Silloin kun kyyneleet poskillasi nään
Sun suru on mun mun, mun mun
Ja jos niin toivot, luoksesi jään
Sun ilo on mun mun, mun mun
Kellot jossakin kun soittaa
Älä kysy kelle
Ne soi jokaiselle meistä täällä
Sama maapallo kiertää
ja taukoomatta kuljettaa
Sun suru on mun mun, mun mun
Ja jos niin toivot, luoksesi jään
Sun ilo on mun mun, mun mun
Kellot jossakin kun soittaa
Älä kysy kelle
Ne soi jokaiselle meistä täällä
Sama maapallo kiertää
ja taukoomatta kuljettaa
Perjantaina 4.4.2014 kuulin huonoja uutisia, mutta ne
tuli yllätyksenä koko suvulle, kaikille läheisillekin.
Tuon päivämäärän ainakin muistaa huonomuistisempikin. Ensimmäisenä kyseisen henkilön nimen kuultuani äidin itkuisen puheen seasta ajattelin, että hän on pudonnut jäihin – kova pilkkimies nääs.
Hän oli paikallislehdessäkin suomenmestaruuden voittamisesta joukkuepilkissä. Aikoivat pilkkiä niin kauan kun kuolema korjaa.
Tuon päivämäärän ainakin muistaa huonomuistisempikin. Ensimmäisenä kyseisen henkilön nimen kuultuani äidin itkuisen puheen seasta ajattelin, että hän on pudonnut jäihin – kova pilkkimies nääs.
Hän oli paikallislehdessäkin suomenmestaruuden voittamisesta joukkuepilkissä. Aikoivat pilkkiä niin kauan kun kuolema korjaa.
Kuitenkin
kyseessä oli onnettomuus rankakasalla. Valitettavasti isku oli liian kova.
Valitettavasti päätä ei voi vaihtaa – ainut ruumiinosa, kaikki muut on
lähestulkoon vaihdettavissa tai uudelleen käynnistettävissä, parhaimmassa
tapauksessa.
Kuolema ei katso ikää, ei terveyttä eikä kysy lupaa. Ehkä näin oli tarkoitettu, sillä mikään jossittelu ei tuo häntä takaisin. Se tapahtui vain aivan liian varhain, niin odottamatta. Kaikki me jäämme kaipaamaan.
Pikkuveljen kummi, jota tapasimme usein. Hän oli pikkuveljelleni ikään kuin ”varaukki” jos on soveliasta sanoa niin. Hänkään pieni 10-vuotias poika ei taida vielä käsittää, että on menettänyt yhden tärkeimmistä ihmisistään, vaikka tuntui olevan tuolloin kaikista viisain: suusta tuli vähän asiaa, mutta kaikki mitä tuli, oli täyttä asiaa. Tuumi, että hyvä kun Martti kerkesi käydä hänen synttäreillään edellisenä sunnuntaina, sillä hän näki hänet silloin viimeisen kerran.
Vaikka miksi pienen pojan pitäisi ymmärtää asia, kun hädin tuskin aikuisetkaan sitä ovat vielä käsittäneet. Asia on hyväksytty osaksi todellisuutta, mutta vaikka elämää pitää jatkaa samalla tavalla kuin ennenkin - kaikilla kestää vähän aikaa ymmärtää, ettemme enää koskaan näe Marttia meidän kanssamme täällä.
Veljeni on nyt samanikäinen kuin minä vajaat 8 vuotta sitten, kun serkkuni kuoli yllättäen n. 27-vuotiaana traagisella tavalla, onnettomuus sekin. Nyt psykologian kurssilla tajuaa, miten ajattelu lapsuudessa ja siitäkin eteenpäin kehittyy. Vihdoinkin koulunkäynnistä on jotain konkreettista hyötyä, vai kuinka?
Ei siinä iässä vielä ymmärrä kaikkea eikä osaa käsitellä asioita, vaikka oikeasti on siinä iässä jo viisas. Muistan, että ei minulle mitään varsinaista pelkoa tullut – mutta olin valppaana, varsinkin jos olin itsekseni pysäköidyssä autossa. En pelännyt olla autossa, mutta minun piti aina olla tietoinen siitä, miten pääsen sieltä ulos. Halusin varmistaa, että turvavyö ja ovi aukeavat. Tiesin, ettei serkkuni päässyt autosta ulos. Halusin vain olla varma, että minä pääsen. En pitänyt sellaisista autoista, joista oli vaikea tulla ulos. Tämä kesti jonkin aikaa kuoleman jälkeen, en yhtään muista.
Olin sopeutuvainen ja en kuitenkaan pelännyt olla sellaisessakaan autossa, josta oli määritelmieni mukaan "vaikea tulla ulos" – en vain pitänyt niistä. En kyllä pidä vieläkään. On epämukavaa, jos autosta poistuminen on hankalaa. Kuitenkin siihen sopeutuu, kun on tottunut olemaan milloin missäkin kulkuvälineessä, jopa peräkontissa.
Ei se ollut siltikään mikään pelkotila, sillä pelko on aika vahva sana.
Kuolema ei katso ikää, ei terveyttä eikä kysy lupaa. Ehkä näin oli tarkoitettu, sillä mikään jossittelu ei tuo häntä takaisin. Se tapahtui vain aivan liian varhain, niin odottamatta. Kaikki me jäämme kaipaamaan.
Pikkuveljen kummi, jota tapasimme usein. Hän oli pikkuveljelleni ikään kuin ”varaukki” jos on soveliasta sanoa niin. Hänkään pieni 10-vuotias poika ei taida vielä käsittää, että on menettänyt yhden tärkeimmistä ihmisistään, vaikka tuntui olevan tuolloin kaikista viisain: suusta tuli vähän asiaa, mutta kaikki mitä tuli, oli täyttä asiaa. Tuumi, että hyvä kun Martti kerkesi käydä hänen synttäreillään edellisenä sunnuntaina, sillä hän näki hänet silloin viimeisen kerran.
Vaikka miksi pienen pojan pitäisi ymmärtää asia, kun hädin tuskin aikuisetkaan sitä ovat vielä käsittäneet. Asia on hyväksytty osaksi todellisuutta, mutta vaikka elämää pitää jatkaa samalla tavalla kuin ennenkin - kaikilla kestää vähän aikaa ymmärtää, ettemme enää koskaan näe Marttia meidän kanssamme täällä.
Veljeni on nyt samanikäinen kuin minä vajaat 8 vuotta sitten, kun serkkuni kuoli yllättäen n. 27-vuotiaana traagisella tavalla, onnettomuus sekin. Nyt psykologian kurssilla tajuaa, miten ajattelu lapsuudessa ja siitäkin eteenpäin kehittyy. Vihdoinkin koulunkäynnistä on jotain konkreettista hyötyä, vai kuinka?
Ei siinä iässä vielä ymmärrä kaikkea eikä osaa käsitellä asioita, vaikka oikeasti on siinä iässä jo viisas. Muistan, että ei minulle mitään varsinaista pelkoa tullut – mutta olin valppaana, varsinkin jos olin itsekseni pysäköidyssä autossa. En pelännyt olla autossa, mutta minun piti aina olla tietoinen siitä, miten pääsen sieltä ulos. Halusin varmistaa, että turvavyö ja ovi aukeavat. Tiesin, ettei serkkuni päässyt autosta ulos. Halusin vain olla varma, että minä pääsen. En pitänyt sellaisista autoista, joista oli vaikea tulla ulos. Tämä kesti jonkin aikaa kuoleman jälkeen, en yhtään muista.
Olin sopeutuvainen ja en kuitenkaan pelännyt olla sellaisessakaan autossa, josta oli määritelmieni mukaan "vaikea tulla ulos" – en vain pitänyt niistä. En kyllä pidä vieläkään. On epämukavaa, jos autosta poistuminen on hankalaa. Kuitenkin siihen sopeutuu, kun on tottunut olemaan milloin missäkin kulkuvälineessä, jopa peräkontissa.
Ei se ollut siltikään mikään pelkotila, sillä pelko on aika vahva sana.
Jo 5-vuotiaana tein tätini kuoleman konkreettiseksi piirtämällä asiaa
havainnollistavia kuvia. Jo pienellä iällä opin olemaan hautajaisissa, sillä
menetin silloin useamman sukulaiseni. Millaistahan elämä olisi, jos minulla
olisi täti? Onneksi minulla on kuitenkin eno ja muita tärkeitä ihmisiä ympärillä. Parhaiten muistan serkkuni
onnettomuuden, koska se on isoin menetys viimeisten vuosien aikana ja jäi
järkyttävyytensä vuoksi myös selkeimmin mieleen.
Vaikka olisi kokemusta menettää läheinen, ei siihen silti pysty
valmistautumaan.
Se tulee aina yhtäkkiä ja pysäyttää ajan hetkeksi. Laittaa miettimään asioita ja muistelemaan asioita, jotka eivät ikinä katoa mihinkään, mutta myös sitä, ettei uusia muisteltavia asioita enää tule sen henkilön kanssa.
Se tulee aina yhtäkkiä ja pysäyttää ajan hetkeksi. Laittaa miettimään asioita ja muistelemaan asioita, jotka eivät ikinä katoa mihinkään, mutta myös sitä, ettei uusia muisteltavia asioita enää tule sen henkilön kanssa.
Joskus elämä on vaan niin epäreilua, niin arvaamatonta, niin äkkiä ohi.
Saattaa tuntua, että miksi juuri nyt, miksi juuri hän?
Mitä jos olisi tehnyt jotain toisin? Ei olisikaan mennyt puukasalle juuri silloin?
Ei niin arkipäiväinen asia tunnu vaaralliselta.
Mutta edes kypärä päässä ei olisi pelastanut. Sehän se vasta olisikin, jos tietäisi, mitä tapahtuu seuraavaksi. Tai alkaisi pelätä tulevaa. Jos ei poistuisi neljän seinän sisältä, seinät varmasti sortuisivat. Niin se vain menee, tulevaa ei voi ennustaa ja niin kuuluukin olla.
Niin epäreilulta kuin se kuulostaakin.
Saattaa tuntua, että miksi juuri nyt, miksi juuri hän?
Mitä jos olisi tehnyt jotain toisin? Ei olisikaan mennyt puukasalle juuri silloin?
Ei niin arkipäiväinen asia tunnu vaaralliselta.
Mutta edes kypärä päässä ei olisi pelastanut. Sehän se vasta olisikin, jos tietäisi, mitä tapahtuu seuraavaksi. Tai alkaisi pelätä tulevaa. Jos ei poistuisi neljän seinän sisältä, seinät varmasti sortuisivat. Niin se vain menee, tulevaa ei voi ennustaa ja niin kuuluukin olla.
Niin epäreilulta kuin se kuulostaakin.
Mikään ei tuo menetettyä takaisin, mutta suremisen avulla voi luoda muiston
menetetystä. Menettäminen satuttaa ja pysäyttää enemmän kuin mikään muu asia
maailmassa, joten on oikeutettua surra, kukin omalla tavallaan työstää asiaa
osaksi elämää ja osaksi todellisuutta, sulatella uutta tilannetta toinen
toistaan tukien.
Ei vastoinkäymisistä selviä kuin ne selättämällä.
Se vaatii voimia, mutta on mahdollista. Olen ehkä selättänyt niitä itsekin nuoresta iästäni huolimatta, mutta konkreettisemmin nähnyt onnistuneen surutyön omassa lähipiirissäni menetysten myötä.
Siitä voi selvitä hengissä - elämästä ei siltikään.
Siksi pitääkin elää joka päivä täysillä – ihan niin kuin Martti varmasti teki. Nauttia siitä ja tehdä asioita, joista pitää, unohtamatta rakkaitaan.
Loppujen lopuksi elämän murheet ovat aika pieniä, mutta ne kuuluvat siihen.
Pitäisi yrittää ymmärtää - välittää, rakastaa, nauraa, hymyillä, olla oma itsensä.
Se vaatii voimia, mutta on mahdollista. Olen ehkä selättänyt niitä itsekin nuoresta iästäni huolimatta, mutta konkreettisemmin nähnyt onnistuneen surutyön omassa lähipiirissäni menetysten myötä.
Siitä voi selvitä hengissä - elämästä ei siltikään.
Siksi pitääkin elää joka päivä täysillä – ihan niin kuin Martti varmasti teki. Nauttia siitä ja tehdä asioita, joista pitää, unohtamatta rakkaitaan.
Loppujen lopuksi elämän murheet ovat aika pieniä, mutta ne kuuluvat siihen.
Pitäisi yrittää ymmärtää - välittää, rakastaa, nauraa, hymyillä, olla oma itsensä.
Menettäminen voi tehdä ihmisen lähes toimintakyvyttömäksi, joku taas hukuttaa
tunteensa tekemiseen. Ei surun käsittelemiseen varmasti ole yhtä oikeaa syytä,
kunhan se ei vahingoita itseä enää enempää, mitä henkinen kipu jo itsessään
tekee.
Vaikka onkin hyväksynyt asian ja tietää, ettei tilanne enää muuksi muutu, niin
silti asioita pyörii normaaliin arkeen verrattuna enemmän päässä – onhan se
ymmärrettävääkin.
Olisi ihme jos ei pyörisi. Vai onko normaalia tuumia jonkun kysyessä kuulumisia: ”No, eipä tässä mitään erikoista. Menetin läheisen ihmisen eilen, mutta eipä tuo missään tunnu. Ihan hyvää kuuluu.”
Olisi ihme jos ei pyörisi. Vai onko normaalia tuumia jonkun kysyessä kuulumisia: ”No, eipä tässä mitään erikoista. Menetin läheisen ihmisen eilen, mutta eipä tuo missään tunnu. Ihan hyvää kuuluu.”
Niin, sitäpä minäkin.
On oletettavaa, että asioita pyörittelee päässään, halusi sitä tai ei. Siinä sivussa saattaa yhtäkkiä huomata olevansa aika huolimaton ja hajamielinen, unohtaa asioita tai unohtaa edes kysyäkään.
Joillekin voi olla normaalia jumittaa vähäksi aikaa tuijottamaan tyhjyyttä normaalissa arjessakin, mutta sekin varmasti lisääntyy. Pää lyö tyhjää, vaikka olisikin tekemistä eikä varsinaisesti edes ajattelisi asiaa.
Ei ehkä jaksa huomioida ihmisiä ympärillä, vaikka olisi enemmän kuin kiitollinen heidän läsnäolostaan.
Henkinen rasitus voi lamaannuttaa hetkellisesti ihan kokonaisvaltaisesti ja tuntuu, että kun ei ole jotain tekemistä, jossa saa muuta ajateltavaa, onkin laiska ja väsynyt. Voi olla tyhjä olo, kun jotain puuttuu.
Kaikilla ihmisillä on päällimmäisenä sama tunne: suru. Mutta sitten on paljon muita tunteita ja surun käsittelytapoja, jotka vaihtelevat ihmisestä riippuen.
On oletettavaa, että asioita pyörittelee päässään, halusi sitä tai ei. Siinä sivussa saattaa yhtäkkiä huomata olevansa aika huolimaton ja hajamielinen, unohtaa asioita tai unohtaa edes kysyäkään.
Joillekin voi olla normaalia jumittaa vähäksi aikaa tuijottamaan tyhjyyttä normaalissa arjessakin, mutta sekin varmasti lisääntyy. Pää lyö tyhjää, vaikka olisikin tekemistä eikä varsinaisesti edes ajattelisi asiaa.
Ei ehkä jaksa huomioida ihmisiä ympärillä, vaikka olisi enemmän kuin kiitollinen heidän läsnäolostaan.
Henkinen rasitus voi lamaannuttaa hetkellisesti ihan kokonaisvaltaisesti ja tuntuu, että kun ei ole jotain tekemistä, jossa saa muuta ajateltavaa, onkin laiska ja väsynyt. Voi olla tyhjä olo, kun jotain puuttuu.
Kaikilla ihmisillä on päällimmäisenä sama tunne: suru. Mutta sitten on paljon muita tunteita ja surun käsittelytapoja, jotka vaihtelevat ihmisestä riippuen.
Ei sitä aluksi meinannut uskoa todeksi, se tuntui uskomattomalta.
Asian tajusi todelliseksi, kun kävi kylässä paikassa, jossa onnettomuus tapahtui. Näki sen rankakasan, kukkia kymmenittäin pöydillä, lämpimät osanotot –kortteja niiden vieressä, hiljaisen talon, jossa surullisia ihmisiä, jotka kuitenkin yrittävät koko ajan tsempata itseään jatkamaan eteenpäin.
Päivä kerrallaan, pikkuhiljaa.
Tuntui jotenkin oikeutetulta ja tärkeältä käydä kylässä kyseisessä paikassa.
Oli kuitenkin koeviikko ja maanantai oli vapaapäivä.
Tulinkin vasta sitten kouluun. Tai kämpille itse asiassa, kun sitä koulua ei ollut sinä päivänä.
Tällaisessa tilanteessa voi poiketa suunnitelmasta.
Asian tajusi todelliseksi, kun kävi kylässä paikassa, jossa onnettomuus tapahtui. Näki sen rankakasan, kukkia kymmenittäin pöydillä, lämpimät osanotot –kortteja niiden vieressä, hiljaisen talon, jossa surullisia ihmisiä, jotka kuitenkin yrittävät koko ajan tsempata itseään jatkamaan eteenpäin.
Päivä kerrallaan, pikkuhiljaa.
Tuntui jotenkin oikeutetulta ja tärkeältä käydä kylässä kyseisessä paikassa.
Oli kuitenkin koeviikko ja maanantai oli vapaapäivä.
Tulinkin vasta sitten kouluun. Tai kämpille itse asiassa, kun sitä koulua ei ollut sinä päivänä.
Tällaisessa tilanteessa voi poiketa suunnitelmasta.
On kuitenkin autuasta ajatella, että kukaan suvussa eikä edesmenneen
lähipiirissä ole yksin, vaan kaikki ovat samassa tilanteessa yhdessä.
Hautajaisissakin kaikki vetävät yhtä köyttä, sillä se on kaikille raskasta.
On se suku tärkeä - varsinkin silloin, kun sitä tarvitaan. ♥
Koskaan ei tiedä
onko aikaa paljon
vai vähän,
yhtäkkiä huomaa
se päättyikin tähän.
On paikkasi tyhjä ja
korvaamaton, ja
kaipuu suuri
sanaton.
Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää.
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan.
Asiaa olisi varmasti ollut, mutta tämä riittänee täällä.
Yrittäkää jaksaa elämän pyörteissä.
- Heidi
Asiaa olisi varmasti ollut, mutta tämä riittänee täällä.
Yrittäkää jaksaa elämän pyörteissä.
- Heidi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti