Oppi kautta kantapään,
lensi veks ja menemään
Tähtihetkeni mä kirjasin, mokatkin
mut harvemmin
Ne mä villasella painelin,
painelin, tietenkin.
Oppi kautta kantapään,
lensi veks ja menemään.
Typeryyttään on niin vaikee myöntää,
myönnän sen.
Kärsinyt on kantapää,
mut se kantaa hedelmää.
Typeryyttään on niin vaikee myöntää,
myönnän sen.
Tää ei oo niin haudan vakavaa,
muutkin mokaa.
Mua saa, mua täytyy valistaa
muutkin mokaa.
lensi veks ja menemään
Tähtihetkeni mä kirjasin, mokatkin
mut harvemmin
Ne mä villasella painelin,
painelin, tietenkin.
Oppi kautta kantapään,
lensi veks ja menemään.
Typeryyttään on niin vaikee myöntää,
myönnän sen.
Kärsinyt on kantapää,
mut se kantaa hedelmää.
Typeryyttään on niin vaikee myöntää,
myönnän sen.
Tää ei oo niin haudan vakavaa,
muutkin mokaa.
Mua saa, mua täytyy valistaa
muutkin mokaa.
Moikka pitkästä aikaa! Yritän palata pitkästä aikaa blogiin jossain vaiheessa Superpark ja Lappi-postauksen merkeissä - tai ainakin jommankumman niistä. Kirjoitukset nimittäin lähestyvät ja lukemista riittää vielä. Koulukin alkaa ensi viikolla, joten en uskalla luvata mitään. Olen kuitenkin sellainen lukija, etten jaksa paahtaa valtavia määriä kerralla, joten välillä on pakko nollata aivoja esim. ulkoilun tai blogin päivittelyn merkeissä. Mutta se tosiaan ihan riippuu kaikesta, miten tänne ehdin eksyä.
Mutta siis asiaan, miksi olen nyt täällä, vaikkei minulla olekaan aikaa kirjoittaa. (Voi että tämä tuntuu ihanalta, kun en ole pitkään aikaan ehtinyt kirjoittaa kunnolla! Jos valtavia määriä biologian muistiinpanoja ja ruotsin sanaston kirjoittamista ei lasketa... Sitä ei lasketa, voin vakuuttaa). Tulimme tänään Lapista kotiin, matkustimme 9 tuntia autossa ja se tuntuu nyt. Pitäisi käydä saunassa, venytellä hyvin ja syödä, mennä ajoissa nukkumaan. Huomenna pääsen onneksi kummille hierottavaksi, lihakset kiittää!
Ajoin autoa Kuusamoon saakka lähes 300 kilometriä. Mummon ja ukin autossa kuuluu aina Ylesuomen radiokanava, josta en henkilökohtaisesti välitä, mutta sieltä sattui tulemaan matkan aikana Pauli Hanhiniemen Muutkin mokaa. Se toi hyviä muistoja mieleen, kun olimme Saariselällä leirillä ja valmentajani oli siellä myös. Hän lauloi kyseistä biisiä meille treeneissä (joka ei ole hääviä kuunneltavaa), mutta se loi rennon ilmapiirin harjoitukseen. Siitä jäi myös itselle hyvä motto elämään. Ei tää oo niin haudan vakavaa, kaikki mokaa. Mua saa ja mua täytyy valistaa, muutkin mokaa.
Siitä on tullut entistä vahvempi ajattelutapa. Kyseinen kappale kuljetti lävitseni erilaisten tunnekirjojen aallon, josta sain idean jakaa viime talvena suorittamaani lukion liikuntadiplomikurssia varten väsäämäni tutkielman psyykkisestä valmennuksesta. Minun oli ensin vaikeaa päättää, mistä aiheesta tutkielman tekisin. Sitten keksin, että tämä on se juttu, mistä minun täytyy tehdä tutkielma, koska opin siinä samalla paljon myös itse. Sain tutkielmasta täydet pisteet ja täydet pisteet koko liikuntadiplomisuorituksesta, josta on minulle toivottavasti jossain vaiheessa elämässä hyötyä. Mutta vaikkei olisikaan, siitä jäi itselleni paljon käteen joka tapauksessa.
Tutkielmassa on kuitenkin sen verran pituutta, niin jaan sen osiin eri postauksiin, jotta se on mahdollista jaksaa lukea. Kaikkia aihe ei välttämättä niin kiinnosta, mutta on varmasti ihmisiä, joille se on mielenkiintoista luettavaa. Jotenkin tuo kappale antoi minulle sellaisen ajatuksen, että haluan jakaa tutkielman täällä, koska siinä ei ole mitään sellaista, mikä ei saisi päätyä luettavaksi. Tavallaan tein sen itseäni varten, koska oli pakko, mutta tavallaan samalla myös muita ihmisiä varten. Siellä on paljon hyviä ajatuksia, joita olen lainannut eri lähteistä sekä omia ajatuksiani. Liitän pätkän tutkielmasta alas ja loput osat tulevat myöhemmin.
