Moikka! Nyt vihdoinkin kolmen kuukauden jälkeen viimeinen reissupostaus- ette joudu enää näin pitkän ajan jälkeen kestämään näitä vanhoja reissupostaustarinointeja. :D Vaikka no, toivottavasti tykkäätte seikkailla meidän mukana pitkin Eurooppaa ja nähdä paikkoja kuvista - ja ennen kaikkea samaistua tunnelmaan! ;)
Ensimmäisenä parin tunnin junamatkan jälkeen Hastingsista London Victorialle suunnistimme ostamaan metrolippua, jossa oli alueet 1-6 ja saatiin mennä vapaasti koko päivä kyseisellä alueella. Meille olisi riittänyt pienempikin alue, mutta sitä ei ollut saatavilla silloin. Liikuimme pääasiassa alueilla 1-2. :D Ja Lontoon metrot olivat yllättävän helppotajuisia! Voisi kuvitella metrokarttaa katsoessa, että se on yksi sekamelska ja täysin mahdoton ihmiselle hahmottaa, mutta paljon siellä ihmisiä kulkee ja niin mekin mentiin ihan täydestä mukana! Ensimmäinen ja ehkä pisin väli metrolla oli suunnistaa Tower Hillin asemalle, josta Emmi suunnisti meidät Tower Bridgelle Thames-joen varteen. Ja tuo silta oli PALJON ISOMPI mitä kuvassa näyttää!! Se siis oli ihan VALTAVA, me ihan järkytyttiin Marin kanssa sen koosta. Sehän oli kuin linna horisontissa, kun sillan isot pilarit kohosivat rakennusten takaa!
Ja siis niin: kuljimme koko päivän metroilla kaikki matkat, jopa Buckinghamin palatsilta Victorialle (10 minuutin kävelymatka), koska voitiin. Mentiin periaatteesta metroilla, koska 1) maksettiin koko päivän metrolipusta ja 2) saatiin tarpeeksemme Eastbournen reissun kävelyn määrästä. :D Paitsi että jalat kiittivät silti, koska metroissa joutui pääasiassa seisomaan ruuhkaisuuden takia (ei puhuta ruuhka-ajasta metrossa....:D) ja lyhyiden siirtymien takia ei viitsinyt lähteä etsimään istumapaikkaa. Rampattiin siis maan alta ylös ja takaisin alas, joten sinänsä sitä kävelyä tuli kuitenkin. :D Paljolti kuitenkin on liukuportaita, koska nousut maan alta ovat todella jyrkkiä ainakin Englannissa.
Ja siis niin: kuljimme koko päivän metroilla kaikki matkat, jopa Buckinghamin palatsilta Victorialle (10 minuutin kävelymatka), koska voitiin. Mentiin periaatteesta metroilla, koska 1) maksettiin koko päivän metrolipusta ja 2) saatiin tarpeeksemme Eastbournen reissun kävelyn määrästä. :D Paitsi että jalat kiittivät silti, koska metroissa joutui pääasiassa seisomaan ruuhkaisuuden takia (ei puhuta ruuhka-ajasta metrossa....:D) ja lyhyiden siirtymien takia ei viitsinyt lähteä etsimään istumapaikkaa. Rampattiin siis maan alta ylös ja takaisin alas, joten sinänsä sitä kävelyä tuli kuitenkin. :D Paljolti kuitenkin on liukuportaita, koska nousut maan alta ovat todella jyrkkiä ainakin Englannissa.
Etsittiin M&M's Worldia, mutta se meinasi olla kiven takana aluksi. Ehdimme sitä suunnistaessamme nähdä kadulla makaavan miehen, jonka Emmi näki vain yhtäkkiä kaatuvan täysin suorilta jaloiltaan. Siihen jäi paljon ihmisiä, joten me jatkoimme matkaa - tuntui kamalan pahalta nähdä se mies makaamassa siinä väkijoukossa.
Kauppa oli nelikerroksinen ja täynnä M&M's-karkkeja, tavaraa, pehmoleluja ja kaikkea oheistavaraa, paitoja, housuja jnejne. Menimme myös turistikuvaan M&M's-maskotin kanssa, joka oli ihan huippu! Se steppaili menemään liikkeessä. Ostin Akille tuliaiseksi karkkeja ylempänä näkyvistä karkkiputkista, koska en itse saa syödä noita karkkeja. Oli kuitenkin hienoa nähdä tuo kauppa ja tuoda jotain kotiinviemisiä.
Kauppa oli nelikerroksinen ja täynnä M&M's-karkkeja, tavaraa, pehmoleluja ja kaikkea oheistavaraa, paitoja, housuja jnejne. Menimme myös turistikuvaan M&M's-maskotin kanssa, joka oli ihan huippu! Se steppaili menemään liikkeessä. Ostin Akille tuliaiseksi karkkeja ylempänä näkyvistä karkkiputkista, koska en itse saa syödä noita karkkeja. Oli kuitenkin hienoa nähdä tuo kauppa ja tuoda jotain kotiinviemisiä.
Näimme myös miehen, joka viimeisteli tätä taideteostaan, jonka oli tehnyt hiekasta ja vedestä! Aivan uskomattoman hieno, harmi että tultiin niin myöhään, että hän oli ehtinyt saada tuon jo valmiiksi emmekä ehtineet nähdä tekovaihetta.
Kävimme myös kävelemässä Oxford Streetillä eli Lontoon vilkkaalla kauppa- ja ostoskadulla, mutta ei ollut oikein shoppailufiilis ja ei muutenkaan löydetty mitään kivaa ostettavaa, vaikka sieltä jos ei löydä, niin on jo ihme! :D Tai no, unelmia on mutta ei rahaa. :Dd
Käytiin Disney-kaupassa ja se olisi ollut unelmien täyttymys joskus pienenä, olisin varmasti seonnut! Mutta nyt se oli vain tosi hieno, mutta ei seottu sentään. :D Ovella oli vartija valomiekan kanssa, joka vain huvitti. Naurettiin Marin kanssa, että Brysselissä eivät olleet vartijat valomiekkojen, vaan ei-niin-pienien käsiaseiden kanssa. :D
Käytiin Disney-kaupassa ja se olisi ollut unelmien täyttymys joskus pienenä, olisin varmasti seonnut! Mutta nyt se oli vain tosi hieno, mutta ei seottu sentään. :D Ovella oli vartija valomiekan kanssa, joka vain huvitti. Naurettiin Marin kanssa, että Brysselissä eivät olleet vartijat valomiekkojen, vaan ei-niin-pienien käsiaseiden kanssa. :D
Mentiin Harrodsille, joka on aivan älyttömän hieno rikkaiden ihmisten kauppa. Tosiaan kynätkin maksoivat 7 puntaa eli noin 10 euroa, joten no thanks meidän kukkarolle. Oltaisiin haluttu ostaa jotain muistoksi käynnistä, mutta tosiaan kaikki oli niin ylihinnoiteltua, että tyydyttiin lopulta ilmaisiin Store Guide-lippusiin. :DDd Ja tosiaan Emmin isäntäperheen isä pelotteli meitä, että ei sinne kannata mennä, koska siellä saatetaan laittaa turistien taskuihin jotain hälyttimiä ja varsinkin jos kuullaan, että puhutaan vierasta kieltä. Lisäksi luettiin netistä, että ihmisiä ei ole päästetty sisään, jos vaatetus on ollut liian erikoinen tai reput selässä ei anneta kulkea ettei pudota mitään tai jotain muuta vastaavaa. Olisi voinut olla, että ilman näitä ennakkotietoja emme olisi pelänneet niin paljon mennä tuonne, sillä ulkopuolella otettiin reput käsilaukuiksi kyynärvarteen, sovittiin ettei puhuta mitään sisään mennessä, ettei vartijat kuule aksentista tai erikoisesta kielestä, että olemme turisteja ja käyttäytyisimme muutenkin kuin normaalit ihmiset. :D Tosiaan sisällä tuli ensimmäinen fiilis, että me ei kuuluta tänne, kun vastaan käveli pukumiehiä ja meillä oli jalassa lenkkarit.
