Mä oon lomalla (toistaiseksi)

Ensimmäisen vuoden fyssariopinnot tulivat päätökseen parisen viikkoa sitten ja olenkin lomaillut jopa huomaamatta pari viikkoa. Toivoin loman jo koittavan ja odotin niitä päiviä, kun ei ole pakko tehdä mitään ja saa vain olla.

Koulu loppui kuitenkin niin yllättäen heti vapun jälkeen, etten ollut oikeasti edes henkisesti varautunut siihen. Olen tottunut tähän asti, että kesäloma alkaa kesäkuun alussa jonkin juhlan - kevät- tai ylioppilasjuhlan - jälkeen. Se on selkeä lukuvuoden lopetus ja kesäloman aloitus.
Nyt meillä oli tentti, jotka nekin ovat muuttuneet paljolti käsi krampissa ja kynä sauhuten kirjoittamisesta käytännön tenteiksi, joissa meillä on joku case tai jopa asiakas, johon toteutamme osaamistamme ja opettajat arvioivat sitä. Kävin yhdellä luennolla vielä 3.päivä, mutta sitten pikkuhiljaa tajusin parin seuraavan päivän aikana, että koulu oikeasti loppui. Toivoteltiin hyvää kesää kaikille, jos ei nähdä ennen kuin seuraavana syksynä koulun taas alkaessa. Kävin Elinan luona Reetan ja Petran kanssa pohtimassa syntyjä syviä ja keksimässä elämälle uutta tarkoitusta (suunnilleen ainakin), mutta yhdessä asioiden pohtiminen auttaa yllättävän paljon. Siinä tajuaakin asioita eri tavalla, kun saa purkaa tuntojaan ja huomata, että muilla on samanlaisia fiiliksiä, mutta toisella on samoihin asioihin erilainen lähestymis- ja ajattelutapa. Keskustelu hankalistakin tulevaisuuden asioista porukalla tuo erilaista kontrastia niihin pelottavilta tuntuviin asioihin. Tajusimme mm., että olemme ihan älyttömän nuoria valmistuessamme! Ja meillä on jo silloin ammattikorkeakoulututkinto, hurjaa.

Viime keväänä kesäloma alkoi erilaisissa merkeissä, nyt lähinnä hyytävässä kelissä ihan yhtäkkiä. Eikä mikään tosiaankaan ole vielä vihreää!

Ensimmäiset pari päivää lomasta meni hyvin rentoutuessa ja oli aikaa vaikka kuinka. Viikonloppuna menin Jannen mukana Putaalle näkemään Maria ja Emmiä, kun kummatkin olivat käymässä siellä. Sunnuntai-iltana tulimme myöhällä Ouluun, mutta perille pääseminen alkoi jo suuresti epäilyttämään, koska matkalla jarrutimme kahden hirven vuoksi (jotka onneksi pysyivät metsänpenkalla) ja myöhemmin rekka tuli vastaan, joka alkoi yhtäkkiä kääntyä kohti meitä ja ajolinja oli suoraan meitä kohti. Minä ehdin järkyttyä sydänjuuriani myöten, mutta ennen pahinta paniikkia rekka käänsi ajolinjansa äkkiä takaisin omalle kaistalleen ja sujahti nätisti ohi. Janne joutui väistämään ojanpenkalle niin, että hiekka pölähti ja seuraava vaihtoehto olisi ollut väistää ojaan. En tiedä mitä rekkakuski mahtoi touhuta tai mitä oikeasti tapahtui, mutta en ole ikinä säikähtänyt mitään niin paljon liikenteessä kuin tuota tilannetta.

Pitkään kokosinkin itseäni ja nojasin käsiin samalla, kun Janne jatkoi ajamista ja muutaman kyyneleenkin tirautin, mutta sain pahemmat itkut säästettyä. Tuntui tyhmältä jälkikäteen järkyttyä niin paljon, että en varmaan 10 minuuttiin puhunut mitään ja Janne kyseli olenko ihan ok ja selviänkö ja minä nyökyttelin ja huokailin syvään. Jalat menivät veltoksi vasta puolen tunnin päästä tapahtumasta ja tunne valtasi koko kehon. Sitten kuitenkin aloin keskustella asiasta enemmän.
Tiedän kuitenkin psykologian osa-alueilta, että läheltä piti-tilanteissa tapahtuman jälkeinen shokki on ihan yhtä todellinen kuin oikea tilannekin. Ihmismieli reagoi siihen, mitä olisi voinut tapahtua, halusimme tai emme. Siinä tilanteessa ei auta sanoa, että älä nyt viitsi, eihän mitään edes sattunut. Mutta olisi voinut sattua. Tunne on ihan yhtä oikea ja todellinen kuin tunne siinä tilanteessa, jos jotain olisi sattunut. Mieleen tulee paljon asioita, jotka ovat ihan ymmärrettäviä eivätkä missään nimessä vääriä.

Putaalla käytiin Marin ja Emmin kanssa Putaan Pizzeriassa (suositus) syömässä burgerit. Kyllä siinä enemmän kuin täyteen tuli!

Janne haaveili vielä lähtevänsä pilkille ja kävi testaamassa jäitä, jotka eivät järin vahvatekoisilta näyttäneet enää. Minä seisoin tyytyväisenä vakaalla alustalla laiturilla, otin kuvia ja annoin hyviä neuvoja, kuten "älähän putoa" :D
Tuo olikin kevään ensimmäinen lämmin päivä ja päivällä oli oikeasti tosi lämmin. Tuohonkin aikaan illasta oli vielä jotain +12.

Lauantaina nähtiin veljien kanssa ;) Käytiin Tuiskun salilla treenaamassa niin kuin ennen vanhaan ja sen jälkeen tosiaan burgereille, koska urheilijoiden ruokavalio. :D

Maanantaina kaikki oli kuitenkin hyvin ja hengissä selvittiin. Minun oli tarkoitus mennä lenkille, mutta ajattelin, että en mene aamulla vaan menen illalla. Lopulta kävi niin, että en mennyt illallakaan. Tuli kauppareissua, ruuanlaittoa ym. tavalliseen elämään kuuluvia asioita. Janne on päivät töissä ja minulla ei ole muuta kuin aikaa. Toimin varsinaisena kotirouvana ja hoidin kaikki kotihommat ja siivoamiset.
Illalla minua alkoi kuitenkin suunnattomasti ahdistamaan ja tilapäisesti masentamaan aikaansaamattomuuteni, vaikka olinhan minä saanut aikaiseksi kaikenlaista. Suurin aikaansaamattomuuden tunne oli se, että en saanut hinattua itseäni lenkille, vaikka aioin. En ollut juossut vielä paljoa mitään, koska pidin ehkä selkeimmän ylimenokauden mitä koskaan, johon vaikutti merkittävästi kipeä jalkani. Tiedostin sen, että ei minun ollut mikään pakko mennä sinä päivänä mihinkään ja oli ihan ok lusia kotona, koska käytiin kuitenkin pyörällä kaupassa. Tuli ulkoiltuakin sen verran ja päivällä kävin koululla syömässä, siitäkin tuli 10 kilometriä pyöräilyä huomaamatta.

Silti minulla oli aikaansaamaton olo, koska minulla oli liikaa aikaa tehdä kaikkea. Olin tottunut siihen, että olin päivällä koulussa, sitten tein koulujuttuja tai jotain muuta, sitten ruuanlaittoa, treenejä, kotihommia, pyykinpesua, venyttelyä, hierontaa, lisää kouluhommia, suihku, nukkumaan. Ei hirveästi ylimääräistä aikaa, vaan on koko ajan tiedossa, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Minua ei ahdistanut tilanne ennen tuota iltaa, kunnes alkoi tuntua siltä, että olisi minun pitänyt saada tehtyä enemmän ja erityisesti lähteä sinne lenkille. Enhän edellisenäkään päivänä tehnyt mitään, vietin rauhallista kotipäivää ennen Ouluun lähtöä Jannen kotona, kävin kävelemässä vähän ulkoilmassa ja huolsin ja vahasin Jannen kanssa autoa. Tein normaaleja asioita. Lopulta päädyin leipomaan keksejä, kun turhauduin niin siitä, etten lähtenyt edes lenkille. Seuraavana päivänä leivoin sämpylöitä!

 

Valmentaja sanoi minulle kauden päätteeksi, että minun pitäisi opetella olemaan joskus ihan rauhassa tekemättä ja suorittamatta mitään. Vetosin siihen, että minun on hoidettava kouluhommat ja niitä on jatkuvasti, enkä halua pärjätä koulussa huonosti. Minusta on kivaa, että on tekemistä ja saan aikaiseksi asioita elämäni aikana. Valmentaja ei sanonut tarkoittavansa sitä, vaan että minun pitäisi karsia jostakin muusta, jotta minulla olisi enemmän aikaa itselleni.
Vetosin silloinkin siihen, että minulla ei ole mitään ylimääräistä, koska minulla ei ole aikaa tehdä mitään muuta kuin pitää kämppä pystyssä, parisuhde kutakuinkin vireänä, syödä, nukkua, käydä koulua ja treenata. Ei minulla ole aikaa muuhun. En vieläkään ymmärrä täysin, mistä minun pitäisi karsia, koska en voi karsia mistään.
Voisin opiskella niin paljon enemmän, voisin harjoitella opetettuja asioita niin paljon enemmän, voisin treenata niin paljon enemmän, voisin saada aikaiseksi niin paljon enemmän ja olla niin paljon enemmän. Läsnäolopakollista koulua on paljon, koska et voi opetella käytännön asioita lukemalla. Mielellään niille tunneille menee, koska tietää, että saa oppia itse kokeilemalla ja testailemalla.
Lukiossa kaikki oli teoriaa ja tiesi, että kun saa tehtyä jonkun esseen tai luettua jonkun kappaleen, se riittää. Nyt tuntuu, että kaikki oleellinen asia on käytäntöä, jota ei yhtäkkiä voikaan opetella tai osata pänttäämällä kirjaa ja kirjoittamalla muistiinpanoja niin kauan, että se iskostuu päähän. Tuntuu, että ikinä ei pitäisi olla aikaa vain olla ja voida sanoa, että tänään ei ole pakko tehdä mitään koulujuttuja. Tuntuu, että sitten se mörkö huutelee pään sisältä: "Aina voi lukea anatomiaa, aina voi lukea fysiologiaa, aina voi harjoitella, aina voi kerrata..." Kertaus on opintojen äiti ja käytäntöä et opi kuin tekemällä, blaablaablaa.

Jossakin se raja menee, jonka äärellä on tyydyttävä omaan pystyvyyteensä ja myönnettävä, ettei pysty kaikkeen. Aina jostakin on annettava pois, jotta voi tehdä jotain muuta. Elämäni on usein hektistä ja minulla on koko ajan hommaa tehtävänä, mutta toisaalta se tuo sisältöä, koska siedän tylsyyttä niin huonosti. Valmentajalla oli kuitenkin ideana se, että ymmärtäisin itseäni paremmin ja oppisin huomaamaan sen tekemisen tahdin ja ehkä rajoittamaan sitä niissä rajoissa kuin se on mahdollista. Etten pakene itseäni tekemällä koko ajan jotakin. En kuitenkaan koe pyrkiväni itseäni ja tunteitani karkuun, koska pystyn tunnistamaan niitä itsestäni ja nimeämään niitä melko hyvin.
Pystyn purkamaan niitä kirjoittamalla, mutta myös ääneen Jannenkin kanssa. Helpommin minusta saa kuitenkin irti, jos saan kirjoittaa sen tunteen ja kuvailla sitä tuhansilla sanoilla. Joskus huomaakin, kirjallisesti tai suullisesti ilmaistuna, että ne asiat, joita on aina pyöritellyt vain oman päänsä sisällä eikä ole koskaan uskaltanut sanoa sellaisenaan kenellekään, ovatkin paljon isompia kuin olisi ikinä uskaltanut ajatella, kun ne uskaltautuu sanomaan ääneen toiselle ihmiselle. Ne saavat uuden merkityksen ja paisuvat uusin sfääreihin, mikä saattaa itsessään jo pelottaa ja estää avaamasta ajatuksiaan toiselle. Uusi merkitys ja sen laajentuminen uusiin ulottuvuuksiin ei kuitenkaan aina ole kamala asia, vaan juuri se saa ymmärtämään asian oikeat mittasuhteet ja laidan. Samalla ymmärtää, että on tyhmää ajatella niin, vaikka ne asiat eivät olisi edes totta, vain oman päänsä tuotosta (esimerkiksi itsetuntoon liittyvissä asioissa), mutta ei silti pääse niistä eroon ja ne hyppäävät silmille sellaisina hetkinä, kun ei haluaisi. Ne tekevät ihmisestä helposti kuoreensa vetäytyvän, luotaan työntävän ja etäisen ennen kuin ne asiat saa purettua sanoiksi ja saa vahvistusta sille, että pään sisällä asuu pikkupiru, joka syytää kohtuuttomuuksia uskottavaksi.
Luottamuksellisten asioiden kertominen vaatiikin suurta luottamusta ja kiintymystä ihmiseen, jolle ne kertoo. Silloin voikin ylpeänä sanoa itselleen, että olin rohkea, kun sanoin ne asiat ääneen. Joku muu ei olisi tunnistanut niitä tunteita, osannut pukea niitä sanoiksi tai uskaltanut sanoa niitä. On helpompaa pitää ihmiset jatkuvasti pienen etäisyyden päässä ja pitää itsellään tietynlainen suojakuori, mutta se käy myös raskaaksi. Taas täysin avoimeksi ja paljaaksi heittäytyminen on riskialtista ja haavoittavaa. Voi kuitenkin miettiä, että ilman rohkeutta helposti hukataan ne tärkeät hetket ja jää kokematta jotain tärkeää - kuten se, että joku rakastaa sinua silti, vaikka tietää sinusta arimmatkin asiat. Ja silti se ihminen ei käytä niitä asioita aseenaan sinua vastaan, vaan toimii suojakuorenasi ja vahvistaa myös sinua.

Tämä oli minun ensimmäinen opiskelijavappu ja se oli kyllä siistiä! Kaupungissa on niin paljon kaikenlaista tekemistä opiskelijoille, että ei tällaisista voisi unelmoidakaan pienillä paikkakunnilla! Yliopistolla oli teekkarien fuksiuitot kanavassa, jossa oli vielä jäät ja siihen piti tehdä reikä, jossa opiskelijat uitettiin. Meillä amkilaisilla oli siihen aikaan vappusuunnistus keskustassa. Meillä oli party animals -teema ja siksi kaikilla oli jonkin sortin eläinaiheista juttua päässä tai naamassa. Minulla oli kirahvin sarvet.

Keli oli aika kolea, minulla oli päällä monet housut ja villapaita ja villapipo ja kaikki mahdolliset lämpimät vaatteet haalarien alla. Voin sanoa, että vaatetus oli aika sopiva. Vettä ei onneksi satanut niin paljon kuin luvattiin.

Illalla piti lähteä vappurientoihin Suvin ja Petran kanssa! Hattua piti päästä ulkoiluttamaan ensimmäistä kertaa! Tuli myös käytyä vierailemassa teekkareiden kemuissa Jannen kanssa... :D Taisinpa olla ainut amkilainen, mutta saatan erehtyäkin koska en tunne vielä kaikkien haalareiden värejä, mutta siitä olen varma, että ainut olin sotepuolelta. xD

Tuona ahdistavana päivänä minusta tuntui, että kun minulla on paljon asioita tehtävänä ja laadittu aikataulu kaikesta selviämiseen, olen tehokas ja tuottavainen ja saan paljon aikaiseksi, koska asioiden ylivetäminen to do-listalta on niin terapeuttista ja tulee hyvä fiilis, kun on saanut pakollisetkin asiat hoidettua. Nyt, kun aikaa on liikaa eikä ole pakko tehdä mitään, tuntuu, että haahuilen ja haaveilen koko ajan enkä saa aikaiseksi mitään. Ikään kuin minulla ei olisi kultaista keskitietä aikaansaamiseni suhteen. En kykene olemaan tehokas ja tuottavainen, mutta myös välillä rauhoittumaan ja ottamaan omaa aikaa. Se on joko tai. Se minua alkoi ahdistamaan.

Luen myös nyt valmentajaltani yo-lahjaksi saamaani Maaret Kallion kirjaa Lujasti lempeä. Siinä pohditaan elämää monelta eri kantilta ja minusta tuntuu, että valmentajalla on ollut taka-ajatus kirjaa minulle ostaessaan. Minulla meni melkein vuosi, kun löysin aikaa edes aloittaakseni lukemaan sitä ja ymmärränkin juuri sen vuoksi, miksi kirja minulle päätyi.

Kirjassa opetetaan hyväksymään elämän epätäydellisyys ja oma riittämättömyys, jonka vuoksi on hyväksyttävä epämukavuus, epätietoisuus ja omat rajansa. Kirjassa puhutaan viisaasta vaativuudesta, myötätuntoisuudesta ja avomesta yhteydestä muihin. Meillä on tarve olla yhteydessä toiseen ihmiseen vauvasta saakka ja se tarve vaikuttaa meihin itseemme yllättävänkin paljon. "Inhimilliseen elämään tarvitaan sekä lujuutta että lempeyttä", kirjan takakannessa sanotaan. Mieleenpainuvia lausahduksia kirjassa on monia, mutta erityisesti se, että on ihan ok ettei kaikki ole aina ok. Voin suositella kirjaa lämpimästi, vaikka lukemiseni on vielä kesken.

Ennen oli niin, että ennemmin karsin koulusta kuin treeneistä. Nyt on kuitenkin pakko myöntää, että olen joutunut karsimaan treeneistä koulun takia. En ole enää lukiossa, jossa pieni lukio pitää minusta huolta, tarjoaa minulle edullisen päivällisen, jotta ei tarvitse käyttää aikaa ruuanlaittoon, tarjoaa edulliset kämpät läheltä koulua, jotta ei tarvitse kulkea kohtuuttomia matkoja kouluun, pitää huolen, että kaikki on hyvin, kämppä ja ihmissuhteet kunnossa jne. Hiihtolinjan valmentaja ei huolehdi enää mielenterveydestämme ja hyvinvoinnistamme ja pidä meistä huolta. Kämppis Mari ei enää huolehdi, että selviydyn arjestani hengissä ja olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Tällä lukukaudella olen muuttanut pieneltä paikkakunnalta isoon kaupunkiin. Kaupunki itsessään eikä asuinympäristö ollut entuudestaan lainkaan tuttu. En osannut liikkua missään ja eksyin lukemattomia kertoja, mutta samalla saatoin löytää jonkin uuden reitin ja kokea ahaa-elämyksen, vaikka päädyinkin lopulta oikeaan paikkaan liian monen mutkan kautta. Kaikki ihmiset olivat uusia, en tuntenut koulusta ketään. Nytkään en tunne koulusta kuin murto-osan, mikä on uutta, koska tähän asti olen tuntenut koulusta ainakin nimeltä likimain kaikki.

Minulla ei ollut ketään kavereita Oulussa entuudestaan. Treeniolosuhteet ja elämän rytmi muuttuivat. Treeneihin menemiseen menee helposti aikaa päivässä 45 minuuttia, koska Virpiniemi ja Sankivaara ovat melko kaukana. Putaalla pururadalle oli 100 metriä, mutta nyt sinne menee autolla 20 minuuttia. Treenipaikkoihinkin piti tutustua, että tiesi, millaista maastoa sieltä löytyy ja missä kohtaa on hyvä tehdä millaistakin treeniä. Kotona ja Putaalla on tietyt paikat, missä on hyvä tehdä 15 minuutin vk, nopeusspurtit, loikat, peruslenkki tai palauttava lenkki. Oulussa niiden paikkojen löytämiseen meni aikaa. Nyt tiedän, missä juoksisin mieluiten 15 minuutin vk:n, missä tekisin loikkia tai mäkivetoja, missä nopeusspurtteja, missä maastossa teen palauttavan lenkin ja missä kehittävän peruslenkin. Oulussa on onneksi vaihtoehtoja melko paljon.

Vappupäivänä käytiin testaamassa Kauppuri5. Minulle se oli ensimmäinen kerta, mutta ruuat olivat älyttömän hyviä! Tunnettu burgeripaikka Oulussa ja olen kuullut, että he hakevat lihat torilta kauppahallista. Keli oli tosi tuulinen, mutta ulkona ei ollut kovinkaan kylmä syödä.

Käytiin myös Nallikarilla, mutta siellä kyllä tuuli.... Siellä tuulee aina, mutta tuuli ei ole vielä järin lämmin. :D

Elämän rytmi on erilainen, kun toinen ruoka pitää kokata itse ja ajoittaa ruuanlaitto ja syöminen oikeaan väliin treenien kannalta. Joskus se tarkoittaa sitä, että syödään ennen treeniä ja treeniin lähtö viivästyy, mutta ehkä useammin sitä, että syödään välipalaa, mennään treeniin ajoissa ja syödään keskieurooppalaisittain jopa yhdeksän aikaan illalla. Usein treenin jälkeen en ole enää tuottelias, joten teen mieluummin kouluhommat ennen treenejä, joiden vuoksi treeniin lähteminen ja syöminen viivästyvät myös. On tehtävä kompromisseja ja niistä kaikki eivät ole aina parhaita mahdollisia, mutta me urheilijatkin olemme vain ihmisiä. Pitää yrittää tehdä asiat paremmin ja aikatauluttaa elämä järkevämmin, mutta aina se ei onnistu ja koska meitä asuu kaksi urheilijaa pariskuntana samassa taloudessa, ei se todellakaan aina onnistu. Kummallakin on eri aikataulut ja deadlinet kouluhommien kanssa, jolloin joutuu väkisinkin joustamaan toisen takia. Se on elämää se.

Nyt kuitenkin minulla on ympärilläni uusia ihmisiä, jotka pitävät minusta huolta ja huolehtivat, että olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Mari kuitenkin huolehtii edelleen minusta. ;) Sanoinkin äidille ennen koulunalkua, että kyllä minä saan uusia kavereita, jotka ovat paremmin perillä aikatauluista kuin minä. Äiti hymähti ja totesi, että pitäisi sinun itsekin olla. Ja kieltämättä kohtuudella olen ollutkin ajan tasalla ja kouluunkin olen joutunut, vaikka sama kaava on jatkunut kuin lukiossa: ilman viime tinkaa ei olisi kiirettä.
Yleensä pölähdän samalla kellonlyömällä luokan ovesta sisään, luokassa iskee viiden kilometrin pyöräilyn aikaansaama jälkihiki ja saan riisua puolet vaatteista selvitäkseni siitä. Jos olen joskus poikkeuksellisesti selkeästi ajoissa, kaverit järkyttyvät ja ihmettelevät, että ovatko he myöhässä.
Parasta hien kaatuessa päältä on, jos tunnilla aletaan heti riisumaan! Ihan selvennyksenä, fyssariopiskelijat joutuvat riisumaan melko usein ihan alusvaatteisilleen tutkimista ja harjoittelua varten. Yleensä meillä on kyllä shortsit mukana siltä varalta, ettei ihan alasti tarvitse kuljeskella luokassa. Tänä vuonna yksi uusia asia onkin se, miten luonnolliseksi housujen riisuminen ja vaihtaminen sortseihin keskellä luokkaa on tullut. Eipä olisi ennen tullut mieleen riisua housuja luokassa, mutta näköjään kaikkeen tottuu. On tullut mietittyä, millainen järkytys meidän tunti olisi jonkun muun alan opiskelijalle. Onhan vaatteiden vähentämisen kuitenkin oltava meille luonnollista, jos meinaa työelämässäkin tutkia asiakastaan kunnolla.
Minusta tuntuu, että olen löytänyt juuri sen alan, jota kohtaan koen paloa ja mielenkiintoa ja josta haluan oppia valtavasti lisää ja jota haluan tehdä työkseni. Koen olevani niin onnekas, että pääsin opiskelemaan fysioterapiaa ja että minulla on tunne, että olen omalla alallani. Tämä kiehtoo niin paljon ja en vaihtaisi mitään pois!

Koulumatkakin on kokenut suuren muutoksen 500 metristä 5 kilometriin per suunta. Päivässä pyöräilen 10 kilometriä huomaamattani ja en ole mennyt talvella kuin kaksi kertaa bussilla, kun halusin säästää astmaisena ihmisenä keuhkojani pakkaselta. Kylmä ei varmasti olisi pyöräillessäkään tullut, koska toppavaatteiden ansiosta olisin takuulla ollut lämpökuoleman ja suihkun tarpeessa vielä enemmän kuin normaalisti.
Totesin, että en pikkutingasta mene bussilla, koska siinä jää niin paljon hyötyliikuntaa tekemättä. Sitä paitsi pyöräilen paljon mieluummin, koska busseja joutuu odottamaan ja siinä jos missä tulee kylmä ja tylsyys! Pyörällä pääsen lähtemään milloin haluan eikä tarvitse odotella busseja, vaikka niitä kulkeekin hurjan usein verrattuna siihen, että kotoa pääsee Iisalmeen hyvällä tuurilla kaksi kertaa päivässä ja Putaalta Jyväskylään myöskin melko harvakseltaan. Sekin on uutta, että kaupungin keskusta on 3-4 kilometrin päässä eikä sinne ole 40 - 120 kilometriä, mitä tähän asti. No, 3-4 km on tarpeeksi pitkä matka ja en mene keskustaan huvin vuoksi, vaan minulla pitää olla jokin oikea asia sinne mennäkseni. ;)

En olisi uskonut, että saan noin monta hyvää ystävää tänä vuonna, joiden kanssa pohtia fysioterapeuttisia ongelmia ja niiden ratkaisuja kuin myös elämää ylipäänsä ja päätyä mitä ihmeellisimpiin johtopäätöksiin. Niistä kavereista ja koko luokasta ja ryhmähengestä on ollut suuri apu Ouluun sopeutumisessa ja oppimisessa. Olen ihmetellyt itsekin, miten hyvin olen sopeutunut Ouluun ja tykästynyt tähän kaupunkiin, kun monella muulla on omalla opiskelupaikkakunnallaan sellainen tilanne, ettei sopeudu tai tykkää kaupungista ja on siellä vain opiskelujen takia. Jannekin sanoi alkaneensa pitää Oulusta oikeastaan vasta menneen vuoden aikana enemmän, vaikka on asunut siellä aiempinakin vuosina. Itse olen tykännyt asua Oulussa ja siihen on varmaan auttanut se, että en muuttanut nyt ensimmäistä kertaa kotoa pois.

Olen selvinnyt nyt paremmin liiallisen aikani kanssa ja olen lähtenyt heti aamusta tekemään treenin ja illalla olen voinut hyvillä mielin tehdä jotain muuta eikä ole tarvinnut miettiä treeniä enää sitten. Nyt olisi aikaa tehdä kahtakin treeniä, mutta en ole uskaltanut aloittaa liian nopeasti, ettei parantunut jalkani kipeydy uudestaan ja onhan tuota tekemistä silti keksinyt. On ollut aikaa toteuttaa itseään ja tehdä asioita, joita yleensä ei ehdi tekemään, vaikka haluaisi. Yritin kyllä yhtenä päivänä vähän kerrata anatomiaa ja sainkin jonkin verran kerrattua ja kirkastettua muutamia lihasten lähtö- ja kiinnityskohtia, joita on tullut ainakin hieroessa mietittyä ja todettua, että ihmismuisti on hyvä mutta lyhyt.

Nyt olen ollut kotona pidempään, koska ei ole pakko mennä Ouluunkaan. Viikonloppuna on alaselkäkoulutus hotelli Lasaretissa ja saa nähdä, millaista informaatiota sieltä tulee ja mitä oppii. Toisaalta on hyvä, että ilmoittauduin kurssille, koska tulee ainakin jotain virikettä aivoille omaan alaan liittyen nyt lomankin aikana!

Odottelen vielä, josko töistä kuuluisi. Jos jään ilman töitä, pitäisi elää kuin ammattiurheilija ja treenata kaksi kertaa päivässä, mutta kyllä minä silti haluaisin töitä, koska haluaisin jotain hanketta ja saada rahaa. Pakko jotain työtä olisi saada edes kotoa, jos ei Oulusta tärppää. Olen laittanut todella moneen paikkaan hakemuksen ja saanut kaikista vastauksen ennemmin tai myöhemmin, että kiitos mielenkiinnostasi, mutta valinta ei kohdistunut tällä kertaa sinuun. Tsemppiä työnhakuun ja haethan jatkossa uudestaan, plaa plaa. On alkanut jo turhauttaa, mutta vielä on toivoa.

Loppuun kuva äitienpäiväkakuista. Valkean tein itse, saksanpähkinä-porkkanakakku maidottomana.

Anteeksi jos kuvat ja niihin liittyvät tekstit sotkivat oikean tekstin lukemista. Huomasin sen itse luonnosta lukiessani, koska aihe vaihtui yhtäkkiä. Niiden tarkoitus oli olla tekstin lomassa tasapainottamassa pelkkää tekstiä, mutta osa kuvista ei olisi kertonut mitään ilman selitystä. Jospa selvisitte! ;)

Hyvää keväänjatkoa kaikille! ♥

-Heidi