Kuulumisia näin ensialkuun

Moikkamoi nassukat!
Uusi elämä ja arki on lähtenyt käyntiin oikein rytinällä eikä minulla olisi aikaa kirjoitella, jos en olisi ollut jo puoltatoista viikkoa sairaana ja en siksi viettelisi höntsäviikonloppua kotona.
Ehdin olla mukavasti pari viikkoa Oulussa ennen koulun alkua, jolloin ehdin päivällä itekseen ollessani seikkailla pyörällä kaupungissa: etsin Google Mapsin avulla mm. kouluni, Raksilan bussi- ja rautatieaseman, Raatin stadionin ja Linnanmaan apteekin ja Prisman. Ilman Mapsia olisin ollut niin hukassa ja olin välillä siltikin, mutta nyt osaan liikkua jo vähän paremmin. (Lue: En mihinkään muualle kuin kyseisiin paikkoihin :D).
Tällä viikolla olen kulkenut koulussa autolla sairauteni vuoksi ja olen saanut kokea kaupungin aamu- ja iltapäiväruuhkat. Opin kuitenkin siinä samassa käsittelemään Jannen autoa paremmin ja kulkemaan koulureittini autolla, ja kerrankin minulla oli sellainen fiilis, että tiedän minne olen menossa enkä ole se autoilija, jolla ei ole aavistustakaan, minne on menossa. Ruuhkassa se olisi katastrofi!! Mutta sekin on kyllä koettu kesällä, kun olin iltapäiväruuhkan aikaan Oulun keskustassa autolla ilman navigaattoria tai minkäänlaista käsitystä siitä, missä olin. (Että miten meni noin niin kuin omasta mielestä?!?!) :D

Kävin ennen koulunalkua juoksemassa Raatin stadionilla, oli vähän erilaiset puitteet kuin kotona tai Putaalla mondoratoineen ja molemminpuolisine katsomoineen. Käytiin myös Raatilla kuntosalilla, mutta se oli vähän liian laitesali, koska kumpikin meistä oli vähän hukassa ja itsestä tuntui, että olisi itselle täysin vieraaseen paikkaan viskattu, kun sali on täynnä laitteita!! Vapaita painoja vain rajallisesti, joihin minä taas olen tottunut. :D Kunnon mörssärisali, jossa nostetaan tosissaan ja minä olen siellä ainoa nainen ja sitä myöten heikoin lenkki, sellaisen salin haluan! Sellaisella olen aina käynyt :D

Koulu alkoi kaksi viikkoa sitten maanantaina ja keskiviikkona aloin tuntea päivän aikana, että nyt tulee muuten nuha. Nenässä tuntui painetta ja se tuntui räjähtävän. Minulla oli ihan kamala olo seuraavana yönä, tauti pukkasi päälle. Luultavasti minulla oli kuumettakin, mutta en mitannut, koska olin lähdössä aamulla kouluun. En halunnut olla ensimmäisellä viikolla poissa, koska olin jo muutenkin informaatioähkyssä, koska uutta tietoa tulee niin paljon koko ajan, joka päivä.
Nukuin yön kahden tunnin pätkissä, aamulla oli hirveä olo. En mitannut kuumetta, tein temppuja flunssan oireiden helpottamiseksi ja ajattelin mennä kuitenkin autolla - kunnes tajusin, että eihän minulla ole avaimia, koska sanoin yöllä Jannelle, että kyllä minä pääsen pyörällä, jos aion mennä kouluunkin. Niinpä sitten pyöräilin 10 kilometriä koulumatkoja luultavasti iltapäivällä jo kuumeisena, aamulla kahden särkylääkkeen voimin. Koulun jälkeen kuumetta oli 37.4 ja en pedannut aamulla edes sänkyä (vaikken tykkää siitä, että se romottaa auki), koska tiesin tasan tarkkaan kaatuvani sänkyyn, kun pääsen koulusta kotiin. Nukuin koko illan, ensin kahden peiton alla villapaita päällä, ja paleltamisen loputtua ajattelin kuumeen laskeneen. Sitä vastoin sitä olin 39. Mittasin kuumeen kahdesti, koska en uskonut mittarin lukemaa.
Perjantaina olo oli yhtä hirveä kuin edellisiltana ja kuumetta oli 38 jo aamulla herätessä, että oli pakko soittaa tuutor-opettajalle ja jäädä kotiin. Lähdin kuitenkin terveysasemalle ja odottelin siellä 2 tuntia, jono seisoi 50 minuuttia luultavasti henkilökunnan kahvitauon vuoksi, koska sen jälkeen vuoronumeroita alkoi mennä melko nopeaan tahtiin. Oli turhauttavaa istua melkein tunti, kun vuoronumero 17 on vuorossa koko ajan, kun itsellä oli numero 35.

Siellä tutkivat kyllä hyvin, ottivat nieluviljelyn ja kaikki. CRP oli 109, joten he kehottivat menemään Oulun yliopistolliselle sairaalalle lauantaina puoliltapäivin, jotta sen mahdollista nousua/laskua voitaisiin seurata. Olin lopulta tyytyväinen saamaani palveluun, vaikka kaksi tuntia oli pitkä aikaa odottaa kipeänä ja loppuajasta alkoi taas viluttaa: kuume vastaanotolla olikin 38. Samana iltana silmät alkoivat rähmiä aivan kamalasti, hyvä että mitään näin. Yöllä heräsin kahdesti pesemään umpimuurautuneet silmäni auki. Epäilin silmätulehdusta, koska minulla on ollut sellainen aiemminkin ja oireet täsmäsivät.

Minähän menin lauantaina OYSiin, aamulla olikin niin kamala olo, että melkein mielelläni lähdin lääkäriin saamaan tietoa, mikä minua mahdollisesti vaivaa.
No, asiasta voi olla montaa mieltä näin jälkiviisaana. Asiakkaana en tuohon puljuun enää mene, mieluummin maksan yksityisestä palvelusta Terveystalolla ja tiedän, että aikani on juuri siihen aikaan ja todennäköisesti saan apua kohtuullisessa ajassa.
Sain nimittäin tarpeekseni julkisen puolen palveluista viime lauantaina.

1. Jonota ilmoittautumiseen vuoronumerolla.
2. Selosta tilanteesi ilmoittautumistiskin takana olevalle miehelle, jolloin pääset lasiovista ylipäätään sisään koko sairaalaan.
3. Kävele odottamaan odotusaulaan, jonne minut määrättiin ensin hoitajalle, jonne pääsen nopeammin kuin lääkärille.
4. Odota 2 tuntia 38 asteen kuumeessa, köhien ja taukoamatta niistäen ja turhaudu. Vaikka olin sairas ja en jaksanut edes istua, mieluummin kävelin käytävällä kuin puudutin takamustani penkissä.
5. Pääse hoitajalle, jolle selitän taas tilanteeni. Hän katsoo korvani ja silmäni.
6. Jonota näytteenottoon CRP:n ottamista varten.
7. Mene näytteenottoon tarjoamaan sormeasi, josta näytteenottaminen vie max 2 minuuttia.
8. Mene takaisin odottamaan, että pääset taas sinne samalle hoitajalle.
9. Hoitaja kertoo CRB:n olevan 120 eli nousussa eilisestä. Hän tutkii poskiontelot ja tuumii, että olen ollut siellä jo 3 tuntia ja kuumettakin 38, joten pääsen lääkärille nopeammin ilmoittautumisaikani mukaan. Minua ennen on viisi aikaisemmin tullutta ja lääkäreitä on viisi. Odotusajan pitäisi olla kohtuullinen. Kiitän ja siirryn odottamaan toiseen aulaan.
10. Odota tunti. Kuumetta 38.
11. Odota toinen tunti. Kuumetta 38. Makaa sohvalla, kun et jaksa enää istua. Päätä särkee.
12. Kysy hoitajilta, että miten kauan kestää vielä, kun edellä ei pitänyt olla montaa. Käskevät mennä odottamaan käytävään.

