#vainheidijutut part

Tarkemmin ajateltuna nyt ei olisi aikaa olla täällä kirjoittamassa, mutta sen sijaan olen täällä ja kirjoitan. Olen koko viikon kokoillut ajatuksiani kuitenkaan tulematta selkeään lopputulokseen, koska en kykene selvittämään ajatuksiani tai oppimaan uusia asioita pohtimalla niitä loputtomiin pääni sisällä. Hyvä esimerkki tästä on se, että en ymmärrä biologiasta sanaakaan ennen kuin kirjoitan asiat konkreettisesti ylös vihkoon. Ennen sitä kaikki tuntuu merkityksettömältä ja vaikeaselkoiselta sekamelskalta, josta ei saa mitään otetta. Sitten kirjoitan sen.
Sen jälkeen minulla on mahdollisuus ymmärtää asiat kokonaisuutena ja ne ovat paljon helpompia hahmottaa ja muistaa myös jatkossa. Myös ruotsin sanat jäävät paremmin mieleen, kun kirjoitan niitä ylös. Siten minulle tulee muistikuva siitä, miten sana rakentuu ja osaan ehkä kirjoittaa sen jatkossa, koska minun on helpompi muistaa se kirjoitettuani sen. Ennen pitkää myös abstrakteja asioita ja elämän suuria kysymyksiä on vain kirjoitettava, jotta ajatukset voi saada jotenkin järjestykseen. Muuten ne ovat yhtä sekamelskaa eikä mistään saa oikein otetta. En ennen ajatellut sitä niin, vaikka minulla oli aina jokin kirjoitusprojekti meneillään. Ajattelin, että minä vain tykkään kirjoittaa ja minulla on vilkas mielikuvitus. Sain inspiraatiota lukemalla kirjoja ja eri kirjailijoiden erilaisista tyyleistä, joista yhdistelin omanlaiseni tyylin sanoja asioita.
Joskus saatan inspiroitua vain jostain asiasta ja siitä tulee valtava määrä tekstiä, valtava määrä sanottavaa ja samaan aikaan se antaa valtavan määrän ajateltavaa. Samalla kuitenkin käsittelin erilaisia asioita pukemalla sen kuvitteellisiksi tarinoiksi. Viime keväänä sain valmiiksi pitkällä aikavälillä työstetyn romaanin, joka oli tavallaan kuvitteellinen tuotos kuvitteellisista henkilöistä, mutta samaan aikaan se oli terapiaa itselleni. Sain käsiteltyä asioita, joita en halunnut kertoa suoraan itse, mutta sain mahdollisuuden siihen kertomalla sen ikään kuin jonkin toisen henkilön kautta, toisen henkilön elämänhistoriaan kytkeytyneenä. Ja siitä oli apua, selvisin paljosta sen avulla, että sain vain antaa sanojen tulla Wordiin, antaa näppäimien sauhuta ja antaa kaiken tulla ulos ikään kuin se kaikki olisi tapahtunut jollekin toiselle henkilölle. Se tuntui helpommalta, kun voin todeta, että se on kuvitteellinen tarina ja olen sepittänyt sen.
Ja tulin samalla kirjoittaneeksi kirjan. Annoin Marin lukea sen. Annoin ensimmäistä kertaa kenenkään lukea jotain tuotoksiani ja se tuntui isolta asialta. Aion edelleen jatkaa sen muokkaamista, koska haluan korjata siellä olevat epäselvyydet ja virheet. Siitä huolimatta Mari sanoi, että hän unohti välillä sen olevan minun kirjoittamani, minun keksimäni tarina. Se tuntui ihan oikealta kustantamossa painetulta kirjalta, jonkin oikean kirjailijan kirjoittamalta. Siihen minä pyrin sitä kirjoittaessani - että sitä lukiessaan unohtaa, mitä on lukemassa, koska paneutuu siihen niin syvästi ja eläytyy henkilöihin niin tiiviisti. Mutta ei se silti ole vielä valmis. En tiedä, onko se ikinä valmis, tuleeko siitä valmista. Työstän sitä ja jätän sen sitten siihen. En minä lähetä sitä kuitenkaan mihinkään.

Minä saavun niin matalalla että
Katkenneet oksat voivat koskettaa minua
Miten tuntuukaan tää niin tunteettoman ei-miltään
Kun mun henkilökohtainen maailma loppuu
Mitä odotimmekaan me huomiselta?
Mitä sen kuormaan lastattiin?
Karu totuus on kaivautunut sen alta
Vaikka sit kauan peiteltiin
Ja sitä niin hävettiin

Pudota, pelasta
Molempien takia
Pohjakosketus suuntamme näyttää
Suolaa ja tomua, kuolevaa valoa
Meidän silmien kuoppia täyttää
Sylje sinun kapinasi
Vasten mun kasvojani

Minä tahdon viel kerran näyttää sen haavan
Jonka sä unohdit jo niin pitkään aikaa sitten
En muista kuinka tähän ollaankaan luisuttu
Mut en oo unohtanut mitä me joskus oltiin
Mä en osaa sit paremminkaan kertoo
Mutta lukenut oon hetken tulleen
Meidän on vaihdettava kiilamme suuntaa
Jos me haluamme viel hengittää.