Mutta siis asiaan, miksi olen nyt täällä, vaikkei minulla olekaan aikaa kirjoittaa. (Voi että tämä tuntuu ihanalta, kun en ole pitkään aikaan ehtinyt kirjoittaa kunnolla! Jos valtavia määriä biologian muistiinpanoja ja ruotsin sanaston kirjoittamista ei lasketa... Sitä ei lasketa, voin vakuuttaa). Tulimme tänään Lapista kotiin, matkustimme 9 tuntia autossa ja se tuntuu nyt. Pitäisi käydä saunassa, venytellä hyvin ja syödä, mennä ajoissa nukkumaan. Huomenna pääsen onneksi kummille hierottavaksi, lihakset kiittää!
Ajoin autoa Kuusamoon saakka lähes 300 kilometriä. Mummon ja ukin autossa kuuluu aina Ylesuomen radiokanava, josta en henkilökohtaisesti välitä, mutta sieltä sattui tulemaan matkan aikana Pauli Hanhiniemen Muutkin mokaa. Se toi hyviä muistoja mieleen, kun olimme Saariselällä leirillä ja valmentajani oli siellä myös. Hän lauloi kyseistä biisiä meille treeneissä (joka ei ole hääviä kuunneltavaa), mutta se loi rennon ilmapiirin harjoitukseen. Siitä jäi myös itselle hyvä motto elämään. Ei tää oo niin haudan vakavaa, kaikki mokaa. Mua saa ja mua täytyy valistaa, muutkin mokaa.
Siitä on tullut entistä vahvempi ajattelutapa. Kyseinen kappale kuljetti lävitseni erilaisten tunnekirjojen aallon, josta sain idean jakaa viime talvena suorittamaani lukion liikuntadiplomikurssia varten väsäämäni tutkielman psyykkisestä valmennuksesta. Minun oli ensin vaikeaa päättää, mistä aiheesta tutkielman tekisin. Sitten keksin, että tämä on se juttu, mistä minun täytyy tehdä tutkielma, koska opin siinä samalla paljon myös itse. Sain tutkielmasta täydet pisteet ja täydet pisteet koko liikuntadiplomisuorituksesta, josta on minulle toivottavasti jossain vaiheessa elämässä hyötyä. Mutta vaikkei olisikaan, siitä jäi itselleni paljon käteen joka tapauksessa.
Tutkielmassa on kuitenkin sen verran pituutta, niin jaan sen osiin eri postauksiin, jotta se on mahdollista jaksaa lukea. Kaikkia aihe ei välttämättä niin kiinnosta, mutta on varmasti ihmisiä, joille se on mielenkiintoista luettavaa. Jotenkin tuo kappale antoi minulle sellaisen ajatuksen, että haluan jakaa tutkielman täällä, koska siinä ei ole mitään sellaista, mikä ei saisi päätyä luettavaksi. Tavallaan tein sen itseäni varten, koska oli pakko, mutta tavallaan samalla myös muita ihmisiä varten. Siellä on paljon hyviä ajatuksia, joita olen lainannut eri lähteistä sekä omia ajatuksiani. Liitän pätkän tutkielmasta alas ja loput osat tulevat myöhemmin.
1. Johdanto
”Mieli liikuttaa lihaksia. Siksi mielen harjoittaminen on välttämätöntä pyrittäessä huippusuorituksiin.” Näin sanoo eräs lähteenäni toimiva kirja, Jarmo Liukkosen ja Timo Jaakkolan kirjoittama Psyykkinen valmennus hiihtourheilussa. Tavoitteellisesti ja aktiivisesti urheilua harrastavilla valmennus vaikuttaa jo nuoresta asti siihen, millaiseksi persoonallisuus muodostuu ja kehittyy. Olen huomannut myös omalla kohdallani, että urheiluharrastus on muokannut ja kasvattanut minua ihmisenä ja luonut minulle arvoja ja merkityksiä, joiden takana seison vahvasti. Nykypäivänä urheilijat ja valmentajat ovat tulleet tietoisemmaksi psyykkisen valmennuksen tärkeydestä ja sen merkityksestä urheilijan suorituskyvylle, mutta siitä ei vieläkään puhuta paljoa eivätkä kaikki pidä sitä kovin tärkeänä osana nuoren valmentautumista. Ei kauaakaan, kun vielä ajateltiin, että vain jollain tapaa henkisesti sairas tai heikko ihminen tarvitsee psyykkistä valmennusta, mutta nykyään tämä ajattelutapa on alkanut väistyä.
