What doesn't kill you makes a fighter

Olen kerännyt pidemmältä aikaväliltä ajattelun aiheita ja itseäni koskettaneita asioita ylös, koska minusta on tuntunut, että olisi mukavaa kirjoittaa blogiin jotakin, joka laittaisi lukijatkin ajattelemaan ja jota saisin itse työstää samalla. Nyt minusta tuntuu, että listassa ja mielen päällä on sopivasti asiaa kirjoitettavaksi. Kaikki siis perustuu omaan ajatustyöhöni ja pohdintaani otsikon rajoissa, eikä ole faktaa mustana valkoisella.

Viime viikolla sattumalta avasin television, kun sieltä tuli Mertaranta ja Legendat -ohjelma ja pääosassa kyseisessä jaksossa oli pyörätuolikelaaja Leo-Pekka Tähti. Jumituin katsomaan ohjelmaa, koska jakso oli todella mielenkiintoinen heti ensimmäisistä minuuteista lähtien. Leo-Pekka kertoi lapsuudestaan ja hänen vanhempansa siitä, kuinka heille selvisi poikansa selkäydinvamma ja totuus siitä, ettei poika koskaan tule kävelemään. Nyt fysioterapiaopiskelijana tällaiset selviytymistarinat ja diagnoosit kiinnostavat, osuvat ja uppoavat, koska ne tulevat olemaan osa ammattiani ja työnkuvaani tulevaisuudessa. Sama fiilis tuli Pekka Hyysalon kanssa erityisesti luettuani hänen kirjansa. Respect!

Google: Iltasanomat 25.10.2015

Minua kosketti erityisesti Leo-Pekan kertomukset vammaisurheilun asemasta Suomessa. Asema on parantunut, josta Leo-Pekan valinta Vuoden Urheilijaksi on osoitus. Hän on Suomen ensimmäinen paraurheilija, joka valittiin vuoden urheilijaksi urheilugaalassa. Valinta oli tietynlainen rajapyykki ennakkoluuloille ja syrjinnälle, mikä on uskomattoman hieno asia. Leo-Pekka huomautti, että paraurheilu on paljon parempi käsite vammaisurheilulle, koska se ei leimaa ketään vammaiseksi. Paraurheilu on paljon neutraalimpi sana sille, että liikuntarajoitteiset harrastavat huippu-urheilua. Hän mainitsi myös, että ihmisiä närkästyttää paljon se, että paraurheilun yhteydessä puhutaan huippu-urheilusta. ”Hehän ovat vammaisia, heiltä puuttuu raajoja, käsiä, he eivät voi itse kävellä, jne.” Hei haloo, me elämme 2010-lukua? Herätkää ihmiset. Ei tarvitse olla niin suvaitsematon. Koulussa tuli tunnilla puheeksi, että nykyään korrekti termi ilmaista kehitysvammaa on "kehitysvammainen ihminen". Asia tulisi selväksi sanomalla vain "kehitysvammainen". Ihan kuin tarvitsisi erikseen muistuttaa, että niin, hekin ovat ihmisiä. He ovat ihmisiä aivan kuten muutkin. Joidenkin mielestä tällainen voi olla hiusten halkomista, mutta olisiko sinusta mukavaa, jos sinun kohdallasi joka kerta oikein muistutettaisiin, että on kyseessä ihan oikea elävä ja hengittävä ihminen? Sitä voi itse kukin tahollaan miettiä.

Google: Iltalehti

 Leo-Pekka kertoi, että hänellä oli pitkä prosessi löytää oma lajinsa, jota hän haluaa alkaa harrastaa. Hän oli mennyt jääkiekkoa pelaavien naapurin poikien luo pyörätuolilla ja kysynyt: ”Otatteko minut mukaan?” Pojat olivat katsoneet häntä epäröiden, mutta sitten yhden pojan suu oli kääntynyt pieneen virneeseen ja hän oli sanonut: ”Tule vaan.” Häntä oli alettu kohdella poikaporukassa kuin ketä tahansa muuta, häntä taklattiin ja hänellä oli samat säännöt kuin muillakin pojilla. Häntä ei kohdeltu kuin vammaista, vaan kuten ketä tahansa muuta lasta.
Ihmiset ovat kuitenkin kovia karsastamaan ja epäilemään kaikkea, joka ei ole heille tuttua. Kaikki uusi on pelottavaa ja outoa, koska kaiken uusi ja tuntematon vaatii tietynlaista kriisiytymistä. Tiedän, että tämä on suoraan meidän kuntoutumisen psykologian kurssiltamme, mutta tämä osui ja upposi ja siksi haluan käyttää sitä.

Puhumme kriiseistä aina negatiivisessa sävyssä, koska käsitämme ne niin. Milloin on ikäkriisi vanhenemisesta, kriisi uudesta ympäristöstä, tulevista tenteistä, tekemättömistä koulujutuista, läheisen kuolemasta, sairastumisesta, mistä tahansa. Minulla oli ns. kriisi, kun muutin Ouluun. Oulu ei ollut minulle tuttu kaupunki, en osannut liikkua missään. Eksyin kaikkialla, tarvitsisin Google Mapsia heti, kun poistuin kämpästä, jotta osaan edes pyörävarastoon. (No ei sentään, mutta ymmärsitte epätoivoni).
Asunnolla olin turvassa ja osasin olla rennosti, mutta heti poistuttuani ovesta tunsin itseni epävarmaksi, koska tiesin, että en tule osaamaan talon nurkkaa pidemmälle katsomatta karttaa. Avuttomuus oli stressaavaa, vaikka koulu ei ollut vielä alkanut. Ehdin onneksi totutella tilanteeseen pari viikkoa ennen koulun alkamista, koska muuten olisin varmaan seonnut oikeasti! Kaikki oli niin uutta eikä mikään ollut niin kuin ennen, ympäristö oli tuntematon sekä muut seikat, joihin en voinut vaikuttaa, aiheuttivat minulle suoranaisen kriisin ja yhtenä iltana vain itkin ja purin sydäntäni Jannelle illalla nukkumaan mennessä – ja yllättäen hermoromahdus helpotti oloani ja Janne sai tajuamaan, että kyllä minä vielä sopeudun ja opin elämään täällä, vaikka oli hän myös huolissaan, että mitä jos en sopeudukaan. En hetkeäkään epäillyt sitä, koska pidin jo silloin tästä paikasta, mutta olin vain niin hukassa. Minulla oli siis niin sanottu kriisi uudesta tilanteestani.

Google: Meme Generator

Kuitenkaan kriisi ei vaadi aina isoja tai merkittäviä tapahtumia – ne voivat olla pieniäkin asioita, joilla on vain iso merkitys itselle – jopa isompi kuin itse osaa kuvitella. Niiden merkitys voi selkeytyä yllättävissä tilanteissa, jolloin oma reagointitapa saattaa yllättää ja samalla oppii itsestään jotain uutta. Pointti oli kuitenkin se, että kaikki, ihan kaikki uusi vaatii tietynlaista kriisiytymistä. Sillä tavalla sopeudumme tilanteeseen ja opimme elämään asian kanssa. That’s it. Se iso ja pelottava sanahirviö, mörkö, on nimeltään kriisi. Eikä se lopulta ole enää niin iso ja pelottava asia.

Leo-Pekalla oli tästä ihmisten kriisiytymisestä huolimatta kova halu tehdä ja osallistua asioihin niin kuin muutkin, vaikka hänellä oli ehkä itselläänkin meneillään jonkinasteinen kriisi. Sopeutumisessa auttoi varmasti se, että hän on aina ollut pyörätuolissa eikä joutunut siihen kesken elämäänsä, mutta ei se tietenkään tee asiaa sen helpommaksi. Ei se vie pois sitä tosiasiaa, että hänen on täytynyt löytää oma identiteettinsä, paikkansa ja tarkoituksensa tässä muuttuvassa ja suvaitsemattomassa maailmassa niin kuin meidän muidenkin. Hänellä on omalta osaltaan ollut jopa haastavammat lähtökohdat siihen kuin terveillä ihmisillä keskimäärin. Yleistää ei kuitenkaan voi.
Tästä päästään taas keskusteluun siitä, että millainen on terve ihminen? Sellainen, jolla ei ole sairauksia, vikoja, vammoja tai toimintakyvyn rajoituksia? Näinhän ihmiset terveyden käsittävät. Terveys on kuitenkin sitä, miten ihminen tuntee sen ja oman tilanteensa suhteessa omaan käsitykseensä terveydestä. ”Sairas ihminen” voi kokea olevansa täysin terve, vaikka hänellä olisi lääkitys johonkin sairauteen. ”Terve ihminen” voi kokea olevansa sairas, vaikka jollakin toisella mittapuulla hän olisi terve kuin pukki. On kyse vain siitä, miten ihminen kokee itsensä ja oman terveytensä. Siksi on mahdotonta määritellä terve ja sairas ihminen. Ei täysin terveitä ihmisiä ole olemassakaan, meissä kaikissa on virheitä ja puutteita - ja se on inhimillistä.

Google: Iltalehti

Leo-Pekka toivoikin, että ihmiset kohtelisivat toisiaan niin kuin kohtelisivat itseään – tasavertaisina ihmisinä. Hänellä on ihana vaimo, joka rakastaa häntä ja tärkeä tukiverkosto. Leo-Pekka oli pyrkinyt ”tavalliseen” urheiluseuraan, mutta siellä oltiin oltu hyvin nihkeitä ottamaan häntä sinne, koska hän oli vammainen. Leo-Pekka sanoi, että siinä tuli itsellekin sellainen fiilis, että en olisi halunnutkaan enkä ainakaan tämän vastaanoton jälkeen enää haluakaan. On ollut haastavaa saada tukijoita ja sponsoreita, paljon on saanut hoitaa itse. Välineet ovat kalliimpia kuin välineet yleensä, jos ne ovat tavallisesta poikkeavia ja jopa juuri tietylle henkilölle räätälöityjä, kuten esimerkiksi pyörätuoli. Siksi hänestä oli hieman hupaisaa, että ihmiset valittavat, että jokin 30 euron urheiluväline on kallis. Tietenkin sekin on rahaa, mutta rahakin on suhteellista.
Leo-Pekka muistikin selkeästi, kun hänellä oli karsinnat MM-kisoihin ja hän alitti kisarajan mennen tullen, mutta sitten hänelle ilmoitettiin, ettei hän pääse kilpailemaan. Syy oli se, että ajat olivat käsiaikoja ja niitä ei hyväksytä. Leo-Pekka oli ollut toimintaan todella pettynyt ja siinä hän näki sen muurin, joka ”tavallisten” ihmisten ja vammaisten ihmisten välillä vielä silloin vuosisadan alussa oli. Paraurheilua pidettiin vammaisurheiluna eikä paraurheilijoita huippu-urheilijoina lainkaan, vain harrastelijoina. Heidän tavoitteitaan, haaveitaan ja toiveitaan ei otettu tosissaan. Miltä tuntuu, kun omaa elämää ei oteta tosissaan? Ei kovin hääviltä.

Google: leoniedawson.com

Hän muisti myös yhtä selvästi olleensa kaupassa ja nähneensä ensimmäisen merkittävän voittonsa jälkeen kasvonsa Iltasanomien kannessa. Silloin hän tajusi, että vihdoinkin jotain alkaa tapahtumia asenteiden muuttamiseksi. Hänet kutsuttiin vielä kuvaukseen mitalin kanssa, mitä ei ollut tapahtunut ikinä ennen.
Sen jälkeen hän on voittanut viisissä perättäisissä olympialaisissa kultaa omassa lajissaan 100 metrin pyörätuolikelauksessa. Hän aikoi lopettaa sitten, kun hän on lyönyt kelloon niin kovan ajan, että kukaan ei tule ikinä lyömään sitä. Tällainen kunnianhimo kertoo siitä, ettei ole kyse mistään leikistä tai harrastelusta, vaan todellisesta huippu-urheilusta. Yhtä todellisesta kuin Usain Boltin maailmanennätykset – eihän kukaan ota niitä häneltä pois siksi, että hän on tummaihoinen. Leo-Pekka on pyörätuolissa ja kelaa saman 100 metrin matkan, minkä vuoksi heitä ei voi verrata keskenään, mutta yhtä lailla Leo-Pekan saavutukset ovat arvokkaita kuin ”oikeiden” huippu-urheilijoiden. Kuka nämä oikeat ja väärät huippu-urheilijat määrittävät? Ne ihmiset, joilla ei ole käsitystäkään siitä, mitä huippu-urheilu on. Ne ihmiset, jotka eivät tunne näitä ihmisiä. Ne ihmiset, jotka eivät arvosta niitä tuhansia ja tuhansia ja tuhansia työtunteja tavoitteen saavuttamiseksi.
Ne ihmiset, joilla ei ole merkitystä.

Myös Mari Laukkanen herätti minussa ajatuksia vuosi sitten ampumahiihdon MM-kisoissa Holmenkollenilla, Oslossa. Hänellä oli kokonaisuutena huono kausi takana, hän oli pudonnut todella kauas kärjestä, hän oli epäonnistunut täydellisesti. Hänen haastattelunsa jäi mieleen, koska en ole koskaan kuullut kenenkään urheilijan puhuvan televisiossa niin pettyneenä itseensä.
Hän toisti samaa: ”En kuulu tänne. Minun ei kuuluisi olla täällä. Minun paikkani ei ole täällä.” Haastattelija yritti saada Maria löytämään positiivisia puolia tekemisestään, mutta niitä ei tuntunut olevan. Haastattelu loppui siihen, kun Mari jo ties kuinka monetta kertaa totesi, että hänen paikkansa ei ole täällä, ei näillä suorituksilla.
Siinä puhui hyvin, hyvin syvästi pettynyt urheilija. Sellainen olin itsekin viikonloppuna omien SM-kisojeni jälkeen, joilta odotin hieman enemmän.

On mennyt vuosi Mari Laukkasen tuolloisesta haastattelusta ja nyt Mari voitti Holmenkollenilla maailmancupissa kaksi kisaa. Hän ampui ja hiihti täydellisesti, kaikki meni niin kuin elokuvissa. Hän on niin ansainnut ne voitot, ne kaikki tunteet ja sen kaiken itsevarmuuden, jotka voitot hänelle toivat. Voitot olivat hänen uransa ensimmäiset ja ne antoivat hänelle rutkasti itseluottamusta ja varmuutta omaan tekemiseensä.

Google: Yle, 17.3.2017

Toisena kilpailupäivänä ampumahiihtäjien ammuntavalmentaja oli kuollut edellisenä yönä, mutta kaikki hiihtivät hänen muistolleen. Voittajana maaliin tullessaan Mari tuuletti, mutta osoitti kaiken kunnian ylös taivaaseen Askolle. Se oli niin liikuttava ele, että selostajakin joutui niiskuttamaan ja lopettamaan selostamisen. Mari sanoi, ettei hän voinut työntää asiaa pois mielestään, joten alkoi käyttää sitä voimavarana. Hän ei tiennyt, mikä merkitys sillä oli tekemiseen, mutta hän pystyi sillä voittoon. Mari itki haastattelussa ja osoitti kunniaa valmentajalleen, mikä oli hyvin liikuttavaa ja rehellisimmällään urheilijan aitoutta. Vuosi sitten Holmenkollenilla Mari aidosti ja rehellisesti purki pettymyksensä haastattelijalle ja kosketti kaikkia kuulijoita, mutta nyt hän jälleen aidosti ja rehellisesti purki tuntemuksensa kuulijoille ja kosketti jälleen kauniilla sanoillaan. Se oli minusta arvostettavaa ja älyttömän aitoa toimintaa urheilijalta. Siksi arvostan Maria suuresti ja olen enemmän kuin iloinen hänen puolestaan, koska hän todella ansaitsi voittonsa – erityisesti tuollaisena merkittävänä päivänä, kun hän otti uransa toisen voiton ja oli menettänyt tärkeän ihmisen, joka on aina uskonut häneen. Siksi Mari toivoikin, että Asko näki kummatkin päivät ja voisi levätä rauhassa. Minäkin haluan uskoa siihen.

Olin itsekin sanoinkuvailemattoman pettynyt viime viikonlopun SM-kisoihin Rovaniemellä. Harvoin olen lähtenyt SM-kisoista noin pettyneellä fiiliksellä, mutta SM-Kokkola vuonna 2014 vetää vertoja Rovaniemen kisoihin 2017. Kokkola oli omalla tavallaan se kuuluisa "viimeinen tikki" ja tietynlainen rajapyykki nykyisen ja entisen välillä. Valmentaja laittoi minulle kisan jälkeen whatsapissa linkin Elastisen Eteen ja Ylös- kappaleeseen ja kuuntelin sitä itku kurkussa. Olin kuitenkin eleestä hyvin kiitollinen, koska kappaleesta oli muodostunut minulle voimabiisi.
Muistan ne surkeat fiilikset niin hyvin, koska kirjoitin sen jälkeen blogiin ensimmäisen kerran omista ajatuksistani rehellisesti ja kirjoitus sai suuremmat mittasuhteet kuin odotin. Aiemmin kukaan ei kommentoinut kirjoituksiin yleensä mitään, mutta sen jälkeen blogi ja Facebookiin jakamani linkki pursuivat positiivisista kommenteista, joita en ollut lainkaan osannut odottaa. Samalla päätin aloittaa tutustumisen tyttöön, joka vaikutti olevan samassa tilanteessa kuin minä itse, vaikka en edes tuntenut häntä. Siitä lähti minun ja Sannin kolmen vuoden ystävyys (onko siitä oikeasti näin kauan? Aloin jo suorittaa laskutoimituksia ruudun takana!!). Aloin myös miettiä ensimmäistä kertaa tosissani, mikä on tämän kaiken hinta? Mitkä ovat hyödyt ja haitat? Onko haittoja enemmän kuin hyötyjä? Mitä hyödyn tästä? Onko tässä järkeä?
Ne ajatukset ovat isoja, oli tilanne mikä hyvänsä. Minulla oli puntarilla käytännössä koko elämäntarkoitukseni, rakas lajini ja urheilu, jota olin tehnyt aina, jota en ilman en olisi mitään. Aloin pohtia, mitä siitä saan ja onko järkeä urheilla. Motivaatio oli vaakalaudalla enemmän kuin koskaan ja kevät oli raskas, koska pyörittelin päässäni isoja, mutta todella tärkeitä asioita jaksamiseni kannalta. En olisi tässä, jos en olisi käynyt silloin läpi niitä ajatuksia.

Lauantaina starttasin ensimmäisen kerran kuukauteen ja sitäkin ennen olleet startit eivät lukeudu starteiksi minun ajatusmaailmassani, koska toisessa niistä sain astmakohtauksen ja toisessa kulku oli niin onnetonta, että kymmenen kilometrin kisa meni laturetkeilyksi. No, niin se 20 kilometrin kisa jäi nytkin sellaiseksi ja sai luvan keskeytyä vajaan 10 kilometrin kohdalla, kun jarrutin jyrkän alamäen ja poikkesin verryttelyladulle riisumaan numeron ja tulin maalialueelle ensitöikseni soittamaan äidille, että olen hengissä, ja sen jälkeen pukemaan ja palauttamaan numeron kisakansliaan, jotta siellä tiedetään olla odottamatta minua maaliin. Maalialueella minulta otettiin ajanottoon tarvittavat transponderit jaloista irti.
Yleensä keskeyttäminen aiheuttaa itkukohtauksen, mutta olin niin epätoivoinen oman toimimattoman kroppani kanssa, että keskeyttäminen ei edes sillä hetkellä tuntunut miltään. Vasta alkaessani selittää tilannetta ja sekasotkua pääni sisällä äidille ja isälle, sen mittasuhteet paisuivat isommiksi kuin itse kaavailin. Tiedän kuitenkin, että keskeyttäminen ei ole minulle mikään pikkujuttu ja siihen liittyy aina suuria tunnekuohuja. Ne tulevat ennemmin tai myöhemmin. Tässä tapauksessa ne tulivat myöhemmin.

Google: Quoteswave

Tuntui, että olin hiihtänyt peruslenkkiä koko kisan, vaikka todellisuudessa happi lopetti kiertämästä alussa, kun hiihdin kovempaa. Keskeytettyäni halusin vain äkkiä pois koko paikasta, etten vain joudu puhumaan kenellekään, selittämään tilannettani tai päänsisäistä sekasotkuani kenellekään. Menikin muutama tunti ennen kuin pystyin edes ajattelemaan, että keskustelisin asiasta jonkun kanssa. Ei ajatus menneestä viikonlopusta tunnu ainakaan vielä yhtään valoisammalta, koska ajatusten käsitteleminen on vielä alkuvaiheessa eikä minulla ole aavistustakaan, mistä on lopulta kysymys, mikä on pohjimmaisin syy ja mitä minun pitäisi tehdä. Epäilyssä on kuitenkin, että astmalääkitys ei ole oikea, sitä sen kummemmin avaamatta tai selittämättä täällä ennen kuin asiasta tulee mitään varmuutta. Joka tapauksessa elimistössä ei kierrä happi, olin surkea ja mistään ei tule mitään. Siinä tämän hetken faktat.
Tässä puhuu pettynyt urheilija, joka haluaa asialle muutoksen, koska tämä ei vastaa sitä, mitä tälläkin harjoittelulla pitäisi pystyä suorittamaan. Syytän joskus itseäni kohtuuttomasti asioista, joille en välttämättä voi mitään. Joskus on kuitenkin syytäkin sättiä, mutta on oltava itselle kuitenkin armollinen. Silti astmakohtauksen jälkeen pään sisästä huuteli itse piru: ”Miksi annoit stressin kertyä? Olisit ennakoinut!” ”Miksi et nostanut astmalääkityksen määrää, kun tiesit viikon olevan stressaava?” ”Miksi annoit hoitotasapainon horjua, kun viikolla oli kovia pakkaspäiviäkin?” "Sinä teit jotain väärin!"
Tällainen ääni asustaa silloin tällöin meidän kaikkien päässä. Ääni, joka huutelee asioita, joihin et aina voi vaikuttaa tai joita et aina hoksaa -  ja se on ihan okei. Asioita tapahtuu, se meni jo. Ei murehtimalla voi kääntää aikaa, vain pahentaa asioita entisestään. Juuri siksi, muistakaa olla armollisia itsellenne ja opetelkaa tunnistamaan tuo pirullinen ääni, joka syytää kohtuuttomia asioita päänne sisältä, jotka eivät ole todellisia.

Tosiasia on se, että enemmän pitäisi ehtiä harjoittelemaan, mutta aika on rajallista ja muu elämä kuormittaa minua harjoittelun kustannuksella, mutta olen hyväksynyt sen ja vähemmät treenimäärät ovat minulle ok. Olen tiedostanut, että tämä on vain elämää ja minulla on nykyään muutakin elämää. Kaikki ei pyöri enää urheilun ympärillä niin kuin se lukion alussa vielä pyöri. En elä enää omassa pikku kuplassani, jonka puhkaistaessa olen hukassa itseni ja elämäni kanssa. Tämän tosiasian tiedostamisen myötä on ehkä lohdullisempaa hyväksyä, että minäkään en pysty kaikkeen. En sentään mikään Jumala ole.

Google

Enkä todellakaan tiedä, mitä asiaan suhteen teen nyt tai tulen tekemään seuraavina päivinä tai viikkoina, mutta tosiasia on se, että elämä jatkuu ja jotain tulen tekemään. Sunnuntaina olin vielä varma, että seuraavana päivänä en mene lähellekään latua, en halua ajatellakaan hiihtämistä. Ajattelin jo, että tämä kausi loppuu tähän ja en hiihdä enää yhtään ainutta kilpailua. Tämä oli piste iin päälle.

Sunnuntai-illalla kaikki päivän aikana pohtimani ja samanaikaisesti poistyöntämäni ajatukset tulivat jälleen pintaan ja Janne sai tärkeän roolin pääni selkeyttämisprosessissa, mutta tosiasia on se, että meillä ei ole toisistaan irralliset elämät. Meillä on yhteinen elämä ja siihen kuuluu ymmärtää ja olla toiselle tukena, kun sitä tarvitaan. Onneksi Janne tietää, miltä tuntuu olla pettynyt omaan kykenemättömyyteensä ja siihen, ettei pysty kaikkeen. Päällimmäisenä minulla oli vain paha mieli kaikesta, ei vain omasta suorituksestani tai suorituskyvyttömyydestäni. On kuitenkin ihan fine näyttää, että tuntee. On ihan okei murtua ja näyttää, että on henkisesti lyöty. Se kertoo vain aitoudesta uskaltaa olla ja tuntea sen hetkiset mielen päällä olevat tunteet. Sillä tavalla pääsee jyvälle siitä, mitä ehkä pitäisi ajatella.
Kuitenkin seuraavana päivänä oli upea sää, hanget kantoivat ja en ollutkaan niin rättipoikkiväsynyt, mitä etukäteen luulin olevani. Tuntemus johtui paljolti siitä, että hiihdin 20 kilometrin kisasta vain vajaan 10 kilometriä omasta mielestäni pk-vauhtia ja kävin vielä istuskelemassa ladun varressa, kun auratessa vauhtia pois mutkaan tullessa jäätikkö paljastui lumen alta ja mutka meni pitkäksi, joten suuntani oli yhtäkkiä päin honkia, kirjaimellisesti.

Kantohanget ovat kuitenkin joka vuoden kohokohta kevään hiihtotreeneissä ja pelkkä pelloille pääseminen suksilla riitti mielialan nostamiseen, vaikka oli jo sen verran ilta, että aurinko oli laskemassa. Eikä hiihtäminen ajatuksena tuntunut hyvin nukutun yön jälkeen enää niin kammottavalta. Jopa kisojen hiihtäminen seuraavana viikonloppuna tuntui jo realistisemmalta ajatukselta kuin edellisenä päivänä, kun olin jättämässä kauden siihen. Ei tilanne siihen mennessä muutu tai elimistöni palaudu normaaliksi, mutta haluaisin päällimmäiseksi positiivisemman fiiliksen viimeisistä kisoistani kuin tämän.

Google: Quizony.com

 Yes you are, darling.

Google: Pinterest

En tarkoita, että vastaus ongelmaani olisi tullut eteeni kuin salama kirkkaalta taivaalta ja aamulla olisin tiennyt täsmälleen, mitä tehdä. En vieläkään tiedä – ei kukaan tiedä. Ajatukseni ovat kuitenkin selkeämmät, koska kukaan ei tiedä. Sen ymmärtäminen ja hyväksyminen on auttanut ennenkin. En halua ahdistua ja stressaantua asiasta liikaa, koska sillä en ainakaan paranna tilannetta.
On ehdotuksia, kokeiluja ja vaihtoehtoja, mutta ei varmaa ratkaisua. Ratkaisut näkee ajan kanssa. Siinä kytee elämän ydin. Mitä tästä tulisikaan, jos saisimme etukäteen tietää kaiken, mitä tulee tapahtumaan? Elämästä tulisi taktiikkapeliä ja ihmisistä pelinappuloita, joita voi kohdella miten vaan, koska niin on määrätty tapahtuvan. Ja sanonpahan vaan, että ei se yhteiskunta sillä tavalla pyöri.

Reissu oli pettymys ja ei vastannut yhtään sitä, mitä alkukauden tuntemusteni perusteella odotin keväältä, mutta harjoituksellisesti vaikeampi ajanjakso on kestänyt reilun kuukauden ja kausi on joka tapauksessa lopussa. Tilanteet osaavat muuttua hyvinkin nopeasti ilman, että voin tehdä asialle mitään. Voin katsoa vain vierestä, kun elämäni elää omaa elämäänsä ja minä kuljen laivana mukana. Ei tämän näin pitänyt mennä - mutta meni. It's life.
Katseet saa jälleen siirtää tulevaan, ehkä hieman pettyneenä lopputulokseen, mutta tyytyväisenä siihen, että tekemisessä oli pitkästä aikaa järkeä tammikuun loppuun asti. Edes yksi ehjä kausi antaisi jo huomattavasti apua suorituskykyisyyteeni, mutta milloin edellinen ehjä kausi on ollut?
Niin. En edes muista.
Silti yritän. Silti lähden, tulen ja olen. Teen tätä ainakin täydellä sydämellä täydestä rakkaudesta lajiin. Mitään muuta syytä ei nimittäin ole. En tee tätä menestyksen tai jonkun toisen ihmisen vaatimusten vuoksi. Teen tätä vain siksi, että olen menettänyt sydämeni tälle lajille ja siinä kaikki.

-Heidi