Vaikka käteni on krampissa kirjoittamisesta, niin ei ole sama asia kirjoittaa siitä, miten solunjakautuminen tai proteiinisynteesi tapahtuu tai miten ruotsin kielioppi menee. Se ei luovaa eikä siihen voi lisätä omia ajatuksia. Ei se käy niin, että totean proteiinisynteesin yhteydessä, että minusta tuntuu kyllä nyt siltä, että ei tämän näin pidä mennä. Siksi pitää välillä päästä kirjoittamaan oikeasti jotain omaa, jotta pää pysyy kasassa ja pystyy keskittymään täysillä siihen, mitä milloinkin on käsillä. Englannin kurssi ahdistaa, koska englanti ei suju nyt yhtään, sillä tankkaan ruotsia säännöllisesti. Hihkaisen tunnilla, että "jag vill" ja en muista mitä perussanat ovat, joita on opeteltu jo ala-asteelta asti, esimerkiksi mitä "työ" on englanniksi. Jobb.
Puhekin pitäisi pitää ja tällä hetkellä englannin tuottamiseni on toivotonta, koska minulle tulee mieleen sanoja vain ruotsiksi, kun pitäisi tuottaa puhetta. Kuunteleminen ja lukeminen ei laita niitä sekaisin, mutta puhuminen kyllä. Joten oi miksi oi miksi meidän täytyy pitää puhe juuri nyt?! Voi tuska.
Ja englannin yo-vihko pitäisi tehdä torstaiksi valmiiksi. Olen kyllä aloittanut, mutta en ymmärtänyt juuri mitään. Mentiin sillä perinteisellä arpomistaktiikalla: "En ole laittanut vähään aikaan B:tä, voisin laittaa nyt." Mutta ehkä siitä ei tarvitse ottaa kamalaa stressiä. Tiedän, etten selviäisi englannin kirjoituksista vielä, varsinkaan nyt, kun olen kirjoittamassa pian ruotsin. Kunhan saan sen vihkon tehtyä ja puhuttua puheen mielellään suurimmaksi osin englanniksi ilman, että joka toinen sana olisi tulossa suustani ulos - tai tulee ulos ruotsiksi (englannin suullisen kurssin kokeessa kylläkin tuli keväällä har vunnit, opettaja miinusti siitä), niin olen tyytyväinen. Syksyn kirjoitusten jälkeen aion aloittaa sellaisen englannin tankkauksen, että oksat pois. Lainaan kirjoja kirjastosta vain englanniksi ja rupean tilaamaan englannin kielisten vloggaajien kanavia ja alan ajoissa käymään kurssikirjoja läpi ennen kevään kirjoituksia. Hyvä miettiä asiaa jo nyt, mutta englanti ahdistaa enemmän kuin osaisi arvata. Siinä oletetaan, että tiedetään niin paljon jo ennestään - enkä minä ainakaan tiedä! Sanaston kanssa on petraamisen varaa ja haluaisin kovasti olla parempi puhumaan englantia - mutta en ole. Sen eteen pitää tehdä töitä. Selvisinhän minä nyt keväälläkin Englannissa, tulin ymmärretyksi. Selviän kyllä, mutta haluaisin silti oppia lisää, jotta selviäisin vielä paremmin! Siinä on tavoitetta kielen opiskeluun. Mutta toisaalta en halua unohtaa ruotsia, josta olen nyt innostunut, koska tuntuu, että osaan sitä enemmän kuin ikinä ennen. Haluan kehittää sitä, mitä olen nyt oppinut, koska se on vain etu minulle, jos osaisin kommunikoida edes jonkin verran myös ruotsiksi myös jatkossa. Mutta se luultavasti auttaa, kun jatkan löytämieni ruotsin kielisten vloggaajien seuraamista, jotta kuulen kieltä säännöllisesti.

Kuitenkin perimmäinen ajatukseni kirjoittaa oli se, että tämä viikko on ollut aika syvältä. Raskas, ahdistava, ajatukset ovat pyörineet päässä ja olen yrittänyt jäsennellä niitä. Kirjoittaminen olisi voinut auttaa jo aiemmin, mutta ensinnäkään ei ole ollut aikaa edes avata konetta ja toiseksi ajatustyöni oli niin kesken, etten olisi saanut mitään järjellistä aikaan. Siitä olisi jäänyt puuttumaan jotain, vaikka olisin voinut keksiä sen puuttuvan palasen samalla, kun vasta olisin jäsennellyt asiaa. Mutta jotenkin tuntui siltä, että ensin on käsiteltävä asia ihan omassa mielessä, piilossa kaikelta konkreettiselta ja näkevältä. Nyt viikon jälkeen alan olla siinä vaiheessa, että minulla on ajatus mukana enkä vain haahuile ajatusvirtani mukana.
Varsinkin tämä lauantai on ollut kamala päivä. Olen ollut viimeisen viikon ajan väsynyt, olen yrittänyt palautua siinä kuitenkaan onnistumatta ja on tuntunut, ettei kroppa ole valmis mihinkään. Ei huvita lähteä treeneihin, lihaksisto tuntuu olevan jumissa ja harjoittelu maistuu puulta. 5x1000m testijuoksu meni vielä hyvin koulunalkuviikolla ja viimeinen tonni kulki hyvää vauhtia. Jo ennen sitä oli väsymyksen merkkejä ja oireilua siitä, että nyt keikutaan siinä rajoilla ja on vain ajan kysymys, milloin humpsahdan hetkeksi sen väärälle puolelle. Testijuoksun jälkeen niin sitten kävi.
3000 metrin testijuoksu tuli jo neljän päivän päähän maanantaille ja palautuminen ei tapahtunut riittävän nopeasti - tuntui, ettei sitä tapahtunutkaan. Verryttely ei antanut aihetta hurrauksiin ja 3000 metriä tuntui heti ensiaskelista raskaalta ja tiesin, etten tule yltämään ennätysaikoihin. Eikä nyt mennytkään ihan putkeen. Linjavalmentaja sanoi, ettei vetää liian jyrkkiä johtopäätöksiä juoksun perusteella, mutta tiesin itse valmentajani kanssa, missä mennään ja mitä se kertoi sen hetkisestä tilanteestani. Oli aika reagoida, levähtää ja ottaa rennommin, jotta saan takaisin sen tunteen, jolloin pitää suunnilleen köyttää kiinni sänkyyn, ettei ole koko ajan lähdössä treenaamaan, koska se tuntuu vaan niin hyvältä. Sinänsä saattoi olla pelastukseni, että juoksu oli juuri tuolloin, koska sen vuoksi osasimme reagoida ajoissa. Jos se olisi ollut myöhemmin ja olisin esimerkiksi ehtinyt sairastua, sitten olisi voinut selittää sillä. Aina vain uusia tekosyitä. Olen kyllästynyt siihen. Harvoin kukaan perustelee, että ei kulkenut siksi, että olen treenannut liikaa. Yleensä todetaan, että pitäisi treenata vain enemmän. Jossain vaiheessa treenimääräni olivat niin suuret, etten olisi voinut enää treenata enempää. Eikä menestykseni silti hiponut pilviä.
Ei se määrä, vaan se laatu.
Väsymys tulee loppujen lopuksi niin salakavalasti, että kohta huomaa olevansa sen pihtiotteessa kuin roska tuulessa. (Sori, tää sanoitus passasi tähän, pakko!) Sitä ei välttämättä edes huomaa ennen kuin on liian myöhäistä. Ja hyvin moni urheilija on siinä tilanteessa, en todellakaan usko olevani ainoa. Mutta se on ehkä edelleen tabu, josta ei puhuta. Muutkin mokaa. Ehkä olen vain muuttunut rohkeammaksi, kun uskallan myöntää sen. Selvittiin jo kerran, mutta palattiin takaisin rikospaikalle. Miten voidaankin olla näin helvetin tyhmiä? No, elämä välillä vaan on.