Huiput myöntävät, että kilpailutilanne koostuu fyysisten taitojen lisäksi myös psyykkisistä taidoista, kuten mm. keskittymiskyvystä, stressin hallinnasta, mielikuvien käytöstä, rauhoittumis- ja rentoutumiskyvystä ja häiritsevien asioiden mielestä pois sulkemisesta. Siksi olisi epäammattimaista sanoa, että näitä taitoja ei tarvitsisi kehittää siinä missä fyysisiä ja motorisiakin taitojakin. Siihen ei tarvita mitään radikaalia ja uutta, vaan uusi näkökulma, ”uudet silmät”, tekevät jo paljon. (Jarmo Liukkonen & Timo Jaakkola, 2003, 6)
Tutkielmassani käsittelen eri psyykkisten tekijöiden vaikutusta urheilijan kilpailuun valmistautumisprosessissa. En keskity fyysiseen harjoitteluun, sillä kaikki tietävät, että urheilijan on harjoiteltava, jos aikoo valmistautua kilpailuun ja menestyä niissä. Erilaisia harjoittelutyylejä on myös yhtä paljon kuin urheilijoita, sillä urheilijat ovat yksilöitä ja kaikille ei sovi samat harjoitteet, joten aihetta olisi myös vaikea rajata, sillä ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa harjoitella ja valmistautua kilpailuun. Turhan usein kuitenkin psyykkisten tekijöiden vaikutus osana valmentautumista unohtuu, vaikka se on oikeastaan tärkein asia, sillä se luo pohjan ja valmiudet onnistuneelle harjoittelulle. Jos mieli ei ole mukana, se ei liikuta lihaksia ja lopputulos ei voi olla yhtä hyvä kuin silloin, jos mieli on mukana täydellä sadalla prosentilla.
Valmennuksessa käytettävä psykologia on ihmissuhdetyötä. Siinä ihmistä rakennetaan elämäänsä varten urheilun avulla ja elämän avulla urheilijaa. (Satu Pusa, 2011, 33)
”Mieli liikuttaa lihaksia. Siksi mielen harjoittaminen on välttämätöntä pyrittäessä huippusuorituksiin.” Näin sanoo eräs lähteenäni toimiva kirja, Jarmo Liukkosen ja Timo Jaakkolan kirjoittama Psyykkinen valmennus hiihtourheilussa. Tavoitteellisesti ja aktiivisesti urheilua harrastavilla valmennus vaikuttaa jo nuoresta asti siihen, millaiseksi persoonallisuus muodostuu ja kehittyy. Olen huomannut myös omalla kohdallani, että urheiluharrastus on muokannut ja kasvattanut minua ihmisenä ja luonut minulle arvoja ja merkityksiä, joiden takana seison vahvasti. Nykypäivänä urheilijat ja valmentajat ovat tulleet tietoisemmaksi psyykkisen valmennuksen tärkeydestä ja sen merkityksestä urheilijan suorituskyvylle, mutta siitä ei vieläkään puhuta paljoa eivätkä kaikki pidä sitä kovin tärkeänä osana nuoren valmentautumista. Ei kauaakaan, kun vielä ajateltiin, että vain jollain tapaa henkisesti sairas tai heikko ihminen tarvitsee psyykkistä valmennusta, mutta nykyään tämä ajattelutapa on alkanut väistyä.
Huiput myöntävät, että kilpailutilanne koostuu fyysisten taitojen lisäksi myös psyykkisistä taidoista, kuten mm. keskittymiskyvystä, stressin hallinnasta, mielikuvien käytöstä, rauhoittumis- ja rentoutumiskyvystä ja häiritsevien asioiden mielestä pois sulkemisesta. Siksi olisi epäammattimaista sanoa, että näitä taitoja ei tarvitsisi kehittää siinä missä fyysisiä ja motorisiakin taitojakin. Siihen ei tarvita mitään radikaalia ja uutta, vaan uusi näkökulma, ”uudet silmät”, tekevät jo paljon. (Jarmo Liukkonen & Timo Jaakkola, 2003, 6)
Tutkielmassani käsittelen eri psyykkisten tekijöiden vaikutusta urheilijan kilpailuun valmistautumisprosessissa. En keskity fyysiseen harjoitteluun, sillä kaikki tietävät, että urheilijan on harjoiteltava, jos aikoo valmistautua kilpailuun ja menestyä niissä. Erilaisia harjoittelutyylejä on myös yhtä paljon kuin urheilijoita, sillä urheilijat ovat yksilöitä ja kaikille ei sovi samat harjoitteet, joten aihetta olisi myös vaikea rajata, sillä ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa harjoitella ja valmistautua kilpailuun. Turhan usein kuitenkin psyykkisten tekijöiden vaikutus osana valmentautumista unohtuu, vaikka se on oikeastaan tärkein asia, sillä se luo pohjan ja valmiudet onnistuneelle harjoittelulle. Jos mieli ei ole mukana, se ei liikuta lihaksia ja lopputulos ei voi olla yhtä hyvä kuin silloin, jos mieli on mukana täydellä sadalla prosentilla.
Valmennuksessa käytettävä psykologia on ihmissuhdetyötä. Siinä ihmistä rakennetaan elämäänsä varten urheilun avulla ja elämän avulla urheilijaa. (Satu Pusa, 2011, 33)
2. Mitä
psyykkinen valmennus on?
Kun tekemisestä alkaa tulla ammattimaista ja tähdätään korkealle, kaikessa tekemisessä alkaa lisääntyä tarkkuus. Halutaan tehdä asiat mahdollisimman hyvin. Kun alkaa hipoa kärkeä, niin tasoerot voivat olla jo todella pieniä ja kuka vain voi käytännössä voittaa. Silloin henkisesti vahvempi urheilija voi päästä niskan päälle, kun pelkkä tekninen, fyysinen ja taktinen osaaminen eivät enää riitä repimään hirveää eroa muihin. Psyykkinen valmennus on osa kokonaisuutta.
Kun tekemisestä alkaa tulla ammattimaista ja tähdätään korkealle, kaikessa tekemisessä alkaa lisääntyä tarkkuus. Halutaan tehdä asiat mahdollisimman hyvin. Kun alkaa hipoa kärkeä, niin tasoerot voivat olla jo todella pieniä ja kuka vain voi käytännössä voittaa. Silloin henkisesti vahvempi urheilija voi päästä niskan päälle, kun pelkkä tekninen, fyysinen ja taktinen osaaminen eivät enää riitä repimään hirveää eroa muihin. Psyykkinen valmennus on osa kokonaisuutta.
Psyykkisen
valmennuksen tavoitteena pidetään sitä, että urheilija nauttisi tekemisestään
ja hänen hyvinvointinsa olisi parempi. Tavoite ei ole se, että urheilija vain
suorittaa tavoitteittaan ja hänelle määrättyjä ohjeita. Tavoite on se, että
harjoittelu ei tuota urheilijalle ylimääräistä stressiä, vaan lievittää sitä,
tuo iloa ja onnistumisen tunteen. ”Minähän osaan tämän.” Se tuo urheilijalle
varmuuden siitä, että osaa tehdä asioita oikein. Hän siis pääsee kehittämään
vahvuuksiaan - varsinkin henkisiä ja haastamaan itseään positiivisessa
mielessä, sillä psyykkisen valmennuksen avulla urheilija oppii myös luovemmaksi
ja oma-aloitteisemmaksi, koska hän oppii soveltamaan enemmän päivittäisiä
valintojaan, tekemisiään ja tekemättä jättämisiään ja kuuntelemaan kehonsa
tuntemuksia. (Christina Forssell, 2012, 13)
Psyykkisessä valmennuksessa pyritäänkin kehonkuunteluun, joka palvelee sitä, että urheilija saisi itsestään kaiken irti silloin kuin pitää eikä alisuoriudu oman tasonsa alakanttiin. Se taas luo uskoa urheilijalle omasta potentiaalistaan ja kyvyistään, joka tuo energiaa, uskoa ja varmuutta kehittää kykyjään entisestään. Urheilija saa käyttöönsä ”henkisiä työkaluja”, joiden avulla toimii ja selviää urheilupiireissä ja muuallakin elämässä, sillä itsensä kuunteleminen ja tekemisestä nauttiminen alkaa siirtyä yleiseksi käytännöksi ja ajattelutavaksi. Tärkeitä asioita psyykkisessä valmennuksessa ovatkin vuorovaikutus, herkkyys (valmentaja kuulee myös sen, mitä urheilija jättää sanomatta), kyselemisen taito ja aito huumori.
Urheilijalla on luonnostaan kokemuksien kautta rakentuneita psyykkisiä taitoja, kykyjä ja selviytymismalleja erilaisista asioista, mutta tietoinen ja tavoitteellinen psyykkinen valmennus osana muuta kokonaisvaltaista harjoittelua on Suomessa vielä hyvin vähäistä, kuten johdannossakin todettiin. Jos urheilijalla on tiedossaan selkeästi oma identiteettinsä, arvonsa, vahvuutensa, heikkoutensa (haasteensa) ja hän ymmärtää ja hyväksyy ne, sitä parempi henkinen vahvuus hänelle kehittyy. (Christina Forssell, 2012, 14) Silloin hänen on helpompi kohdata rauhallisesti, mutta innostuneesti muuttuvat olosuhteet, uudet haasteet ja mahdolliset paineet, sillä hän voi luoda itselleen sopivat ”työkalut”, joiden avulla kohdata haasteita ja kehittyä paremmaksi urheilijaksi ja myös paremmaksi ihmiseksi, sillä asioiden oivaltaminen määrittää paljolti urheilijan kokonaisvaltaista persoonallisuutta. Tällä tavoin hän voi keskittyä olennaiseen, menestyä lajissaan sekä nauttia kehityksestään ja matkastaan kohti isompia kisoja ja kovempia vastustajia.
