratonilla tehden oman 7 kilometrin ennätykseni. Jalat ja hengitys toimivat vuorovaikutuksessa ensimmäistä kertaa niin pitkään aikaan, etten edes muista milloin viimeksi kilpailussa olisi ollut sellainen fiilis. Koko talvi meni siihen, että en voinut hiihtää edes peruslenkkiä ilman, että happi oli kortilla, kilpailuista puhumattakaan.

Tuli ahdistuskohtauksia ja juoksu oli tuskaa. Toukokuussa tilanne oli pahempi kuin nyt ja Cooperissa hengitys pätki niin pahasti, että teki itsellekin pahaa jälkikäteen sitä edes miettiä. Käperryin heti ajan loputtua nurmikolle kerälle, koska palleaan pisti niin paljon ja äiti juoksutti minulle avaavaa, koska kuuli miten hengitykseni vinkui viimeiselle kierrokselle lähtiessä. Hengitys vinkui ja pätki niin paljon, etten saanut lääkettä edes otettua, kun en saanut vedettyä henkeä niin kauaa sisään. Itkin ja lopulta sain otettua sitä sen verran, että olo alkoi helpottaa. Kuitenkin jälkikäteen analysoituna tilanne näytti ulkopuolisen silmään aika pahalta, koska se tuntui itsestäkin pahalta. Miten jouduinkin taas tähän tilanteeseen, vaikka tilanteen piti korjautua maaliskuuhun mennessä? Elettiin toukokuuta.

Hengitys pihisee vieläkin välillä, mutta ei niin pahasti ja se menee pian ohi. Se ei silti ole normaalia. Nyt sen pitäisi tulla kuntoon ja toivottavasti sen myötä saan säilytettyä urheilun ilon ja riemun, jolloin olisin voiton puolella. Saan niin valtavasti virtaa ja energiaa jo siitä, kun näen miten omissa harjoituksissa kulkevista lapsista ja nuorista paistaa urheilun ilo ja riemu. Sain pari nuorta juoksemaan Lapinlahden ratatonneille ja varsinkin 9-vuotiaan tytön liikunnan ilo, riemu ja helppous on niin käsin kosketeltavaa, että en voi kuin ihailla häntä ja sitä innokkuutta, millä hän tekee kaiken. Se intensiteetti, millä ne nuoret ovat mukana, on ihan uskomatonta. Varsinkin sitä tyttöä katsellessa toivon vain, että voi kunpa minullakin olisi joskus noin innokas lapsi. Siinä tietää tehneensä jotain oikein ja jotain niin arvokasta, kun saa lapset innostumaan urheilusta. Sen parempaa työtä ei voi tehdä ja jos siinä onnistuu, saa olla itsestään todella ylpeä. Parempaa fiilistä en saa edes omasta kisastani kuin siitä, kun näen näiden nuorten urheilijoiden onnistuvan ja iloitsevan siitä. En voi olla heitä halaamatta ja kehumatta, koska se on vain niin ihanaa katseltavaa.

Asiat muuttuvat. Ensimmäistä kertaa 20 vuoteen en ole enää kiuruvetinen. 8.elokuuta minusta tulee virallisesti oululainen ja kirjat siirtyvät sinne. En asu enää Putaalla. Kuitenkin neljän vuoden asuminen samassa paikassa on jo pitkä aika ja se oli upeaa aikaa. Toivon, että elämäni Oulussa tulee olemaan jokseenkin yhtä antoisaa kuin lukioaikani. Edessä on uudet ajat ja kaikki on uutta enkä tiedä yhtään, millaista elämäni tulee jatkossa olemaan ja missä tulen milloinkin olemaan, mutta toisaalta epätietoisuus ja suunnitelmien puute ovat vatsan pohjaa kihelmöiviä ajatuksia nyt, kun tulevaisuus on kuitenkin pääosiltaan selvä. Sillä on suunta, mutta antaa elämän viedä. On mukava muutos, että kuviot ovat nyt ensimmäistä kertaa ihan uusia. Maakunta vaihtuu ja saan elämääni uusia asioita.

Astun uudelle maaperälle ja ei ole mitään hävittävää, vaan voitettavaa. Mun juuret on aina Kiuruvedellä ja historiaa Pihtiputaalla, mutta tulevaisuus on Oulussa ja uusi elämäni on siellä vanhan kulkiessa mukana. Välillä tuntuu, että me oltaisiin vieläkin 10-vuotiaita lapsia, jotka pelaa Pokemon-korteilla asuinalueen lasten kanssa ja elämän suurin huoli on se, että minkä Pokemonin saa Pokepallosta ja suurin pettymys se, kun saa jo kolmannen samanlaisen Pokemonin.
Toisaalta sitä on ikävä, mutta toisaalta elämä ei ole sellaista, että istutaan vaan hiekkalaatikon reunalla ja pelataan korttia. Tulee myös niitä kolhuja, esimerkiksi jos satut putoamaan reunalta.

Mutta se ei silti tarkoita, et aina tulisi vaan niitä kolhuja, vaikka niitä onkin tullut ja tulee. Ei ole väärin, että elämä on tasapainossa ja kaikki on hyvin. Meidän pitää tukea toisiamme, että sopeudutaan uusiin kuvioihin ja varsinkin minulla ihan kaikki on uutta. Mikään ei ole tuttua ja vanhaa, mutta onneksi minulla on ympärillä ihania ihmisiä, jotka tukee ja välittää minusta. Tulen selviämään ja ottamaan kaiken vastaan haasteina. Saatan lannistua aika-ajoin, mutta en jää rypemään siihen, vaan menen kohti tuntematonta pelkäämättä ollenkaan. Ei ole mitään hävittävää. Olen hyvä tyyppi. Ollaan toistemme tukena ylä- ja alamäissä - ja tasaisella. Ollaan toinen toistemme karttureita, mutta ei sokaistuta toisistamme, vaan muistetaan katsoa myös eteenpäin ettei ajeta ohi oikeasta risteyksestä, vaan muistettaisiin hiljentää risteykseen ajoissa.

Vaikka joskus sekin voi olla hyvä moka, jos unohtaa jarruttaa ja kääntyä sinne tutulle ja vanhalle reitille. Se voikin olla sinun elämäsi paras virhe. Poikkeaminen reitiltä voi viedä sinut oikeaan paikkaan oikean ihmisen luo, sellaisen ihmisen luo, jonka luokse et olisi ikinä ennen uskonut päätyväsi, mutta joka on pelkkää rakkautta.

En minä olisi uskonut olevani tässä tilanteessa vuosi sitten, monelta kantilta tarkasteltuna. Jos joku olisi tullut tulevaisuudesta kertomaan minulle millaista minun elämä on vuoden päästä, niin en olisi varmastikaan uskonut. Olisin sanonut, että huijaat. Ei siinä tuolla tavalla käy.
Just sen takia on onni, ettei me tiedetäkään, mitä elämä meille tuo. Se tulee meidän luo. Sitten voi vaan heittäytyä siihen tunteeseen, kun asiat järjestyykin parhain päin, vaikka pelkäisi pahinta.

Kyllä kaikki järjestyy aina jotenkin. Elämällä on tapana toimia niin. Tappamisesta joudutaan vankilaan, mutta vaikka aika tappaa meitä, niin sitä ei saa kiinni kukaan.

Tsemii kaikille uusiin kouluvuosiin! Toivottavasti niistä tulee huikeita! xx


 

Jalat osuu uudelle maaperälle
Siellä mistä tuun kävelin pahki seiniä
Täällä törmäilen ihmisiin
Lasken repun, lasken roolit
Vihdoin saa riittää näytelmä
Vaikken tunne täältä ketään tulin tänne tuntemaan tuntemattomaan

Ei mitään hävitettävää tai hävittävää
Mullon mun jalat kädet, sydän ja pää
Ja matka sopivasti kesken