Kesällä oli sellaisia fiiliksiä usein ja oli huippua lähteä harjoituksiin. Oli huippua saada tehdä sitä täysillä - ei siis ihan kirjaimellisesti, mutta olla täysillä hetkessä mukana ja jaksaa tehdä. Oli vain flow-tila, kun sain juosta - jaksoin juosta - puolitoistatuntia perusvauhtia, mutta silti askel oli kepeä vielä lenkin lopussa ja olisin voinut vain jatkaa, mutta jossain vaiheessa oli lopetettava. Puhu mitä puhut mut juoksemista älä lopeta. Kaikki mäet menivät loikalla ylös, päällä ehkä hetken hapotti, mutta sen jälkeen askel oli taas keveä ja sitä jaksoi ylläpitää. Syke ei kuitenkaan noussut pilviin, vaikka olisi ylämäessä hetkeksi pienen piikin tehnyt. Se oli nautintoa, se oli iloa se. Jaksamiseni parantui paljon ja jo sen perusteella olen lahjakkaampi kuin mitä tämän hetken tilanne antaa olettaa.
Harjoittelusta pystyi nauttimaan ja se toi iloa jokaiseen päivään. Ja oli niin siistiä, että pitkäkin harjoitus meni niin äkkiä, aika meni kuin siivillä. Tekeminen oli helppoa ja rentoa eikä väkisellä puurtamista. Se oli syy siihen, miksi alun perin aloitin.
Koska se sai minut tuntemaan olevani elossa.

Siihen minä haluan jatkossakin pyrkiä. En halua enää, että harjoittelusta tulee taas väkisellä hampaat irvessä puurtamista, mitä siitä on tullut liian monta kertaa eikä se ole vienyt minua eteenpäin. Ei se ole näkynyt missään, jos tekee vain kasan huonoja harjoituksia. Ei auta, vaikka treenaisi 500 tuntia vuodessa, jos seassa on suuri määrä huonoja, väsyneenä tehtyjä harjoituksia. Vain hyvät lasketaan ja siinä tapauksessa ei voi sanoa treenanneensa paljoa mitään. Siinä tapauksessa on parempi treenata esimerkiksi 400 tuntia, mutta tehdä paljon hyviä harjoituksia. Sekin vie enemmän eteenpäin kuin pelkkä tuntien keräily.

Tärkeintä jos on lähteä, niin sitä ainakin on tehty
Enemmän kuin voin uskoa on näkökentän taakse jäänyt
muttei naulat jalkojen alta

Yli kaiken olen tuntenut sen mitä on kun kaatuu rauha
Häpeästä rakennettuna ei se voinut kestä kauaa
Vaikee katsoo silmiin itseään
Luulin et ottaisi uomansa se mistä tullut on silmien eteen side
Vaikka voitettiin jo kertaalleen
se on noussutkin taas paikalle
Tämä kaivo on pimeä kaivo
odottaa aina ammollaan
Ei itku ei palava raivo auta irti otteestaan
Pahemmalta pelastettuna on hyvä painaa huulet maahan
Elämältä suodatettuna
viimeinkin löytää paikan
Ei enää koskaan takaisin
Vannonut, rikkonut, vannonut taas
ja vannon uudestaan.



En halua, että harjoittelusta tulee enää pelkkää suorittamista. Siihen on helppo sortua kerta toisensa jälkeen, koska ympärillä valtaosa tekee niin. Niin voi tapahtua ihan huomaamatta ja kohta huomaakin olevansa väsynyt ja tekevänsä treenejä vain sen takia, että niin kuuluu tehdä. Testitulokset huononevat ja lenkillä ei jaksakaan enää mitään. Jalka ei nouse ja miettii vain joka hetki, että milloin täältä pääsee pois. Aina pääsee pois - eri asia on, lähteekö pois. Aiemmin minä en lähtenyt. Jos ohjelmassa luki, että minun on sinä päivänä oltava harjoituksessa puolitoistatuntia ja juostava 15 minuuttia päälle, minä tein niin. Vain, koska minulta odotettiin sitä. Minun odotettiin vastaavan odotuksia, minulta odotettiin paljon. Ihan sama, vaikka minulta ei olisi edes odotettu mitään, minkä tajusin vasta myöhemmin. Minun oli tehtävä, jotten näytä kenenkään silmissä heikolta. Voinpahan ainakin sanoa, että olen treenannut paljon. Sanoa, että eihän tuo kulje yhtään mihinkään, mutta on pakosti tehty oikeita asioita, koska olenhan minä treenannut niin ja niin paljon. Mutta jos ei saa itsestään mitään irti, voiko silloin sanoa tehneensä oikeita asioita?