Sen haaste on kuitenkin juuri sen kyvyn kehittäminen, jolla voi vaikuttaa omaan mielialaansa ja jopa elimistönsä toimintaan mielensä avulla. Usein sanotaan, että tunteet kulkevat omia teitään, mutta niitäkin voi oppia kontrolloimaan – se on edullista itselle. Suoritukseen hyvin keskittynyt urheilija voi esimerkiksi sulkea paremmin pois mielestään väsymyksen ja maitohapon lihaksiin kertymisestä aiheutuvan kivun tunteen ja pystyä parempiin suorituksiin. Haaste on kuitenkin myös se, miten lähipiiri psyykkisen puolen kehittämiseen fyysisen harjoittelun lisänä suhtautuu. Urheilijan on vaikeaa alkaa tehdä valintoja ja päätöksiä yksin ilman tukea.
Psyykkisessä valmennuksessa pyritäänkin kehonkuunteluun, joka palvelee sitä, että urheilija saisi itsestään kaiken irti silloin kuin pitää eikä alisuoriudu oman tasonsa alakanttiin. Se taas luo uskoa urheilijalle omasta potentiaalistaan ja kyvyistään, joka tuo energiaa, uskoa ja varmuutta kehittää kykyjään entisestään. Urheilija saa käyttöönsä ”henkisiä työkaluja”, joiden avulla toimii ja selviää urheilupiireissä ja muuallakin elämässä, sillä itsensä kuunteleminen ja tekemisestä nauttiminen alkaa siirtyä yleiseksi käytännöksi ja ajattelutavaksi. Tärkeitä asioita psyykkisessä valmennuksessa ovatkin vuorovaikutus, herkkyys (valmentaja kuulee myös sen, mitä urheilija jättää sanomatta), kyselemisen taito ja aito huumori.
Urheilijalla on luonnostaan kokemuksien kautta rakentuneita psyykkisiä taitoja, kykyjä ja selviytymismalleja erilaisista asioista, mutta tietoinen ja tavoitteellinen psyykkinen valmennus osana muuta kokonaisvaltaista harjoittelua on Suomessa vielä hyvin vähäistä, kuten johdannossakin todettiin. Jos urheilijalla on tiedossaan selkeästi oma identiteettinsä, arvonsa, vahvuutensa, heikkoutensa (haasteensa) ja hän ymmärtää ja hyväksyy ne, sitä parempi henkinen vahvuus hänelle kehittyy. (Christina Forssell, 2012, 14) Silloin hänen on helpompi kohdata rauhallisesti, mutta innostuneesti muuttuvat olosuhteet, uudet haasteet ja mahdolliset paineet, sillä hän voi luoda itselleen sopivat ”työkalut”, joiden avulla kohdata haasteita ja kehittyä paremmaksi urheilijaksi ja myös paremmaksi ihmiseksi, sillä asioiden oivaltaminen määrittää paljolti urheilijan kokonaisvaltaista persoonallisuutta. Tällä tavoin hän voi keskittyä olennaiseen, menestyä lajissaan sekä nauttia kehityksestään ja matkastaan kohti isompia kisoja ja kovempia vastustajia.
Sen haaste on kuitenkin juuri sen kyvyn kehittäminen, jolla voi vaikuttaa omaan mielialaansa ja jopa elimistönsä toimintaan mielensä avulla. Usein sanotaan, että tunteet kulkevat omia teitään, mutta niitäkin voi oppia kontrolloimaan – se on edullista itselle. Suoritukseen hyvin keskittynyt urheilija voi esimerkiksi sulkea paremmin pois mielestään väsymyksen ja maitohapon lihaksiin kertymisestä aiheutuvan kivun tunteen ja pystyä parempiin suorituksiin. Haaste on kuitenkin myös se, miten lähipiiri psyykkisen puolen kehittämiseen fyysisen harjoittelun lisänä suhtautuu. Urheilijan on vaikeaa alkaa tehdä valintoja ja päätöksiä yksin ilman tukea.
3. Tavoitteenasettelu
Tavoitteen asettelu on varmasti yksi tärkeimmistä ja samalla myös yksi käytetyimmistä psykologisista keinoista, josta urheilija voi saada hyötyä pyrkiessään parempiin suorituksiin. Se liittyy läheisesti motivaatioon, sillä se helpottaa urheilijan keskittymistä urheilun kannalta oleellisiin tekijöihin harjoittelussaan ja muussakin elämässään. Se lisää urheilijan kontrollia tekemisistään. Kaikilla urheilijoilla on olemassa unelmia ja tavoitteita, sillä harjoittelulla ei olisi muuten mitään päämäärää. Tavoitteen asettaminen parantaa urheilijan suoritusta, koska se suuntaa hänen harjoitteluaan ja toimimistaan eri tilanteissa tavoitteen suuntaisesti. Silloin hänelle muodostuu selkeä käsitys siitä, miten hän pääsee lähemmäs tavoitettaan. (Jarmo Liukkonen & Timo Jaakkola, 2003, 93) Se ei koske vain harjoittelua, vaan muutakin elämää. Urheilija tekee tavoitteensa eteen jatkuvasti valintoja kaikkialla elämässään. Hän valitsee mm. lähteekö kavereiden kanssa baariin vai jääkö kotiin, tekee hyvän lihashuollon, syö kunnon iltapalan ja rupeaa ajoissa nukkumaan, jotta jaksaa tehdä aamulla hyvän treenin. Urheilijan elämä on välillä yhtä valintaa oikean ja väärän välillä tai niiden välimaastossa. Sanontakin kuuluu, että jos et tiedä, minne olet menossa, saatat päätyä jonnekin muualle.
Tuhannen kilometrin taival alkaa yhdestä askeleesta. Tavoitteen avulla urheilijan harjoittelusta tulee laadukkaampaa ja tavoitteellisempaa, joka vaikuttaa hänen motivaatioonsa tarjoamalla hänelle jatkuvasti vinkkejä ja palautetta siitä, miten tulee harjoitella. Niiden avulla urheilija saadaan myös yrittämään enemmän ja hän voi tsempata itseään parempiin tuloksiin, kuin jos hänellä ei olisi mitään tavoitetta, miksi hän tekee asioita. Elämä on elämisen arvoista vasta sitten, kun sillä on päämäärä. (Jarmo Liukkonen & Timo Jaakkola, 2003, 94)
Jotkut urheilijat ovat kuitenkin sitä mieltä, että he eivät halua laittaa tavoitettaan liian korkealle, etteivät he pettyisi. Sitten jos he ylittävät odotuksensa, heille tulee itsensä voittamisen fiilis, joka taas kasvattaa motivaatiota. Jokin urheilija voi syttyä, kun miettii toisten voittamista, mutta toinen voi ahdistua siitä. Tavoitteen asettelu on siis myös yksilöllistä ja tässäkin suhteessa on edullista, jos valmentaja tuntee valmennettavansa persoonana. Liian alhaalle asetetussa tavoitteessa voi kuitenkin olla vaarana se, että hän ottaa käyttöönsä vain ne resurssit, mitä suoritukseen tarvitaan, mutta ei yhtään enempää. Urheilijan voisi siis olla mahdollista päästä vielä parempaan suoritukseen, jos hän lupaisi itselleen, että hän saa tavoitella korkeampaakin tavoitetta. Kokonaiskuvan täytyy olla selkeä, mutta kuitenkin vain tässä hetkessä voi vaikuttaa.
Norjalaisen mentaalivalmentajan, Erik Larssenin, mielestä jokainen urheilija tietää itse, mitä hänen pitäisi tehdä tullakseen voittajaksi. ”Moni vain lykkää muutoksen aloittamista. Päästä irti vanhoista tavoistasi ja ajattele, että tilaisuutesi on juuri nyt. Elämä on lyhyt, et ehkä koskaan saa toista mahdollisuutta”, Larssen sanoo. Kyse ei ole suurista muutoksista, vaan pienistä arjen asioista. Kun pieniä muutoksia tekee tarpeeksi monta, niiden yhteisvaikutus on suuri. Pieniä asioita näkyy kaikkialla: ne, jotka haluavat tulla paremmaksi, tekevät asiat hieman paremmin kuin muut. He tekevät parempia harjoituksia, vaihtavat hikiset treenikamppeet nopeammin, syövät hieman paremmin ja lepäävät hieman enemmän. ”Kysyin kerran maajoukkueelta, mitä he oikein pelkäävät, kun kipu ja väsymys iskevät. Pelkäävätkö he romahtavansa maahan ja kuolevansa? Sanoin heille, että olen nähnyt heidän kaatuvan uupumuksesta maahan maaliviivan jälkeen, mutta kenenkään en ole nähnyt kaatuvan maahan ennen maaliviivaa. Kestätte paljon, valtavan paljon enemmän, kuin itse luulette.” (Satu Alavalkama, Hiihto-lehti 5/2014, 54)
