Uusia tuulia & tuttua ja vanhaa

Hellurei! Oltiin viime torstaina Iisalmessa Rokkisilla katsomassa Marin ja Maaritin kanssa Softengineä. En etukäteen tiennyt bändiltä kuin hädintuskin neljä biisiä - en tiedä, miten en ollut saanut aikaan kuunneltua bändin levyä Spotifysta. Jotenkin se on vaan jäänyt, vaikka ainakin kolmesta niistä biiseistä kyllä pidin. Paras oli, kun oltiin odottamassa keikan alkua naurettavan pienessä ihmismassassa (ei voi sanoa edes massaksi:D) ja bändin pojat kävelivät lavan taakse. Mari huitoi minulle, että tuolla ne menee. Olin ihan ihmeissäni: "Ai ketkä? Ai siis nuoko on ne bändin jäsenet?" Mari ja Maarit nauroivat, kun en edes tiennyt, minkä näköisiä heppuja olen tullut katsomaan. No, ihan omaksi puolustuksekseni (kamala sanahirviö! En ihmettele, jos kirjoitin väärin:D) voin sanoa, että olisin luultavasti tunnistanut heidät, jos olisin nähnyt ne edestäpäin. Aloin sitten ajankulukseni googlata, miltä ne näyttävät. Näytti ainakin sen verran hyvältä, että uskoin viihtyväni keikalla, vaikken innostuisi muista kappaleista.

Mutta innostuin. Ja taisin tykästyä bändiin. Sillä oli paljon hyviä kappaleita. Ihan mukavaa saada uutta ilmettä omaan musiikkimakuun, joka on todella laaja, aivan laidasta laitaan. En osaa edes määritellä, minkä tyylistä musiikkia kuuntelen. Olen hyvin sopeutuvainen musiikin suhteen. Voisin ihan yhtä hyvin mennä katsomaan Cheekkiä, Apulantaa, Kaija Koota tai Sannia. Kaikki ovat erityylin musiikin edustajia, mutta ei se minua stressaisi. En koe olevani kahlittu mihinkään tiettyyn genreen. Voin kuunnella mitä haluan, mikä vain kuulostaa hyvältä. Koska voin. Juuri siksi en yleensä kenellekään heidän musiikkimaustaan valita.
Itse kuulen paljon myös ihan hyviltä kavereiltani arvostelua ja valitusta siitä, että tykkään jostain kappaleesta tai jostakin bändistä, jostakin kappaleesta tai musiikkigenrestä. Cheek on paha. Se jakaa paljon mielipiteitä niin hyvään kuin pahaan. Jos sattuu pitämään Cheekistä, tulee äärettömän helposti lokeroiduksi, ihan kuin ei kuuntelisi mitään muuta. Cheek on suuren ihailun ja suuren vihan kohde juuri siksi, että se on niin valtavan suosittu artisti. Ja sen vuoksi se jakaa mielipiteitä kahteen puoleen. Minusta ei tarvitsisi olla niin selviä puolia. Minusta jokainen saa kuunnella mitä haluaa ja tykätä mistä tykkää. Itse haluan kuunnella hyvin erilaisia artisteja, kuunnella eri tyyppisten artistien uusia biisejä, koska en voi ikinä tietää, vaikka tykästyisinkin siihen. Jos uusi tuotanto onkin parempi, saatan innostua kyseisestä artistista, vaikka en olisi ennen siinä kovin välittänyt.

En koe tarpeelliseksi arvostella kenenkään musiikkimakua, koska se tuntuu ainakin minusta itsestäni todella ahdistavalta ja laittaa vain ihan suotta puolustuskannalle, koska makuasioista ei voi kiistellä. Enkä jaksa kiistellä. En tule muuttamaan musiikkimakuani kenenkään muun mielipiteiden takia - eikä kukaan varmasti sitä tarkoitakaan. Se vain tuntuu kohtuuttomalta. Minusta on vain arvokasta, että maailmassa on niin monia erilaisia artisteja ja jokaiselle löytyy varmasti jokin sopiva. Minulle kävi juuri nyt niin, että löysin uusia tuulia uuden bändin keikalta ja se on minusta vain rikkaus. Löytyy varmasti ihmisiä, joita kyseinen bändi ei kiinnosta pätkän vertaa. On myös artisteja, joista en itse niin välitä. Mutta en tuomitse. Heillä on fanikuntansa, eivät he muuten olisi artisteja. Haters gonna hate, vihaajat vihaa ja tykkääjät tykkää. Jotenkin se vihaaminen vaan menee joskus yli. Onko se keneltäkään pois, jos joku tykkää Cheekistä, joku Metallicasta tai joku jostain aivan muusta? Ei minusta! Mitä mieltä te olette? :) 

Tässä on Noah Kin, joka oli lämppääjänä. Istuttiin oikeastaan koko hänen keikkansa ajan teltassa juomassa ilmaista banaanilimpparia, mutta loppuajasta mentiin seisoskelemaan pienen ihmismassan jatkoksi. Tässä on yksi artisti, josta en henkilökohtaisesti kovin välitä - mutta en tuominnut ihmisiä, jotka olivat häntä katsomassa. Se ei ole minulta pois, jos en pidä hänen tuotannostaan. :) Varmasti keli verotti ihmismäärää, koska koko päivän satoi kaatamalla vettä. Onneksi illalla puhkesi lämmin auringonpaiste ja olin hieman ylipukeutunut sellaiseen säähän. Tosin vettäkin ehti sataa, mutta onneksi se oli vain pieni kuuro. Silloin olin kuitenkin iloinen, että olin pukenut collegepaidan ja otin vedenkestävän takin mukaan.
Otin myös kumpparit autoon. Jos vettä olisi satanut jo lähtiessä keikkapaikalle, olisin lähtenyt niissä. En olisi halunnut lähteä kastelemaan itseäni sinne litimärissä kengissä, kun en ollut edes varma, pidänkö enemmästä kuin kolmesta bändin soittamasta kappaleesta. En kuitenkaan tarvinnut niitä, koska keli selkeni. Muutenkin sain lähteä aika kiireellä, koska pidin ennen lähtöäni yleisurheiluharjoituksia liikuntahallilla kaatosateen vuoksi. Tuli itsellekin hyvä loikka- ja nopeustreeni tehtyä, kun menin omalla teholla siellä lasten ja nuorten seassa ohjaten. Käytännössä ehdin tulla vain kotiin, kiitää suihkuun, pukea päälle, syödä jotain ja lähteä saman tien. Mutta kyllähän sitä joutuu, kun liikkuu kulkiessaan.







































Alueella pyöri kaksi Angry Birds-pukuun somistautunutta maskottia, joilla näytti olevan kunnon meno päällä ja he huvittivat ihmisiä. Mekin naurettiin niille teltassa, kun odoteltiin, milloin viitsittäisiin mennä seisoskelemaan lavan eteen. Todettiin Marin kanssa, että tuohan olisi unelmakesätyö, jos ei satu kamala helle (tänä kesänä sitä pelkoa ei ainakaan ole ollut) - kukaan ei tiedä, kuka puvun sisällä on ja saa hölmöillä, tanssia ja riehua ihan sydämensä kyllyydestä. Kukaan ei paheksu, kaikkia vain huvittaa!

Keikalla oli ehkä hieman vähemmän porukkaa kuin Euroviisuissa, Provinssissa tai Ruisrockissa, missä Softengine taisi olla myös esiintymässä. Euroviisu on noista ainut varma, mutta ainakin jommalla kummalla festarillakin he olivat. Mutta he vetivät kyllä ihan täyden pisteen keikan siitä huolimatta ja oli siistiä päästä eri tyyppisen musiikkityylin kastiin kuuluvalle keikalle, kun olen ollut enimmäkseen räppikeikoilla. Siellä pitää koko ajan vetkuttaa kättä, niin käsillä oli toimeton olo täällä rock-keikalla. :D

Keikan jälkeen jäätiin odottelemaan, josko bändin jäsenet tulisivat näyttäytymään. Maaritilla oli hakusessa nimmari entisten nimmareiden jatkoksi, mutta meillä oli Marin kanssa muut syyt odotella - nimittäin kyseessä oli melko ei-huonot tyypit, jotka oli kiva nähdä vähän lähempää! ;) :Dd Pitihän meidän mennä yhteiskuvaan bändin laulajan kanssa ja sitten aivan ihanan rumpalin kanssa. ♥ :D Tästä ei sen enempää, ihailkaa kuvaa. 

Ukki vei minut ja Akin yksi päivä torille jäätelölle. Sanoin, että en halua syödä Pingviini-mehujäätä, koska olen saanut niistä tarpeekseni. En siis syö mitään, jos muita vaihtoehtoja ei ole. Siellä oli kuitenkin toffeenmakuista soijajäätelöä, josta sain oman jäätelöpallon. Nam, harvinaista herkkua! 

Olin eilen päiväseltään tekemässä Vuokatissa kaksi treeniä. Hiihdin ensin Vuokatinvaaralle viisi kertaa kiihtyvästi hiihtäen rullasuksilla. Se jo itsessään onnistui hyvin, sain jokaisen kiihtymään ja tunne oli hyvä. En ole ennen tainnut jaksaakaan happojen kertymisen vuoksi tehdä noin montaa rinnettä ainakaan noin hyvin. Enkä ollut vielä ihan burn out viidennen nousun jälkeen, joten se onnistui todella hyvin noin niin kuin omasta mielestä. :) 

Kävin tankkaamassa Subwayssa syöden kanasubin ja se oli ihan sopiva ruoka kahden treenin välissä, koska siitä vajui melko pian eikä se saanut ihan ähkyyn. Toisen treenin lähdin tekemään juoksulenkin merkeissä metsäpolkuja juosten. Fiilis oli tosi hyvä ja juoksu oli kevyttä ja helppoa - jalat vain veti eteenpäin! Tuli oltua keposesti puolitoista tuntia juoksun parissa, mutta kilometrejä kertyi vain 10, koska juoksin koko ajan metsässä polkuja hyvin vaihtelevassa maastossa luonnollista intervallia. Näinä hetkinä sitä muistaa, miksi juoksemista on rakastanut niin paljon. Missään vaiheessa ei alkanut tuntua siltä, että väsyttää tai etten enää jaksa. Olisin jaksanut vieläkin, oli flow tekemiseen.

Tätä tunnetta on kaivattu ja tähän on tultu. Voi kunpa en hukkaisi tätä fiilistä, joka minulla on treenaamiseen nyt. Koska tällä tavalla jaksaa ja tällä tavalla tästä nauttii. Sinänsä onni, että kadotin sen tunteen vaikeiden vuosien aikana, koska harjoittelu ei tuntunut ollenkaan tältä, ei oikeastaan koskaan. Ei moneen vuoteen yhtenäkään päivänä. Se ei ollut helppoa ikinä. Mutta kaikkeen tottuu, niin siihenkin tottui. Aloin ajatella, että se on normaalia ja se tottuminen siihen pahan olon tunteeseen oli varmasti ainut keino, millä jaksoin puskea sen tunteen ohi ja päästä pikkuhiljaa yli siitä - ja tulla tähän hetkeen. Ei tämä vieläkään ole sillä tasolla, millä pitäisi olla, jos aikoo tähdätä Suomen huipulle. Se on sillä tasolla, että minä kehityn ja en jämähdä sinne ynnämuille sijoille, missä koko talven olin. En haluaisi olla siellä enää, mutta en voi ikinä luvata sitä itselleni. En voi ikinä tietää, mutta pyrin siihen joka päivä, etten ole. En halua olla, kuka haluaisi? Mutta jos se olisi helppoa, kaikki tekisivät niin. Mutta kun sen tunteen kerran hukkasi, sen takaisin löytäminen on ollut pitkä ja kivikkoinen matka.

Alkukesän väsymys töiden ohessa näkyi harjoittelumäärissä, mutta sen jälkeen, kun olin jumissa, mutta tulin sieltä pois enkä antanut väsymyksen voittaa, treenifiilis on kasvanut silmissä. Silloin en jaksanut edes ajatella sitä, pelkkä ajatus lenkistä tuntui kaatavan väsymyksen vuoren niskaan. Nyt ajatus lenkistä tuntuu houkuttelevalta, se kiehtoo. En vain suorita, vaan nautin joka hetkestä. Sinne tekee mieli lähteä, kun tietää, että kulkee ja tekemisestä ei tule vain pahaa oloa, josta kieroutunut mieleni oppi tulemaan riippuvaiseksi. Eikä se edistänyt kropan vaikeasta tilanteesta palautumista, päinvastoin. Mutta se vei silti minua eteenpäin saamatta luovuttamaan. En antanut periksi, vaan puskin, vaikka voimia ei ollut. Kun olin laihtunut viisi kiloa sairastelujen vuoksi, vaikka söin, käteni voimat olivat onnettomat, paita roikkui tyhjänä päällä ja lantionluut paistoivat trikoista läpi, sairastelun vuoksi ruoka ei maistunut, tukehduin juoksukisassa, treenasin vaikka olin aivan väsynyt sitä kuitenkaan tiedostamatta tai itselleni myöntämättä, en silti antanut periksi.
En ole ylpeä siitä, että olin tuossa jamassa, mutta puhun siitä, koska se on ollut minulle tie siitä tytöstä, jonka hoikkuutta teki pahaa katsoa vanhoilta treenivideoilta, täksi nuoreksi naiseksi, joka olen nyt. Minulla on valtavasti arvokkaita ja tärkeitä ajatuksia ja mielipiteitä, joita en kykenisi jakamaan tällä tavalla, jos en nauttisi kirjoittamisesta tai varsinkaan, jos en olisi kokenut tätä kaikkea, josta kerron. Se on ollut arvokas matka, vaikka kerran katsoessani pahimman mykoplasmavuoden aikana kuvattuja kuntosalivideoita järkytyin omasta hoikkuudestani. Kun tein penkkiä, lantioluut paistoivat läpi trikoista. Kädet olivat kuin tikut, oli suoranainen ihme, että jaksoin nostaa edes tangon. Kun tein kyykkyä, jalat olivat pelkät tikut. Olin kuihtunut sen talven aikana, mutta sain sen painon takaisin, koska sille oli selitys. Ei ollut kyse siitä etten halunnut syödä - minä söin, mutta sairastelun vuoksi en riittävästi. Kukapa kipeänä jaksaa syödä?

Silti minä tein, vaikka se ei palvellutkaan päämäärääni. Mutta en olisi voinut elää ilman urheilua. Se oli henkireikäni myös silloin, vaikka se sai minut vain voimaan pahoin, koska en saanut henkeä. Se oli pakotie sille, mitä minun olisi pitänyt paeta. Kun minun olisi pitänyt paeta tavoitteellista, orjallista treenaamista, ajauduin sinne vain päivä toisensa jälkeen, koska rakastin sitä silti. Jälkikäteen ajateltuna se on käsittämätöntä, mutta toisaalta käsitän sen. Miten olisin osannut jättää sen, mistä nautin niin paljon? Nauttiminenkin on subjektiivista. Miten nautit siitä, joka tuottaa sinulle pahaa oloa? Käytännössä treenit eivät tuottaneet nautintoa, vain se tunne, että sain tehdä. Vaikka tuntui pahalta, minä pystyin. Oli aikoja, jolloin en pystynyt. Siihen minä vertasin ja sillä tavalla minä jaksoin joka päivä lähteä saavuttamatta mitään. Kuulostaa karulta, mutta se on totuus.

Mutta oikeastaan minä saavutin paljon enemmän kuin ne, joiden jokapäiväisen työn tulos näkyi hyvinä suorituksina, saavutuksina ja menestyksenä. Minun saavutukseni ei vain näkynyt. Mutta olen tullut monta vuotta tähän hetkeen, että ymmärrän tämän kaiken ja myönnän sen rehellisesti itselleni. Minun on ollut niin monta kertaa niin vaikeaa myöntää itselleni ja varsinkaan kenellekään muulle, että olen väsynyt. Se oli kuin sanahirviö, tabu, jota ei voinut sanoa missään tilanteessa. Jos olisin myöntänyt sen, minun olisi käsketty levätä. En olisi saanut lähteä, vaikka olisin pystynyt. En ymmärtänyt, että se olisi vain järkevintä, koska motivaatio oli niin kova. Motivaatiosta puhutaan aina myönteiseen sävyyn ja sanotaan, että on saatava motivaatiota ja että sinun on saatava jotakin aikaiseksi. Mutta se on myös pahin helvetti, mitä maailma päällään kantaa. Tai se voi viedä sinne helvettiin, jos sen voima on vahvempi kuin järki, mitä mukanaan kantaa. Kroppa sanoo pysähdy, mutta pää jatka. Urheilijan on opittava tasapainoilemaan sen kanssa jokapäiväisessä elämässä. Ei saa antaa motivaation käskyjen ja kehotusten peittää kropan vaimeita ja kuin kaivosta kuuluvia kumeita tuskanhuutoja. Olen tehnyt sen virheen jo niin monesti, että tänä kesänä uskalsin ensimmäistä kertaa myöntää sen, että en jaksa. Minua väsyttää ja en jaksa. Kehittymistä on vielä siinä, että osaan reagoida siihen oikein, mutta olen jo edistynyt siinä. On jo valtava harppaus, kun uskallan myöntää sen itselleni ja valmentajalleni - se on ensimmäinen askel siihen, että asialle voi alkaa tekemään jotakin. Minä tein ja toivon, että osaan tehdä niin toisenkin kerran - ja monta kertaa jatkossakin. En halua pyrkiä siihen, että suorittaminen ajautuu siihen, että harjoittelu tuottaa vain pahaa oloa ja ahdistaa. En halua tuntea, että uhraan elämäni urheilulle, vaan että urheilu on osa elämääni. En ehkä olekaan niin lahopää, miltä joskus näyttää. On olemassa niin monia asioita, joista saa olla kiitollinen ja joita kannattaa arvostaa.

 En keksi montaa parempaa fiilistä kuin sen, joka oli silloin, kun juoksin noita jäkäläkankaita (niitä oli oikeasti mattona maastossa, merkki puhtaasta ilmanlaadusta, jonka Talvivaara pian tuhoaa...) ja tunsin, että askel on kepeä ja vie minua eteenpäin. Siinä oli eräänlainen flow-tila, kun sai vaan mennä. Ylämäet olivat vain hidasteita, mutta eivät ylitsepääsemättömiä esteitä. Alamäet tulivat kevyesti rullaten, juurten ja kivien lomasta hyppien. Välillä hiekkakangas vyöryi jalan alta, mutta sain pidettyä tasapainoni, kunnes sain jalan tukevalle maaperälle. Sitten kiihdytin seuraavaan tömpyrään ja mäen päällä pinkaisin hymyssä suin kohti seuraavaa polkua, jonka määränpäästä ei ollut tietokaaan. Kävisin katsomassa, minne se johtaa ja tulisin sitten tarvittaessa takaisin, jos en haluaisi syöksyä jyrkkää rinnettä alas kohti tuntematonta tietämättä minne päädyn. On vain minä, maasto ja lenkkarit. Mutta sen sijaan, että olisin tullut takaisin tuttua ja vanhaa reittiä, päätin empimättä kiitää hurjalla vauhdilla alas rinnettä kohti uusia reittejä ja päätyä sinne, minne jalkani minut vievät.

- Heidi