Kuitenkin niiden numeroiden ja täytettyjen harjoituspäiväkirjaviikkojen takana peilistä itseään silmiin katsoi itseensä tyytymätön tyttö, jos yksi treeni jäi tekemättä, koska ei yksinkertaisesti ehtinyt. Se aiheutti stressiä, jos yksi treeni jäi tekemättä. Se tuntui niin isolta asialta, että tein sen kiinni jossain vaiheessa - ihan sama, oliko se järkevää. Kunhan pysyin suunnitelman mukana.
Niin muutkin tekevät ja sitä minultakin odotetaan: että treenaan paljon ja kovaa. Sillä erolla, etten pysty enää treenaamaan kovaa, koska jalat ovat niin jumissa, ettei jalka enää nouse. Askeleesta tulee laahaavaa ja liikkeestä raskasta ja pakolla vääntämistä. Tiedän sen tunteen liian hyvin ja en voi sanoa rakastavani sitä tunnetta yhtään. En nauti siitä, että vedän kaikki treenit väkipakolla, jotta voin sanoa treenanneeni ja että se näyttäisi hyvältä harjoituspäiväkirjassa ja hyvältä valmentajani silmään. Rakastan kyllä sitä tunnetta, kun mennään äärirajoilla viimeisillä voimillaan - jos kroppa on vain vastaanottavassa tilassa ja minä jaksan. Jos tekeminen tulee luonnostaan eikä kroppaa tarvitse käskeä nostamaan jalkaa, jotta jalka nousisi, niin silloin kova harjoitus on parasta mitä tiedän. Mutta jos kroppaa pitää käskeä joka sekunti menemään kovempaa, joka sekunti työntämään vahvemmin ja ylipäätään käskyttämään jokaista liikettä, jonka pitäisi tulla luonnostaan, se on pahin helvetti mitä tiedän. Se, minkä pitäisi olla hartain rakkaus lajia kohtaan, muuttuu pahimmaksi helvetiksi mitä maa päällään kantaa. Pitääkö sen mennä niin, onko se oikein? Minusta ei.

Ei se näytä yhtään niin siistiltä, jos harjoituspäiväkirja on tyhjää täynnä ja viikolle tulee harjoitustunteja viisi vain sen takia, että en yksinkertaisesti jaksa ja jalat tuntuu kuin lyijyä mukanaan raahaisi. Sekään ei tunnu äkkiseltään kovin sopivalta todeta, että "vitsit kun ei kiinnosta pätkääkään". Ainiin, mut pitäis kiinnostaa. Mut vähät kiinnostaa, ei kine.

Nykyään ajattelen eri tavalla kuin ennen. En halua enää ajautua siihen, että harjoittelusta tulee suorittamista, pelkkiä numeroita ja taulukoita. En minä nauti siitä, ei kukaan nauti, joka on sen kantapään kautta kokenut. Se ei tuota iloa, vaan ahdistusta ja pahaa oloa, tuskastumista siihen, että miksi mitään ei tapahdu, vaikka kuitenkin koko ajan teen? Eri asia on mitä teen ja miten. Ja milloin. Kantapää on kärsinyt niin monta kertaa, että se taitaa olla jo niin paksun kerroksen alla, ettei se lähde enää millään. Olen niin useasti ajanut itseni umpikujaan ja sitten hakannut päätä seinään, kun kehitys tyssää sinne umpikujan seinään.
Sen sijaan haluan nyt pyrkiä siihen, että harjoittelu lähtisi hyvinvoinnista. Haluan, että hyvinvointi on se perusta, minkä jälkeen vasta voidaan harjoitella laadukkaasti. Haluan, että kroppa voi hyvin ja elimistö on tasapainoisessa tilassa. Mutta kilpaurheiluhan on suorittamista, eikö olekin? Sehän on sen idea. Pitää pystyä tekemään jatkuvasti enemmän ja kovempaa. Se on omalta osaltaan totta, mutta en silti allekirjoita sitä enää. Luulin kauan, että kilpaurheilun kuuluu olla suorittamista, koska eihän se muuten ole tavoitteellista urheilua. Sen on oltava vakavaa ja tosissaan tehtyä, suomalaisella sisulla vedettyä perkele-meininkiä. Vedetään vaikka viimeiseen hengenvetoon asti, mutta periksi ei anneta. Mennään sillä kuuluisalla suomalaisella sisulla ja perkeleen kanssa. Valitettavasti Suomessa nuoret urheilijat kasvatetaan tähän. Tavallaan minutkin on kasvatettu. Ei kukaan sanonut minulle ennen lukioon tulemistani, että kilpaurheilu voisi olla lapsenomaista samaan aikaan, kun se on tavoitteellista. Ei kukaan sanonut, että kroppaa pitää kuunnella. Työnnettiin vaan ohjelmaa ja keskityttiin siihen, miten saadaan minut jaksamaan mahdollisimman paljon. Ja vielä samaan aikaan kovaa. Enkä minä tiennyt, että on muitakin tapoja tehdä, koska kasvoin siihen. Luulin, että se on ainut tapa ja että se tapa on oikein. En olisi ikinä kyseenalaistanut valmentaajani. Nykyään teen sitä käytännössä päivittäin, vaikka en ehkä ole valmentajan kanssa puheissa päivittäin. En ota enää vastaan valmista sabluunaa, vaan ajattelen itse. Kysyn, kyseenalaistan, teen omia valintoja. Kysyn miksi. Joskus se ottaa ehkä valmentajan hermoon, mutta itsepähän opetti minut ajattelemaan itse. Siitäs sai, haha. :D

Vasta lukioon tullessani aloin tajuta, että on muitakin vaihtoehtoja, on muitakin tapoja. Kilpaurheilu on kaikkea muuta kuin pelkkää suorittamista. Se voi olla lapsenomaista tekemistä, hulluja päähänpistoja ja vastaavasti palautumista niistä. Välillä on ajateltava järjellä, mutta myös tunteella on merkitystä. Sillä onkin itse asiassa suurin merkitys koko urheilussa, mutta miksi silti tuntuu aina siltä, ettei sillä ole kenellekään väliä? Joskus tuntuu olevansa itse ainoa, joka tekee valintoja tunteen perusteella. On vaikeaa selittää uusille ihmisille oma ajatusmaailmansa kymmenessä minuutissa, koska olen rakentanut sitä koko elämäni ja uutta ajatusmaailmaani noin neljä vuotta, koko lukioaikani olen kasvanut kohti sitä. Nykyään en enää voisi palata siihen, miten toimin ennen. En voisi enää palata täysipäiväisesti suorittamiseen - jos minun täytyisi, minä en kestäisi sitä. Minä en pystyisi enää siihen. En pystyisi enää elämään valmiilla sabluunalla kyseenalaistamatta sitä. En voisi toimia enää ajattelematta, miltä minusta tuntuu sen sijaan, että miettisin, miltä valmentajastani tuntuu kuulla, että minä en jaksanut. Oli helpompaa vain tehdä treeni ja sanoa, että kaikki on hyvin kuin alkaa pohtimaan, miksi kaikki ei ole hyvin. Miksi minä olen aivan loppu? Ei se ole helppo puheenaihe ja helpompi on vain sysätä se sivuun niin kauaksi aikaa, kunnes se tulee väistämättä eteen jossain vaiheessa. Se tulee ilmi jossain vaiheessa ja siinä vaiheessa se on myöhäistä. Sen jälkeen on ihan sama mitä teet, koska mitään ei tapahdu kuitenkaan.

Harjoittelu saa minut tuntemaan, että olen elossa. Käytännössä moneen vuoteen se ei ole kuitenkaan tuntunut siltä, mutta ei minulla ole ollut mitään muutakaan vaihtoehtoa. En voi luovuttaa, koska katuisin sitä myöhemmin. Mutta olen miettinyt, että onko mitään järkeä puskea läpi harmaan kiven vain siksi, että katuisin sitä myöhemmin? Aloin olla ennemminkin sitä mieltä, että kadun myöhemmin sitä, etten antanut periksi jo aiemmin. Mitä järkeä harjoittelusta on, jos en pysty antamaan itsestäni suoritukseen edes 50 prosenttia? Ei minua edes hapota maalissa, voisin lähteä heti uudestaan. Mitä järkeä siinä on, kun tarkoitus on mennä niin kovaa kuin ikinä pääsen? Menen pk-lenkilläkin kovempaa kuin kilpailuissa. Se on tuntunut niin turhauttavalta jo monen, monen vaikean vuoden ajan. Lähtölistoilla oli silloin vielä paljon osanottajia. Minä olin mukana, en ollut aina edes häntäpäässä vaikeiden vuosien aikana. Mutta pikkuhiljaa vuosien aikana, joina olen kamppaillut kroppani kanssa, osanottajamäärät ovat vain huvenneet kaikista kilpailutapahtumista. Meitä ei ole enää paljoa ketään, pikkuhiljaa kaikki ovat hävinneet monikirjoisten ongelmien selättäminä.

On ollut monta samanlaista kulkijaa kuin minä, joille mykoplasma oli liian iso pala selättää. Oli monta samanlaista kulkijaa kuin minä, joille tuli vain epämääräisiä ongelmia. Oli monta samanlaista kulkijaa kuin minä, jotka eivät saaneet itsestään mitään irti ja olivat ylikunnossa. Oli monta samanlaista kuin minä, jotka luovuttivat ehtimättä ymmärtää, mikä harjoittelussa on oikeasti tärkeämpää kuin sen menestyksen hakeminen. Vaikka viime talvenakin hävisin aivan tuhottomia aikoja kärkeen, se turhautti tietenkin minua, mutta silti välillä saatoin vaan nauraa itsekseni katsoessani kilpailupaikan keskeisen rakennuksen kuluneeseen seinään niiteillä kiinnitettyä lähtölistaa, koska minun nimeni oli siellä. Ihan oikeasti, minä olen siellä! Mikä minua vaivaa?! Miksi minä olen edelleen ilmoittautunut tänne kisaan, vaikken minä edes menesty? Olen ihan kaheli, nauroin mielessäni ja hymyilin vastaantuleville tutuille kasvoille, joita olen tavannut hiihtokarkeloissa jo kymmenenvuotiaasta saakka, kävellessäni autolle hakemaan suksia testattavaksi. Ties kuinka monetta tuhatta kertaa. Silti, aina vaan.
Tärkeintä olisi löytää sisimmästään se ajatus, että harjoittelu on kivaa, kun sen oikein oivaltaa. Jos on ollut niin paljon vaikeuksia, etteivät yhden käden sormet riitä, minua ainakin ahdisti se, että minulta vaadittiin se, mitä vaadittiin myös niiltä, joilla ei ole ollut mitään vaikeuksia. En voinut ikinä tietää, missä jamassa olen seuraavana päivänä ja millainen seuraava viikkoni edes on. Mutta löytyi yksi ihminen, joka sen tiesi. Tai ainakin ajatteli tietävänsä.
Kutsumme sitä valmentajaksi.