Tavoitteita on laitettava lyhyelle ja pitkälle aikavälille, jotta motivaatio säilyy hyvänä koko harjoituskauden ajan. Lyhyen aikavälin tavoitteella urheilija saa koko ajan palautetta siitä, ollaanko menossa oikeaan suuntaan, jolloin pitkän aikavälin tavoitteet voivat tuntua paremmin saavutettavilta, koska urheilijalle tulee tunne, että hän kykenee kontrolloimaan kehittymistään lyhyen aikavälin tavoitteiden kautta. Vastaavasti jos hän ei saavuta lyhyen aikavälin tavoitteita, hän on todennäköisesti tehnyt jotain väärin ja hänen itseluottamuksensa voi horjua, jolloin hänestä tuntuu, ettei hän saavuta varsinaista tavoitettaan. Tavoitteeseen pääsemiseksi olevien menetelmien ei pidä olla liian tiukkoja, vaan sopivan joustavia, jotta urheilija voi tarvittaessa muuttaa niitä, jos hän ei koe niitä tarpeeksi tehokkaiksi tai vastaavasti hän kokee ne liian raskaiksi ja jumittaviksi. (Jarmo Liukkonen & Timo Jaakkola, 2003, 97)
4. Valmentajan ja urheilijan vuorovaikutus ja sen vaikutus motivaatioon
Vuorovaikutus on ihmisten välistä keskustelua ja kohtaamista, jolloin jaetaan omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan. Se vaatii osapuolilta vaivannäköä. Jos sanallisen ja sanattoman viestin välillä on ristiriita, yleensä uskotaan sanatonta viestintää. Urheilijat sanovat, että vuorovaikutus on parhaimmillaan sitä, että tuntee toisen niin hyvin, että näkee jo tämän ilmeistä ja eleistä, miltä hänestä tuntuu. (Satu Kaski, 2006, 32) Valmentaja voi nähdä jo pelkistä silmistä, miten urheilija voi tai kuulla sen viimeistään äänestä. Itse en näe valmentajaani päivittäin, joten pyrimme kommunikoimaan puhelimitse, sillä valmentaja haluaa kuitenkin kuulla, miltä kuulostan. Kerran tänä vuonna soitin hänelle, että kisa meni huonosti ja kävin sen jälkeen hieronnassa ja olin ihan jumissa. Myöhemmin hän sanoi äidilleni, että: ”Joo, Heidi olikin ihan pihalla, kun soiteltiin.”
Kuunteleminen ja toisen viestin ymmärtäminen on tärkeää. Se onnistuu, jos ihmisellä on aikaa ja halua. Jos urheilija tulee kertomaan väsymyksestään valmentajalle, valmentaja tekee valinnan sen suhteen, miten hän suhtautuu asiaan ja miten hän ohjaa urheilijaa. Valmentaja voi kannustaa tai velvoittaa harjoittelemaan vielä hetken tai muistuttaa kauden tavoitteista. Silloin valmentaja ei kuuntele. Hän kyllä kuuli, mutta ei kuunnellut: ymmärrys urheilijan viestistä katosi. Jos hän olisi kuunnellut, hän olisi keskustellut asiasta. Hän kuuntelisi, mitä urheilija kertoo väsymyksestään ja miettii, mikä olisi hänelle parasta. Ei ole oleellista ottaa kantaa, vaan ymmärtää toista. Jos valmentaja ei kuuntele, hän ei voi ymmärtääkään. Valmentajan on hyvä välttää ”ampumasta” urheilijan ehdotuksia alas kertomalla oma kantansa aloittamalla puhumaan ”et ehkä ole samaa mieltä, mutta..”, jolloin urheilija kokee, että hänen ehdotustaan ei ole poljettu siltä seisomalta. Kuunteleminen johtaa usein lopulta siihen, että urheilija keksii itse ratkaisun. Myös hiljaisuudessa voi piillä uusien oivallusten ydin. (Satu Kaski, 2006, 38)
Usein urheilijoista ja valmentajasta tulee kuin perhe toisilleen. Tavoitteet ovat korkealla ja vuorovaikutus ei ole aina ensisijaisena mielessä, mutta se olisi hyvä pitää lähtökohtana, sillä vuorovaikutuksen pohjalta niitä tavoitteita saavutetaan. Kaverin menestyksestä iloitseminen ja välittäminen alkaa tulla luonnostaan, vaikka olisi itse epäonnistunut tai jokin olisi mennyt pieleen. Vanha sanonta ”laske kymmeneen ennen kuin päästät sammakoita suustasi” pätee edelleen. Se, mitä päästää suustaan ennen harjoituksia tai harjoitusten aikana voi vaikuttaa itseen ja toisiin merkittävästi. Tunteet tarttuvat herkästi. Valmentajalla on iso rooli urheilijan uran kehityksessä, se on selvää. Hänen täytyy tukea urheilijan pystyvyyden tunnetta, mutta olla realisti eikä elätellä urheilijalle epärealistisia ajatuksia. Hän voi vaikuttaa urheilijan itsetuntoon, harjoitteluintoon ja pystyvyyden tunteeseen positiivisesti tai negatiivisesti. Jos urheilija tuntee itsensä ulkopuoliseksi tai vähemmän arvokkaaksi kuin muut, se vaikuttaa hänen ajatteluun itsestään ja laskee jo siten hänen suorituskykyään.