Korttelista soitto kantautuu
Se ääni kutsuu mut mukaan juhliin
Huomaan ettei ole väliä missä on mun juuret
Voin murtaa mun kuoret
Otetaan malja sille niinkuin oltais vielä lapsia
Mehukattikipoista juodaan annos vapautta
Mullon taskut tyhjät huolista

Ei mitään hävitettävää tai hävittävää
Mullon mun jalat,  kädet, sydän ja pää
Ja matka sopivasti kesken
Ei mitään hävitettävää tai hävittävää
Mullon mun jalat, kädet, ydin ja pää
Vaikka oon sopivasti kesken

Maihareissa hiekkaa
Pohjissa multaa
Alkaa sataa ja niistä huuhtoutuu kultaa

♥

-Heidi

London/England 19.4.2016

Moikka! Nyt vihdoinkin kolmen kuukauden jälkeen viimeinen reissupostaus- ette joudu enää näin pitkän ajan jälkeen kestämään näitä vanhoja reissupostaustarinointeja. :D Vaikka no, toivottavasti tykkäätte seikkailla meidän mukana pitkin Eurooppaa ja nähdä paikkoja kuvista - ja ennen kaikkea samaistua tunnelmaan! ;)

Ensimmäisenä parin tunnin junamatkan jälkeen Hastingsista London Victorialle suunnistimme ostamaan metrolippua, jossa oli alueet 1-6 ja saatiin mennä vapaasti koko päivä kyseisellä alueella. Meille olisi riittänyt pienempikin alue, mutta sitä ei ollut saatavilla silloin. Liikuimme pääasiassa alueilla 1-2. :D Ja Lontoon metrot olivat yllättävän helppotajuisia! Voisi kuvitella metrokarttaa katsoessa, että se on yksi sekamelska ja täysin mahdoton ihmiselle hahmottaa, mutta paljon siellä ihmisiä kulkee ja niin mekin mentiin ihan täydestä mukana! Ensimmäinen ja ehkä pisin väli metrolla oli suunnistaa Tower Hillin asemalle, josta Emmi suunnisti meidät Tower Bridgelle Thames-joen varteen. Ja tuo silta oli PALJON ISOMPI mitä kuvassa näyttää!! Se siis oli ihan VALTAVA, me ihan järkytyttiin Marin kanssa sen koosta. Sehän oli kuin linna horisontissa, kun sillan isot pilarit kohosivat rakennusten takaa!

Ja siis niin: kuljimme koko päivän metroilla kaikki matkat, jopa Buckinghamin palatsilta Victorialle (10 minuutin kävelymatka), koska voitiin. Mentiin periaatteesta metroilla, koska 1) maksettiin koko päivän metrolipusta ja 2) saatiin tarpeeksemme Eastbournen reissun kävelyn määrästä. :D Paitsi että jalat kiittivät silti, koska metroissa joutui pääasiassa seisomaan ruuhkaisuuden takia (ei puhuta ruuhka-ajasta metrossa....:D) ja lyhyiden siirtymien takia ei viitsinyt lähteä etsimään istumapaikkaa. Rampattiin siis maan alta ylös ja takaisin alas, joten sinänsä sitä kävelyä tuli kuitenkin. :D Paljolti kuitenkin on liukuportaita, koska nousut maan alta ovat todella jyrkkiä ainakin Englannissa.

Etsittiin M&M's Worldia, mutta se meinasi olla kiven takana aluksi. Ehdimme sitä suunnistaessamme nähdä kadulla makaavan miehen, jonka Emmi näki vain yhtäkkiä kaatuvan täysin suorilta jaloiltaan. Siihen jäi paljon ihmisiä, joten me jatkoimme matkaa - tuntui kamalan pahalta nähdä se mies makaamassa siinä väkijoukossa.
Kauppa oli nelikerroksinen ja täynnä M&M's-karkkeja, tavaraa, pehmoleluja ja kaikkea oheistavaraa, paitoja, housuja jnejne. Menimme myös turistikuvaan M&M's-maskotin kanssa, joka oli ihan huippu! Se steppaili menemään liikkeessä. Ostin Akille tuliaiseksi karkkeja ylempänä näkyvistä karkkiputkista, koska en itse saa syödä noita karkkeja. Oli kuitenkin hienoa nähdä tuo kauppa ja tuoda jotain kotiinviemisiä.

Näimme myös miehen, joka viimeisteli tätä taideteostaan, jonka oli tehnyt hiekasta ja vedestä! Aivan uskomattoman hieno, harmi että tultiin niin myöhään, että hän oli ehtinyt saada tuon jo valmiiksi emmekä ehtineet nähdä tekovaihetta.

Kävimme myös kävelemässä Oxford Streetillä eli Lontoon vilkkaalla kauppa- ja ostoskadulla, mutta ei ollut oikein shoppailufiilis ja ei muutenkaan löydetty mitään kivaa ostettavaa, vaikka sieltä jos ei löydä, niin on jo ihme! :D Tai no, unelmia on mutta ei rahaa. :Dd
Käytiin Disney-kaupassa ja se olisi ollut unelmien täyttymys joskus pienenä, olisin varmasti seonnut! Mutta nyt se oli vain tosi hieno, mutta ei seottu sentään. :D Ovella oli vartija valomiekan kanssa, joka vain huvitti. Naurettiin Marin kanssa, että Brysselissä eivät olleet vartijat valomiekkojen, vaan ei-niin-pienien käsiaseiden kanssa. :D

Mentiin Harrodsille, joka on aivan älyttömän hieno rikkaiden ihmisten kauppa. Tosiaan kynätkin maksoivat 7 puntaa eli noin 10 euroa, joten no thanks meidän kukkarolle. Oltaisiin haluttu ostaa jotain muistoksi käynnistä, mutta tosiaan kaikki oli niin ylihinnoiteltua, että tyydyttiin lopulta ilmaisiin Store Guide-lippusiin. :DDd Ja tosiaan Emmin isäntäperheen isä pelotteli meitä, että ei sinne kannata mennä, koska siellä saatetaan laittaa turistien taskuihin jotain hälyttimiä ja varsinkin jos kuullaan, että puhutaan vierasta kieltä. Lisäksi luettiin netistä, että ihmisiä ei ole päästetty sisään, jos vaatetus on ollut liian erikoinen tai reput selässä ei anneta kulkea ettei pudota mitään tai jotain muuta vastaavaa. Olisi voinut olla, että ilman näitä ennakkotietoja emme olisi pelänneet niin paljon mennä tuonne, sillä ulkopuolella otettiin reput käsilaukuiksi kyynärvarteen, sovittiin ettei puhuta mitään sisään mennessä, ettei vartijat kuule aksentista tai erikoisesta kielestä, että olemme turisteja ja käyttäytyisimme muutenkin kuin normaalit ihmiset. :D Tosiaan sisällä tuli ensimmäinen fiilis, että me ei kuuluta tänne, kun vastaan käveli pukumiehiä ja meillä oli jalassa lenkkarit.

Kuitenkin kierrettiin aika lailla koko kauppa viimeistä parfyymikerrosta myöten ja se oli jo kokonaisuutena niin upea, että sanat eivät riitä. Se pitää vain kokea - ja kyllä sinne uskaltaa tavan kansalainenkin mennä! Tosiaan kuvia me ei uskallettu ottaa, koska netissä luki, ettei kaikkialla saa kuvata ja jos kuvaa, niin siitä voi tulla kamalia sanktioita ja valituksia. Ei otettu riskiä, että meille tullaan urputtamaan ylihienon kaupan sisällä Lontoossa. Olisi ollut muutamia ehdottomia kohteita kuvata, mutta ei vain uskallettu kaivaa puhelinta edes esille tai edes koskea yhtään mihinkään, koska kaikki oli niin hienoa, että pelkäsi kaiken hajoavan käsiin kosketuksen voimasta. Tekniikkaosastolla käytiin testaamassa kuitenkin kaikista kalleimmat kuulokkeet hintahaitarista 600-1000e - mutta itse asiassa ne yli 1000 euron kuulokkeet olivat aika surkeat. :D Ne olivat ainoat myytävänä olevat asiat mihin uskallettiin koskea koko kaupassa oloaikana. Sen lasitetut käytävät ja upeat pilaripylväät ja niin hienosti sisustetut ja kullatut liikkeet ja arkkitehtuuri olivat aivan upeita. Hissikin taisi olla ihan kultainen sisältä ja ilmaisen vessan ja kullattujen pönttöjen toivossa mentiin vessaan, mutta pyh ja pah! Vessan pöntöt olivat ihan normaaleja! Mikä pettymys tuollaisen kaupan jälkeen. :D Siispä mitä tästä opimme? Kuninkaalliset ja rikkaatkin ihmiset käyvät normaaleissa vessoissa eikä siinä ole mitään väärää! ;)

Käytiin Piccadilly Circusilla ja ajettiin sinne metrolla, kuinkas muuten. Se on tosiaan tuo kuuluisa mainostaulu. Turistikaupan edessä oli joku hullu brittien lippukankaiseen pukuun somistautunut mies kuvauttamassa itseään turistien kanssa. Kauppaan mennessä naureskelimme sille, mutta tullessa Emmi sanoo: "Mennään kuvaan tuon kanssa!" Ja niinpä me mentiin turistikuvaan jonkun hullun britin kanssa. Ei paljon stressaa. :D

Metrolla Westminsterille tsekkaamaan Big Ben ja London Eye. Tämä oli ehkä paras selfie meistä: minä olen ainoa joka katsoo kameraan, Emmi masentuu ja Mari rassaa kameraa. :D

Mari tehokkaana Lontoossa I♥Amsterdam-paidassaan :D Naurettiin, että hyvä paitavalinta, mutta onpahan kansainvälisyys ja reppureissaaminen menossa mukana. ;)

Emme uskaltaneet ponnistaa itse hyppäämällä tuohon reunalle istumaan, koska heti tuon reunan takana oli joki ja ei tehnyt mieli horjahtaa sinne. :D Joten nostimme toinen toisemme vyötäröltä pienen ponnistuksen avulla istumaan reunalle, jotta emme tippuisi jokeen. :D Se onnistui ilman kohelluksia, yllättävää kyllä.

Pakolliset turistikuvat puhelinkopin ja Big Benin kanssa. Kerrankos sitä - tai no, toista kertaa jo. Mutta silti ollaan vielä tarpeeksi turisteja mennäksemme kuvauttamaan itseämme puhelinkopin kanssa, koska #vainenglantijutut.

Trafalgar Square ja hienot leijonapatsaat. Tätä paikkaa en etukäteen tiennyt ja tämä oli aivan uusi tuttavuus minulle. Mari oli joskus kuullut siitä. Oli kyllä kiva käydä ihan uudessa paikassa ja nähdä uusia asioita! :) Niitä on tullut todellakin reissun aikana nähtyä.

Viimeinen etappi oli käydä vielä Buckinghamin palatsilla, vaikka sekin oli jo kertaalleen nähty paikka. Se on silti yhtä hieno, joten käytiin istuskelemassa ja ihailemassa - hulluja somelaisia muijia liikenteessä! Kuvasta piti rajata pois yksi mies, joka osoitteli sormellaan ilmeisesti meitä (mistähän johtuu :Dd) ja minun olkapään takaa pojan naama. Taustalla sattuu ja tapahtuu. :D
Ja sää oli kuin morsian! Toki morsiankin voi olla monenlainen, mutta... :D Älyttömän lämmin ja aurinkoinen sää varsinkin päivän mittaan! Ei ostettu koko Lontoon reissulla muuta kuin ruokaa - ja syötiin Mäkkärissä, koska muutakaan ei löydetty ja oli ihan tajuton nälkä. (Ja ilmainen vessa, kuinkas muuten). Minä selvitin hyvin allergiani kanssa: allergiakortista on suuri apu ja sitten lisäksi selostan itse. Ja ei yhtään kömmähdystä; Hollannissa ja Ranskassa toimi hyvin suomi-ranska ja suomi-hollanti listat, joihin kirjoitin kiellettyjä aineita, mutta kaupassa kesti tavata tuoteselostetta muistilapulta. Mutta neuvokkaina tyttöinä selvittiin! Ihmeen vähän etukäteen huolehdin siitä, mitä syön. Luotin vain kaikessa siihen, että me selvitään.

Mikä oli Emmin lausahdus aamulla: "Me EI sitten olla metrossa ruuhka-aikaan." ja Marin toteamus kello neljän jälkeen: "Emmi, ollaanko me juuri menossa metroon kello neljä?" Ei toki. Muuten vain oli muutama muukin metrossa. Ovi mahtui juuri ja juuri kiinni ilman että ihmiset litistyivät ja oltiin siellä kuin sillit simpussa. Sitten ihmismassa vyöryi ulos (me menimme vain yhden välin Victorialle ja sinnehän oli toki muutama muukin menossa siihen aikaan.... :D Liukuportaat IHAN tupaten täysiä) ja sieltä piti vain selvittää tiensä ulos. Metrot ovat kyllä tosi suosittuja julkisia liikennevälineitä - ja metrokuskit erittäin pirteän näköisiä. :D Muutama kuski nähtiin metron tullessa asemalle ja ilme oli kyllä sen näköinen, että ei voisi vähempää kiinnostaa kiihdyttää ja jarrutella myötäänsä täällä maan alla pilkkopimeissä tunneleissa. :D Huhheijaa, olisi siinäkin hirveä työ!

Ja seuraavana päivänä koitti aika lähteä kotiin! Emmi saattoi meidät St Leonards Warrior Squaren juna-asemalle (lausu niin kuin sanotaan, niin me tehdään eiku:D) ja lähdimme Marin kanssa junalla Gatwickille. Emmin ei tarvinnut lähteä saattamaan meitä sinne niin kuin viimeksi, koska olimmehan me selvinneet jo aika paljosta siihen mennessä. :D
Asemalla itketti. Niin. Paljon. Ei olisi huvittanut yhtään lähteä pois. Ei olisi haluttu viedä tavaroita ruumaan, tehdä lähtöselvitystä, mennä turvatarkastukseen. Oltaisiin vain haluttu jäädä roikkumaan tolppaan. Ketään ei ehkä olisi kiinnostanut, jos olisimme siihen jääneet, joten pakkohan se vain oli itsensä sinne koneeseen raahata.
Viimeistään sitten aloimme itkeä sisäisesti verta, kun terminaalissa lentoemäntä sanoi: "Terve." Älä. Puhu. Suomea. Oi miksi oi miksi kaikki puhuivat suomea?! Mikä shokki jopa vajaan parin viikon jälkeen!! Oltiinhan me puhuttu koko ajan keskenämme suomea, mutta kukaan ei ymmärtänyt. Nyt oli ongelmia, kun muut ymmärsivätkin. Ei voinut enää sanoa ihan mitä sattuu sillä verukkeella, ettei kukaan ymmärrä. Se oli aluksi vaikeaa, koska meinasi helposti huomautella oudosti käyttäytyville ihmisille: "Tulit sitten siihen." tai "Mitä ihmettä tuo tekee?" kunnes muisti, ettei voi sanoa sellaista ääneen niin kuin reissun päällä pystyi ihmettelemään vapaammin muiden tekemisiä. Toki suurissa kaupungeissa ihmisillä on korvat - suomalaisia voi tulla vastaan.
Amsterdamin juna-asemalla kuultiin ison poppoon puhuvan: "Mikä sen meidän hotellin nimi oli?" Oltiin Marin kanssa että mitä olette, menkää pois, ei olla ymmärtävinäänkään. :D Ja samoten Waterloopleinin kirppisalueella joku mies selitti oikein kovaan ääneen: "Ostetaan tästä eurolla huumoripaita!" Katsottiin Marin kanssa kauhistuneina toisiamme huutaen sisäisesti: "Mikä olet, miksi puhut suomea?!" :DDd Muutamia tapauksia siis oli Amsterdamissa, mutta muualla ei juurikaan. Eikä "jouduttu" suomalaisten puheille ulkomailla. Jotenkin ei huvita sattuneesta syystä. :DD

Lentokoneessakin lentoemännät tervehtivät suomeksi. Itse sanoin "Hey", koska en halunnut sanoa "hyvää päivää". Voi hyvä päivä että ei ollut hyvä päivä.
Meidän takanamme istui englantilaisia, joten olimme iloisia englannin kielestä. Tai mistä tahansa kielestä, jota emme edes ymmärrä, esimerkiksi ranskasta tai hollannista. Tai saksasta. Mistä tahansa. Mutta ei suomesta. Eieiei.
Kun kone nousi ilmaan, tuntui niin pahalta. Toisaalta kiva päästä kotiin ja nähdä taas kaikki - ennen kaikkea tulla kotiin hengissä, mistä kaikki olivat ennen lähtöämme huolissaan, mutta toisaalta olisi halunnut vain jäädä Englantiin. Totta puhuen, olin siitä hengissä selviämisestä itsekin välillä huolissani. Marraskuussa heti lennot varattuamme pommit räjähti Pariisissa. Reilu pari viikkoa ennen reissua räjähti Brysselissä. Viikkoa ennen reissua Norwegian jätti matkatavaroita väärään paikkaan ja perui lentoja. Amsterdamin lentokentällä oli pommiuhkaus, kun olimme siellä, mutta se olikin ollut väärä hälytys. Eurooppa ei ollut tasapainoisimmassa tilassa, mitä se olisi voinut olla - varsinkaan Brysseli. Siellä oli kaikkea muuta kuin tasapainoinen tila sen vartioinnin keskellä. Mutta kun seikkailimme siellä, emme voineet pelätä. Tiesimme, että olemme nyt täällä ja kohtaamme kaiken haasteina, kaiken sellaisenaan kuin ne vastaan tulevat. Emme voi muuta. Olemme omillamme ja meidän on selvittävä täältä, tapahtui mitä tahansa. Onneksi mitään sen kamalampaa ei tapahtunut kuin koruhässäkkä Pariisissa, puhelinhässäkkä Brysselissä ja bussihässäkkä Eastbournessa. Siinähän sitä olikin jo hässäkkää, mutta kaikesta selvittiin. Voittajina. Me ihan todella selvittiin takaisin hengissä.

Oltiin Helsingissä puoliltaöin. Laitoin viestiä, että ollaan Suomessa ja pahoittelin, että laitan viestiä niin myöhään, kun kello on jo siellä niin paljon. Sitten melkein purskahdin itkuun, kun tajusin, että me ollaan Suomessa. OLEN SUOMESSA. Täällä ei ole aikaeroja. Paikallinen aika on juuri tämä, minkä puhelimeni näyttää. Ei aikaeroja. Olen vaille puoli yksi lentokentällä Suomessa ja se on karu totuus.
Olisin niin halunnut takaisin. Yhden tai kahden tunnin aikaeron.
Suomessa oli niin kylmä. Jyväskylässä satoi lunta. Oli koleaa ja ankeaa. Puissa ei ollut lehtiä. Kukat eivät kukkineet. Nurmikot olivat harmaita. Mikään ei kukkinut. Urheilukenttä oli sula, mutta ei paljoa lohduttanut. Yö bussissa eikä edes väsyttänyt pahasti. Valvoin melkein koko yön, kuuntelin musiikkia ja nojasin Amsterdamista ostamaani emojityynyyn ja käperryin pyyhkeen sisään, jota pidin peittona. Muistelin sitä kaikkea, mitä nähtiin ja koettiin. Ja sitä kaikkea oli jo silloin niin hirveä ikävä. Milloinka me päästäänkään takaisin? Sen kun tietäisi.
Pihtipudas oli aivan yhtä autio kuin aina ennenkin kahdeksan aikaan aamulla, kun tallustimme matkahuollosta kämpille. Samana päivänä oli pakko alkaa hoitaa muuttoa, vaikka ei oltu nukuttu koko yönä. Seuraavana yönä nukuin 13 tuntia ja seuraavan aamun venyttelyt aamutreeneissä oli pehmeä laskeutuminen arkeen, koska meillä oli siellä kanadalainen vaihto-oppilas Anna, jonka kanssa saatiin puhua englantia ja Joonakin veti harkat englanniksi. Se helpotti hieman sitä karua arkea, joka meitä odotti pääsykokeisiin lukemisen, muuton ja juhlavalmistelujen kera. Se kaikki stressi oli vasta edessä ja elämäni huikein seikkailu takana.
Tästä alkoi uusi ajanjakso reissun jälkeen ennen juhlia. Nyt katson hyvillä mielin videoita ja näitä kuvia, koska niistä tulee niin hyvä mieli, vaikka samaan aikaan tekee mieli tuonne kaikkialle takaisin. Maailmani oikeasti avartui paljon ja näin niin valtavasti ja haluan nähdä vielä vain lisää.

Travelling leaves you speechless, then it turns you into a story teller.

Oli ihan huikee reissu. En vaihtais mitään pois. Opin paljon englantia ja sain rohkeutta puhua sitä. Huikee fiilis, kun sua ymmärretään. Sä osaat kieltä, vaikka yo-kuuntelu väittää ihan muuta. Opin muutamia sanoja hollantia ja ranskaa, mutta niillä ei pitkälle pötkitä. Mut sekin avartaa. Tavattiin ihania ihmisiä.

Meidän ihana kuski, joka kuskas meidät Pariisin lentokentältä hotellille. Aluks pelotti lähtee tuntemattoman vieraan ranskalaisen miehen kyytiin - varsinkin kun hotellin osoitetta ei ekana löytyny. Päästiin heti selvittää englanniksi, jotta voitais päästä oikeeseen paikkaan ja selvitä siitä. Heti saatiin alkaa selviytymään. Ja selvittiin. Kuski oli mukava ja vei meidät hotellin eteen.

Vähän hiljaisen puoleinen hotellivirkailija Pariisissa.

Enemmän kuin huikee hotellivirkailija Amsterdamissa, joka oli meidän tuki ja turva siellä ollessamme. Siltä sai aina apua, se aina kysyi jotain kuulumisia tai ainakin tervehti. Neuvoi meille paikkoja ja piti huolen, että saadaan hyvä kuva Amsterdamista ja niiden hotellista.  Lupas tulla hiljentää italialaiset äänekkäät naapurit, jos tarve on et saadaan nukuttua. Todellakin menisin samaan paikkaan uudestaan, siellä osattiin asiakaspalvelu.

Amsterdamin koulutytöt, jotka haastatteli meitä tutkimukseensa.

Mukava myyjä kiinalaisessa ravintolassa.

Ystävällinen lipunmyyjä Tours&Tickets-kaupassa.

Aivan ihana kanavaristeilyn ajaja, jolla oli outo aksentti, josta oli vaikeaa saada selvää ja jonka puhumana hollanti kuulosti ihan siansaksalta. Tai kenen tahansa puhumana.

Brysselissä yks huikee heppu, joka autto meitä matkatavarasäilytyksen kanssa ja kyseli meidän harrastuksista.

Englannissa Emmin isäntäperhe on huikee. Siellä tapaa niin paljon ihmisiä - se on vaan se hetki, mutta se saattaa merkata paljon.

Kiitos et sain kokee tän.

Ja kiitti et olitte meidän matkalla mukana lukien näitä postauksia ja katellen meidän videoita! Tämä oli nyt vika reissupostaus, vihdoinkin. Videoita tulee kuitenkin vielä, joten pääsette vielä seikkailee meidän kanssa Eurooppaan! Uskomatonta on, että meillä oli unelma ja me saatiin toteuttaa se. En oo ikinä aatellu, et olisin tällanen ihminen joka lähtis reppureissulle, mutta niin mä vaan lähdin. Enkä uskonu sitä ennen kun nyt, en tajunnut sitä edes reissussa niin kuin arvelinkin. On hyvä olla jälkiviisas ja oppia kokemuksistaan. xx

-Heidi