En tiedä, voinko nykyään sanoa omaavani perinteistä valmentajaa. Minulla on valmentaja, joka on minulle oikeastaan enemmän kuin vain se, joka kertoo, mitä minun täytyy tehdä tullakseni paremmaksi. Hän on enemmänkin hyvä ystävä, joka tietää ja ennen kaikkea huomaa enemmän kuin minä. Mutta ei silti kaikkea. Esimerkiksi kukaan muu ei voi tietää sitä, miltä minusta tuntuu kuin minä itse. Kukaan toinen ihminen ei tunne samalla tavalla kuin minä ja siksi kukaan toinen ihminen ei voi tietää, mitä minä tunnen. Siinä minulla onkin elämäni mittainen matka, kun opettelen tuntemaan itseni.
Teen välillä virheitä. En aina huomaa kaikkea. Joskus asioita jää myös valmentajalta huomaamatta ja kuormitus meneekin hetkellisesti kulutuksen puolelle. Ei harjoittelu kehitä, jos ikinä ei olla väsyneitä tai jumissa, mutta sieltä jumista on tultava pois. Se ei saa jäädä päälle, niin kuin minulla on aivan liian monta kertaa jäänyt. Tällä kertaa halusin tehdä jotakin toisin. Ensinnäkin uskoin valmentajaani, joka kehotti jättämään Sukevan 7 km hölkkäkisan välistä. Olin halunnut sinne pitkän aikaa, mutta kieltämättä olin niin väsynyt, että päätös tuntui melkein huojentavalta. Sain aikaa levätä. Olisin silti mielelläni ollut siellä, olin jo ilmoittautunut. Mutta tein päätöksiä ja en lähtenyt. Se oli oikea päätös enkä katunut sitä missään vaiheessa sen jälkeen, kun tehtyä päätöksen.
Tein päätöksen siksi, että minun on alettava tehdä asioita eri tavalla, jos haluan voida hyvin. Tällaisessa jamassa, kun jalat ovat jumissa, kroppa väsynyt, pääkin niin väsynyt, etten jaksa edes keskittyä mihinkään ja en oikeastaan pitää edes itseäni pystyssä, en voi sanoa tuntevani olevani elossa. En tosiaankaan. En ymmärrä, miksi en aiemmin ymmärtänyt sitä. Miksi annoin suorittamisen viedä voiton, koska se on vain helpompaa? Miksi sysäsin hyvinvoinnin syrjään ja annoin itseni voida huonosti sen sijaan, että olisin voinut olla onnellinen ja voida treenata silti laadukkaasti?
Kyllä minä vielä opin. Teen ehkä saman virheen silti vielä monta kertaa ennen kuin opin. Mutta opin silti joka päivä lisää. Ehkä jonain päivänä en toista enää samaa virhettä.

Kun katsoin itseäni peiliin, en ollut tuntea itseäni. Näytin väsyneeltä ja kasvot olivat ilmeettömät, jotka yleensä ovat iloiset ja pienessä virneessä jatkuvasti. Pysyin pystyssä oikeastaan vain siksi, että minulla on luinen tukiranka, joka kannattelee minua. Kropassa ei ollut iloa eikä halua kannatella minua ja ehkä siksi olisin mieluummin nukkunut. Päiväunet nukun yleensä vain silloin, kun olen oikeasti todella väsynyt. En siis ihan pikkutingassa. Viime torstaina minä nukuin.
Muistan myös katsoneeni itseäni peilistä vuosia sitten näitä aikoja, kun vaikeuksia alkoi riittää joka vuodelle uusia. Edellisistä oli hädin tuskin ehtinyt toipua ja niitä vain kasaantui toinen toisensa päälle ja oltiin aika pohjalla. Peilistä minua katsoi laiha ja ohut tyttö, joka oli aivan liian tunnollinen. Liika tunnollisuus voi koitua turmioksesi, jos et ymmärrä sitä. Eikä se tyttö ollut onnellinen. Harjoittelu tuntui pakkopullalta, mutta silti minä aina lähdin, koska sehän oli oikein. Mutta voiko mitään sellainen olla oikein, mikä ei tunnu oikealta? Voiko mikään sellainen olla oikein, joka tuntuu niin pahalta? Kyllä muillakin tuntuu pahalta, ajattelin. Mutta nyt vasta olen ymmärtänyt, ettei muilla tuntunut. Tuntui pahalta, mutta heidän jalkansa nousi ja he jaksoivat. Heillä oli halua ja iloa. Harjoitus toi nautintoa eikä laittanut voimaan pahoin koko loppuillaksi. Se oli eri asia.