Valmentajalla on myös suuri rooli siinä, miten hän toimii kilpailuissa. Urheilija oppii paljolti toiminta- ja ajattelumalleja valmentajaltaan. Jos valmentaja stressaa helposti tai vaatii paljon, urheilijakin alkaa stressata ja vaatia itseltään paljon – se voi aiheuttaa stressikierteen ja aiheuttaa henkisten ongelmien lisäksi myös fyysisiä ongelmia, kuten esimerkiksi verenpaineen nousua tai mahakipuilua. Jos valmentaja taas on rento ja luottavainen, se heijastuu urheilijaan. Oma valmentajani ei luo minulle ylimääräisiä paineita, vaan pyrkii hillitsemään niitä. Pyrimme yhdessä rentoon suoritukseen. ”Ei tää oo niin haudan vakavaa, kaikki mokaa.” Tietenkin asiat pyritään tekemään kunnolla, mutta valmentajallani on selvä viesti minulle: tekemisestä pitää nauttia eikä siitä saa tulla väkinäistä hampaat irvessä suorittamista. Ei elämä ole niin vakavaa, ettei asioista pitäisi nauttia. Valmentaja voi edesauttaa urheilijaa löytämään oman luonnollisen tapansa reagoida eri tilanteisiin ja tuntemaan omia luonteenpiirteitään. Eräs urheilija kertookin, että valmentaja on auttanut häntä ymmärtämään luonnettaan – hän on rauhallinen ”viilipytty” ja helposti sopeutuva. Jotkin urheilijat murtuvat paineen alla, mutta hän sanoo olevan sen parempi, mitä enemmän hänellä on paineita. (Rex Johnson & David Swindley, 1997, 116)
Valmentaja voi myös toimia kilpailuun valmistavassa harjoitustilanteessa niin kuin toimisi kilpailussa. Hänen pitäisi huolehtia siitä, että tukee urheilijaa eikä tuputa itseään, vaan antaa urheilijalle tilaa mennä omalla tavallaan. Viime hetken neuvot voivat vain häiritä urheilijan keskittymistä, mutta jos urheilija haluaa valmentavan antavan sellaisia, hän luonnollisesti antaa ne. Kilpailutilanne on kilpailijaa varten ja hän ei enää siellä harjoittele, vaan tekee sen, mitä hän on harjoitellut pitkin kautta. Valmentajan tulisi olla saatavilla tarvittaessa, mutta muuten hänen ei tulisi puuttua urheilijoiden tekemiseen. (Satu Pusa, 2006, 133) Valmentajan pitäisi myös osata perustella näkemyksiään rakentavasti, joka koskee myös urheilijaa, mikäli hän on asiasta eri mieltä.
Selitykseksi ei käy, että ”olen tehnyt näin aina ennenkin.” Se ei ole selitys eikä luo vuorovaikutusta valmentajan ja valmennettavan välille. Miksi sinä olet tehnyt niin? Tiedätkö sinä itsekään? Valmentajan kanssa olisi tärkeää olla avoin vuorovaikutusyhteys, jotta voidaan kehittyä paremmaksi. Myös valmentajan on kehitettävä itseään ja mietittävä omaa toimintaansa suhteessa muihin urheilijoihin. Ovatko he samanarvoisessa asemassa? Jos valmentaja ei ole tietoinen omista tunteistaan, se voi vaikuttaa valmennussuhteeseen. Joku urheilija voi saada enemmän huomiota kuin muut ja silloin muut joutuvat kärsimään saaden vähemmän aikaa, huomiota ja panostusta osakseen kuin toiset. Joku urheilija voi uupua, jos harjoituksetkin ovat ryhmän sisäistä kilpailua. Kaikki eivät jaksa sitä, koska se voi tuottaa paineita ja siten kadottaa tekemisen ilon. Hyvä valmentaja luottaa urheilijassa piileviin voimavaroihin ja kykyihin ja etsii niitä hänestä säännöllisesti. (Satu Pusa, 2006, 188)
En ole enää blogiin liittäessäni lukenut tätä läpi, joten jos teksti hyppii oudosti riviltä toiselle, se johtuu liittämisongelmista. Teksti on sellaisessa muodossaan, missä lähetin sen opettajalle ja missä muodossa sen kirjoitin. En ole muokannut sitä enää jälkikäteen, koska tällaisena sain siitä täydet pisteet arviointiasteikolla. Tutkielmassa oli myös kuvia ja kaavioita, joita Word ei antanut liittää tänne, joten teksti on vain tekstiä ilman mitään kuvallista materiaalia. Jättäkää kommentteja, jos jaksoitte lukea ja mitä mieltä olitte. :) Laitan toisen osan myöhemmin, koska tässäkin oli varmasti tarpeeksi.
Palailen jossain vaiheessa kera valtavan määrän kuvia! =)
- Heidi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti