Uusi aamunkoi vielä kerran toivon meille tuoda voi

20.10.2012

"Viisaat pitävät yllä järjestystä, nerot hallitsevat kaaoksen. Kaaosta kestää jonkin aikaa, mutta sitten on oltava älykäs selvitäkseen tilanteesta, johon viisas ei joudu. Viisas ymmärtää tämän teoriassa, mutta älykäs käytännössä, koska joutuu niin usein tilanteeseen, johon viisas ei joudu."

Sain yhtenä päivänä ajatuksen, että alan lukea vanhoja kirjoituksiani sieltä asti, kun loimme tämän blogin. No, lähinnä se nauratti, koska vanhat postaukset olivat niin hauskoja ja kehitystä bloggaajana on tainnut vähän tapahtua vuosien varrella. Samalla tuli kuitenkin ikävä vanhoja hyviä aikoja ja haikea fiilis siitä, miten upea lukioaika minulla oli ja miten paljon Pihtiputaalta jäi käteen ja mitä kaikkea olen saanut.
Onneksi se kaikki on täällä blogissa ikään kuin yksissä kansissa.

Halusin vanhoja kirjoituksiani lukemalla matkustaa sisälle tuolloisen Heidin pääkopan sisään ja nähdä, millaista kehitystä ajattelussani on tapahtunut, koota yhteen urheilu-urani ja paljolti myös elämäni 4-5 vuoden ajalta, koska urheilu on ollut valtavan suuri osa arkeani ja elämääni, ja tehdä siitä jonkinlaisen koosteen. Asiaa ja tapahtumia on kuitenkin paljon, joten sitä kaikkea on vaikea mahduttaa kovin tiiviiseen muotoon, vaikka pyrkisi pintapuolisesti tiivistämään. Tunteeseen sisälle meneminen on vain niin vahvaa, että lukiessa alkaa elää sitä. 

Toivon, että tekin pääsette jonkinlaiselle aikamatkalle pääni sisään milloin missäkin tilanteessa, ja opitte ehkä samalla jotain tai ainakin alatte ajatella. Ihmisten ajattelemaan laittaminen on kirjoittamisessa suurin rikkaus – se, että koskettaa ihmisiä ja herättää ajatuksia.

24.10.2012

”Alkaa jo pikkuhiljaa pinna palaa tässä hommassa. Urheilijan kauhein painajainen on se, jos et voi treenata. Ja ette tunne mua yhtään, jos luulette, että jättäisin treenin vapaaehtoisesti tekemättä! Et siitä saa pohtia mun olotilaa.”

Terveisin Heidi kakstuhat kakstoist.

24.10.2012
”Käytiin tekemässä salissa kuntopallon heittotestit. Sanoin, että päänyliheitto sattuu selkään ja käsiin, ja alakautta heittoa en vaan osaa. "En mä mitään selittele, mä vaan sanon tosiasian," sanoin pukuhuoneessa Annalle. Anna sanoi, et ei se mitään selittelyä oo, jos myöntää ettei osaa. Ja ei se kyl ookaan, se on vain omien virheidensä sisäistämistä. Heidistä on tullu tommonen syvällinen psykologi kaikkien vastoinkäymisten myötä... vaik yleensä se kyl puhuu vähän outoja. Niinku eilen se puhu jostain tuoreapinoista... otapa siitä selvä.”

Tässä oltiin vasta niiden vastoinkäymisten alussa, mutta onnekseni en tiennyt sitä tuolloin. Loppuosa tekstistä oli Marin kirjoittamaa, jonka halusin tähän liittää, koska se oli vain niin hauska ja nauroin sille paljon. :DDd Kuvastaa hyvin meidän juttujen tasoa lukiossa hiihtolinjan kesken!

”Heidillä kutitti kurkkua, ja se kysy et oisko kellään kurkkupastilleja. Sit Anna oli yläkerras ja se huikkas et sillä on Bafucinei. Sit se tuli siihen parvelle, sano et "ota koppi" ja viskas ne sieltä. Heidi ei ilmeisesti omista nopeita refleksejä, joten kun lentävät kurkkupastillit tuli kohti, se laitto kädet silmille ja suojautu ku joku kilpikonna siihen sohvalle. Heidille naljailtiin, että kun se saa ajokortin ja on liikenteessä, niin täpärän tilanteen tullen se ottaa kädet irti ratista ja laittaa silmille. Eli tällästä meillä linjalaistenkin kanssa tää perusmeininki...:)”

Ihan tiedoksi toverit, että minä sain ensimmäisellä yrittämällä ajokortin ja olen selvinnyt liikenteessä aiheuttamatta vaaratilanteita jo kaksi vuotta! ;)

29.11.2012

”Syksyllä Heidi sai allergisen kohtauksen piirinmestaruusmaastoissa. Minulla oli vähän flunssaa, mutta lähdin kuitenkin. Oltiin juostu 1-2km, syke näytti 199. Olin siellä jonon hännillä, koko ajan vain jäin niistäkin, jotka olin normaalisti juoksussa päihittänyt. Siihen valmentajan kohdalle lyyhistyin, haukoin henkeä, räin limaa. Epäili että ei kai minulla vain astmaa pitäisi olla. Silloin intin pätkivin sanoin itkun keskeltä, että minulla on vain flunssa. Flunssahan tuolla tavalla tukehduttaa, ihan vissiin.

Se oli lievä anafylaktinen shokki, lievä siks, etten tukehtunut täysin. Meidän valkku sano, että edessä ois varmasti ollu jossain vaiheessa niin paha reaktio elimistössä, että mut ois jouduttu viemään ambulanssilla sairaalaan. Onneks niin ei ehtiny käydä. Elimistö kerkee just toipua täysin ennen kauden pääkisoja. Onneks nyt on tullu niin paljon hyviä treenejä, että toivoo on vielä! Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, en siitä säry. En oo ennenkään särkyny, aina oon vastoinkäymisistä selvinny. Onneks on virtaa kun pienessä kylässä!

"Jonain päivänä se elefantti siivet saa selkäänsä, lentää pois omiensa luo
Vaik sut on luotu kantamaan, nousemaan aina uudestaan
Oon pahoillani, en osannut lohduttaa,
mut lupaan vielä se helpottaa."

21.12.2012
”En oikein tiedä mitä pelkään. Toki viimeaikoina on pistäny miettimään, että mitä mulle ois voinu tapahtua, jos mun allergia ei ois selvinny ajoissa. Ja tottakai välillä käy mielessä, että mitä jos jollekin läheiselle tapahtuu jotain kamalaa. Mutta kyllä mua myös pelottaa, millon joku tauti iskee taas muhun. Vaikka oon jo melkein selvinny mykoplasmasta ja sen mukanaan tuomista vastoinkäymisistä, mulla on edelleen takaraivossa pelko, että sairastun taas johonkin, mistä toipuminen vie aikaa. Niiden takia oon käyny niin pohjalla, jonne en tosiaankaan halua enää palata.”

Uskomatonta, miten hirveällä positiivisuudella ja motivaatiolla olen porskuttanut menemään nämä kaikki vuodet, varsinkin tuon alkuajan. Minulla oli niin valtava motivaatio tulla hiihtäjäksi, etten antanut minkään tulla sen eteen, vaikka tekemisessä oli koko ajan esteitä enemmän kuin onnistuneita harjoituksia. Huomaan, miten sokeassa kuplassa olen elänyt. Jaksoin kuitenkin niin paljon paremmin, kun sain treenata porukassa hiihtolinjalla. Sain tukea muista ja pystyin edes hetkeksi unohtamaan vaikean tunnetilan.

21.12.2012

”Mä stressaan mulle tärkeistä asioista, etenkin viime talvena se tuli tavaks, kun ei mikään ikinä menny niin kuin ois pitäny, kun olin koko ajan sairaana.
Viis viikkoo terveenä on lyhyt aika. Vaikka nyt asiat on menny paremmin, mä stressaan edelleenkin aika-ajoin. En jaksa aina pudota alas ja räpiköidä ylös, kai mä yritän suojella itteeni ajattelemalla liikaa.”

Minulla todettiin mycoplasma pneumonian aiheuttama keuhkokuume. Se oli todellisuuteni, jota en uskonut. En minä voinut olla mielestäni sairas, koska mun piti tehdä töitä talven eteen. Ei minulla ollut aikaa sairastaa.

Ne sanoo mulle
Tää on nyt sun todellisuus
Tää on nyt sitä, tässä kaikki, 
Tää on lopullisuus
Tän ulkopuolella päivät valuvat hukkaan

21.12.2012
”En halua aloittaa uutta harrastusta, koska hiihdosta on kehittyny niin tärkeä osa mun elämää, että ei siitä enää pääse pois. Se on jääny, koska tykkään siitä. Hiihtourheilu vie tosi paljon aikaa. Sen takia paljo muille harrastuksille ei jääkään mahdollisuutta. Mutta me on valittu tämä harrastus. Se vapaa-aika, mikä jää urheilun ulkopuolelle, menee kropan palauttamiseen. Liian monta rautaa ei voi olla tulessa, on myös osattava levätä. Maltti on yleensä valttia ja hätäsellä on paskanen loppu.”

Sanon tosi järkeviä asioita, mutta en toteuta niitä kuitenkaan käytännössä. En voi treenata laadullisesti hyvin, koska mun elimistö on niin sekaisin, mutta teen sitä silti. Olisinpa voinut tulla tulevaisuudesta sanomaan tuolle tytölle tuolloin, että sinun pitäisi malttaa ihan oikeasti. Uskoin hiihtolinjan valmentajaa, mutta treenin keskeyttäminen tuntui pahalta. En halunnut olla luovuttaja, mutta minusta tuntui siltä.

21.12.2012

”Sain äkkiä uusia kavereita hiihtolinjalta ja meistä tuli tiivis ryhmä nopeasti. Vaikka me ei oo tunnettu kun tää syksy, niistä on ollu mulle suuri tuki, kun oon taistellu irti mykoplasmasta. Ne kaikki ihanat ihmiset on saanu mut tajuamaan itteäni paremmin, että mä oon selvinny viime talvesta ja kaikista pohjamudista tähänkin asti, nii miks mä nyt luovuttaisin. Hiihtolinjan tytöistä on ollu mulle suurempi tuki, mitä moni niistä varmaan edes kuvittelee olleensa!”

Aaw, tämä oli tosi ihana! Mutta ihan oikeasti, hiihtolinjasta on ollut minulle merkittävin tuki jatkon kannalta kuin mistään muusta. Mikään muu ei ole saanut minua jatkamaan tällä tasolla, voin sanoa sen varmaksi ja kaikki tärkeimmät ihmiset elämässäni ennen tätä syksyä ovat tulleet tavalla tai toisella sitä kautta, että lähdin Pihtiputaalle. Päätös lähteä kouluun sinne oli varmasti yksi merkittävimmistä päätöksistä, mitä olen tehnyt tai tulen elämässäni koskaan tekemään. Se muutti kaiken. 

21.12.2012
”Eniten odotan sitä onnistumisen tunnetta, kun henki kulkee ja kisa menee hyvin - ja vielä pitkästä aikaa. Jotkut voi ajatella, että mä oon samalla tasolla mitä viime vuonna ja ettei musta oo haastajaks. Mut mä haluan näyttää, että musta on. Ja se ei oo kenenkään huonoutta, vaan mun hyvyyttä.”

"Sä oot mun haastaja,
sul on tulta pää,
osaat räjäyttää mussa lieskat;
käytät vasaraa, kun testaat mun selkärankaa."

”Ois kiva päästä Suomen A-maajoukkueeseen ja kiertämään ulkomailla kisoja. Jos joskus vielä menestyis MM-kisoissa, se olis ihan huippua! Mut tällä hetkellä mulle riittää, että kehityn, pysyn terveenä ja nautin siitä mitä teen. Vaikka monta asiaa on aina pielessä, aina on korjattavaa, niin ei siitä silti tarvihe stressata älyttömiä. Ne asiat saa korjattua ajan kanssa, jos itse haluaa.”

SM KEURUU 2/2013"Olin niin onnellinen, kun pääsin 15km kisan maaliin. Pystyin tekemään hyvän oman suorituksen, vaikkei sitä tuloslistasta nähnytkään.
Maalissa Anna tuli minua halaamaan, vaikka keskeytti itse. Siitä tuli niin hyvä mieli."

Samana talvena oli Haapajärvellä kisat."Vapaa kulki ja tunsin heti ensimmäisessä mäessä, että nyt on kulkupäivä. Otin alamäkeen kovat vauhdit, mutta arvioin alhaalla olevan mutkan leveämmäksi kuin se todellisuudessa oli. En ehtinyt askeltaa, suksi haukkasi umpihangesta ja sitten sitä mentiin. Kuperkeikalla sukset jalassa ja sauvat kädessä kovasta vauhdista selälleen ojaan, mutta onneksi oli lunta ja ojassa ei ollut mitään, johon olisin voinut satuttaa itseni. Jopa välineet säilyivät ehjinä. Kirosin niin paljon, että ihan itseänikin hirvittää!! :D Nousin sieltä ylös, kopistelin pahimmat lumet ja jatkoin kisaa. Menetin vain merkittävimmät sekuntit ryömiessäni ojanpohjalla, mutta sama kulku jatkui sen jälkeen!"


Oli myös kisat, jolloin turhauduin taas niin paljon siihen, etten pääse mihinkään."Olin kisan jälkeen niin maissa, että illalla lähdin juoksemaan, juoksin luultavasti täysiä puoli tuntia, tulin kotiin ja veivasin 200 vatsalihasta ja varmaan sata punnerrusta yhteen soittoon, eikä se edes tuntunut pahalta. Olin niin täynnä adrenaliinia, että olisin tehnyt varmaan 5 minuutin vatsalihastestissä ennätyksen! Kieltämättä, tuo kyllä auttoi pahaan olooni. Seuraavana päivänä oli kuitenkin vatsalihakset ja kädet aika kipeänä."

13.1.2014

”Musta tuntu nyt, että mulla vois vaikka ruveta kulkee pikkuhiljaa. Tiiän, että jaksan hyvin. Ongelma on vaan se, että mun pitäs myös päästä. Ei auta, vaikka jaksaisin maailman tappiin asti. Kuitenkin viime viikonloppuna musta tuntu hassulta kilometri ennen maalia tajuta: "Hei, takaa tullaan kovaa, mutta ei mua oo ajettu kiinni. Eikä muuten ajetakaan! Kai mun on täytyny kovaa tulla... ja ei oo ees tuntunu kamalan pahalta!"

”En hävinny edeltävään sijaan kun 8 sekuntia. Sain ekan palkinnon kolmeen vuoteen, mutta oikeastaan se oli ihan sama, mukavinta oli päästä kättelee kisakumppanit. Oon puhunu tästä aiemminkin, miten mukavaa olisi vilpittömästi onnitella itteäni parempia, jotka on tehny just siitä kilpailusta kilpailun ja joiden ansiosta tässä lajissa on järkeä.

Niinpä mä kävelin sinne hymyssä suin onnittelemaan ja kättelemään kaikki. Ja siinä sivussa tuli se palkintokin otettua.”

”Vielä kolme vuotta sitten menestyksellä ja sitä myöten palkintojenjaolla ois ollu ihan erilainen merkitys mitä sillä on nyt. Huomaa, miten sitä on kasvanut .Vaikka nää vuodet on ollu harjottelun kannalta vaikeita, niin joku on saanu mut jaksamaan ja sitä jatkamaan. Ne on ollu niin vaikeita, että toisaalta haluaisin vaihtaa ne pois millon vaan, mutta kun tarkemmin ajattelee, oon käyny sen läpi ja oon edelleen tässä. Se on opettanu mulle niin paljon, ja nyt tuntuu, että katson harjottelua kokonaisuutena ja yksittäisiä harjoituksia ihan eri näkökulmasta.

"Tää oli ehkä eka kerta tälle kisakaudelle, kun mä tunsin ees hetken sen tunteen,
miks mä oon siinä just sillä hetkellä.
Se ei tarkota sitä, että kaikki ongelmat pois pyyhitty, mutta oon varma siitä,
ettei tää ollu ainoo kerta, kun tunnen olevani kotona ladulla.

What doesn't kill you makes you fighter.”

Tässä on alkanut tapahtua ajattelussa muutosta ja oli opettavaista lukea omia tuolloisia ajatuksia ja muistan täysin, mitä tuolloin kävin läpi ja kelasin päässä. Tavallaan minulla oli voittajafiilis siitä, että oivalsin nuo asiat juuri tuolloin. Se tuntui yhdenlaiselta etapilta, jonka saavutin. Mielessä oli samassa paikassa käyty kisa kaksi vuotta sitten, jonka hiihdin ensimmäisenä keuhkokuumeen jälkeen. Maalissa tajunta hämärtyi ja koko maalialue heittelehti puolelta toiselle. Isi nosti minut väkisin ylös, etten palellu kisapuvussa hankea vasten ja sen jälkeen horisontti alkoi pysyä suorassa. Myöhemmin isi onkin sanonut, että sen vuoksi äiti alkoi olla minua maalissa vastassa, koska isästä tuntui niin pahalta tulla keräilemään minua maasta, kun haukon henkeä ja itken, vaikka olen vapaaehtoisesti lähtenyt.

13.1.2014

”Ois kiva saada maha täysin kuntoon, millainen se oli ennen maitoallergian puhkeamista. Eihän kenenkään maha jatkuvasti voi olla kunnossa, mutta ei sen kuulu olla jatkuvasti epäkunnossakaan.” 

”Olikin elämäni ensimmäinen kerta ravintoterapeutilla. Se sano kyllä, että mulla on ruokavalio tosi hyvällä mallilla ja ei siinä oo paljoo lisäämistä, pientä hienosäätöö vain. Itse asiassa meninkin tuonne maitoallergiani takia, jotta saisin vinkkejä kilpaurheilijana sen ruokavalion täydentämiseen.
Enitenhän mulla ruokavalioon vaikuttaa kaikin puolin just tuo allergia, se on true story.”

”Sain myös gluteenittomia leipävinkkejä, jota mulle suositeltiin testattavakisi. Tän mahan oirelun ei pitäis johtua ainakaan siitä, että oon syönyt pidemmän aikaa huonosti - en mä millonkaan oo huonosti syönyt. Aina mä oon syöny monipuolisesti ja terveellisesti kotiruokaa enkä oo syöny paljoa herkkujakaan.”

Mahan kanssa alkoivat ongelmat sen jälkeen, kun ruokavaliossa tapahtui iso muutos ja maitotuotteet joutui jättämään pois, koska mykoplasman aikaan syödyt antibioottikuurit romauttivat vastustuskykyni täysin, sairastuin tosi helposti ja pikkulapsi-iällä parantunut maitoallergia puhkesi uudestaan elimistön tulehdustilan seurauksena. Se tuli takaisin pahempana, mitä se oli lapsena. En saanut enää iho-oireita, vaan oireet muuttuivat hengenahdistukseksi. 




3.2.2014
”Ensimmäisen kuukauden aikana olin tyytyväinen muutokseen, mutta nyt oireet on tullu takas. Syön silti Lahden SM-kisoihin asti näin, etten aiheuta shokkia mahalle. Sitten saatan kokeilla taas oikeaa leipää. Tänään mahaan on pistäny oudosti ja turvottaa enkä kykene syömään mitään, vaikka haluaisin ja varmaan pitäisi.”

”Tämmöstä tää on ollu koko syksyn, kävin lääkärissä ja sain vahvaa maitohappotablettia. Se autto kyllä, mutta oireet tuli takas viikon päästä sen lopettamisesta. Just hetken ehdin luulla, että se autto oikeesti. Mutta ei koko elämää voi elää maitohappotablettien kanssa. Se vaikuttaa harjotteluun, jos outo olotila sattuu olemaan/tulemaan treenissä ja eniten se vaikuttaa mun mielialaan, koska turhaudun. Oon oppinu kestää paljon, mutta tähän turhaudun.”

”En jaksais olla näin hankala. Luulin että kun maitoallergia selvis, niin mulle oudot mahaoireetkin oli siinä, vaikka eniten mulla reagoikin hengitystiet. Mulla ei oo ikinä koskenu mahaan ja se on outoa nyt, kun on mahan kanssa ongelmia koko ajan.”

”Välillä on parempia hetkiä, mutta sitten oon niin korvia myöten täynnä tätä. On alkanut myös olla epämääräsiä iho-oireita. Voi että mä välillä kaipaan niitä aikoja, kun ei tarvinnu miettiä ruoka-asioita tällä tavalla. Asiat on muuttunu ja asiat on oppinu näkee eri tavalla, mikä on toisaalta palkitsevaa ja avartavaa, mutta fuck, kuka näin haluais vapaaehtosesti elää? Nojoo, ei kukaan. Mut asia nyt on näin, no can do.”

17.2.2014

”Lauantain kisa Ristijärvellä kulki hyvin ja vielä pertsalla, joka ei ole kulkenut lähellekään niin hyvin kuin vapaa. Tekniikka pysyi kasassa ja pystyi pistämään itsensä ahtaalle - sain ensimmäistä kertaa itsestäni irti alusta asti. En olisi uskonut pystyväni tällaiseen suoritukseen nyt. En ole tottunut siihen, koska on ollut niin paljon vaikeuksia. Sain viitteitä siitä, että ehkä se vanha Heidi on tulossa takaisin, joka on kova nousemaan mäkiä ja joka pääsee oikeuksiinsa rankassa maastossa. Sairasteluvuosien aikaan semmonen keli ja maasto ei tosiaankaan oo ollu mun heiniä, eikä ylipäätään mikään keli tai mikään maasto, koska elimistö ei oo pystyny ottaa kovaa treeniä vastaan.”

”Kaikilla urheilijoilla on oltava jonkinlainen motivaatio, koska ei siitä harjottelusta muuten tuu yhtään mitään. Mutta miten kova se on, se on taas asia erikseen.
Se voi kestää siihen asti kun kaikki menee hyvin, mutta ei riitä enempään. 3-4 vuotta sitten, kun puhuttiin leirillä luennolla motivaatiosta, tiesin suunnilleen että se on lähtökohta,
josta lähetään, jonka takia ylipäätään lähetään.
Mut en vielä tienny, onko mulla motivaatioo tähän, riittääkö se. Tuli vaikeuksia ja vakuutuin siitä, että mulla on motivaatioo tähän ja se on tosi kova, sillä se riittää vieläkin. Vaikka ei se aina oo vakio,
se heittelee ja voi välillä tuntua ettei sitä oo olemmassakaan, mutta kohta se jostain kumpuaa.” 

”Nää kaks kisaa oli tosi hyvät tässä välissä, koska sain varmistuksen sille, että kyllä mä vielä pystyn tähän. Mä oon tehny töitä sen eteen, että mä paranisin ja pystyisin vielä voittamaan itteni ja haastamaan muita. Nyt mä pystyin siihen. Tätä tunnetta odotellessa on jaksanu vaikeetkin hetket puskee eteenpäin. On tätä saanu oottaakki, mutta oli odotettavissa, että tää hetki tulee vielä. Harkat tuntuu vihdoinkin suurimmaks osaks hyvältä. Mä en edes ymmärrä, mistä mä tän kaiken motivaation itteeni lapan. Vaikka mä epäonnistuisin tai tuntuis hetken että maailma romahtaa, niin kohta kokoon itteni ja katon eteenpäin ja yritän uudestaan. Missään vaiheessa ei tuu mieleen että onko pakko jos ei taho. Ehkä se johtuu siitä, että mä tahdon.”

21.2.2014
”Urheilijalla on iso rooli, koska pitää uskaltaa tehdä päätöksiä, jos treenit ei suju. Pitää uskaltaa lähteä pois. Päätöksenteko on aina yhtä vaikeaa, mutta väistämätöntä. Aina ei voi osata päättää oikein, mutta siihen oppii kokemuksen kautta. Siinä oppii kuuntelemaan itseään, eikä enää sivuuta kuuroin korvin sitä, kun kroppa huutaa armoa. Kroppa sanoo pysähdy, pää sanoo jatka. Se on hankala yhtälö ja kaiken lisäksi loppupelissä urheilijan päätös.”

”Eletään hetkessä, tartutaan hetkeen. Mennään päivä kerrallaan eteenpäin kohti isoja areenoita.

Välillä mennään taaksepäin, välillä eteenpäin.

Piiri pyörii, välillä toiseen ja välillä toiseen suuntaan.

Kohta kaikki sujuu, kohta taas ei. Itseluottamus on hyvä, kohta et ole varma mihin pystyt. Mutta kuka muu sinuun uskoisi jos et sinä itse, näin sanoi Jauhojärvi. Tullaan kaatumaan monta kertaa, mutta aina noustaan ylös jotta voidaan kaatua uudestaan.

Jos sinne maahan jää makaamaan, tulee siinäkin pitkä aika!”

”Ehkä vielä joku päivä. Ehkä vielä joskus. Aika näyttää, miten käy.”

LAHDEN SM 2014 24.2.2014

”Ei ollu verryttelyssä yhtään sellasta fiilistä, että ois tehny mieli vetää yhtään kovempaa tai verrytellä ollenkaan. Väsytti vaan kamalasti ja yritin säästellä voimia kisaan, että jaksas ees siinä. Kyllä mä itteeni kamalasti yritin tsempata ja ladun varressakin oli hieno tunnelma. Mukavat edellytykset hiihtää kaiken kaikkiaan kovaa.”

”Mutta tällä kertaa tuntu heti lähtölaukauksesta asti kamalalta, ihan alusta asti. Heti ekan nousun päällä oli henki tukossa ja lihakset voimattomat, vaikka olin lähtevinään siihen maltilla. Henki ei kulkenut ja lihakset oli ihan hapoilla. Viiden kilometrin kiekkaa kierrettiin kolme kertaa, ja toiselle kiekalle loppui pitokin. Sitten se vasta aikamoista räpeltämistä olikin.”

”Olin jo juottopaikalla jäänyt ihan liikaa, koska en pystynyt yhtään taistelemaan sijoituksista, lähinnä itseäni vastaan taisteluksi koko kisa menikin siihen asti kun sitä riitti. Lähdin kuitenkin toiselle kierrokselle.
Siihen mäkeen ahdisti eniten hengitystä missään vaiheessa, hätäännyin siitä ja tuli älyttömän paha mieli koko kisasta, hengitys alkoi pätkiä ja meinasin tukehtua siinä mäen päällä. Vauhti oli hetken aikaa varmasti ihan nollassa, se hetki on edelleen jollain tapaa ihan pimennossa itseltä, koska tuntui hetken aikaa että maailma sumenee siihen.”

”Mari sattui juuri siinä sauvapartiossa olemaan ja yritti tsempata minua jatkamaan, koska tietää miltä tuntuu keskeyttää. Mutta aina ei ole järkevää jatkaa, vaikka haluaisikin. Joskus kroppa huutaa pysähdy, mutta pää sanoo jatka. Se on urheilijan päätös, kumpaa päättää kuunnella.

Sain rauhoiteltua itseni ja jatkoin matkaa.
Uskoin päätäni.”

”Kuitenkin tultuani väliaikapisteelle ajoin ladulta pois, otin sukset jalasta, sauvat kädestä – ja purskahdin saman tien itkuun. Se vain tuli, sillä hetkellä kun pysähdyin kisaladun viereen. Vähän aikaa siinä niiskutin, sitten joku nainen juoksi hakemaan minulta nilkkatunnisteet ja numeron pois. Ei sen enempää kysellyt, onneksi ei. Mari tuli minua halaamaan, kun ehdin hetken koota ajatuksiani.”

”Tuli kamala olo siitä, että keskeytin. Minä luovutin. Todellisuus löi suoraan vasten kasvoja heti, kun riisuin sukset jalasta, vaikka ei ollut mitään järkeä jatkaa, kun taju meinasi mennä.”

”Mitään muuta järkevää selitystä yhtäkkiselle hengenahdistukselle ja limaneritykselle ei voinut löytyä kuin allergiset oireet. Muutenkin näitä kisoja edeltävä viikko oli harjoituksellisesti hankala: tiistaina kärsin ihan kamalista mahakivuista, ja olin sen jälkeen aivan voimaton. Siihen kamalaan kipuun meni kaikki voimat.
Edellisen päivän kivut vaikuttivat harjoitteluun seuraavanakin päivänä. Kipujen alkaessa olin juoksulenkillä ja lopulta piti kaksin kerroin kävellä. Heti sisälle päästyäni kaaduin suoraan sänkyyn ja parisen tuntia meni sängyn pohjalla kipujen kourissa.”

SM  RISTIJÄRVI 18.3.2014

 ”Tiedän, että pystyisin paljon parempaan. Pertsan tekeminen on ruvennut tuntumaan paljon rennommalta. Se vaatii niin paljon ajoitusta ja rentoutta, jotta se kulkee. Kun on ihan hapoilla ja henki ei kulje kunnolla, niin eipä siinä pelkkä oma tahto riitä. Se terve elimistö on vaan niin iso juttu.”

”Mulla on rahkeita tähän, onneks voin nyt sanoo että mulla on ehjä kausi takana ja paljon paremmat mahollisuudet ens kauden treenaamista varten.”

Voi tyttörukka, sinun kautesi ei ole ehjää nähnytkään, vaikka et ole sairastanut koko talvea. Missä toivemaailmassa oikein elät?

”Olin kuitenkin flunssassa jo ennen kisoja ja kurkkukipu pahentui lauantain kisan jälkeen. Yöllä meni kolme tuntia nukahtamiseen, kun yskin. Aamulla kaikki lataus kisaa ajatellen tuntui hävinneen, kun aamulla tajusin, että mihin suuntaan tilanne on mennyt. Olin sairas.”

”Mutta eihän niin isoa päätöstä kuin "hiihtääkö vai eikö hiihtää" voi tehdä sängystä käsin. Oli pakko päästä ladulle, pakko päästä hiihtämään, jotta saan lähinnä vakuuden itselleni omasta olotilastani ettei mulle jää sellasta tunnetta että entä jos. Mun piti vakuuttaa itteni, vaikka melkeinpä heti aamulla tiesin, että mä en voi startata.”

”Heti kun pääsin sinne ladulle, mulle tuli semmonen olo että eikä. Tää ois niin huippua, 10km vapaa, just se matka mitä mä pidin itselleni sopivampana. Liukas mutta raskas keli tulossa, joka palvelee mua enemmän kuin lentokeli.
Tää ois niin täydellistä.”

”Kokeilin sitten hiihtää reippaammin, mutta tilanne oli selkeesti huonompi kuin eilen ja mun piti tehä vaikea päätös: en starttaa. Se oli iso pettymys ja otin sen raskaasti. Mä odotin tältä viikonlopulta enemmän, odotin että saisin itestäni irti, olisin terve. Olosuhteet oli hyvät mulle. Olin tullu kisapaikalle, olin käyny kiertää kisaladun, H-hetkeen oli tunti aikaa, olin siellä ja näin kun oman sarjan tyttöjä verrytteli. Munkin ois pitäny olla jo verkkaamassa, sen sijaan pidättelin itkua autolla ja yritin saada jotain järkevää päätettyä. Olin lähteny sinne siinä toivossa, että hiihdän ihan varmasti.”

”Palautin numeron, lähettiin pois. En halunnu jäädä kattomaan kisoja. Tulin sinne hiihtämään ja jos en voi, niin halusin lähtee sieltä pois parantamaan itteni.”

”Kaiken lisäks tiedän sen itse ja kaikki tututkin tietävät, että en varmasti jätä kisaa kesken jos ei oo ihan pakko.
Tuun maaliin vaikka pää kainalossa, kunhan ei oo pakko jättää kesken.Siitä ois tullu tuskanen 10km.”

24.4.2014

”Huhtikuun loppu. Sunnuntai ja kauden vikan startin lähtöön valmistautuminen. Matkana 22km eli hyvä lopetus pitkälle kaudelle.”

”Olin normaaliin tapaani kovalla tsempillä vikoissa kisoissa mukana, mutta kyllä tämä kausi sai nyt jo loppua. Alkaa jo väsy painaa, ja mielellään haluaa päästä lepäämään ja alottelemaan uutta harjotuskautta uuden valmentajan kanssa.”

”Toivotaan, että mullekin löydetään sellanen valmennustapa, jolla mä alan päästä oikeuksiini, saada itteni ahtaalle ja saada itestäni irti kaiken. Ja että mulle jäis itelleni sellanen tunne, että oon menny eteenpäin, kehityn ja oon pystyny tekemään parhaani. Tää on ollu tosi vaikee talvi monessa mielessä, lähinnä huonon lumitilanteen takia, mutta myös monen muun asian takia, joka on tehny siitä yhessä liian vaikean.”

”Elin suurimman osan talvesta jonkun sumupilven sisässä tajuamatta todellisuutta ja mitä mulle on tapahtumassa. Aloin olla vähitellen henkisesti niin loppu, niin turhautunut ja korviani myöten täynnä sitä turhautuneisuuden tunnetta. Tuntui, ettei millään näytä olevan väliä. Sitten vasta ymmärsin, että olen fyysisestikin kohta ihan loppu, jos tälle henkiselle puolelle ei voi tehdä jotakin. Loppukaudesta oivalsin, että tämä kausi on ollut minulle pettymys, en ole päässyt omalle tasolleni kuin parissa kisassa. Muuten olen suoriutunut oman tasoni alle. Tiedän sen siitä, koska minulle on liian usein jäänyt kisan jälkeen tunne, että en pystynyt tekemään parastani, vaan paljon jäi saavuttamatta.”

Hyvä tyttö, vihdoinkin sinä ymmärsit. Valmentajan vaihdos oli iso muutos elämääni. Entinen polku oli kuljettu loppuun. Kauden loputtua olin yhtä aikaa niin loppu, mutta myös niin helpottunut. On aika kääntää uusi luku.

”Huomasin kuitenkin, että kykenen tekemään rentoja, luonnollisia suorituksia ilman väkinäistä tunnetta. Niitä oli silti lähes 20 kisasta vain 2-3, jotka jäivät mieleen. Muut ovat olleen sitä normaalia tasapaksua suorittamista, joista jäi mieleen vain se, että tulipahan startattua.

Kaikki muu: pää lyö tyhjää.”

Sanot loppuun lauseet jotka aloitan ja keräät talteen palaset kun hajoan ja Terveiset sinne taivaaseen olivat isoja tekstejä isoista elämää suuremmista asioista, jotka sain puettua sanoiksi, ja lopulta minun blogitekstistäni poimittiin runo adressiin. 

Keväästä henkisesti vielä rankemman teki siis tärkeän ja läheisen ihmisen yhtäkkinen tapaturmainen kuolema. Olin todellakin levon tarpeessa.

13.8.2014

”Tietysti epäilijöitä riittää aina, mutta minä aion elää omaa elämääni, uskaltaa tehdä valintoja ja elää, tehdä asioita oikein ja nauttia siitä, mitä se kaikki tuo tullessaan. En elää peläten sitä, että menetän jotakin kokemalla uusia tunteita ja asioita. Aion tehdä töitä ja näyttää mahdollisille epäilijöille, että en minä ole ihan tyhmä.
Olen selvinnyt tähänkin asti. Sen selviytymistarinan avainsana oli halu, palava halu. Tiellä on ollut kaikenlaisia esteitä, joihin olisi ollut helppo jäädä makaamaan ja luovuttaa, selitellä niillä. Tämä on ennemminkin elämäntapa kuin pelkkä harrastus. Siksi en mielelläni kerro ”harrastavani” hiihtoa, koska se antaa turhan pintapuolisen kuvan sen merkityksestä elämässäni. Ennemmin kerron ylpeänä olevani kilpahiihtäjä.” 

Elämässä tapahtui muutoksia ja tuntui, että on tarvetta todistaa ihmisille, että ne muutokset eivät saa minua jättämään urheilua, koska sellaista asiaa ei tule. Tulen tällaisena kuin olen tai en tule ollenkaan.

4.2.2015

Menin verikokeisiin (linkki) ja minulla ei ollut koskaan tullut huono olo. En pelkää neuloja, mutta en mielelläni katso. Tällä kertaa kuitenkin tuli ja muistikuvani loppuvat siihen, kun kerron, ettei minulla ole huono olo. Sen jälkeen kaikki sumeni. On vain hämärä muistikuva, että olisin alkanut nousta seisomaan, ikään kuin paeta tilanteesta tiedostamatta sitä. Mutta minulla oli niin kauan hyvä olo, kun muistan. 

”Mulla ei oo mitään muistikuvaa, että oisin sanonu, että mulle tulee paha olo tai varsinkaan siitä, että olisin noussut seisomaan yhtäkkiä ja kaatunut pää edellä lattiaan tai siitä, että makasin lattialla tajuttomana. Äiti oli lääkärien perässä syöksyny sinne labraan ja nähny mut makaamassa lattialla. Havahduin vähän, kun mua alettiin nostaa paareille (tai johonkin siitä lattialta kuitenkin). Sitten kuulin, kun ne puhu, että pää on ihan turvonnu, pitää viedä pääkuviin Iisalmeen ja suljetaan kallomurtuman riski pois. Sillon olin alkanu sanoo, että ei mulla oo päässä mitään vikaa (vaikka sattu ihan hirveesti) ja muistan, että kokeilin omaa päätäni ja aloin huutaa ja itkee ihan hysteerisenä, kun tajusin, miten turvoksissa se on.”

”Ei siellä pääkuvissa mitään ollut, mutta muistan vieläkin sen tunteen, kun kokeilin omaa päätäni ja se oli niin epäluonnollisen muotoinen, millainen sen ei ikimaailmassa pitäisi olla. Että vähemmästäkin menee pois tolaltaan. Mulla oli vain tosi paha aivotärähdys.”

”Kivut oli aika kamalat siinä matkalla eikä saanut silmiä auki, eli voin sanoa olleeni ambulanssissa ja pääkuvissa, mutta ei minulla ole niistä mitään näköhavaintoa. Oksensin ennen ja jälkeen pääkuvien, senkin sain suorittaa kyljellään maaten tunto- ja kuuloaistin turvin, koska en vain saanut silmiäni auki. Istualtaan tuli vaan enemmän paha olo ja tuli kamala paine päähän enkä pysynyt pystyssä itse.”

”Oli hassu tunne, kun pystyin kävelemään ja jalat ei ollu enää ylimääräiset vartalon jatkeet, joilla ei tehny mitään. Ekasta 6-7 tunnista mulla ei oo hirveempiä muistikuvia, koska en kyennyt avaamaan mun silmiä ja lääkäri hermostuikin, kun se halus tietää, saanko niitä auki. Se käski nostaa kädet ilmaan ja heiluttaa, mutta se tunne, kun niitä ei vaan saanut nostettua sängyltä - ne oli yhtä makaroonia. Käsissä oli tuntopuutoksia ja pistoksia, mutta se meni ohi.”

”Se oli vaan niin hölmö tunne, kun alko olla sen verran tajuissaan, että kuuli puheen ympärillä, vaikkei nähnykään mitään. Päätä särki ja tunsin, että mua nosteltiin johonkin, mutta en tuntenut sitä lattiaa, jolla makasin. Kuulin äidin äänen ja äiti oli tosi rauhallinen, josta se sai kehuja. Äiti sano, että se oli vaan niin shokissa ja ei halunnut hätäännyttää mua enempää.”

”Sitä vaan ajatteli, kun alko tulla tajuihin, että eihän tälleen voi sattua mulle tai kellekkään, ei näin voi tapahtua. Jotenkin ajatteli vaan, että kohta tää loppuu ja kaikki palaa normaaliks. Istun siinä näytteenottotuolissa ja otetaan se niinkun ennenkin ilman että mulle tulee paha olo ja poistun sieltä, lähden kotiin ja sitten tekemään tehotreenin, koska viikonloppuna on SM-kisat Kokkolassa.”

”Pikkuhiljaa alko ymmärtää, että ei se mene ohi eikä se lopu, vaan se kipu vaan jatkuu ja mua ollaan kiidättämässä Iisalmeen sairaalaan. Siellä ambulanssissa mun päässä oli pidetty kylmää, että se turvotus ei pahene ja sitten kun ne oli ottanu kylmäpussin pois, niin olin valittanu, että mun pää jäätyy, vaikkei siinä ollu enää mitään. Ambulanssimiehet oli ihmetelly, kiertääkö mulla edes veri päässä, kun ei siinä oo ollu hetkeen kylmää lähelläkään.”

Sitä lähti hakatun näköisenä joululomalta kouluun, mutta olin kerran aiemmin tullut yltä päältä paikattuna rullasuksilennon jälkeen, joten kaikki tietää, että minulle sattuu ja tapahtuu! Tuli vähän kallis verikoereissu päivystys- ja ambulanssimaksuineen sekä hammaskuvineen (piti käydä hammaslääkärissä tarkistuksessa). Onneksi missään ei ollut mitään vikaa ja selvisin viikon mittaisella pääkivulla ja sain äidin herätyksiä 3-4 kertaa yössä puoli viikkoa. SM-Kokkola olisi jäänyt suosiolla, kun en voinut liikuttaa päätäni, mutta kisat peruttiin huonon lumitilanteen takia (tai itse asiassa lunta ei ollut ollenkaan.. :D)

12.3.2015

Kirjoitin tämän Jotain ajatuksia ylipäätään kaikesta SM-Kokkolan jälkeen, kun kisat lopulta hiihdettiin tekolumella ja se oli peilikirkkaalla jäätiköllä, kun latua yritettiin suolaamalla estää epätoivoisesti sulamasta. Olosuhteet ja kunto olivat surkeat. Olin niin lopen turhautunut ja aivan maissa. Tämä oli ensimmäinen tällainen postaus, jonka kirjoitin niin rehellisesti kuin mahdollista ja sain siitä tosi ihanaa ja tsemppaavaa palautetta. Jotain semmoisia pikkuisia ajatuksia tuli pohdittua.

Valmentaja linkkasi minulle tämän biisin Whatsapiin ennen kilpailua. Se antoi voimaa henkisesti, vaikka fyysisesti voimat olivatkin poissa.

"Katse eteen ja suupielet ylöspäin,
teen vastoinkäymisistä voimaa,
antaa tulla, kestän kyllä
periks en tuu antamaan." 

”Kaikki vaikeudet alkoivat vuonna 2011. Siitä on jo niin kauan. Liian kauan ottaen huomioon, että oon edelleen samassa jamassa, mutta koko ajan ylöspäin menossa. Tosi hyvä kesän harjoittelukausi, juoksutulokset paukku ennätyksissään ja pystyin tekemään parasta suoritustani juoksemalla. Se kulki, rakastin sitä.”

”Joulukuussa 2011 puhkesi 40 asteen kuume ja kamala yskä, antibiootit eivät tepsineet. Odotin päivystyksessä jo kolmatta päivää korkean kuumeen kourissa sohvalla maaten, että pääsen uudestaan lääkärille. Hoitajat ottivat tulehdusarvot ja ne oli pilvissä. Meinasin pyörtyä, koska olin niin heikossa kunnossa, että en jaksanut istua niin kauaa kuin olisi tarvinnut. Mut talutettiin pitkälleen ja kun olin taas paremmassa hapessa, mun käskettiin istua ja heittää paita pois, niin kuunnellaan sykettä.
Hoitaja tuumi, että oot kyllä niin laiha, että syötköhän sinä. Äiti ja minä yhtä aikaa todettiin, että oon urheilija ja syön kyllä takuulla enemmän kuin sinä. Oon vaan ollu tässä puol viikkoo vähän heikommassa hapessa, niin ei oo tuo ruoka ihan maistunut.”

Toi kommentti jäi loppujen lopuksi kaivamaan ysiluokkalaisen tytön mieltä, koska olin luonnostanikin hoikka.

”Siitä huolimatta laihduin sinä talvena 5 kiloa ja olin liian laiha ja pieni. En vaan voinut syödä enempää, kun sairastin niin paljon. Muistan vieläkin sen hetken, kun lääkäri sanoi, että tähän sun keuhkokuumeeseen ei auta kun doksisykliini, eli sulla on mycoplasma pneumonian aiheuttama keuhkokuume eli pahin versio mykoplasmasta. Nyökyttelin, yskin keuhkoni pilalle, otin reseptin vastaan ja ulkona sanoin äidille: "Ei mulla mitään mykoplasmaa ole."

”Mulla meni koko talven aikaa, että mä tajusin sen. Sen, että oon sairas ja en parane vielä pitkään aikaan. Mutta mun sisällä oli niin hirvee voima, motivaatio ja halu, jota en voinu vaan vaimentaa. Kävin kisoissa, vaikka ne tuntu niin kamalan pahalta. Jotenkin siihen kamalaan hapotuksen tunteeseen tottui. Olin kuitenkin niin paljon kipeänä, että kisaaminen jäi toissijaiseksi ja se talvi tuntui ikuisuudelta, kun nousi pohjalta uudestaan ja uudestaan, kerta toisensa jälkeen. Juuri kun alkoi tuntua paremmalta, sairastuin taas keuhkoputkentulehdukseen.”

”Immuunijärjestelmä romahti valtavasta määrästä antibiootteja ja rauta-arvot laski anemian puolelle. Podin sitä puoli vuotta ja puoli vuotta meni, että sain nostettua ne edes raja-arvoihin. Maitohappo- ja syketasot oli vielä vuoden päästäkin pilvissä ja nousi heti kovemmissa treeneissä liian korkeiksi. Se turhautti, mutta jatkoin positiivisella elämänasenteella harjoittelua ja tein parhaani, yritin liikaakin korjata edellisen talven sairastelujen tuomat puutteet. Juoksu ei kulkenut syystäkään ja se oli tosi iso pala niellä.”

”Olin tottunut, että juokseminen on mun henkireikä ja se on se asia, mitä hiihtokauden loppuessa eniten harjoittelulta odotan. Että saan juosta. Sitten kun se tuntui pakkopullalta, raskaalta ja vaikealta, se oli vaikeampaa hyväksyä kuin se, että hiihto ei kulkenut. Sanoin vastoinkäymisille, että antaa tulla, kestän kyllä ja periksi en anna. Lähdin nokka kohti uusia pettymyksiä ja haasteita, hymyilin ja nauroin, kun siihen oli aihetta tai vaikkei ollutkaan ja tein vastoinkäymisistäni voimaa. Harmi vaan, ettei se henkinen vahvuus päde samalla tavalla tuloslistassa kuin fyysinen.”

”Kaikki ei pysty käsittelemään asioita samalla tavalla. Olen joka hetki kiitollinen siitä, että minä olen pystynyt siihen. Olen pystynyt näyttämään aitoja ilon tunteita oman ja muiden onnistumisen edessä, korjaamaan mieleni, järjettömät ajatukseni siitä, etten minä pysty. Olen nostanut katseen maasta ja nostanut ne suupielet, vaikka aina ei oo ollu mitään syytä hymyillä.”

”Mä en tiedä millainen ihminen mä olisin nyt, jos kaikki ois mennyt jotenkin toisin kolmen vuoden aikana. Jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan, olisinko siltikään tässä, olisinko tämä sama ihminen, joka ajattelee tällä tavalla ja joka jäsentää maailmaa tällaisesta näkökulmasta? En uskalla edes ajatella, kuka olisin tai millainen olisin. Osaan kuvitella itseni sillä tasolla, mistä putosin. Osaan kuvitella itseni menestymässä, mutta en osaa kuvitella itseäni menestymässä ja osaamatta käsitellä pettymyksiä.”

7.5.2015

”Mun maha on oireillut tosi kauan ja paljon. En ees tarkkaan osaa määritellä aikaa, mutta ihan liian kauan on mennyt niin, ettei se ole ollut normaali. Vuosi sitten talvella kävin ravintoterapeutilla, kokeilin 2kk osittain gluteenitonta ruokavaliota. Aluksi se auttoi, mutta oireet palasivat.”

”Lääkärissä sain entsyymitabletteja, joita otin ruuan aikaan, joka tehostaisi ruuan pilkkoutumista. Se auttoi jonkin aikaa, sitten alkoi tuntua, että kivut vaan lisääntyy ja jätin ne pois. Jouduin tulemaan koulustakin pois, koska mahalle tuli niin hirveitä kipukohtauksia, että sain kävellä kaksinkerroin ja maata sängyssä tietyssä asennossa 30-60min, kunnes pystyin liikkumaan tai vaihtamaan asentoa ilman, että sattui ihan hitosti.”

”Tänä talvena sellainen on tullut ehkä kerran, Kokkolan SM-kisojen loppuverkassa. Oli työn ja tuskan takana päästä takasin autolle. On ollut parempia jaksoja ja koko asia ei ole vaivannut. Silti se on ollut olemassa. Ajattelin, että viime talven oireilu johtui stressistä, joka vaan kasautui kevättä myöten. Se on ollut sellaista jojoilua, tasapainoilua hyvien ja huonojen jaksojen välillä.” 

”Viime viikolla menikin sitten oikeasti hermot siihen, kun edellinen päivä oli itse asiassa todella hyvä. Poikkeuksellisen hyvä - niitä päiviä on harvoin. Yritin miettiä, että mitä tein eri tavalla, mutta totesin, että en tehnyt yhtään mitään eri tavalla kuin edellisenä tai seuraavana päivänä. Se on vaan täysin siitä kiinni, onko mahalla hyvä vai huono päivä.
Eli huomaan, jos maha on normaali kuin sen, jos se ei ole.”

16.5.2015

”Monen vuoden kokemuksen takaa oon ruvennut karttamaan liikaa tavoitteellisuutta ja suunnitelmallisuutta, koska oon huomannut, ettei elämää vaan voi suunnitella täsmällisesti valmiiksi. Kaikelle ei löydy aina selitystä ulkopuolisista tekijöistä, koska kaikelle ei vaan ikinä löydy syytä. Se on hyväksyttävä, ettei me voida tietää kaikkea.”

”En minä vaan silti tiedä, mikä minusta pitäisi tulla. Ehkä keksin jotain uutta ja mullistavaa viimeisen lukiovuoteni aikana tai sitten haen fysioterapiaan, johon tulokseen olen tällä hetkellä päätynyt. En tiedä, uskallanko luottaa kohtaloon niin paljon, että se heittäisi vastauksen eteeni loppuvuoden aikana, kun lopetan vastauksen etsimisen. Ei fysioterapiassa mitään vikaa olisi ja se antaisi lähtökohdat elämässä eteenpäin.”

Vuoden päästä tiesin täsmälleen mitä haluan. Olin vakuuttunut siitä, että fysioterapialle minä haluan.

”Mulla on tieto siitä, että mitä tahdon, voin saavuttaa. Nyt tuntuu pitkästä aikaa, että tässä hommassa on jotain järkeä, vaikka eihän tässä tavallaan ikinä ole ollutkaan järjenhiventäkään. Melekosta sirkustahan tämä on, mutta jokin tässä koukuttaa.”

”Mulle on tullut vähitellen helpommaksi myöntää se, että mua väsyttää. Aiemmin se oli äärimmäinen vaihtoehto, jota en sanonu tosissani ihan pikkutingassa. Mä en sanonut sitä juuri koskaan, en edes silloin, kun mykoplasma vei kaiken jaksamisen. En osannut tai halunnut myöntää, että oon ihan älyttömän väsynyt. En edes silloin, kun olin henkisesti ja fyysisesti loppu viime keväänä vaikeen talven jälkeen. En edes silloin myöntänyt sitä. Hyvä tajuta se myöhään kuin ei milloinkaan, koska oon tajunnut, että on inhimillistä olla väsynyt.”

”Sitä voi olla onnellinen jonkun toisen kanssa, kun pystyy olemaan onnellinen myös ittensä kanssa. Monesti tarttee jonkun, joka antaa kaikelle tarkoituksen, koska ei me pystytä saavuttamaan erilaisia asioita yksin. Mutta on tärkee osata olla myös ittensä kanssa ilman ketään toista, jotta voi huomata, kellä oli oikeesti merkitystä.”

25.5.2015

”Olen huomannut kaivanneeni sitä tunnetta, kun kovavauhtinen juoksu kulkee. Minulla on ollut ikävä juoksupiirejä. Haluan takaisin sinne. En tietenkään aio hylätä hiihtoa, mutta haluan olla juokseva hiihtäjä. Haluan takaisin sen saman fiiliksen ja intohimon. Ihmeitä ei ole odotettavissa, mutta haluan käydä kisoissa ja olla mukana, koska voin!”

Otin kantaa Uskallan hymyillä -kampanjaan, ja lukijoiden vastaanotto oli taas tosi ihana. Oli paljon sanottavaa ja tykkäsin kirjoittaa niistä blogiin. Huomasin, että moni muu on paininut samojen ajatusten ja kokemusten kanssa. 

30.9.2015

Kovia kokeneen urheilijan syndrooma oli sinänsä merkityksellinen kirjoitus, koska sain puettua sanoiksi kaiken turhautuneisuuden ja tuntemukseni, mitä velloin pääni sisällä. Annoin uudelle linjavalmentajalle linkin tähän tekstiin, jotta hän voi lukea sen ja ymmärtää paremmin ajatusmaailmaani, tapaani harjoitella ja tapaani jäsentää. Hän yllättyi siitä, miten vahvasti olen mukana kehonkuunteluajatuksessa ja miten vahvasti harjoittelufilosofia jäsentää koko maailmankatsomustani. Siksi koen tämän postauksen olleen merkityksellinen, koska se päästi tärkeän ihmisen hetkeksi pääni sisälle ja auttoi ymmärtämään minua käsittämättömän väsymykseni keskellä.

"Vaikeinta on itsensä voittaa, mut loppuun asti sitkeät koittaa
Vaikkei tullu aploodei
Mikään himmentämään pysty sun tahtoo ei."

”Tulee edelleen elävästi mieleen, kun ei tunne mitään, vaikka makaa lattialla, ei näe mitään, kuulee vain korostetun rauhalliset äänet ympäriltä. "Viedään pääkuviin, varmistetaan ettei ole kallomurtumaa." Ennen sitä tunsin kuitenkin, että minun veltto kehoni nostettiin paareille. Liike sai aikaan pahan olon.
Raajoja pisteli.
En voinut liikuttaa mitään kunnolla, kaikki oli niin raskasta.
Kokeilin päätäni saamatta silmiäni auki: se oli epämuodostunut.
Aloin itkeä ja huutaa hysteerisenä.

Sitten on taas aukko.

Epämääräisen hetken kuluttua muistan paniikkini, kun tunsin vyön vatsani ympärillä. Muistan, miten kauhuissani revin sitä ja miten kauhistunut ääneni oli, kun älähdin: "Mikä tämä on?!" Äiti sanoi: "Se on ambulanssin turvavyö."

”Muistan luulleeni, että minut on sidottu kiinni sänkyyn, etten karkaa. Olin ambulanssissa, josta en muista juuri mitään. Päätä särki ja sitten olin Iisalmessa sairaalassa. Sieltäkin on hämäriä muistikuvia siitä, että hoitajat ja lääkärit vetivät sukat jalasta ja puristelivat jalkojani. Lääkäri käski nostaa käsiä, mutta en saanut nostettua niitä. Hänen äänensä oli korostetun rauhallinen, vaikka äiti sanoi myöhemmin hänen huutaneen minulle: "Nosta kädet ja avaa silmät!" En saanut käsiä pysymään ylhäällä enkä avattua silmiäni, vaikka niissä ei ollut mitään vikaa. Unetti vain ja teki mieli nukkua. Hän oli myös kysynyt kipuani asteikolla 1-10. Äiti kertoi, että olin kysynyt, mitkä ovat vaihtoehdot.”

18.10.2015

”Koulunalun tienoilla harjoittelu tosiaan muuttui pikkuhiljaa vaikeammaksi. Tilanne ei kuitenkaan ollut paha, koska pystyin ihan hyvin juoksemaan pientä kovaa ja myös täydellä vauhdilla. Askel vei eteenpäin, vaikka jalat eivät tuntuneetkaan siltä, miltä tiesin niiden kuuluvan tuntua.”

”Merkkejä väsymyksestä oli sieltä täältä, joihin osasin reagoida paremmin kuin edellisinä vuosina, mutta kesällä tällaiset tuntemukset tosiaan katosivat muutaman päivän kuluessa. Silti väsymys hiipi arkeeni niin salakavalasti, etten voi sanoa edes huomanneeni sitä kuin vasta sitten, kun se alkoi myös tuntua päivittäisessä tekemisessä. Siinä vaiheessa oli jo liian myöhäistä.”

”Jätin juoksukisat pois ohjelmasta, treenasin vähemmän ja yritin keskittyä lepäämiseen. En yksinkertaisesti jaksanut olla lenkillä eikä se tuntunut merkitykselliseltä, kun koko harjoittelu tuntui olevan yhtäkkiä ihan syvältä. Koulukin oli ihan syvältä, en olisi jaksanut enää lukea ja en olisi jaksanut tehdä oikeastaan mitään.”
”Kuukausi oli mennyt käytännössä hukkaan. Mutta enhän minä suinkaan ollut levännyt. Olin tietenkin ollut mukana koulun treeneissä joka päivä, mutta olin heti alusta asti uudelle linjavalmentajalle rehellinen. Kuitenkin tässä syksyn mittaan uusikin linjavalmentaja on oppinut tuntemaan meidät persoonina. Olen tuntenut olevani tärkeä, kun minun ongelmistani on kannettu huolta ja niiden miettimiseen on käytetty aikaa vapaa-ajalla, vaikka ei olisi tarvinnut. Se kertoo jo siitä, ettei enää ole ihan sama, vaan minulla on väliä.”

”Loppujen lopuksi kaikki on vain kiinni siitä, miten hyvin tai huonosti harjoittelen. Se on hyvän tai huonon harjoittelun seurausta, jos kehitytään tai taannutaan.”

”Kyttäsin kahden viikon ajan joka päivä postilaatikolla keskimäärin kolme kertaa päivässä verikoelähetettäni, koska lääkäri on määrännyt minut käymään tietyin väliajoin kontrolliverikokeissa, mutta nyt tutkittiin muutakin. Kun lopulta tämä ravaamiseni palkittiin, niin kyllä minä huusin ja hypin riemusta, ihan vaan siitä riemusta, että pääsen verikokeisiin pelkäämään henkeni edestä. Kun innokkaan tunnepurkauksen laannuttua tajusin, että seuraavana aamuna on oikeasti mentävä verikokeisiin, tajuntaani hiipi vähitellen pelko.”

”Oireet passasivat paljolti mykoplasman aikaisiin oireisiini, tosin sillä erolla, että hengitykseni kulki paljon paremmin kuin silloin. Mutta järjetön väsymys, huono kulku treeneissä, rentouden puute ja palautumisen ongelmat passasivat melko hyvin silloiseen taudinkuvaani. Sen vuoksi halusin sulkea sen pois päiväjärjestyksestä, koska pelkkä ajatus siitä ahdisti ja epätietoisuus kasvoi kasvamistaan tuon kuukauden aikana, kun odotin tuloksia. Aloin tulla ärtyneeksi jo pelkän epätietoisuuden takia ja yksi päivä olin niin räjähdyspisteessä, etten kestänyt ihmisiä ympärilläni.”

”Mietin itselleni toimintasuunnitelmia tuoreen infektiotuloksen varalta ja aloin tosissani miettiä, miten kestäisin sen enää toista kertaa. Tulin siihen tulokseen, että ehkä tämä olisi sitten tässä. Jos minulla olisi mykoplasma toisen kerran ja siitä jaloilleen pääseminen takaisin tavalliseen urheilijan arkeen kestäisi näin kauan, mitä se on minun tapauksessani kestänyt, en minä jaksaisi enää toista kertaa neljää tällaista kautta.”

”Mycoplasma arvot olivat edelleen reilusti koholla, mutta infektio ei ollut tuore. Hemoglobiini ja punasolujen määrä olivat kuitenkin matalampia, mitkä selittivät osittain väsymystäni. Jos en olisi tullut lukioon Putaalle ja en olisi saanut kosketusta tähän ajatusmaailmaan ja hurahtanut siihen, en varmastikaan urheilisi enää samalla tasolla. En olisi kestänyt sitä enää. Tämä oli kuin uusi mahdollisuus kaikkien vaikeuksien jälkeen.” 

”Nyt harjoittelusta tuli taas jokapäiväistä selviytymistaistelua ja melko hyvän kesän jälkeen se tuntui pahalta takaiskulta. En ole koko neljän vuoden aikana vajonnut yhtä syvälle ajatuksiini kuin nyt. En ole kertaakaan miettinyt näin isoja asioita näiden neljän vuoden aikana aivan itsekseni kuin nyt. Olen oikeasti pohtinut asioita eri näkökulmista, jotenkin ensimmäistä kertaa epätoivo on ollut erilaista kuin aiemmin. Nyt on jo niin monta vuotta nähty ja koettu, että sitä alkaa jo tosissaan miettiä, mikä on tämän kaiken hinta? Onko tämä kaikki todella tämän kaiken arvoista?”

”Elo-syyskuun välinen piirileiri oli juuri sellainen – aivan kamala kokemus kaiken kaikkiaan. Väsymystä oli ollut jo useamman viikon ja ihan kuin tilanne parantuisi siellä leirillä yhtään paremmaksi, kun vedetään jokainen harjoitus ylivauhdilla, hapoilla kokonaisvaltaisesti väsyneenä. En kokenut minkäänlaista tyydytystä siitä, että selvisin leiristä hengissä. En siitä, että jaksoin roikkua porukan mukana vielä viimeisen päivän kolmen tunnin vaelluksen, vaikka olisi tehnyt mieli itkeä, kun ei siitä tullut yhtään mitään. Jalat olivat lyijynraskaat, joka askel oli tuskaa. Joka treenin jälkeen olisi tehnyt mieli itkeä, kun treeni tuntui siltä kuin olisi yrittänyt puskea päin seinää. Vitsailin, että palaudun tästä seuraavan kuukauden, mutta se ei tainnutkaan jäädä vitsin tasolle käytännössä.”

”Kovia kokenut elimistö alkaa vaatia sitä jossain vaiheessa keinolla millä hyvänsä – se luo suojamekanismin, että ”et oikeastaan pääsekään enää kovempaa, nyt loppui tämä hevosenleikki.” Minun tapauksessani se alkoi näkyä väsymyksenä hemoglobiinin ja punasolujen koon laskemisen myötä. Tätä tilannetta lääkäri nimitti ”kovia kokeneen urheilijan syndroomaksi.”

”Laitanko vain terveyteni vaakalaudalle, kun yritän urheilla? Seuraako ”kovia kokeneen urheilijan syndrooma” minua koko loppuelämäni ja estää jo itsessään minulta kovan treenaamisen, mitä tässä lajissa vaaditaan? Onko vain helpompi unohtaa tavoitteellinen harjoittelu, unohtaa kaikki ja mennä pelkästään fiiliksellä tai unohtaa harjoitteleminen kokonaan vähäksi aikaa?” 

”On selvää, että arvo- ja ajatusmaailmani ovat kokeneet suurta myllerrystä erityisesti viimeisen parin vuoden aikana. Myös suhteeni urheiluun on muuttunut. En nauti enää siitä, että lihakseni ovat kovat kuin kivet, yhtä vaikeat hieroa kuin umpikumipallot, vaan siitä, että ne ovat rennot ja aukeavat helposti. Se kertoo niiden toimintakykyisyydestä. Urheilu ei ole enää itseisarvo, vaan se on vain yksi tärkeä arvo, ja olen onnekas, kun pystyn tekemään sitä. Onnellisuus on tärkeintä, kaikessa - niin myös urheilussa. Siksi olen tullut armollisemmaksi itseäni kohtaan. Kenelläkään muulla ei ole niin suuria vaatimuksia minulle kuin itselläni ja olen tiedostanut sen.
Pahin vastukseni katsoo minua peilistä.”

”Ensimmäistä kertaa minulla ei ole hajuakaan, milloin aion hiihtää ensimmäisen starttini. Minulla ei ole hajuakaan, mitä kisoja käyn, koska en voi tietää tilannettani niin kauas. Ei siinä ole mitään järkeä, että lähden kilpailuihin kokeilemaan ja tekemään ne kisanomaiset harjoitukset sinne.”

”Elämä on nyt ja elän ehkä nyt kenties elämäni parasta aikaa. Jos käytän nyt kaikki voimavarani murehtimiseen, niin mitä minulle jää, kun olen elänyt muutaman kymmenen vuotta eteenpäin? En halua unohtaa sitä fiilistä, että urheilu on helppoa ja kivaa, vaan haluan, että se tulee taas todeksi. Ei tämän tarvitse olla tällaista. Haluan opettaa sen myös junnuille jatkossa – kaikki lähtee ilosta ja halusta, eikä itseään pakottamalla saa aikaiseksi kuin pahan mielen ja ahdistuksen. Voin sanoa, että minä tiedän.”

20.10.2015

”Mun kilpahiihtäjän ura ei näytä tällä hetkellä kovin lupaavalta, enkä oikein usko, että minusta tulisi sellainen kilpahiihtäjä, joka elättäisi sillä itsensä. Nykyään olen enemmän alkanut miettiä sitä, mikä ala minulle voisi sopia. Aiemmin yritin väistää ajatusta "mitä jos" -ajattelulla urheilun suhteen. Luultavasti tähän mennessä se olisi näyttänyt jo merkkejä siitä. Uskon sen pysyvän vahvasti mukana elämässäni ja arjessani, uskon käyväni kisoja ja niin edelleen. Mutta ammattia siitä ei minulle melko varmasti tule tällä tulostasolla. Siksi toivon, että minusta tulisi fysioterapeutti.”

Olen myös todella kiitollinen, että pääsin työkokeiluun kesätöihin fysikaaliseen. Se vahvisti haluani tulla fysioterapeutiksi. Se on jatkuvaa oppimista, koko elämän mittainen työmaa.

25.10.2015
”Mua ei väsytä enää ihan koko ajan ja oon piristynyt rauta- ja foolihappokuurin aloittamisen jälkeen. Ei tässä parhaimmassa terässä olla siltikään, mutta kuitenkin paremmassa. :) Treeneissäkin jaksaa paremmin, kun ei ole väsynyt jo herätessään. Mahalla on kylläkin ollut viimeisen viikon ajan tosi huono vaihe, sitä on kestänyt jo viikon. Olen kestänyt sitä, koska olen tehnyt jo voitavani.”

4.11.2015

Aika lailla vuosi sitten oli suuret suunnitelmat Marin kanssa Euroopan reilistä ja 4.11. oltiin varattu jo lentoliput, koska pystyin kirjoittamaan blogiin asiasta. Se oli ehkä siisteintä, mitä olen koskaan elämässäni uskaltanut tehdä tähän mennessä ja en unohda sitä koskaan!! Suosittelen melkein lukemaan postauksen Hello world, jos haluaa päästä fiiliksiin (alussa on muuta höpötystä, sitten alkaa itse asia). 

Paris - Amsterdam - Brussels - Hastings - Brighton - Eastbourne - London 

23.11.2015

”Mutta siis mitä mä teen elämälläni?! Ei mua kiinnosta oikein mikään. Paras olikin, kun odotettiin abipäivillä Jyväskylässä, että päästään auditorioon kuuntelemaan psykologiaa, joka ei kiinnostanut oikeastaan ketään meistä eikä kukaan halua sitä opiskelemaan, mutta mentiin nyt koska voitiin, ja minä tuumaan keskellä aulaa: "Mutta kun ei minua kiinnosta YHTÄÄN MIKÄÄN."

”Fysioterapia on ainut, joka kiinnostaa. Leirillä tuli kyllä niin monia ehdotuksia, mutta ei yhtäkään tosissaan otettavaa. Nimim. Elmeri 12v ehdotti että voisin olla teurastaja, sitten ehdotettiin muotoilusuunnittelijaa kun valitin lautasen epäkäytännöllisyydestä, tietovisan juontajaa koska olen sanavalmis, aamuvuorolaistakin ehdotettiin, koska voin aamulla niin vallan mainiosti aina...... :D”

Oltiin abipäivillä Jyväskylässä päivää ennen Saariselän leirille lähtöä, mikä on itse asiassa koomista, koska seuraavan viikon aikana tapahtui ihmeellisiä asioita ja ei mennyt kauaakaan, kun olin lähdössä opiskelemaan Ouluun, mutta tuolloin olin varma, että en lähde edes abipäiville Ouluun. Vakuutuin myös siitä, että fysioterapia kiehtoo minua ja haen opiskelemaan sitä ja teen kaikkeni sen eteen, että sinne pääsen.

6.12.2015

"Pihtipudas on ollut turvallinen paikka kasvaa. Juuri mietittiinkin Marin kanssa, että täällä oppii liian hyvälle! Mutta se on vain hyvä ottaen huomioon, miten moni tulee tänne muualta 16-vuotiaana. Sehän on tosi nuori! Mutta niinhän minäkin olin. ;o Ensimmäiset kaksi viikkoa tuntui, että on leirillä. Sitten, kun tajusin, että: "Ei helkkari, minähän asun täällä!", niin ajatukseen oli jo tottunut ja kotiutuminen sujui tosi helposti. Me ollaan saatu täällä kouluruoka ilmaiseksi, kolmella eurolla kunnollinen päivällinen ja hyvät saunalliset asunnot. Koulu on ollut tosi paljossa mukana ja siitä saa kyllä olla vain kiitollinen."

Että sporttiset tytöt ja pojat, ottakaa yhteyttä, voin suositella kaikille ja kertoa lisää!! :D

6.2.2016 Elämä on asennoitumiskysymys

”Yritä siinä sitten samaan aikaan noudattaa omia neuvojasi:

- älä ota turhaa stressiä asioista

- ajattele positiivisesti negatiivisuuden sijaan

- asenna ratkaisee.

Kun ei ihan oikeasti kiinnosta. Yhtään. Mikään.” 

”Treenaan ympäri vuoden sen eteen, että pärjäisin. Sen eteen, että kehittyisin. Mitään ei silti tapahdu. Kauden kovin kisa sattuu iltatreeneihin pimeään metsään, jossa ei varmasti ole yhtään silmäparia näkemässä sitä vauhdinhurmaa ja iloa, mikä tästä tytöstä silloin hehkuu. Joskus voi jopa olla, että mukana ei ole edes sykemittaria todistamassa tätä ihmettä. Se on vain se hetki, joka jää minulle itselleni ja jota kukaan ei usko edes tapahtuneen. Ainoa asia, josta sen voi päätellä, on minusta huokuva ilo ja toivo. Toivo, joka muuttuu melko pian epätoivoksi.”

”Sain sen toivonrippeen, jolla jaksan taas seuraavaan yksittäiseen onnistumisen hetkeen asti. Sillä taas rämmin siinä paskassa niin kauan, että tulee taas yksi satunnainen onnistuminen. Riemastun ja ilahdun siitä niin, ettei sillä ole rajoja.
Ja jatkan vain sinnikkäästi.”

”Tärkeintä on, että minä tiedän, että minun sisälläni on se sisukas Heidi, joka oli kova menijä suksilla ja lenkkarit jalassa useampi vuosi sitten ennen sairastumista. Se Heidi, joka ei antanut periksi ja pystyi tsemppaamaan itsensä suorituksiin, joihin ei olisi voinut edes kuvitella pystyvänsä. Se Heidi, joka yllätti kaikki, kun yhtäkkiä ilmestyi 11-vuotiaana ensimmäisiin kansallisiin hiihtokisoihinsa ja pisti kärkipakan ihan uusiksi. Pian hiihtopiireissä alettiin tuntea se kiuruvetinen Heidi.

Ja sillä tiellä olen edelleen.”

”Minulla oli todella uuvuttava syksy harjoittelun kanssa. Olin elokuusta asti vain niin väsynyt, että sain itseni hädin tuskin raahatuksi kouluun. Yritin hyväksyä sen, että minua väsyttää ja lopulta olin niin poikki siitä jatkuvasta väsymyksestä, että myönsin sen ihan suoraan, yhtään vastaan inttämättä. Harvoin kuulee, että olen väsynyt ja etten ihan oikeasti jaksa enää.”

”Olimme hiihtolinjan kanssa syyskuussa leirillä Vuokatissa. Sauvarinne päättyi lopulta itkuun ja hengityksen vinkumiseen. Muut ihmettelivät, että eikö hengitykseni tosiaan tasaudu. Mutta olin jo valmiiksi niin maissa ja itkin, joten ajattelin sen ahdistuksen johtuvan siitä, vaikka tulin viimeisen rinteen todella hiljaa. En edes tiedä, miksi oikein tulin. Olin silloinkin niin hukassa oman tekemiseni kanssa, että minulle oli oikeastaan ihan sama. Minua ei kiinnostanut yhtään.”

”Ja silloin minut valtasi niin kamala epätoivon aalto, etten ollut kokenut sellaista koskaan ennen. En edes silloin, kun sairastuin yhtäkkiä mykoplasmaan. En ikinä ennen ollut ollut niin epätoivoinen ja niin lähellä luovuttamista. Itkin Marille ja Emmille sauvarinteestä pois tullessa, etten ihan oikeasti jaksa tätä enää. En jaksa enää yrittää vuodesta toiseen saamatta siitä mitään palkinnoksi.”

”Ja että minua ihan pelottaa ajatella niin, koska ikinä ennen en ole ajatellut niin. Tuntui, etten ole enää se sama sinnikäs ja positiivinen Heidi, joka menee vaikka läpi harmaan kiven.”

”Tytöt sanoivat, että en saa luovuttaa nyt, koska en ole tehnyt niin ennenkään. Olen vahva selviytyjä ja kestän tämänkin. Mikä siinä olikin "kummallisinta", oli se, että olin vain niin uupunut. En ollut sairas. Yllättäen pelkkä väsymys voi viedä motivaation pahemmin kuin mikään maailman tauti. Eikä minulla ikinä ole ollut niin järkyttävää aukkoa motivaatiossa kuin viime syksynä. Tuntui, ettei millään ole enää mitään väliä ja minä lopetan.”

”Seuraavassa hetkessä tajusin, miten järjettömiä ajattelen. Päätin, että tästä lähtien en ota enää stressiä harjoittelusta. En stressaa asioista, joiden pitäisi tuoda minulle iloa. Päätin, että tästä alkaa uusi ajanjakso, jossa elän itseni ehdoilla ja urheilen sen mukaan. En unohda nauttia elämästä.

Se on myös aika hyvin pitänyt ja korreloi sen kanssa, että harjoittelukin alkoi pikkuhiljaa sujua paremmin ja turhautuneet ajatukseni vähenivät.

Asioilla alkoi olla taas väliä, kun en taaskaan antanut periksi.”

”Joskus on vaikeinta ymmärtää se, että on pahassa jamassa – ja vielä vaikeampaa se, että kukaan muu ei tunnu koskaan väsyvän. Se on toisinaan rankinta, kun kukaan muu ympärillä ei romahda. Vaikeudet ovat tehneet minusta vahvan, koska on ollut pakko kestää etten hajoa palasiksi.”
”Kuitenkin joka aamu nousin ja lähdin treeneihin. Epätoivo iski viimeistään sitten, kun otin ensimmäiset juoksuaskeleet. Se oli raskasta ja siitä puuttui ilo. Mattotesti peruttiin, jätin piirileirit välistä. Leiriä edeltävällä viikolla treenitunteja oli tullut korkeintaan neljä. Vain ne pakolliset, mitä olin tehnyt linjan tunneilla.”

”Vuodenvaihteen jälkeen alkoi suoranainen oireilu. Kisat eivät olleet juurikaan kulkeneet ennen sitäkään. Vauhti on ollut tasapaksua puurtamista ja kovempaa ei pääse. Ensimmäisiä selkeitä oireiluja oli Pyhäjärven pakkaskisoissa 2.tammikuuta. Pakkasmittari näytti -16. Kylmä ilma oli kuin myrkkyä keuhkoille ja maalissa itkin, kun pisti keuhkoihin ja tuntui, etten saa henkeä. Hengitys oli raskas pitkän aikaa kilpailun jälkeen.”

”Lisää outoja oireita tuli tämän jälkeen. Meillä oli aamutreeneissä nopeus- ja ketteryysharjoitteita ja tehtiin niitä viesteinä pareittain ja tuli kovia spurtteja. Pakkasta oli -10. Kun alettiin tehdä kovempia spurtteja, niin minulle tuli jokaisen jälkeen todella paha olo. Tuntui, että pyörryttää ja en voinut hyvin. Valittelin siinä lähinnä itsekseni ja välillä olin palautusten aikana kyykyssä, että olen ainakin lähempänä maanpintaa, jos taju lähtee. Oikeastaan minusta tuntui siltä, että sydän tulee kohta rinnasta läpi ja päässä sumenee. Jätin sen sanomatta, koska en uskaltanut sanoa sitä ääneen.”

”Samalla viikolla käytiin tunnin juoksulenkki. Pakkasta oli -17. Lenkillä hengitys oli ihan ok, mutta lenkin jälkeen oli hengitysvaikeuksia kolme tuntia. Tuntui, että happea pitää haukkoa ja rintaa ahdistaa ja puristaa. Äiti kysyi, soitetaanko lääkärille. Minä kielsin – koska tilanteeni vähättelyssä olen mestari. Äiti kuitenkin tiesi, miten itsepäinen olen, ja soitti lääkärille huolimatta siitä, että kielsin.
Onneksi soitti. Minulla alkoi PEF-puhallusseuranta.”

”Olin tehnyt puhalluksia viikon ja ne olivat tasaisesti todella alhaiset. Lähdin kauden ensimmäisiin vapaan kisoihin Siilinjärvelle. Kuitenkin heti alusta asti hengitys oli todella vaikeaa. Tuntui, ettei happea kerta kaikkiaan tule riittävästi. Tarvitsisin sitä enemmän, mutta en vain saa enempää. Toiselle kierrokselle lähtiessäni sanoin äidille, että happea ei tule. Lähdin kuitenkin sinnikkäästi mättämään isoon nousuun toista kertaa. Minulla meni sen nousemiseen luultavasti puoli ikuisuutta. Kaikki varmasti katsoivat, että kohta lähden ennemminkin taaksepäin kuin nousen ylöspäin.”

”Pääsin kuitenkin mäen päälle, mutta henki oli todella tukossa. Kävin taistelua pääni sisällä: keskeytänkö vai enkö. Lopulta pysähdyin edes sitä varsinaisesti päättämättä. Olin ihan poikki. Joku sanoi, että älä pysähdy. Lähdin uudestaan liikkeelle, mutta pääsin eteenpäin metrin – ja sitten pysähdyin, enkä lähtenyt enää uudestaan.”

”Haukoin henkeä, mutta en saanut sitä. Kun olin ollut siinä hetken, hengitys alkoi vinkua. Sitten se alkoi pätkiä, kun aloin itkeä. En saanut henkeä, se pätki ja vinkui. Olin siinä useamman minuutin, mutta se tuntui pitkältä ajalta, koska pian alkoi tulla kylmä.”

"Sisko älä luovuta vielä, me ollaan vihdoin oikeella tiellä
Matka on pitkä ja kivinen, mutta älä pelkää
Mä otan sut vaikka reppuselkään ja puolet sun huolistasi kannan
Säkin tekisit mulle niin."

”Kukaan ei pysähtynyt kysymään, onko minulla kaikki hyvin. Kukaan, edes tutut, eivät pysähtyneet kysymään, että selviänkö ladulta pois tai tarvitsenko apua. Kun tilanne ei alkanut helpottaa yhtään, riisuin numeron ja lähdin henki vinkuen ja pätkien tulemaan mäeltä pois. Varmasti kaikki 100 metrin säteellä kuulivat tuloni ja hengitykseni.”

”Olin ihan poikki, varsinkin seuraavana päivänä. Olin ihan järkyttävän väsynyt ja tuntui, että elän niin pahassa happivajeessa, etten ole edes läsnä.”
”Ja tilanne on muutenkin mennyt muutamassa viikossa radikaalisti huonompaan. Hengitys on alkanut tuon kohtauksen jälkeen vinkua joka ikinen päivä, kun vähänkin nauran. Se on aika koomistakin, kun yhtäkkiä kesken hyvän jutun alkaa kuulua vinkumista. Yksi aamu tuli kiire treeneihin ja juostiin. Mari sanoi, että ei kerrota kellekään, että jouduttiin juoksemaan kokonaan hurjat 200m. Sanoin leikilläni, että minä paljastan meidät saamalla astmakohtauksen ennen kuin treenit edes alkavat.Yllättäen kyllä, määränpäässä aloitin vinkumisen. ”

”Toisena aamuna olin todella pahalla päällä jo valmiiksi, unohtelin asioita pitkin aamua ja harjoituksiin tullessani olin niin kiukkuinen, että en puhahtanut sanaakaan tai tiuskin kaikille ja totesin, ettei ole viime aikoina järin paljon kiinnostanut tämä harjoittelu, joten ihan sama. Kaikkia lähinnä vain nauratti ja linjavalmentaja heitti asialla läppää, joka huvitti myös minua. Onneksi heitti.”

”Kuitenkin 10 senttiä lunta monon pohjassa, ladulle satanut lumi ja taustalla kuuluva vinkumiseni eivät parantaneet fiilistäni yhtään, joten olin niin räjähdysaltis, että saivat monot, sukset, sauvat, lumi ja ylipäätään koko elämä, jossa kaikki oli sillä hetkellä paskasti, kuulla kunniansa ennen kuin treeni oli edes alkanut.

Lenkin lopussa olin kylläkin taas kuin toinen ihminen – huolimatta siitä, että hiihto ei ollut helppoa ja kivaa.

Aina on kuitenkin syitä hymyillä. Aina.”

”Kun ensimmäisen kerran sairastuin, se oli rankkaa. En tiedostanut tilannettani ja käännyin sisäänpäin. Tein vain sen, missä olen hyvä: vähättelin. Kun kuulin, että minulla on mykoplasma ja se on nyt minun todellisuuteni, jonka kanssa minun pitäisi elää, niin totesin tyyliin: ”Ok. Ei se haittaa. Teenkö iltapäivällä tehoja?”

”Olin niin sinnikkäästi päättänyt pärjätä ja minulla oli niin valtava sisäinen palo, että se lopulta kääntyi minua vastaan ja ajoi minut sellaiseen jamaan, mistä en ole vieläkään täysin päässyt yli. Mutta se sisäinen palo teki minusta myös vahvan ja sai minut selviämään siitä kaikesta. Se rakensi minulle suojakuoren iskuja vastaan.”
”Kun sain kilpailukiellon sairauksien takia, en olisi halunnut nähdä treenikavereitani tai kuulla heiltä mitään harjoitteluun liittyvää. He olivat kuitenkin minun parhaita kavereitani enkä halunnut aiheuttaa heille pahaa mieltä ja syyllisyyttä siitä, että minulla oli paha olla ja vihlaisi syvältä kuulla, miten hyvin heillä oli kulkenut kisat ja sujunut treenit, kun itse en ollut päässyt mihinkään ja olin rykinyt keuhkoni pihalle. Vetäydyin kuoreeni, mutta aloin oppia kestämään sitä tuskaa, jota se aiheutti. Yritin hyväksyä sen, että olen sairas ja etten saisi treenata niin paljon.”

”Luulin tietäväni itse, mikä minulle on parasta – ja se olisi ladulla tai juoksusuoralla. Ihan sama, vaikkei kulkisi.”

”Olen koko ikäni hiihtänyt ja kisaillut – ja 10-vuotiaasta kirpusta asti olen kiertänyt kansallisia kisoja. Kohta alkaa tulla ikää 20 ja varsinaista kilpahiihtotaustaa 10 vuotta täyteen, mikä on puolet siitä ajasta, mitä olen ylipäätään elänyt.
Se onkin suurin syy siihen, miksi en luovuta. En pysty elämään ilman tätä. Mitä enemmän alan asiaa pohtia, sitä enemmän vakuutun siitä, että tämä on kuitenkin se, mitä haluan tehdä. Tämä on antanut niin paljon, ettei millään muulla ole edes väliä. Tästä lajista on tullut arki, koko elämäni pyörii sen ympärillä. Niin se on nyt ja tulee aina olemaan. En usko, että osaisin enää koskaan elää ilman suksia elämässäni, ilman ainuttakaan ajatusta hiihdosta. Sukset olisivat ainakin naulassa ja ajattelisin, miten monet kisat niillä on hiihdetty.”

Enheti saanut astmadiagnoosia, vaikka sain lääkkeet. Menin väärällä lääkityksellä kesäkuulle asti, kunnes sain astmadiagnoosin ja oikean hoitavan lääkkeen, jolloin olo alkoi oikeasti helpottaa. Sitä ennen kaikki juoksukisat menivät siihen, että jossain vaiheessa kisaa hengitys hirtti ja alkoi vinkua. Oli vaikeaa hengittää. 

”Kun sain ottaa avaavaa lääkettä ennen lenkkiä, hiihtäminen oli ihan erilaista. Se oli jopa kivaa! Huomasin, että suksi liikahtaa. Mätin urheilukentän ympäri lämä tiskissä, ihan täysiä hymyssä suin, melkeinpä nauraen, koska voin. Koska pystyin. Olin ladulla puolitoista tuntia ja pitkästä aikaa nautin siitä. Minua kiinnosti olla siellä, vaikka se ei parasta kulkua ollutkaan. Olin vain tyytyväinen, ettei minulla ollut pitkään aikaan aikomustakaan lähteä SM-Vöyriin. Se olisi ollut kallis reissu lähteä tukehtumaan.”

Myöhemmin päätin myös, että en lähde 20 kilometrille Valkeakoskelle, koska en ole siinä kunnossa, että selviäisin siitä.

”Vielä viikko sitten tuntui ylitsepääsemättömältä ottaa edes 10 sekunnin spurtti. Pystyin ottamaan vauhtileikittelyjä. Miten voikin ihminen tulla niin iloiseksi siitä? Olin yhtä hymyä koko lenkin. Olin niin äärettömän iloinen!! Sitä on vaikea sanoin kuvata, miten onnelliseksi se minut teki.

Prkele, kummasti auttaa tässä lajissa se, että henki kulkee!”

”Ehkä saan siivet selkään, kun tarpeeksi kauan jaksatte katsella. Ja en putoaisi ihan heti.
Hoidan tulehduksen keuhkoistani, käytän avaavaa ennen treenejä ja kisoja, en ehkä tukehdukaan enää. Ehkä myös rauta-arvoni alkavat kohentua, kun happi alkaa kiertää. Ehkä elimistöni on vähentänyt punasolujen määrää, kun hapenpuutteen vuoksi niitä ei ole edullista pitää enempää.”

”On toisaalta ihme, että vieläkin olen tässä. Pysähdyn välillä ihmettelemään sitä itsekin. En ole pärjännyt vuosikausiin ongelmieni vuoksi. Tekeminen on ollut vaikeaa, mutta on ollut myös niitä hyviä päiviä.
Onneksi niitä on ollut enemmän – kaikista näistä vaikeista päivistä huolimatta.
Kun asioita käy tarpeeksi paljon läpi, niihin alkaa turtua. Olin jo hyväksynyt astman ennen kuin olin saanut diagnoosin. Uusiin asioihin sopeutuminen on rankkaa, mutta sitä kutsutaan toisinaan myös elämäksi. Niin sanoi valmentajani, kun keskustelin hänen kanssaan tilanteestani. Saan olla kiitollinen, että elämässäni on näin paljon ihmisiä, jotka välittävät minusta ja jotka haluavat minulle pelkkää hyvää. Ilman heitä olisin ihan hukassa.”

”Aion käydä yhdet SM-kisat tänä vuonna Rovaniemellä, jossa meillä on myös SM-viesti. Ne ovat ensimmäiset ja viimeiset KLL-kisani, koska olen aina ollut niissä kipeä, joten myös siihen katsoen odotan niitä. Toivottavasti olen siinä kunnossa, että reissusta ei tule aivan turha, vaan pääsisin myös maaliin asti. Kisastartit jäävät luultavasti tänä vuonna historian pienimmäksi, mutta se ei ole tärkeintä. Olen tyytyväinen niihin muutamiin kisoihin, jotka pääsen käymään, koska kilpaileminen ei mitään herkkua nyt ole.”

Selvennykseksi: En päässyt yksiinkään SM-kisoihin tänä vuonna. Sairastuin ennen kisoja ja jäin kotiin. Eli toisin sanoen KLL-kisoja on ollut yläasteiästä asti ja olen aina ollut niiden aikaan kipeä, vaikka ajankohta on joka vuosi eri. 

Älä anna illuusion mennä pääsi sisään oli myös hyvän vastaanoton saanut kirjoitus sosiaalisen median ja itsetunnon vaikutuksista. Suosittelen lukemaan, jos haluatte tietää lisää, mitä olen käsitellyt. Inspiroiduin Janni Hussin blogikirjoituksesta, joka koski samaa aihetta. 

Vinkuminen jatkui pitkälle kevääseen ja kesään, mutta uuden lääkkeen myötä treenit alkoivat sujua paremmin ja sillä tiellä ollaan edelleen, vaikka olin kolmisen viikkoa koulun alussa kipeänä. Poikkeuksena muihin vuosiin, pääsin sen jälkeen jaloilleni eikä vaikea fiilis jäänyt päälle. Aluksi tekeminen oli niin vaikeaa ja tuntui, ettei siihen tavalliseen urheilijan arkeen tahdo päästä mitenkään kiinni. Tällä kertaa maltoin kuitenkin levätä ja sairastaa.  

Tämä kuva on otettu kevättalvella 2012. Mykoplasmatalvi ja vaikeita kisoja. Hapotusta ja pahaa oloa. Maakuntaviesti Leppävirralla ja yllättäen vanhat pohjat, kova halu ja koko talven tehty työ (vaikkakin vaikeaa sellaista olikin) purkautuivat juuri oikeassa hetkessä ja nostin meidän joukkueen kärkeen, hiihdin kuin viimeistä päivää, minä toden teolla hiihdin ja kuokkasin niin sun helkkaristi ylämäkeen, että ei mulla edes ole muistikuvaa siitä kisasta. Sain väliaikoja ja kerrottiin, että ykkösjoukkue hyytyy, saavutan koko ajan. Olin niin flow-tilassa, että hiihdin nopeimman osuusajan, josta minut myös palkittiin.

En tiennyt, että tämän jälkeen sellaista hetkeä ei enää tullut. Vaikka kisa olisi tuntunut hyvältä, muut tulivat silti usealla minuutilla takaa ohi. Siinä on turha maalissa kehua enää, että meni hyvin, kun ero kärkeen on 5 minuuttia. Useamman vuoden vaikeudet alkoivat kasautua ja ne alkoivat näkyä harjoitusmäärissä ja tulostasossa.

En pystynyt enää samaan.

Olin niin nolla. Tein työtä, mutta se ei näkynyt missään.

4.9.2016

”En muistakaan, milloin olisin viimeksi ollut noin kipeä. Aloin jo varovaisesti palailla vuoteen 2012, kun sairastin mykoplasman aiheuttamaa keuhkokuumetta ja sen jälkitauteja; mukavia keuhkoputkentulehduksia yms. Ja jos minä sanon, että olin ehkä yhtä kipeä kuin silloin, niin silloin minun on täytynyt oikeasti olla KIPEÄ, todella kipeä. Nimittäin sen tautirupeaman jälkeen olen vain vähätellyt kaikkia flunssia toteamalla, että eihän tämä vielä mitään! En uskonut, että jokin tällainen virustauti kuin Adeno-virus voisi vetää vertoja sille kipeyden määrälle.” 

Ja veriarvot eivät ole nousseet, mutta en ole ollut myöskään väsynyt. Niitäkin tutkitaan, miksi ne eivät nouse kaikista hoitokeinoista huolimatta, mikä niitä oikein syö tai mikä niitä estää nousemasta. Olen kuitenkin iloinen, että tämän kaiken jälkeen elän unelmaani: urheilijana, hiihtäjänä, fysioterapiaopiskelijana, avoliitossa hiihtäjän kanssa ja pystyn treenaamaan. Olen iloinen, että hiihto on edelleen osa arkeani. Otan joka päivä astmalääkkeitä, mutta astma on koko ajan paremmin tasapainossa. Treenit ovat sujuneet paljon paremmin kuin vuosi sitten ja minulla on ollut iloa tekemisessä.

Kiirettä tällainen elämä pitää, mutta en olisi vuosi sitten osannut kuvitella olevani näinkään onnekas.
Kieltämättä yllätyin itsekin, miten epätoivo ja vastaavasti palava halu ja toivo paistoivat läpi 1-4 vuotta vanhoista teksteistäni. Tämä blogi on oikea aarre ja tänne on kasautunut koko meidän lukioaikamme iloineen ja suruineen. Tässä vaiheessa vanhoja postauksia selatessani olen kiitollinen siitä, että loimme tämän blogin neljä vuotta sitten. Se on syönyt sisälleen kaikenlaisia fiiliksiä ja niistä on nähtävissä kehitys ihmisenä ja ajatusmaailman muutokset – kasvu ihmisenä.

Kaikki ongelmat ovat liittyneet tavalla tai toisella terveyteeni, mutta minulla on ollut myös pienempiä rasitusvammoja. Minulla jalkapohja on herkkä paikka hermo- ja lihaspinteille.

Red Bull 400-kilpailu Puijolla viime keväänä oli todella uskomaton kokemus,
ja jaksoin kiivetä loputtoman jyrkkää hyppyrimäen rinnettä hyvin, kunnes päästiin vauhdinottomäkeen. Astmani ei ollut tasapainossa ja lääkitys oli väärä. Tämä oli ensimmäinen kovempi suoritus hurjan 6 kilpailun kisakauteni jälkeen. Minusta alkoi tuntua, että happi ei kierrä enää normaalisti. Minua alkoi huimata, mutta ei sen vuoksi, että olin korkealla. Tuntui, että alan horjua puolelta toiselle.
Takana tulevat kannustivat minua jatkamaan, mutta heidän äänensä kuulostivat tulevan kumeina kaivosta. Emmi meni minusta ohi ja sanoin hänelle, että minua pyörryttää. Eihän siinä voinut tehdä mitään, Emmi sanoi, että yritä selvitä ylös.
Roikuin tukiköydessä ja kiipesin sen avulla kohti hyppyrimäen huippua ja tunsin koko ajan, miten tajunta sumenee ja hemmetti, olen HYPPYRIMÄEN TORNISSA.
On selvittävä. Jälleen yksi selviytymistaistelu.

Lopulta pääsin ylös asti ja olo alkoi parantua sitä mukaa, kun istuin siellä ja ihailin maisemia. Minä tein sen, minä kiipesin tänne ihan itse!
Minua ei pelottanut. Maisema oli vain niin kaunis. Harmitti vain se, että menetin huimaukseni takia hyvän sijoitukseni ja putosin yli 10 sijaa "loppusuoralla", joka onkin pisin 100m, jonka olen koskaan kulkenut!
Kuvassa olen violetissa paidassa selin kameraan. 

Lukioon tullessani takana oli vaikea sairastelujakso. Lukioaikana treenimäärät lisääntyivät hiihtolinjan myötä, mutta tykkäsin tulla treeneihin ja kouluun. Ongelmat kuitenkin seurasivat kovia kokenutta elimistöäni ja nyt on hyvä koota kaikki tämä, kun neljän vuoden lukiotaival on päätöksessä ja on käännetty uusi luku korkeakoulussa uusissa maisemissa.

Ajattelutapa on muuttunut, mutta olen sama ihminen. Olen onnellinen, että pystyn edelleen tekemään tätä, vaikka kaikenlaista on tullut koettua ja varmasti tulee jatkossakin nähtyä kaikennäköistä. Pystyn olemaan, tekemään ja harjoittelemaan, olemaan urheilija, opiskelija ja oma itseni. Saan olla osa tällaista kouluyhteisöä ja sanoa tuntevani nämä ihanat ihmiset ympärilläni.

Kun stressaan tai valitan, pitää vain muistaa ajatella, että asiat ovat olleet paljon huonommin, mutta olisivat voineet olla vieläkin huonommin. Johonkin toiseen verrattuna olen päässyt vähällä.

Nyt on ehkä hyvä hetki kiittää kaikkia kärsivällisyydestänne vuosien varrella ja tuestanne vaikeina aikoina. Toivottavasti olen silti antanut iloisen ja positiivisen ensivaikutelman!! Olen tehnyt sillä vaikutuksen ennenkin ja sen ansiosta elämäni on juuri nyt tällaista. Onneksi olen osannut tehdä jotain oikein ja antaa myös luontaisen ilon paistaa, vaikka varjoa on ollut enemmän kuin valoa. Valo on kuitenkin aina voittanut, aamu on aina tullut ja niistä vaikeistakin aamuista on selvitty, vaikka on tuntunut, että on niin loputtoman yksin, ontto ja tyhjä, kaikki satuttaa.

Me ollaan täällä kuitenkin yhdessä, toisiamme varten. ♥

-Heidi