Olen edelleen joka päivä - myös näinä päivinä, kun harjoittelu ei tunnu ihan niin houkuttelevalta ja kroppa on väsynyt - iloinen ja kiitollinen siitä, että olen edelleen tässä voivottelemassa kurjaa tilannettani, joka on silti parempi kuin kertaakaan moneen vuoteen. Olen iloinen siitä, ettei minulla ole ollut kanttia luovuttaa. Olen kiitollinen siitä, että olen näin itsepäinen tyttö ja osaan pitää pintani. Olen iloinen, että olen edelleen tässä. Jos olisin luovuttanut silloin, kun on vaikeaa, en olisi ikinä oivaltanut harjoittelun perimmäistä ideaa, josta kaiken pitäisi oikeasti kummuta ja lähteä.
Ilo ja nautinto. Hyvinvointi.
Kuulostavat niin yksinkertaisilta asioilta, mutta eivät sitä ole. Niiden oivaltaminen on vienyt minulta keskimäärin yhdeksän vuotta aikaa. Koko sen ajan olen treenannut hiihtoa tavoitteellisesti, mutta hyvin eri tavoin kuin nyt. En usko, että olisin oivaltanut koskaan ainakaan tarpeeksi ajoissa tätä asiaa, jos olisin antanut periksi. Sen sijaan olen kiertänyt kisoja, vaikka en ole kovin häävisti menestynyt - itse asiassa siitä ei edes puhuta! Olen tehnyt ja kokenut virheeni kantapään kautta. Oppinut valtavasti. Ja nyt pitkästä aikaa ensimmäistä kertaa minusta on tuntunut siltä, että tässä on ehkä sittenkin jotain järkeä. Onneksi pääsin näin pitkälle tajutakseni tämän asian.
Ei ole ehkä ihan tavallisinta ajatella näin, mutta minä sanon sen silti ääneen, vaikka olenkin sanonut jo paljon. Minua ei ole tällä kaudella niinkään kiinnostanut se, miten minä tulen menestymään ensi talvena. Minä näen sen sitten, kun on sen aika. Talveen on vielä pitkä aika ja ehdin tehdä monta virhettä ennen sitä tai sen sijaan osata välttää monta virhettä. En voi vielä tietää, tulen näkemään sen sitten. Mutta viime keväänä oivalsin, että tässä elämäntilanteessa maallinen menestys ei ole minulle tärkeintä. Eikä se varmaan tule olemaan enää ikinä tärkeintä. Ehkä olennaista, muttei tärkeintä.
Minulle on nykyään tärkeintä hyvinvointi. Se, että harjoittelu lähtee hyvinvoinnista ja kroppa voi hyvin. En halua enää, että kidutan itseäni ja saatan itseni alttiiksi kaiken maailman sairauksille sen vuoksi, että haluan vain menestyä. En näe siinä mitään järkeä enää. En halua enää elää niin, en halua enää suorittaa. Hyvinvointi koostuu arjen pienistä valinnoista ja haluan voida hyvin. Se on lähtökohtani.

Nyt, vaikka tällä viikolla harjoitustunteja on tullut hyvin vähän, koska olen ollut väsynyt - jonka myönnän avoimesti, ennen en olisi myöntänyt sitä edes itselleni jotten näytä heikolta - en halua ajatella, että nyt koko harjoitteluni on pilalla. Ennen olisin ajatellut, että jään kamalasti jälkeen ja on treenattava, jotta voin pärjätä talvella.
Se on ihan tosiasia. Jos ei treenaa, ei voi pärjätä. Ei duunii, ei tuloksii. No pain, no gain. Mitä näitä nyt on.
Mutta minä tiedän sen jo. Tiedän sen liian hyvin. Olen ennen ajatellut niin ja olen treenannut hullun lailla, mutta en ole silti pärjännyt, koska olen tehnyt asioita väärin. En ole antanut itseni palautua ja en ole lähtenyt hyvinvoinnista. Tällä viikolla päässäni on pyörinyt paljon ajatuksia ja välillä olen ollut hyvin turhautunut. Mistä tämä väsymys oikein tuli? Mutta minun täytyy vain antaa tilanteen mennä rauhassa ohi, jotta saan takaisin sen fiiliksen, että lähden lentoon. En halua enää, että harjoittelusta tulee näin väkinäistä, mitä se on nyt, koska tiedän, mitä se voi olla.
Valmistautukaa köyttämään minut kiinni sänkyyn, etten ole taas menossa. Aion nimittäin saada takaisin sen fiiliksen, että "vitsit, tätä minä rakastan!" Vitsit, miten siistiä saada edelleen tehdä tätä. Eri lähtökohdista, eri näkökulmista, eri pääkohdista. Mutta vaihtelu virkistää ja tämä on se tapa, millä tavalla tulen harjoittelemaan koko loppuelämäni. Kun olen oivaltanut tämän harjoittelun pääidean nyt, ei vielä ole liian myöhäistä. Jos olisin oivaltanut sen 9 vuotta myöhemmin ja luovuttanut liian aikaisin, silloin olisi jo liian myöhäistä. Sitten saisin voivotella, että miksen minä tajunnut tätä silloin 19-vuotiaana, kun minulla oli koko elämä edessä, silloin kun minulla oli mahdollisuudet vaikka mihin, jos vain olisin jaksanut sinne asti?
Olen varma, että saan tästä paljon enemmän elämälle kuin siitä, miten harjoittelin aiemmin. Jos olisin luovuttanut silloin aiemmin, niin olisin käyttänyt selityksenä sitä, etten enää jaksanut sitä orjallista suunnitelmallisuutta, ohjelman noudattamista ja kamalaa treenimäärää ja numeroita. Siihen minä olisin väsynyt, osasyynä olisin käyttänyt tietenkin kokemiani vaikeuksia. "Tällaista se hiihtoharjoittelu on, kaikki poltetaan loppuun", se olisi ollut varmasti pohjimmainen ajatukseni. Ne, jotka sen jaksavat, tulevat menestymään. Mutta silti liian moni ei sitä jaksa. Surullisen moni luovuttaa, koska ei enää jaksa. Miksi suomalaisen valmennuskulttuurin on oltava sellainen? Vedotaan suomalaisen sisuun ja periksi antamattomuuteen. Sitten, jos luovuttaa, lähetetään Ruotsiin, koska et sinä ole enää suomalainen, kun annoit periksi. No joo. Mutta miksei asioita voisi tehdä jotenkin toisin, jotta mahdollisimman moni nuori pääsisi mahdollisimman pitkälle, niin pitkälle mihin omat rahkeet riittävät? Liian monen annetaan antaa periksi ja todetaan, ettei sinusta vain ollut siihen. Monesta olisi voinut olla.