Kuitenkin kierrettiin aika lailla koko kauppa viimeistä parfyymikerrosta myöten ja se oli jo kokonaisuutena niin upea, että sanat eivät riitä. Se pitää vain kokea - ja kyllä sinne uskaltaa tavan kansalainenkin mennä! Tosiaan kuvia me ei uskallettu ottaa, koska netissä luki, ettei kaikkialla saa kuvata ja jos kuvaa, niin siitä voi tulla kamalia sanktioita ja valituksia. Ei otettu riskiä, että meille tullaan urputtamaan ylihienon kaupan sisällä Lontoossa. Olisi ollut muutamia ehdottomia kohteita kuvata, mutta ei vain uskallettu kaivaa puhelinta edes esille tai edes koskea yhtään mihinkään, koska kaikki oli niin hienoa, että pelkäsi kaiken hajoavan käsiin kosketuksen voimasta. Tekniikkaosastolla käytiin testaamassa kuitenkin kaikista kalleimmat kuulokkeet hintahaitarista 600-1000e - mutta itse asiassa ne yli 1000 euron kuulokkeet olivat aika surkeat. :D Ne olivat ainoat myytävänä olevat asiat mihin uskallettiin koskea koko kaupassa oloaikana. Sen lasitetut käytävät ja upeat pilaripylväät ja niin hienosti sisustetut ja kullatut liikkeet ja arkkitehtuuri olivat aivan upeita. Hissikin taisi olla ihan kultainen sisältä ja ilmaisen vessan ja kullattujen pönttöjen toivossa mentiin vessaan, mutta pyh ja pah! Vessan pöntöt olivat ihan normaaleja! Mikä pettymys tuollaisen kaupan jälkeen. :D Siispä mitä tästä opimme? Kuninkaalliset ja rikkaatkin ihmiset käyvät normaaleissa vessoissa eikä siinä ole mitään väärää! ;)
Kuitenkin kierrettiin aika lailla koko kauppa viimeistä parfyymikerrosta myöten ja se oli jo kokonaisuutena niin upea, että sanat eivät riitä. Se pitää vain kokea - ja kyllä sinne uskaltaa tavan kansalainenkin mennä! Tosiaan kuvia me ei uskallettu ottaa, koska netissä luki, ettei kaikkialla saa kuvata ja jos kuvaa, niin siitä voi tulla kamalia sanktioita ja valituksia. Ei otettu riskiä, että meille tullaan urputtamaan ylihienon kaupan sisällä Lontoossa. Olisi ollut muutamia ehdottomia kohteita kuvata, mutta ei vain uskallettu kaivaa puhelinta edes esille tai edes koskea yhtään mihinkään, koska kaikki oli niin hienoa, että pelkäsi kaiken hajoavan käsiin kosketuksen voimasta. Tekniikkaosastolla käytiin testaamassa kuitenkin kaikista kalleimmat kuulokkeet hintahaitarista 600-1000e - mutta itse asiassa ne yli 1000 euron kuulokkeet olivat aika surkeat. :D Ne olivat ainoat myytävänä olevat asiat mihin uskallettiin koskea koko kaupassa oloaikana. Sen lasitetut käytävät ja upeat pilaripylväät ja niin hienosti sisustetut ja kullatut liikkeet ja arkkitehtuuri olivat aivan upeita. Hissikin taisi olla ihan kultainen sisältä ja ilmaisen vessan ja kullattujen pönttöjen toivossa mentiin vessaan, mutta pyh ja pah! Vessan pöntöt olivat ihan normaaleja! Mikä pettymys tuollaisen kaupan jälkeen. :D Siispä mitä tästä opimme? Kuninkaalliset ja rikkaatkin ihmiset käyvät normaaleissa vessoissa eikä siinä ole mitään väärää! ;)
Käytiin Piccadilly Circusilla ja ajettiin sinne metrolla, kuinkas muuten. Se on tosiaan tuo kuuluisa mainostaulu. Turistikaupan edessä oli joku hullu brittien lippukankaiseen pukuun somistautunut mies kuvauttamassa itseään turistien kanssa. Kauppaan mennessä naureskelimme sille, mutta tullessa Emmi sanoo: "Mennään kuvaan tuon kanssa!" Ja niinpä me mentiin turistikuvaan jonkun hullun britin kanssa. Ei paljon stressaa. :D
Metrolla Westminsterille tsekkaamaan Big Ben ja London Eye. Tämä oli ehkä paras selfie meistä: minä olen ainoa joka katsoo kameraan, Emmi masentuu ja Mari rassaa kameraa. :D
Mari tehokkaana Lontoossa I♥Amsterdam-paidassaan :D Naurettiin, että hyvä paitavalinta, mutta onpahan kansainvälisyys ja reppureissaaminen menossa mukana. ;)
Emme uskaltaneet ponnistaa itse hyppäämällä tuohon reunalle istumaan, koska heti tuon reunan takana oli joki ja ei tehnyt mieli horjahtaa sinne. :D Joten nostimme toinen toisemme vyötäröltä pienen ponnistuksen avulla istumaan reunalle, jotta emme tippuisi jokeen. :D Se onnistui ilman kohelluksia, yllättävää kyllä.
Pakolliset turistikuvat puhelinkopin ja Big Benin kanssa. Kerrankos sitä - tai no, toista kertaa jo. Mutta silti ollaan vielä tarpeeksi turisteja mennäksemme kuvauttamaan itseämme puhelinkopin kanssa, koska #vainenglantijutut.
Trafalgar Square ja hienot leijonapatsaat. Tätä paikkaa en etukäteen tiennyt ja tämä oli aivan uusi tuttavuus minulle. Mari oli joskus kuullut siitä. Oli kyllä kiva käydä ihan uudessa paikassa ja nähdä uusia asioita! :) Niitä on tullut todellakin reissun aikana nähtyä.
Viimeinen etappi oli käydä vielä Buckinghamin palatsilla, vaikka sekin oli jo kertaalleen nähty paikka. Se on silti yhtä hieno, joten käytiin istuskelemassa ja ihailemassa - hulluja somelaisia muijia liikenteessä! Kuvasta piti rajata pois yksi mies, joka osoitteli sormellaan ilmeisesti meitä (mistähän johtuu :Dd) ja minun olkapään takaa pojan naama. Taustalla sattuu ja tapahtuu. :D
Ja sää oli kuin morsian! Toki morsiankin voi olla monenlainen, mutta... :D Älyttömän lämmin ja aurinkoinen sää varsinkin päivän mittaan! Ei ostettu koko Lontoon reissulla muuta kuin ruokaa - ja syötiin Mäkkärissä, koska muutakaan ei löydetty ja oli ihan tajuton nälkä. (Ja ilmainen vessa, kuinkas muuten). Minä selvitin hyvin allergiani kanssa: allergiakortista on suuri apu ja sitten lisäksi selostan itse. Ja ei yhtään kömmähdystä; Hollannissa ja Ranskassa toimi hyvin suomi-ranska ja suomi-hollanti listat, joihin kirjoitin kiellettyjä aineita, mutta kaupassa kesti tavata tuoteselostetta muistilapulta. Mutta neuvokkaina tyttöinä selvittiin! Ihmeen vähän etukäteen huolehdin siitä, mitä syön. Luotin vain kaikessa siihen, että me selvitään.
Mikä oli Emmin lausahdus aamulla: "Me EI sitten olla metrossa ruuhka-aikaan." ja Marin toteamus kello neljän jälkeen: "Emmi, ollaanko me juuri menossa metroon kello neljä?" Ei toki. Muuten vain oli muutama muukin metrossa. Ovi mahtui juuri ja juuri kiinni ilman että ihmiset litistyivät ja oltiin siellä kuin sillit simpussa. Sitten ihmismassa vyöryi ulos (me menimme vain yhden välin Victorialle ja sinnehän oli toki muutama muukin menossa siihen aikaan.... :D Liukuportaat IHAN tupaten täysiä) ja sieltä piti vain selvittää tiensä ulos. Metrot ovat kyllä tosi suosittuja julkisia liikennevälineitä - ja metrokuskit erittäin pirteän näköisiä. :D Muutama kuski nähtiin metron tullessa asemalle ja ilme oli kyllä sen näköinen, että ei voisi vähempää kiinnostaa kiihdyttää ja jarrutella myötäänsä täällä maan alla pilkkopimeissä tunneleissa. :D Huhheijaa, olisi siinäkin hirveä työ!
Ja seuraavana päivänä koitti aika lähteä kotiin! Emmi saattoi meidät St Leonards Warrior Squaren juna-asemalle (lausu niin kuin sanotaan, niin me tehdään eiku:D) ja lähdimme Marin kanssa junalla Gatwickille. Emmin ei tarvinnut lähteä saattamaan meitä sinne niin kuin viimeksi, koska olimmehan me selvinneet jo aika paljosta siihen mennessä. :D
Asemalla itketti. Niin. Paljon. Ei olisi huvittanut yhtään lähteä pois. Ei olisi haluttu viedä tavaroita ruumaan, tehdä lähtöselvitystä, mennä turvatarkastukseen. Oltaisiin vain haluttu jäädä roikkumaan tolppaan. Ketään ei ehkä olisi kiinnostanut, jos olisimme siihen jääneet, joten pakkohan se vain oli itsensä sinne koneeseen raahata.
Viimeistään sitten aloimme itkeä sisäisesti verta, kun terminaalissa lentoemäntä sanoi: "Terve." Älä. Puhu. Suomea. Oi miksi oi miksi kaikki puhuivat suomea?! Mikä shokki jopa vajaan parin viikon jälkeen!! Oltiinhan me puhuttu koko ajan keskenämme suomea, mutta kukaan ei ymmärtänyt. Nyt oli ongelmia, kun muut ymmärsivätkin. Ei voinut enää sanoa ihan mitä sattuu sillä verukkeella, ettei kukaan ymmärrä. Se oli aluksi vaikeaa, koska meinasi helposti huomautella oudosti käyttäytyville ihmisille: "Tulit sitten siihen." tai "Mitä ihmettä tuo tekee?" kunnes muisti, ettei voi sanoa sellaista ääneen niin kuin reissun päällä pystyi ihmettelemään vapaammin muiden tekemisiä. Toki suurissa kaupungeissa ihmisillä on korvat - suomalaisia voi tulla vastaan.
Amsterdamin juna-asemalla kuultiin ison poppoon puhuvan: "Mikä sen meidän hotellin nimi oli?" Oltiin Marin kanssa että mitä olette, menkää pois, ei olla ymmärtävinäänkään. :D Ja samoten Waterloopleinin kirppisalueella joku mies selitti oikein kovaan ääneen: "Ostetaan tästä eurolla huumoripaita!" Katsottiin Marin kanssa kauhistuneina toisiamme huutaen sisäisesti: "Mikä olet, miksi puhut suomea?!" :DDd Muutamia tapauksia siis oli Amsterdamissa, mutta muualla ei juurikaan. Eikä "jouduttu" suomalaisten puheille ulkomailla. Jotenkin ei huvita sattuneesta syystä. :DD
Lentokoneessakin lentoemännät tervehtivät suomeksi. Itse sanoin "Hey", koska en halunnut sanoa "hyvää päivää". Voi hyvä päivä että ei ollut hyvä päivä.
Meidän takanamme istui englantilaisia, joten olimme iloisia englannin kielestä. Tai mistä tahansa kielestä, jota emme edes ymmärrä, esimerkiksi ranskasta tai hollannista. Tai saksasta. Mistä tahansa. Mutta ei suomesta. Eieiei.
Kun kone nousi ilmaan, tuntui niin pahalta. Toisaalta kiva päästä kotiin ja nähdä taas kaikki - ennen kaikkea tulla kotiin hengissä, mistä kaikki olivat ennen lähtöämme huolissaan, mutta toisaalta olisi halunnut vain jäädä Englantiin. Totta puhuen, olin siitä hengissä selviämisestä itsekin välillä huolissani. Marraskuussa heti lennot varattuamme pommit räjähti Pariisissa. Reilu pari viikkoa ennen reissua räjähti Brysselissä. Viikkoa ennen reissua Norwegian jätti matkatavaroita väärään paikkaan ja perui lentoja. Amsterdamin lentokentällä oli pommiuhkaus, kun olimme siellä, mutta se olikin ollut väärä hälytys. Eurooppa ei ollut tasapainoisimmassa tilassa, mitä se olisi voinut olla - varsinkaan Brysseli. Siellä oli kaikkea muuta kuin tasapainoinen tila sen vartioinnin keskellä. Mutta kun seikkailimme siellä, emme voineet pelätä. Tiesimme, että olemme nyt täällä ja kohtaamme kaiken haasteina, kaiken sellaisenaan kuin ne vastaan tulevat. Emme voi muuta. Olemme omillamme ja meidän on selvittävä täältä, tapahtui mitä tahansa. Onneksi mitään sen kamalampaa ei tapahtunut kuin koruhässäkkä Pariisissa, puhelinhässäkkä Brysselissä ja bussihässäkkä Eastbournessa. Siinähän sitä olikin jo hässäkkää, mutta kaikesta selvittiin. Voittajina. Me ihan todella selvittiin takaisin hengissä.
Oltiin Helsingissä puoliltaöin. Laitoin viestiä, että ollaan Suomessa ja pahoittelin, että laitan viestiä niin myöhään, kun kello on jo siellä niin paljon. Sitten melkein purskahdin itkuun, kun tajusin, että me ollaan Suomessa. OLEN SUOMESSA. Täällä ei ole aikaeroja. Paikallinen aika on juuri tämä, minkä puhelimeni näyttää. Ei aikaeroja. Olen vaille puoli yksi lentokentällä Suomessa ja se on karu totuus.
Olisin niin halunnut takaisin. Yhden tai kahden tunnin aikaeron.
Suomessa oli niin kylmä. Jyväskylässä satoi lunta. Oli koleaa ja ankeaa. Puissa ei ollut lehtiä. Kukat eivät kukkineet. Nurmikot olivat harmaita. Mikään ei kukkinut. Urheilukenttä oli sula, mutta ei paljoa lohduttanut. Yö bussissa eikä edes väsyttänyt pahasti. Valvoin melkein koko yön, kuuntelin musiikkia ja nojasin Amsterdamista ostamaani emojityynyyn ja käperryin pyyhkeen sisään, jota pidin peittona. Muistelin sitä kaikkea, mitä nähtiin ja koettiin. Ja sitä kaikkea oli jo silloin niin hirveä ikävä. Milloinka me päästäänkään takaisin? Sen kun tietäisi.
Pihtipudas oli aivan yhtä autio kuin aina ennenkin kahdeksan aikaan aamulla, kun tallustimme matkahuollosta kämpille. Samana päivänä oli pakko alkaa hoitaa muuttoa, vaikka ei oltu nukuttu koko yönä. Seuraavana yönä nukuin 13 tuntia ja seuraavan aamun venyttelyt aamutreeneissä oli pehmeä laskeutuminen arkeen, koska meillä oli siellä kanadalainen vaihto-oppilas Anna, jonka kanssa saatiin puhua englantia ja Joonakin veti harkat englanniksi. Se helpotti hieman sitä karua arkea, joka meitä odotti pääsykokeisiin lukemisen, muuton ja juhlavalmistelujen kera. Se kaikki stressi oli vasta edessä ja elämäni huikein seikkailu takana.
Tästä alkoi uusi ajanjakso reissun jälkeen ennen juhlia. Nyt katson hyvillä mielin videoita ja näitä kuvia, koska niistä tulee niin hyvä mieli, vaikka samaan aikaan tekee mieli tuonne kaikkialle takaisin. Maailmani oikeasti avartui paljon ja näin niin valtavasti ja haluan nähdä vielä vain lisää.
Travelling leaves you speechless, then it turns you into a story teller.
Oli ihan huikee reissu. En vaihtais mitään pois. Opin paljon englantia ja sain rohkeutta puhua sitä. Huikee fiilis, kun sua ymmärretään. Sä osaat kieltä, vaikka yo-kuuntelu väittää ihan muuta. Opin muutamia sanoja hollantia ja ranskaa, mutta niillä ei pitkälle pötkitä. Mut sekin avartaa. Tavattiin ihania ihmisiä.
Meidän ihana kuski, joka kuskas meidät Pariisin lentokentältä hotellille. Aluks pelotti lähtee tuntemattoman vieraan ranskalaisen miehen kyytiin - varsinkin kun hotellin osoitetta ei ekana löytyny. Päästiin heti selvittää englanniksi, jotta voitais päästä oikeeseen paikkaan ja selvitä siitä. Heti saatiin alkaa selviytymään. Ja selvittiin. Kuski oli mukava ja vei meidät hotellin eteen.
Vähän hiljaisen puoleinen hotellivirkailija Pariisissa.
Enemmän kuin huikee hotellivirkailija Amsterdamissa, joka oli meidän tuki ja turva siellä ollessamme. Siltä sai aina apua, se aina kysyi jotain kuulumisia tai ainakin tervehti. Neuvoi meille paikkoja ja piti huolen, että saadaan hyvä kuva Amsterdamista ja niiden hotellista. Lupas tulla hiljentää italialaiset äänekkäät naapurit, jos tarve on et saadaan nukuttua. Todellakin menisin samaan paikkaan uudestaan, siellä osattiin asiakaspalvelu.
Amsterdamin koulutytöt, jotka haastatteli meitä tutkimukseensa.
Mukava myyjä kiinalaisessa ravintolassa.
Ystävällinen lipunmyyjä Tours&Tickets-kaupassa.
Aivan ihana kanavaristeilyn ajaja, jolla oli outo aksentti, josta oli vaikeaa saada selvää ja jonka puhumana hollanti kuulosti ihan siansaksalta. Tai kenen tahansa puhumana.
Brysselissä yks huikee heppu, joka autto meitä matkatavarasäilytyksen kanssa ja kyseli meidän harrastuksista.
Englannissa Emmin isäntäperhe on huikee. Siellä tapaa niin paljon ihmisiä - se on vaan se hetki, mutta se saattaa merkata paljon.
Kiitos et sain kokee tän.
Ja kiitti et olitte meidän matkalla mukana lukien näitä postauksia ja katellen meidän videoita! Tämä oli nyt vika reissupostaus, vihdoinkin. Videoita tulee kuitenkin vielä, joten pääsette vielä seikkailee meidän kanssa Eurooppaan! Uskomatonta on, että meillä oli unelma ja me saatiin toteuttaa se. En oo ikinä aatellu, et olisin tällanen ihminen joka lähtis reppureissulle, mutta niin mä vaan lähdin. Enkä uskonu sitä ennen kun nyt, en tajunnut sitä edes reissussa niin kuin arvelinkin. On hyvä olla jälkiviisas ja oppia kokemuksistaan. xx
-Heidi
Asemalla itketti. Niin. Paljon. Ei olisi huvittanut yhtään lähteä pois. Ei olisi haluttu viedä tavaroita ruumaan, tehdä lähtöselvitystä, mennä turvatarkastukseen. Oltaisiin vain haluttu jäädä roikkumaan tolppaan. Ketään ei ehkä olisi kiinnostanut, jos olisimme siihen jääneet, joten pakkohan se vain oli itsensä sinne koneeseen raahata.
Viimeistään sitten aloimme itkeä sisäisesti verta, kun terminaalissa lentoemäntä sanoi: "Terve." Älä. Puhu. Suomea. Oi miksi oi miksi kaikki puhuivat suomea?! Mikä shokki jopa vajaan parin viikon jälkeen!! Oltiinhan me puhuttu koko ajan keskenämme suomea, mutta kukaan ei ymmärtänyt. Nyt oli ongelmia, kun muut ymmärsivätkin. Ei voinut enää sanoa ihan mitä sattuu sillä verukkeella, ettei kukaan ymmärrä. Se oli aluksi vaikeaa, koska meinasi helposti huomautella oudosti käyttäytyville ihmisille: "Tulit sitten siihen." tai "Mitä ihmettä tuo tekee?" kunnes muisti, ettei voi sanoa sellaista ääneen niin kuin reissun päällä pystyi ihmettelemään vapaammin muiden tekemisiä. Toki suurissa kaupungeissa ihmisillä on korvat - suomalaisia voi tulla vastaan.
Amsterdamin juna-asemalla kuultiin ison poppoon puhuvan: "Mikä sen meidän hotellin nimi oli?" Oltiin Marin kanssa että mitä olette, menkää pois, ei olla ymmärtävinäänkään. :D Ja samoten Waterloopleinin kirppisalueella joku mies selitti oikein kovaan ääneen: "Ostetaan tästä eurolla huumoripaita!" Katsottiin Marin kanssa kauhistuneina toisiamme huutaen sisäisesti: "Mikä olet, miksi puhut suomea?!" :DDd Muutamia tapauksia siis oli Amsterdamissa, mutta muualla ei juurikaan. Eikä "jouduttu" suomalaisten puheille ulkomailla. Jotenkin ei huvita sattuneesta syystä. :DD
Lentokoneessakin lentoemännät tervehtivät suomeksi. Itse sanoin "Hey", koska en halunnut sanoa "hyvää päivää". Voi hyvä päivä että ei ollut hyvä päivä.
Meidän takanamme istui englantilaisia, joten olimme iloisia englannin kielestä. Tai mistä tahansa kielestä, jota emme edes ymmärrä, esimerkiksi ranskasta tai hollannista. Tai saksasta. Mistä tahansa. Mutta ei suomesta. Eieiei.
Kun kone nousi ilmaan, tuntui niin pahalta. Toisaalta kiva päästä kotiin ja nähdä taas kaikki - ennen kaikkea tulla kotiin hengissä, mistä kaikki olivat ennen lähtöämme huolissaan, mutta toisaalta olisi halunnut vain jäädä Englantiin. Totta puhuen, olin siitä hengissä selviämisestä itsekin välillä huolissani. Marraskuussa heti lennot varattuamme pommit räjähti Pariisissa. Reilu pari viikkoa ennen reissua räjähti Brysselissä. Viikkoa ennen reissua Norwegian jätti matkatavaroita väärään paikkaan ja perui lentoja. Amsterdamin lentokentällä oli pommiuhkaus, kun olimme siellä, mutta se olikin ollut väärä hälytys. Eurooppa ei ollut tasapainoisimmassa tilassa, mitä se olisi voinut olla - varsinkaan Brysseli. Siellä oli kaikkea muuta kuin tasapainoinen tila sen vartioinnin keskellä. Mutta kun seikkailimme siellä, emme voineet pelätä. Tiesimme, että olemme nyt täällä ja kohtaamme kaiken haasteina, kaiken sellaisenaan kuin ne vastaan tulevat. Emme voi muuta. Olemme omillamme ja meidän on selvittävä täältä, tapahtui mitä tahansa. Onneksi mitään sen kamalampaa ei tapahtunut kuin koruhässäkkä Pariisissa, puhelinhässäkkä Brysselissä ja bussihässäkkä Eastbournessa. Siinähän sitä olikin jo hässäkkää, mutta kaikesta selvittiin. Voittajina. Me ihan todella selvittiin takaisin hengissä.
Oltiin Helsingissä puoliltaöin. Laitoin viestiä, että ollaan Suomessa ja pahoittelin, että laitan viestiä niin myöhään, kun kello on jo siellä niin paljon. Sitten melkein purskahdin itkuun, kun tajusin, että me ollaan Suomessa. OLEN SUOMESSA. Täällä ei ole aikaeroja. Paikallinen aika on juuri tämä, minkä puhelimeni näyttää. Ei aikaeroja. Olen vaille puoli yksi lentokentällä Suomessa ja se on karu totuus.
Olisin niin halunnut takaisin. Yhden tai kahden tunnin aikaeron.
Suomessa oli niin kylmä. Jyväskylässä satoi lunta. Oli koleaa ja ankeaa. Puissa ei ollut lehtiä. Kukat eivät kukkineet. Nurmikot olivat harmaita. Mikään ei kukkinut. Urheilukenttä oli sula, mutta ei paljoa lohduttanut. Yö bussissa eikä edes väsyttänyt pahasti. Valvoin melkein koko yön, kuuntelin musiikkia ja nojasin Amsterdamista ostamaani emojityynyyn ja käperryin pyyhkeen sisään, jota pidin peittona. Muistelin sitä kaikkea, mitä nähtiin ja koettiin. Ja sitä kaikkea oli jo silloin niin hirveä ikävä. Milloinka me päästäänkään takaisin? Sen kun tietäisi.