13. Et jaksa seistä, joten istut käytävälle seinän viereen. Päässä tuntuu kumealta ja epätodelliselta, kuumeiselta. Nojailen johonkin kärryyn ja ohikulkeva hoitaja kysyy, pitäisikö päästä pitkälleen. Vastaan, että odotan lääkärille. No, hän siitä lähtee sanomatta mitään. Kiitos huolenpidosta.
14. Nousen ylös, jonka jälkeen minulle tullaan kertomaan, että minua ennen on kaksi. Itkua vääntäen kiitin ja raahauduin takaisin odotusaulan sohvalle makaamaan. Laitoin Jannelle viestin, että tuo minulle ruokaa ja tulee minun kanssa odottamaan. En ollut syönyt koko päivänä, kahvioita ei ollut lähistöllä enkä halunnut/jaksanut lähteä etsimään, koska odotin pääsyäni ja kolikoita ei ollut ostaa välipala-automaatista ja sen lisäksi en allergiani vuoksi olisi saanut syödä siitä juuri mitään.
15. Janne tuo ruokaa ja olo vähän kohenee sen myötä. Päivitellään yhdessä, että miten kohtuutonta tämä odotusaika voi olla.
16. Menen uudestaan kysymään, mikä kestää ja pääsenkö lääkärille tänäpäivänä, kun minulla on korkea kuume ja olen aivan loppu oltuani täällä viisi ja puoli tuntia.
17. Saa tyly vastaus hoitajalta, että tämä on ruuhkainen laitos ja ihmiset menevät kiireellisyysjärjestyksessä. Huomautan, että olen ollut täällä tosi pitkään kuumeisena ja monet, jotka tulivat tunti sitten, ovat päässeet ennen minua.
18. Hoitaja tiuskaisee, että en voi tietää minkä vuoksi he ovat tulleet. Totesin, että en voikaan tietää, mutta siellä istuu porukkaa paljon hyvävoimaisemman näköisenä kuin minä, joka makaa puolikuolleena sohvalla päätään pidellen ja he näkevät sen valvontakameroista. Hoitaja sanoi vielä jotain, mutta suljin oven, koska minulle tuli niin paha mieli.
19. Kuule omaa nimeäsi huudettavan. No todellakin olen paikalla, kysytkin vielä. Olin kuitenkin jo niin väsynyt, kipeä, turhautunut, mieleni pahoittanut, nälkäinen ja kaikkea mahdollista, että purskahdin itkuun ja aloitin lääkärin vastaanotolle menon itkemällä. Lääkäri totesi, että olen joutunut odottamaan todella kauan ja sanoin, että niin olen. Yhtään sitä kaunistelematta, koska olin ihan loppu. Niin loppu.
20. Hillitse itsesi ja käyttäydy niin kuin ihminen. Pahoittele käytöstäsi ja selitä tilanteesi jälleen kerran. Lääkäri oli sentään ymmärtäväinen ja sanoi, että odotusaika oli kohtuuton. Kuumetta oli edelleen 38.
21. Saa diagnoosi Adeno-viruksesta. En saanut mitään lääkkeitä, mutta ainut hyöty tästä tuskasta oli se, että sain varmuuden, etteivät lääkkeet auta ja silmätulehduksen oireet liittyvät virukseen - on vain kärsittävä ja kestettävä - ja että en mene kyseiseen puljuun enää toista kertaa asiakkaana. Harjoittelussa luultavasti tulen olemaan, mutta se on taas täysin eri asia. En ole ennenkään ollut julkisten terveyspalveluiden ystävä ja tämän jälkeen vielä vähemmän. Perustuu omaan ja muiden kokemukseen.
22. Lähde kotiin oltuasi laitoksessa 38 asteen kuumeessa niistäen taukoamatta kuusi tuntia. Vihdoinkin sai ruokaa sitten aamupalan ja Jannen tuoman välipalan, mutta onneksi ruoka oli valmiina - kiitos Jannen. =)♥ Sikäli kun se maistui, mutta energiavajekin koski varmasti päähän.

Olo ei kohentunut vielä puoleen viikkoon, mutta kuume jäi pois. Pääsin tällä viikolla joka päivä kouluun ja nyt on jäljellä enää pientä kurkunkutinaa ja köhää sekä nuhaa, nenästä tulee tavaraa edelleen.
Koskaan ennen minulla ei ole ollut noin pitkään nuhaa, yleensä se on helpottanut muutamassa päivässä. Siksi onkin suoranainen ihme, että minulla on edelleen nenä ja siinä ihokin yllättävän hyvässä kunnossa niistämisen määrään nähden. En ymmärrä, mistä sitä räkää on riittänytkin.

Ja en muistakaan, milloin olisin viimeksi ollut noin kipeä. Aloin jo varovaisesti palailla vuoteen 2012, kun sairastin mykoplasman aiheuttamaa keuhkokuumetta ja sen jälkitauteja; mukavia keuhkoputkentulehduksia yms. Ja jos minä sanon, että olin ehkä yhtä kipeä kuin silloin, niin silloin minun on täytynyt oikeasti olla KIPEÄ, todella kipeä. Nimittäin sen tautirupeaman jälkeen olen vain vähätellyt kaikkia flunssia ja muita romuskoita toteamalla, että eihän tämä vielä mitään! En uskonut, että jokin tällainen liikkeellä oleva tauti kuin Adeno-virus voisi vetää vertoja sille kipeyden määrälle.

En kuitenkaan jäänyt pahemmin jälkeen koulusta, koska lopulta olin poissa vain yhden päivän. Tulin kuitenkin todella iloiseksi, kun Facebookissa uudet fyssariopiskelukaverit kommentoivat, että he kyllä jelppaavat minua sitten, kun oloni kohenee ja laittoivat ihania paranemistoivotuksia. Minusta tuntui, että olen taas löytänyt paikkani ja saanut ympärilleni ihania ihmisiä olemalla tällainen kuin olen. On ollut uskomatonta, miten hieno ilmapiiri ja yhteishenki meidän luokalle on kehittynyt parin viikon aikana ja miten motivoituneita, mukavia ja kannustavia kaikki ovat toisiaan kohtaan! Jokainen on varmasti niin oikealla alallaan, kun voi vain olla. Olen saanut tosi kivoja uusia kavereita ja olen lähtenyt kiitollisena joka aamu, vaikka sairastelu onkin tuonut siihen omat haasteensa ja halun jäädä sängyn pohjalle. Lukiossa olisinkin jäänyt, mutta nyt minulla on tahto ja halu pystyä, vaikka en olisikaan ihan täysissä sielun ja ruumiin voimissa. En tietenkään tullut kouluun kun olin korkeassa kuumeessa, koska en minä nyt muita halua tartuttaa ja kyllä jossakin menee jo raja.

Kun kuume laski, olo ei silti ollut yhtä hyvä kuin terveenä, mutta pystyin olemaan koulussa ja se auttoi paljon sitä stressiä, mitä sairastelu aiheutti. Anatomia tuottaa valtavasti työtä ja se on todella haastavaa, en olisi etukäteen uskonut, miten paljon sen kanssa joutuukaan tekemään työtä. Vaikka aika-ajoin epätoivo meinaa iskeä ja epäilen, miten koskaan voin oppia tätä kaikkea, niin yritän lohduttautua sillä, että olen opiskellut vasta pari viikkoa, kaikki tulee nyt kamalalla tahdilla paljon nopeammin kuin kukaan meistä ehtii oppia ja kaikki ovat aivan yhtä pihalla ja hukassa kuin minäkin. Se vähän helpottaa, varsinkin kun voin panikoida whatsapissa uuden ystäväni Tiian kanssa, koska usein teemme samaan aikaan tehtäviä omilla tahoillamme. Kaikki fysioterapeuttiopiskelijat ovat oppineet ja siitä selvinneet, joten miksi minä en selviäisi? Kyllähän minä siitäkin selviän, mutta se tietättää vain paljon töitä ja sen tiedostan.

Pää on kuitenkin pyörällä vielä toisenkin kouluviikon jälkeen kaikesta tekemisen ja informaation määrästä, on niin monta informaatiokanavaa ja tiedonvälitysreittiä ja niin monta uutta asiaa, mitä pitäisi muistaa huomioida ja seurata, että meinaa aika-ajoin tulla hulluksi, mutta onneksi muilla on päät yhtä pyörällä ja voidaan toisiltamme kysyä - ja on huikeaa, että käytännössä voin mennä keneltä tahansa meidän luokkalaiselta kysymään jotakin, koska kaikki ovat niin mukavia. En olisi etukäteen uskonut, että fysioterapia vetää puoleensa näin samankaltaista porukkaa, joiden kanssa on helppo tulla toimeen. Varmaan stereotyyppisestikin perinteinen fysioterapiaopiskelija on iloisen rempseä ja liikunnallinen energiapakkaus, joka kulkee rennoissa vaatteissa. ;) Tästä puhuttiin koulussakin, vaikka totta kai fysioterapeutit voivat olla toisenlaisiakin ja pukeutua eri tavalla, ei heillä (meillä ;o pitäisi ajatella itseäni ammattiryhmän edustajana jo nyt, kun on ollut moniammatillista opetusta) ole mitään pukukoodia.
Alkuun on ollut paljon perehdytystä ja uusiin asioihin opettamista. Se on ollut itsessäänkin jo niin rankkaa ja niistäkin kursseista tulee tehtäviä, vaikka itsessään anatomian kurssi jo riittäisi! Kun alkuhärdellistä selvitään, niin eiköhän se elämä toivottavasti jossain vaiheessa voita! Jos tätä tahtia jatkuu hommat, niin kaikki ovat varmaan jouluun mennessä ihan burnout. :D Mutta toisaalta on meille sanottu, että aluksi tulee paljon asiaa ja anatomiasta on tehtäviä kaksinkertainen määrä mitä normaalisti, jotta päästään rivakasti alkuun. It's up to you, sen kanssa selvitään.

Kuitenkin kaksi viikkoa asumista Oulussa ennen koulunalkua oli hyvä aika ehtiä sopeutua elämään siellä, ettei ihan kaikki ollut uutta, kun koulu alkaa. Vaikka sopeutuminen jatkuu koko ajan ja en hahmota Oulua vielä todellakaan, varsinkaan keskustaa en juuri ollenkaan! Ehdin kuitenkin kokea ennen koulunalkua ns. alkukriisin uudessa ympäristössä, uudessa kodissa, uudessa elämäntilanteessani, mutta onneksi Janne on tukena ja turvana, jolle sain kriisini purkaa. Jonkin sortin parisuhdekriisikin ehti olla, mutta no, se oli aika vähäpätöinen ja koski lähinnä sitä, että miten naisia luetaan. ;) Jos nainen on vihainen ja sanoo ihan sama, niin se on todellakin ehdottomasti kyllä ja heti paikalla! Allekirjoitatteko? ;) :D

Myös olympialaisia piti sen verran seurata, että miesten satanen piti herätä katsomaan
puoli viiden maissa ja miesten keihään karsintaa tuli katsottua, mutta muuten annoin heidän
suorittaa ja minä onnellisena nukuin. :) Kuitenkin olympialaiset kerran neljässä vuodessa,
niin piti nyt edes pari kertaa nousta katsomaan ja kokea se!!

Asiasta kukkaruukkuun, niiden kahden ensimmäisen viikon viikonloput menivätkin Kuopio geisseissä. 12.elokuuta menin Oulusta Putaalle bussilla ja kävin moikkaamassa linjavalmentajaa Joonaa ja pyörähtämässä koululla ja järkyttämässä opettajia. :D Hiihtokoululaisia tuli vastaan, kun käveltiin Marin kanssa niin tuttuun tapaan kohti koulua kämpiltä päin (jossa Maarit muuten nyt asuu!) ja he tervehtivät meitä niin tuttuun tapaan iloisesti aivan kuin siinä ei olisi mitään outoa (tai sitten he olivat kauhistuneita, että ollaanko me jo viidettä vuotta lukiossa!:D)

Illalla mentiin Marin ja Emmin kanssa Runnirockiin katsomaan Amorphista. Kaikki me nähtiin bändi ekaa kertaa ja itse olen alkanut kallistua kyseisen bändin kuuntelijaksi vasta lähimenneisyydessä. Aluksi tykkäsin vain yhdestä biisistä "Sacrifice", jonka kuulin radiossa, mutta sitten aloin selata bändin biisejä ja varsinkin uutta levyä Under the Red Cloud läpi ja siellähän olikin useita hyviä biisejä! Pystyin siis lähtemään hyvinkin katsomaan bändiä, vaikka en suurin fani olekaan ja en todellakaan tykkää kaikista biiseistä. Minulla menee rajani jossain siinä rajamaastossa, mutta useita hyviä biisejä kyllä löytyy! On melkein kuin elämän tarkoitus olisi löytynyt, kun osaa ensimmäistä kertaa elämässään sanoa millaista musiikkia kuuntelee ja se on enemmän rockia. Elämälläni on vihdoinkin tarkoitus. :D

Yöllä keikan jälkeen menin Marin luo ja lauantaina mentiin Kuopioon Marin ja Reetan kämpälle, joka oli vielä aika vaiheessa (lue: ei lamppuja, verhoja, mattoja, huonekaluja, keittiönpöytää, tuoleja... :DDd) Laitettiin pöytälamppuun valo ja keittiön kohdevalaisimiin, jotta nähtiin elää siellä illalla, viritettiin verhot Marin huoneeseen ja syötiin tiskipöydällä. :D Ruoka tosin käytiin syömässä kiinalaisessa ja ruoka oli taivaallista!! Siitä tuli ehdottomasti yksi lempparipaikoista!

Sunnuntaina oli valmentajakoulutuksen toisiksi viimeinen osa ja meninkin vasta maanantaina takaisin Ouluun, kun koulu ei ollut vielä alkanut. Siellä odotti operaatio pyykkikone, mutta siitä taas ei sen enempää. En kommentoi. :D Mutta nyt on pyykkikone ja hyvin pelaa!

Seuraavana perjantaina menin junalla Kuopioon ja käytiin kansainvälisillä markkinoilla Marin kanssa Kuopion torilla, joka oli kyllä hieno tapahtuma! Marin kämpälläkin oli jo huonekaluja, keittiönpöytä ja sitä rataa, vähän asutumman näköinen, vaikka siellä ei kukaan vielä vakinaisesti asunutkaan. :D Olen päässyt keskeneräisen kämpän henkilökohtaisiin tupareihin eiku. :D Ja mentiin illalla seitsemän aikaan Ikeaan, naurettiin että kuka on niin tyhmä, että menee seittämältä illalla Ikeaan kun se menee kiinni ysiltä, mutta mehän oltiin sieltä ulos reilun tunnin päästä, kun tiedettiin tasan tarkkaan, mitä ollaan ostamassa! Ei tullut kiirekään. :D Kaikki löytyi, mitä etsimään mentiin. (Lue: Löysin aivan ihanan Pariisi-taulun, jossa on Eiffel-torni!!! Olen etsinyt sellaista tai jotain Lontoo-aiheista taulua koko kesän ja nyt löysin täydellisen!!! Ah ihanaa!)

Taulu ei ehkä pääse oikeuksiinsa kuvassa, koska kuva on otettu auton takapenkillä, jossa taulu oleili siihen asti kun sain sen Ouluun. Nyt se on seinällä ja se on niin täydellinen! Hyviä muistoja, kun on itse tuon saman näkymän nähnyt silmiensä edessä.

Mari bongasi torilla hollantilaisen myyjän, jolla oli siirappivohveleita, joita ostettiin Amsterdamissa ja niitä oli pakko saada. Good times. Minä en ole saanut niitä koskaan maistaa, mutta ne ovat kuulemma älyttömän hyviä. Sepä kiva siis. :D

Lauantaina oli valmentajakoulutuksen viimeinen osa ja meistä tuli maastohiihdon 1-tason valmentajia, jeejee! :) Puoli vuotta koulutus vei ja lopulta voin sanoa koulutuksen käyneeni. Sunnuntaina oli taas suuntana Oulu ja maanantaina alkoikin sitten koulu. Palattiin taas alphasta omegaan tämän tekstin kanssa. :D

Jokakertaiset ongelmat, kun lähdet ajamaan Jannen jäljiltä autoa.. :D Siirrä penkkiä metri, että yllät kytkimelle
ja saat sen vielä pohjaan. Säädä penkkiä puoli metriä että kädet yltää rattiin ja sitä rataa :D Jannella taas kivat
säätämiset, kun se ei mahdu edes autoon ennen kuin siirtää metrin sitä penkkiä. :Dd

Eli siis summasummarum: uusi elämä on alkanut hyvin. Se on ollut täynnä uusia haasteita, uusia kuvioita, uusia nimiä, uusia kasvoja, uusia opettajia, uusia ihmisiä, paljon uusia asioita, mutta kuitenkin lähes kaikki niistä on vain mukavia haasteita ja asioita, joista olen kiitollinen. Yhteiselämä Jannen kanssakin on sujunut päälisinpuolin hyvin muutamaa normaaliksi lukeutuvaa "parisuhdekriisiä" lukuunottamatta. ;) Meillä menee elämät hyvin yksiin ja ollaan melko samanlaisia eläjiä, niin on helppo sovittaa menemiset yhteen, kun treenejäkin yhdessä sovitaan, että mennään samoilla kyydeillä samaan paikkaan tekemään harjoitus. Aika on rajallista ja sitä joutuu organisoimaan, että selviää edes tavallisesta arjesta kiireen keskellä ja että muistettaisiin vielä huomioida, että täällä asuu toinenkin ihminen, jolla on omat tarpeet, tunteet ja toiveet, mutta siinä on haasteita, mutta ne on tehty selvittäviksi. Elämä on. =)

En vieläkään ymmärrä, miten olen yksi noista kahdestakymmenestäkahdeksasta onnekkaasta, jotka pääsivät opiskelemaan. Meidät on otettu niin hyvin vastaan koulussa, opettajat ovat mukavia, tuutorit ovat huippuja, muut opiskelijat ovat ihania ja olen sopeutunut joukkoon. Sopeudun Ouluun, ihan turhaan sitä murehdin tai Janne murehti, että valitsenko oikein kun lähden Ouluun. Minun on hyvä olla täällä enkä juuri nyt haluaisi olla missään muualla.

Onneksi elämä kuljetti minut tänne, vaikka aiemmin en ajatellutkaan Ouluun muuttavani. Minulla ei ollut siellä mitään, minkä vuoksi olisin sinne mennyt.

Mutta nyt minulla on. On paljonkin ja tulee olemaan vielä enemmän opiskeluvuosien aikana.

Ookko nää Oulusta? Mä ainaki oon. Vaikka ikuisesti juuret onkin Kiuruvedellä ja aina ja ikuisesti oon savolainen maalaisjuntti, joka ei millään nyt ymmärrä, miten moottoritiellä voi olla aamulla niin kamala ruuhka, että liikenne seisoo tai vetää max 40km/h tai ramppiin on menossa niin paljon autoja, että jono on motarilla asti. Tai ruuhkaa on niin paljon, että tulee peltikolareita ja poliisiauto on pillit päällä tienpenkalla.

Sellaista se taitaa kaupungissa olla, mutta ei meillä vaan kotona tai Putaalla semmosia!Iltapäiväruuhka oli aina siinä neljän aikaan, kun kylänraitilla tuli niin monta autoa peräkkäin, että joutui ihan pysähtymään suojatien kohdalle, ettei päässy vetämään suorilla keskeltä tietä yli! :Dd Tai varsinkin kotona, jos traktori jyrää etummaisena ja kerää peräänsä autoletkan.

On ne asiat toisin toisaalla, mutta eletään asian kanssa! Kyllä musta vielä true kaupunkilainen pikkukaupungin juurilla tulee. ;)

Minä yritän täällä selvitä elämästä, tsemppiä kaikkien koulutielle!

-Heidi