Mutta nyt, kun joskus lopetan urheilun tästä ajatusmallista, niin voin sanoa antaneeni paljon, mutta myös saaneeni sitäkin enemmän. Olen saanut harjoittelufilosofiastani elämäni filosofian. En siis voi sanoa saaneeni vain elämääni täytettä, vaan elämälleni suunnan. En halua enää uhrata elämääni urheilulle, josta en edes saa mitään. Haluan, että se täydentää elämääni ilolla ja nautinnolla, jota siitä saan. En ole voinut sanoa olevani hirveän onnellinen, kun olen vetänyt seitsemän huonoa treeniä viikossa. Jatkossa haluan nähdä peilissä minua silmiin katsomassa sirorakenteisen, mutta terveen näköisen hymyilevän tytön, jonka kasvoilla on terve puna eikä kalpea kaapu, silmät säihkyen eikä katsetta vältellen, jotta kukaan ei varmasti huomaa, mitä sisimmässäni tunnen.
Toivotaan, että ensi viikolla alkaa jo routa sulamaan ja alan tavoittaa sitä fiilistä, mikä sen kuuluu olla.

Jättäkää ihmeessä minulle kommentteja ja painelkaa nappeja, mutta kommentit piristävät aina päivää! Haluan kuulla, mitä ajattelette tästä. Voin herättää ajatuksia, koska kaikki eivät välttämättä ole kanssani samaa mieltä. Mutta kirjoittaminen auttoi minua paljon ja nyt tuntuu siltä, että ajatukseni ovat selkeämmät kuin koko viikon aikana yhteensä. Tähän onkin sitten hyvä lopettaa tämä viikko, kun sain pääni järjestykseen!
Tykkään itse lukea toisaalta myös lifestyle-blogeja, mutta toisaalta en tykkää kuitenkaan kamalasti niistä. Niissä on usein kivoja kuvia, mutta pidemmän päälle minua ei kiinnosta, miten paljon jonkun henkilön hauis on kasvanut kahdessa viikossa tai kuukaudessa. Minua ei kiinnosta se, miten terveellisesti hän olevinaan syö. Blogissa ei vaan kerrota niistä epäterveellisimmistä syömisistä, joita saa välillä olla. Elämän ei tarvitse olla niin vakavaa! Vaikka treenaisi tavoitteellisesti ja sitoutuu siihen, niin ei yksi herkkupäivä välillä kaada kokonaisuutta. Jos vaan pakonomaisesti välttelee herkkuja tai piilottelee niitä, etteivät muut tiedä sinun syöneen, ei sekään ole enää tervettä. Onko se oikein, että asia pitää salata? Minusta ei. Onko tekemisen oltava niin vakavaa? Mitä jos välillä otettaisiin rennommin ja naurettaisiin, mässättäisiin kunnolla ja sitten palattaisiin normaaliin arkeen? Ei se maailma siihen kaadu!

Mutta pointtini oli se, että lifestyle-blogeissa yleensä kerrotaan, miten hohdokasta yleensä fitness-elämä on. Mutta minua häiritsee se, että se on liian täydellistä. Ei kenenkään elämä ole sellaista aina. Tykkään itse lukea urheilublogeja, joissa kerrotaan sekä siitä, miten harjoitukset sujuvat ja siitä, kun ne eivät yhtään suju. Harjoittelun arjesta. Ei se ole aina ruusuilla tanssimista ja se on tosiasia, jonka jokainen varmasti ymmärtää. Luin kyllä nyt aika vasta yhden blogikirjoituksen, jossa kerrottiin fitness-elämän varjopuolista. Miten se voi mennä yli ja ulkonäön tavoittelusta tulla elämän tärkein asia. Kestävyysurheilussa ei ehkä niinkään - vaikka miksi ei - mutta kaikessa voi pistää överiksi, se on kyllä mahdollista. Se oli minusta todella hyvä kirjoitus siitä, että timmi kunto ei teekään onnelliseksi, vaikka niin aluksi ajatteli. Kehut ja hyvät kommentit eivät tee enää iloiseksi, koska keho ei voi enää hyvin. Kaiken pitäisi lähteä hyvinvoinnista ja siitä, että nauttii tekemisestään. Ei siitä, mitä muut sinusta ajattelevat.
Minusta on kivempi antaa sellainen vaikutelma, että vaikka harjoittelu tavallaan on kokopäivätyötä, niin siinä on ylä- ja alamäkiä. Mutta se on silti sen arvoista, kun oivaltaa sen, ettei mikään asia elämässä ole koskaan täydellistä. Useimmiten vain pohjakosketus näyttää lopullisen suuntamme, koska silloin on joutunut pelkäämään niin monen asian menettämisen puolesta. Kaikella on kääntöpuolensa, niin myös urheilulla, jota yleensä ottaen pidetään terveellisenä tiettyyn pisteeseen asti. Tässä pisteessä se ei enää välttämättä ole terveellistä - ei silloinkaan, vaikka keho voisi hyvin. Turvallisuus on toisinaan rajallista, mutta ei kai siinä!

PS. Kertokaa mielipiteenne kommentteihin, kiitos! :) ♥
PPS. En osaa otsikoida. Opettelemista äikän kirjoituksiin siis! En tosiaan tiedä mitä tällaiselle kuuluu laittaa otsikoksi! En sano, että otsikko olisi hyvä vieläkään, mutta ajattelin että #vainheidijutut on ihan sopiva, koska niitähän tunnetusti riittää. :D
PPPS. En tiivistänyt. Varmaan huomasitte. ♥
pppps. kuvat ovat minion-googlekuvahausta ;)

-Heidi