Pihtipudas oli aivan yhtä autio kuin aina ennenkin kahdeksan aikaan aamulla, kun tallustimme matkahuollosta kämpille. Samana päivänä oli pakko alkaa hoitaa muuttoa, vaikka ei oltu nukuttu koko yönä. Seuraavana yönä nukuin 13 tuntia ja seuraavan aamun venyttelyt aamutreeneissä oli pehmeä laskeutuminen arkeen, koska meillä oli siellä kanadalainen vaihto-oppilas Anna, jonka kanssa saatiin puhua englantia ja Joonakin veti harkat englanniksi. Se helpotti hieman sitä karua arkea, joka meitä odotti pääsykokeisiin lukemisen, muuton ja juhlavalmistelujen kera. Se kaikki stressi oli vasta edessä ja elämäni huikein seikkailu takana.
Tästä alkoi uusi ajanjakso reissun jälkeen ennen juhlia. Nyt katson hyvillä mielin videoita ja näitä kuvia, koska niistä tulee niin hyvä mieli, vaikka samaan aikaan tekee mieli tuonne kaikkialle takaisin. Maailmani oikeasti avartui paljon ja näin niin valtavasti ja haluan nähdä vielä vain lisää.
Travelling leaves you speechless, then it turns you into a story teller.
Oli ihan huikee reissu. En vaihtais mitään pois. Opin paljon englantia ja sain rohkeutta puhua sitä. Huikee fiilis, kun sua ymmärretään. Sä osaat kieltä, vaikka yo-kuuntelu väittää ihan muuta. Opin muutamia sanoja hollantia ja ranskaa, mutta niillä ei pitkälle pötkitä. Mut sekin avartaa. Tavattiin ihania ihmisiä.
Meidän ihana kuski, joka kuskas meidät Pariisin lentokentältä hotellille. Aluks pelotti lähtee tuntemattoman vieraan ranskalaisen miehen kyytiin - varsinkin kun hotellin osoitetta ei ekana löytyny. Päästiin heti selvittää englanniksi, jotta voitais päästä oikeeseen paikkaan ja selvitä siitä. Heti saatiin alkaa selviytymään. Ja selvittiin. Kuski oli mukava ja vei meidät hotellin eteen.
Vähän hiljaisen puoleinen hotellivirkailija Pariisissa.
Enemmän kuin huikee hotellivirkailija Amsterdamissa, joka oli meidän tuki ja turva siellä ollessamme. Siltä sai aina apua, se aina kysyi jotain kuulumisia tai ainakin tervehti. Neuvoi meille paikkoja ja piti huolen, että saadaan hyvä kuva Amsterdamista ja niiden hotellista. Lupas tulla hiljentää italialaiset äänekkäät naapurit, jos tarve on et saadaan nukuttua. Todellakin menisin samaan paikkaan uudestaan, siellä osattiin asiakaspalvelu.
Amsterdamin koulutytöt, jotka haastatteli meitä tutkimukseensa.
Mukava myyjä kiinalaisessa ravintolassa.
Ystävällinen lipunmyyjä Tours&Tickets-kaupassa.
Aivan ihana kanavaristeilyn ajaja, jolla oli outo aksentti, josta oli vaikeaa saada selvää ja jonka puhumana hollanti kuulosti ihan siansaksalta. Tai kenen tahansa puhumana.
Brysselissä yks huikee heppu, joka autto meitä matkatavarasäilytyksen kanssa ja kyseli meidän harrastuksista.
Englannissa Emmin isäntäperhe on huikee. Siellä tapaa niin paljon ihmisiä - se on vaan se hetki, mutta se saattaa merkata paljon.
Kiitos et sain kokee tän.
Ja kiitti et olitte meidän matkalla mukana lukien näitä postauksia ja katellen meidän videoita! Tämä oli nyt vika reissupostaus, vihdoinkin. Videoita tulee kuitenkin vielä, joten pääsette vielä seikkailee meidän kanssa Eurooppaan! Uskomatonta on, että meillä oli unelma ja me saatiin toteuttaa se. En oo ikinä aatellu, et olisin tällanen ihminen joka lähtis reppureissulle, mutta niin mä vaan lähdin. Enkä uskonu sitä ennen kun nyt, en tajunnut sitä edes reissussa niin kuin arvelinkin. On hyvä olla jälkiviisas ja oppia kokemuksistaan. xx
-Heidi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti