Seek respect, not attention. It lasts longer.

Heipparallaa! =)
Minulla on ollut tässä jo jonkin aikaa pientä poltetta kirjoittaa jostain asiasta syvällisempi pohdiskelupostaus, mutta en ole sitten kuitenkaan selvinnyt sellaista kirjoittamaan. On myös ollut muuta ajateltavaa, niin senkin puolesta se on lykkäytynyt. Ehkä jossain vaiheessa on inspiraatiota ja aikaa kirjoittaa siitäkin, mutta nyt haluan kirjoittaa jostain muusta. Kysymyspostaus on jo hyvässä vauhdissa valmistumassa ja saatte sitten lueskella huikeita vastauksia huikeisiin kysymyksiinne! :)T avallaan olen tässä keräillyt inspiraatiota niin kauan, kunnes sitä alkaa kertyä – nyt sen kuin kirjoitan vaan kaiken. Niin helppoa se on, kun sen taidon taitaa. :D
Nyt ajattelin kirjoittaa arvostuksesta ja kunnioituksesta. "Seek respect, not attention. It lasts longer", niin kuin otsikkokin jo kertoo. Eli suomeksi suurin piirtein "Kerää kunnioitusta, älä huomiota. Se kestää pidempään." Siitä, miten joskus herää siihen, kun silmät avautuvat ja tajuaa olevansa aivan ällistynyt siitä, miten joku voi tehdä jotain tuollaista ja saavuttaa menestystä tuolla tavalla. Välillä se vetää sanattomaksi, kun ei keksi sanoja, millä kuvata sitä kunnioitusta ja arvostusta, mitä näitä ihmisiä kohtaan tuntee – vaikka ei edes tuntisi heitä henkilökohtaisesti.
Julkisuudessa pyörivät haastattelut ja tilaisuudet eivät anna oikeaa kuvaa heidän persoonastaan tai kerro paljoakaan siitä, millaisia ihmisiä he ovat, miten he ajattelevat asioista ja mitä he ovat tehneet nykyisen tilanteensa eteen. Siinä oppii samalla itsekin ja tuntee älytöntä arvostusta heitä kohtaan.



Puhun nyt ihan ensimmäiseksi Usain Boltista – kaikki varmasti tietävät hänet, mutta jos joku ei tiedä, niin kyse on siis jamaikalaisesta pikajuoksijasta, joka on ottanut melkeinpä kaiken, mitä on otettavissa ja juossut 100 ja 200 metrin maailmanennätykset. Maailman nopein mies, Usain Bolt. Hänestä puhun.
Lainasin hänen elämänkertansa, Salamaa nopeampi elämäni, ja olin heti ensimmäisen luvun jälkeen äimistynyt. Kirja alkoi niin lupaavasti, että odotukseni siihen täyttyivät ja oikeastaan ylittyivät jo siinä vaiheessa.
Enkä siksi oikein tiedä, mistä aloittaisin.
En ole lukenut kirjaa vielä edes puoleenväliin asti, mutta olen oppinut jo paljon Usainin persoonasta ja ajattelutavoista ja ymmärrän hänen haastattelujen tarkoitusperiään paremmin. Jollekin voi tulla hänen julkisuuskuvastaan sellainen fiilis, että hän on ylimielinen ja menestys on noussut hänellä päähän, mutta luettuani tuon kirjan en todellakaan ajattele enää niin – vaikka en kyllä ajatellut aiemminkaan, koska en varmaan siinä tapauksessa olisi halunnut lukea kirjaa. Itse asiassa hän on todella nöyrä mies ja sen piirteen hänen isänsä on hänelle jo pienenä poikana opettanut. Vaikka kotona oli kova kuri, hän on silti ollut siellä onnellinen. Hänellä on kirjan perusteella ollut mukava lapsuus ja teki melkein mieli itsekin hypätä rivien välistä Jamaikan viidakkoihin. Hänen vanhemmilleen hyvät tavat ja kohteliaisuus olivat kaikki kaikessa ja se on Jamaikalla tavoittelemisen arvoista. Lasten odotetaan olevan kohteliaita – aivan erilainen kulttuuri kuin Suomessa, vaikka täälläkin hyvistä tavoista puhutaan ja niitä opetetaan koulussa. Mutta Usainin perheessä asia on viety pidemmälle ja hänestä kasvatettiin kohtelias nuori mies. Ja se kasvatus ja asenne elämään ovat tehneet hänestä menestyksensä myötä kansan suosikin ympäri maailmaa. 

 

Yllätyin kuitenkin, miten laiska hän on ollut aina harjoittelemaan. Pitkän matkan juoksijaa hänestä ei olisi tullut jo pelkästään sen takia, ettei hän jaksanut harjoitella niin pitkäjänteisesti ja pitkään, koska hän ei nauttinut väsymyksen tunteesta. Pikamatkojakin treenatessa hän ei ole tykännyt juosta yli 400 metriä pidempiä vetoja, koska niissä alkaa kertyä jo niin paljon maitohappoa, että se on vain tuskallista. Monesti hän luisti treeneistä ja jäätyään kiinni isä ei katsonut sitä hyvällä – ja selkään tuli. Valmentajat raahasivat häntä treeneihin, kun häntä ei huvittanut mennä sinne ihan joka kerta. Senkin jälkeen, kun hän oli voittanut jo monta nuorten maailmanmestaruutta ja lukuisia kilpailuja, hyllyt notkuivat palkinnoista ja niille ei keksitty enää paikkaa, minne ne mahtuisivat – Usain oli hyvin maanläheinen ja vaatimaton. Hänestä oli omien sanojensa mukaan mukavaa voittaa – ja itse asiassa häviäminen sai hänet harjoittelemaan enemmän kuin hän muuten olisi kehdannut harjoitella, se sai hänet lähtemään, koska hän vihasi häviämistä. Valtava voitonhalu, halu tulla ensimmäisenä maaliviivan yli ja se tunne sen jälkeen oli niin suuri, että se antoi hänelle maailman nopeimman miehen tittelin. 

Mutta olihan hänellä jo pienenä lahjoja. Hän oli superlahjakkuus, mutta aluksi sitä ei huomattu, vaan lahjat alkoivat tulla enemmän ja enemmän näkyviin iän myötä. Hän rakasti pelata krikettiä ja oli nopea siinä. Koulujen välisissä kisoissa oli yksi häntä nopeampi poika, jolle hän aina hävisi, vaikka yritti mitä. Sitten hän alkoi tehdä asian eteen töitä ja pian hän päihitti pojan reilusti. Hän kertoi itsekin vastaavasta tilanteesta, kun hän juoksi 200 metrin kaarretta ja huomasi sivusilmällään kaverin sivuprofiilista, että hän juoksee jo ihan tosissaan. Hän tuli itse vasta puolitehoilla ja sanoi: ”Nähdään maalissa, nyt minä voitan sinut.” Hän juoksi ylivoimaiseen voittoon ja voitti tämän pojan ensimmäistä kertaa – ja sen jälkeen joka kerta. Hän ajatteli niin, että jos voittaa jonkun kerran, niin ei häviä hänelle enää sen jälkeen. Ihan kätevää, mutta ei päde ehkä ihan jokaisen kohdalla – mutta Usainin kohdalla en tätä ajatusmallia kyseenalaista.

Hänestä ei missään vaiheessa oltu pienestä pitäen ”muokkaamassa” pikajuoksijaa tai mitään muutakaan urheilijaa. Hän oli vain äärettömän lahjakas ja se ei voinut jäädä huomaamatta. Hän joutui luopumaan kriketistä, koska hänen vaadittiin olevan paikalla pikajuoksuharjoituksissa. Lahjakkuudestaan (ja laiskuudestaan) huolimatta hänestä oli vain hauskaa juosta, se oli helppoa ja kivaa.
Vaikka hän oli voittanut lukemattomia palkintoja nuoreen ikäänsä mennessä, ei hän ajatellut sitä sen pidemmälle. Isä patisti tekemään töitä ja lopettamaan lorvimisen, mutta hän vihasi työntekoa ja yritti helpottaa työtään jotenkin keksimällä ratkaisuja, jotka vähensivät työnteon määrää. Hänelle kehittyi vahvat käsivoimat, kun hän kantoi vettä kotiin ämpäreissä. Hän kasvoi 196-senttiseksi. Aluksi ajateltiin, että se on hänelle haitta pikajuoksijana, mutta hän työsti hidasta lähtöään ja kaarrejuoksuaan – ja pystyi pesemään kaikki askelillaan, jotka olivat paljon pidemmät kuin muiden, kunhan hän ensin päästi vauhtiin.

 

Äiti oli lempeämpi ja antoi hänelle periksi sen, mitä isä ei antanut. Kotona olivat kuitenkin selvät auktoriteetit ja arvot, mutta Usain ei aivan sopinut niihin. Hän eli paljon hetkessä, ei ajatellut elämäänsä välillä päivääkään pidemmälle ja teki mitä huvitti, silloin kuin hänestä tuntui sopivalta. Se ei tietenkään sopinut tähän Jamaikalla tyypilliseen auktoriteettien arvostukseen ja kuriin, mutta paljolti voi silti sanoa, että Usain ei olisi maailmanhuipulla, jos hän ei olisi kuunnellut itseään ja tehnyt omia päätöksiään, kuten jättänyt menemättä treeneihin ja mennyt sen sijasta tekemään jotain muuta, joka oli sillä hetkellä hauskempaa.
Kuitenkin rajansa tietenkin kaikella: hän tajusi sen itsekin. Jos hän vaan juhlii ja lorvii koko ajan, ei hän tule voittamaan nuorten maailmanmestaruuskisoja tai mitään muutakaan. Voittaminen oli hänelle niin suuri asia, että se sai hänet harjoittelemaan. En kuitenkaan silti olisi uskonut, että jokin näin suuri nimi yleisurheilun tuloslistassa voisi olla näin laiska harjoittelemaan ja omata niin ailahtelevan motivaation, ettei treeni aina ole ajattelussa etusijalla. Meille Suomessa tauotaan pienestä pitäen kalloon, että suomalaisella sisulla ja ankaralla työnteolla saadaan tuloksia. Sitä arvostetaan ja sitä meiltä odotetaan kaikilla elämän osa-alueilla. Onhan se sitäkin, mutta minun mielestäni siihen liittyy paljon muutakin.

Selkeyttääkseni syntyneitä ajatuksiani havainnollistan asiaa muutamalla esimerkillä kirjasta:

”Moni stipendinuori juoksi joka viikonloppu, sillä kilpailuja oli kaiken aikaa. Koska jamaikalaiset nuoret olivat pikajuoksijoiden parhaimmistoa ja colleget (Amerikassa) halusivat voittaa palkintoja, heille asetettiin raskaita suorituspaineita. Olin tuuminut, että jos menisin Amerikkaan, joutuisin noudattamaan samanlaista vaativaa kilpailuohjelmaa sekä halli- että ulkokaudella. Se tuntui järjettömältä. Kehoni ei kestäisi sellaista menoa. Saatoin kuvitella, miten luhistuisin enkä pystyisi toipumaan. En halunnut olla taas yksi epäonnistunut kokelas, yksi Jamaikan yliopistourheilun parhaista, jotka olivat lähteneet Amerikkaan uransa siihenastisessa huipussa ja palanneet Karibialle murtuneina, epäonnistuneina. Sellainen ei sopinut minulle.”

Tästä näkee miehen päättäväisyyden, itsetuntemuksen ja järjenkäytön, oman kehonsa ja oman itsensä kuuntelun. Hän oli jo tuolloin huippu ja olisi päässyt opiskelemaan mihin tahansa olisi ikinä halunnut. Mutta hän tiedosti riskit ja tunsi oman kehonsa: "Kehoni ei kestäisi sellaista menoa." 

”Juttu on kuulkaa näin, Herra Peart”, sanoin. ”Jos menen Valtoihin, minusta ei ehkä sen koommin kuulla, sillä minut saatetaan polttaa siellä loppuun. Haluan pysyä Jamaikalla.”
Peart ei pannut pahakseen, vaan ymmärsi kantani. Myös Jamaikan yleisurheiluliitto halusi kovasti pitää minut, sillä se oli samaa mieltä kuin minä siitä, että Amerikan uuvuttava kilpailutahti saattaisi haitata kehitystäni.”

Ja näin Usain jäi Jamaikalle eikä lähtenyt collegeen Amerikkaan. Toinen hänen syynsä oli se, että jos hän lähtisi sinne, hän ei voisi tavata äitiään. Äiti oli hänelle kaikki kaikessa. Kuitenkin hän huomasi, että oli harjoiteltava, mutta silti hän tiedosti rajansa.

”Jouduin huomaamaan, että ammattilaistasolla ei ole varaa laiskotteluun. Aluksi laadittiin suunnitelma tulevalle kaudelle ja päätettiin, että keskittyisin 200 metrille, sillä se oli vahvin matkani, mutta minun mielestäni treenit tuntuivat kuuluvan pikemminkin 400 metrin harjoitusohjelmaan, sillä Coleman pakotti minut juoksemaan 700, 600 ja 500 metrin vetoja. Entistä pidemmät vedot olivat tuskallinen yllätys, ja kehoni kerta kaikkiaan heitti veivinsä. Lihaksia särki, varsinkin selässä ja polvitaipeissa, jotka tuntuivat olevan suurimman osan aikaa katkeamispisteessä, ja minua inhotti nousta aikaisin aamulla, sillä silloin treenit tuntuivat pahimmin. Minuun sattui, kaikki tuntui väärältä.”

Sanavalinnat ovat osuvia ja kertovat siitä, ettei hän todellakaan ollut tyytyväinen siihen, minkä valmentaja sanoi olevan hänelle oikeaa harjoittelua. ”Minut pakotettiin juoksemaan ja minuun sattui.” Hän tiedosti, että näin ei voi jatkua, jos hän aikoo selvitä loukkaantumatta.

”Aloin saman tien valittaa. ”Kuule valmentaja, en pysty tähän treenaamiseen”, sanoin. ”Tämä on älytöntä, en ole tottunut tällaiseen tyyliin.” Mutta Coleman painoi päälle. Hän oli vakava, hiljainen ja rauhallinen mies, joka kuitenkin vaati kaiken aikaa kunnioitusta. Hän oli mitä suurimmassa määrin pomo, ja vaikka hän ei koskaan huutanut tai ärjynyt urheilijoilleen, neuvotteluvaraa ei ollut. Koska hänen ohjelmansa oli tehonnut niin monta kertaa ennenkin, hän uskoi, että se tehoaisi minuunkin. Epätoivoissani ehdotin, että hän keskustelisi entisten valmentajieni kanssa, jotta hän kuulisi, millainen toimintatapa minulle sopii parhaiten. Ei puhettakaan: valmentaja Coleman uskoi omaan järjestelmäänsä, eikä mikään määrä minun valituksiani muuttaisi sitä.”

”Perhana, että se teki kipeää. Selitin tilanteen äidille ja isälle. Selitin Peartille, että olin nelikulmainen palikka, jota yritettiin tunkea pyöreään reikään, mutta heistä yksikään ei uskonut puheitani, vaan he luulivat minun velttoilevan. Sain kuulla työtaakkani kasvaneen siksi, että olin nyt ammattilainen ja että minun pitäisi paiskia töitä entistä kovemmin, jos haluaisin menestyä. Sulattelin kuulemaani. ”Okei, mutta jos loukkaannun, se on sitten teidän niskoillanne. Olen sanonut, etten pysty tähän. Minuun sattuu liikaa joka paikkaan”, sanoin. Isä ei järkähtänytkään. ”Töihin vain siitä, Bolt!” hän sanoi.
Tiesin, että harjoitusohjelma alkoi vaatia veronsa. Olin aiemmin juossut vaivattomasti, ja kivut olivat alkaneet vasta uuden komennon myötä. Harjoittelu kuormitti ruumistani hirveästi. Huomasin myös, että instituutin muut nuoret olivat saaneet tehtyä valmentajiensa kanssa paremmat kaupat. He näyttivät iloisemmilta, heillä oli hauskaa, ehkä siksi, että he olivat uurastaneet kovemmin yläkoulussa ja työnteko oli heille helpompaa. Olin kateellinen, sillä olisin halunnut, että minullakin olisi hauskaa.”

Usain ei ollut siis työnteon miehiä – hän ei ollut erityisen hyvä koulussa eikä sitä katsottu hyvällä kotona, koska siitä koitui myös ylimääräisiä kustannuksia, jos reputti kokeita tai ei päässyt etenemään koulussa ylemmille luokille. 

”Kahden viikon kuluttua toden totta loukkaannuin harjoituksissa. Muistan tapauksen selvästi, sillä juuri ennen sitä olin ollut radan reunalla katselemassa ja nähnyt pojan, joka tuupertui maahan pidellen tuskissaan takareittään. Häneltä oli revähtänyt lihas 400 metrin juoksussa, ja se näytti minusta oudolta. En tiennytkään, että vammoja voi tulla treeneissäkin.
Ei mennyt kymmentäkään minuuttia ennen kuin olin itse samassa surkeassa tilanteessa, kaaduin radalle ja pitelin jalkaani. Takareiteni oli revähtänyt nopealla ratakierroksella ja voi veljet, että se sattui. Lihas pamahti ja tuntui terävä kipu. Pystyin vaivoin kävelemään pois radalta ja kun viittoilin muita apuun, sisälläni kupli kiukku. Minua raivostutti mielipuolinen harjoitusohjelma, minua raivostutti Peart, joka oli käskenyt sietää kipua ja minua raivostuttivat kaikki, jotka eivät olleet kuunnelleet valituksiani. Menin kotiin ja soitin heti vanhemmilleni. He olivat järkyttyneitä ja isä yritti pyytää jopa anteeksi, mutta olin niin vihainen, etten piitannut siitä. ”Älä edes yritä sanoa, että olet pahoillasi”, tiuskaisin. ”Minähän sanoin, että jokin tässä hommassa mättää.” Nuorten maailmanmestaruuden puolustaminen oli vaarassa. Olin poissa pelistä ja lannistunut.”

Tämä oli minusta älyttömän hyvä pätkä siitä, miten hyvin Usain tunsi itsensä ja tiesi, että jossain vaiheessa kroppa ei enää kestä mielipuolista harjoitusohjelman noudattamista. Hän huomaamattaan aivan luonnostaan noudatti kehonkuuntelua, mutta ei saanut tilaisuutta noudattaa sitä jatkuvasti valmentajansa takia. Tämä oli opettavainen esimerkki siitä, miten tärkeää urheilijaa on kuunnella – myös tällaisessa tapauksessa, jossa on syytä epäillä, että urheilija valittaa vain pelkästä valittamisen ilosta. Joskus kuuntelemattomuus voi poikia pahojakin seurauksia, jos ne sysätään sivuun eikä niihin reagoida riittävästi tai ollenkaan. Tavallaan varsinkin näissä kohdissa pystyn samaistumaan näihin itse oman kokemukseni kautta ja tämä tuntuu siltä kuin olisi kohdannut jotain suurta. Tämä kirja on ihan älyttömän hyvin kirjoitettu ja Usainilla on aivan älyttömän hienoja ajatuksia harjoittelusta ja elämästä. En ole itse todellakaan samanlainen superlahjakkuus, mutta se ei silti tarkoita sitä, että elämän on oltava täysi kääntöpuoli. Superlahjakkuudetkin ovat vain ihmisiä. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



”Kiinnitin huomioni erääseen mieheen. Glen Mills näytti olevan valmentaja minun makuuni. Olin nähnyt hänet Jamaikan juniorijoukkueen mukana ohjaamassa muita pikajuoksijoita, ja hän todella tuntui osaavan hommansa. Vaikutti siltä, että hän kuunteli valmennettaviaan. Huomasin heti, että hänellä oli älyä tulkita juoksijoitaan ja intohimoa piiskata heitä koviin suorituksiin. Pelkästään katsellessani häntä muiden pikajuoksijoiden seurassa tiesin, että juuri hän saisi minusta esiin parhaat puoleni. Kun valmentaja Millsin urheilijat puhuivat, hän kuunteli.
Kun seisoskelin eräänä päivänä kuntosalilla kavereiden kanssa ja marisin harjoitusohjelmastani, Mills ilmaantui vähän matkan päähän. Hän ohjasi toista urheilijaa. ”Minun ohjelmallani tästä ei tule mitään”, sanoin. ”En usko, että se toimii. En enää halua harjoitella sillä lailla.” Mills oli tulossa minua kohti. ”Haluan sellaisen ohjelman kuin teillä on”, sanoin ja osoitin häntä sormellani. Olin nokkava. Mills katsoi minua päästä jalkoihin kuin hullua, sekopäätä. Sitten hän marssi pois sanomatta sanaakaan. Saman ilmeen olin näkevä tulevina vuosina vielä monta kertaa.”

Tämä oli hyvä pätkä siitä, miten hän poimi itse itselleen parhaimman mahdollisen valmentajan olemalla tarpeeksi suorasukainen. Ilmeisesti se kannatti. Ylipäätään tämä kirja on mahtava esimerkki siitä, miten erilaisin tavoin erilaiset urheilijat erilaisissa lajeissa voivat päästä huipulle ja mitä kaikkea matkan varrelle sattuu. Matka huipulle ei ole missään nimessä ikinä läpihuutojuttu. En vain voi sanoin kuvailla kunnioitusta, jota koen tuota miestä kohtaan luettuani tuon kirjan alle puoliväliin asti, saati sen jälkeen, kun saan sen luettua kokonaan. Ihan älytön jätkä, olen puhunut. 

Samanlaisen silmienavautumisen aiheutti Mika Myllylän elämänkerta, mutta hän oli taas täysin vastakohta Usainille. Hän oli tyypillinen suomalainen mies, joka arvosti ahkeraa työntekoa ja tuli sillä huipulle. Hän omisti koko elämänsä hiihdolle, kirjaimellisessa merkityksessä. Voinkin sen kirjan luettuani ymmärtää paremmin, miksi meillä ei tätä olympiavoittajaa enää ole täällä. Ei hänellä ollut juuri mitään muuta sisältöä elämässään ja se on siksi myös valtavan suuri riski uran loppuessa yllättäen. Silti arvostan sitä, miten paljon hän uskalsi uhrata hiihdolle elämästään ja miten paljon hän teki Suomen hiihdolle.
Opin paljon asioita Lahden MM-kisojen (2001) dopingkohusta, koska olin silloin niin pieni, 5-vuotias tyttönen, etten muista siitä juuri mitään. Mika poikkesi paljolti urheilun valtaväestöstä jo pelkällä ajatusmaailmallaan ja harjoittelutyylillään, minkä tajuan varsinkin nyt, kun valmentajani kanssa tulen niin sanotusti hänen ”jalanjäljissään” samantyylisellä harjoittelufilosofialla kehonkuuntelua korostaen. Aina, jos urheilija kärähtää dopingista, se on kamala häpeä koko kansalle, saati urheilijalle. Ei sellaista vippaskonstien käyttämistä katsota missään nimessä hyvällä missään päin maailmaa ja urheilijoita syyllistetään se, mikä keritään. Myönnän, että olen itsekin tehnyt niin, mutta voin sanoa, etten tiennyt Lahden dopingkäryn aiheuttamasta kohusta ja Mikan sielunelämästä mitään ennen kuin luin hänen elämänkertansa, Riisuttu Mestari. 

Pyrin silti ajattelemaan, että urheilijatkin ovat vain ihmisiä. He tekevät virheitä eikä kaikki voi mennä aina putkeen. Varsinkin minä olen siitä hyvä esimerkki.
Ihan huikea mies hänkin ja hiihtäjänä tiedän asioita, joista siellä kirjassa puhutaan ja pystyn samaistumaan niihin. Siitä välittyi se, miten paljon hän katui sitä, että käytti kiellettyä ainetta – joka oli tavallaan erehdys, mutta olisiko tarvinnut ottaa mitään, minkä alkuperästä ei ole varma? Mutta en aio pohtia sitä nyt, sillä pysyttelen edelleen aiheessani eli arvostuksessa. Tässäkään tapauksessa en löydä sanoja kuvailemaan, miten paljon kunnioitan tätä miestä - ihan huikea kaveri ja teki huikean uran. Harmi, ettei tämä mestari ole enää täällä kertomassa meille ajatuksiaan harjoittelutavastaan ja elämästä, joita hänellä selvästi riitti. Monella olisi ollut häneltä oppimista. Hänellä oli hienoja ajatuksia, jotka tulivat ilmi kirjasta. Haluaisin lukea sen uudestaan, koska se oli vaan niin hyvä.

Jotta tästä nyt ei kuitenkaan tule ihan ainoastaan pelkkää kirja-arvostelua (toivottavasti hieman mielenkiintoisempaa luettavaa kuin ne tyypilliset kirja-arvostelut, mitä lehdissä tavataan, hope so), haluan vielä ottaa puheeksi muutaman musiikkialan artistin, joiden lahjakkuuden olen viime aikoina tajunnut entistä paremmin ja olen päivitellyt, miten paljon arvostankaan heitä.
Esimerkiksi Robinille ei voi kuin hattua nostaa. Hän nousi Suomen huippuartistiksi about 14-vuotiaana (te tiedätte varmaan paremmin) ja nyt 17-vuotiaana, alaikäisenä nuorena miehenä hän on saavuttanut VALTAVASTI. Miten paljon hyvää hän on ehtinyt jo tehdä? Miten paljon musiikkia hän on ehtinyt levyttää? Miten paljon hän on saavuttanut näin lyhyessä ajassa ja miten suuresti hän on saanut kunnioitusta vuosikymmeniä Suomen huipulla olleilta artisteilta?
Häneltä tuli juuri levy, jossa kaikissa kappaleissa vierailee jokin artisti/joitain muita artisteja fiittaamassa.
Viime viikolla näin Instagramista, että hän tekee biisin Vesa-Matti Loirin kanssa ja pääsee esiintymään hänen jäähallikeikalleen. Siis Vesa-Matti LOIRIN. En voi käsittää, miten niin nuori poika voi olla niin lahjakas, että vuosikymmenet julkisuudessa tallannut kaikkien tuntema, paljon saavuttanut Loiri tekee hänen kanssaan kappaleen?! Robin on ollut mukana tekemässä Elastisen kanssa hyvää työtä koulukiusaamisen estämiseksi ja rakastan toden teolla heidän yhteistä kappalettaan ”Vahva” ja ”Kipinän hetki”, sillä kumpikin antaa valtavasti voimaa jokaiseen päivään. Jos on paha olla, noiden kappaleiden kuuntelemisella ja sanoihin keskittymällä pystyy pelastamaan jo paljon. Käykää tsekkaamassa sanat, jos ette ole varmoja niiden sisällöstä. Joka tapauksessa on aivan huippua, miten upean asian puolesta he ovat olleet mukana ja miten se sanoma on saatu tiivistettyä varsinkin noiden kahden kappaleiden sisältöön.

Ja ties miten monen muun artistin kanssa Robin on saanut tehdä töitä. Olen saanut sellaisen kuvan, että hän on melko jalat maassa–tyyppi eikä ole ylimielinen artisti, vaikka on saavuttanut suosiota nuorena. Olen ymmärtänyt, että hän käy tavallista koulua ja on pitänyt kiinni vanhoista ystävistään, vaikka onkin saanut varmasti paljon uusia. Robin pääsi mukaan Possen stunttiin ensimmäisellä kaudella ja tällä kaudella haastateltavaksi studioon. Hän on selvästi muidenkin julkkisten suosiossa, koska hän on niin symppis tyyppi eikä tee itsestään suurta numeroa. Isac Elliotista minulla on kuitenkin päinvastainen kuva, joka tosin perustuu julkisuuskuvaan. Se ei kuitenkaan ole yhtä ”vaatimaton” kuin Robinin ja siksi se ei oikein iske minuun.

Loppujen lopuksi Robin tulee varmasti usein huomanneeksi, että löytyy häntä isompia artisteja, jotka ovat tallanneet täällä vuosikymmeniä ennen kuin hän on itse syntynyt. Siksi se on ihan huippua, että noin nuori artisti pääsee tällaisten artistien kanssa tekemään yhdessä musiikkia. Minun mielestäni se on todella arvostettavaa ja kunnioitettavaa, vaikka Robinia paljon mollataankin. Mutta on pakko myöntää, että onhan hän kehittynyt siitä Frontside Olliesta aika lailla tähän päivään mennessä. Nyt hänen kappaleensa ovat kuunneltavia ja niissä on hyvä sanoma – ja jätkällä on hyvä tatsi tekemiseen. Toivottavasti hän pitää siitä kiinni. 

Sitten JVG:n VilleGalle pääsee käsittelyyn. Suoraan sanottuna en ole fanittanut JVG:tä. Se on ollut aika ihan ok ja se oli lämppäämässä Cheekin stadionkeikalla. Musiikki ei ole kamalasti iskenyt, vaikka hyviä biisejä onkin muutamia. Kun kuulin, että Ville on mukana Vain Elämää–sarjassa, ajattelin, että okei, se sitten on. Villen päivä oli pari viikkoa sitten ja se todellakin avasi silmät tälle artistille ja JVG:n toiselle osapuolelle Jarelle. He ovat tehneet valtavasti työtä keskenään ennen kuin ovat saaneet isommat tahot puolelleen. He ovat kuvanneet itse musiikkivideoita, joita he eivät kuulemma enää voi katsoa, koska ne ovat niin kamalia. :D
Mutta en sen enempää arvioi heidän musiikkiaan. Havahduin heti jakson alussa siihen, että tästä tulee tosi hyvä jakso. Ville on ihan huippupersoona. Olen ymmärtänyt, etteivät he ole olleet liian vakavissaan musiikkibisneksessä, mutta silti paiskineet kamalasti töitä ja olleet Suomen johtavia räppiartisteja. Ville oli ihan huippu persoona, niin kamalan symppis: yhtä aikaa kohtelias ja hauska, täysin adhd ja hillitty. Hän oli koko ajan menossa jossain, muut saivat vain katsella hänen touhujaan, kun hän oli jatkuvasti pää kolmantena jalkana menossa jonnekin. Antti Tuisku oli saada sydärin, kun Ville hakkasi seinään ja kysyi, onko Anakonda jo valmis. Kaikille tuli hyvä mieli hänen touhuilustaan, joka välittyi myös katsojille. Minulle ainakin tuli hyvä mieli!

 

Ja se ei mennyt mitenkään yli, vaan se oli vain hauskaa ja siihen pystyi samaistumaan, koska itsekin on välillä sellainen, ettei voi pysyä sekuntiakaan paikoillaan. Hän johdatti kameramiehiä ulkona kohteliaasti, mutta varmasti. Aitous paistoi läpi ulkokuoresta luoden ikään kuin sädekehän hänen ympärilleen. Hän oli niin aito, että se yllätti minut todella. En olisi ikinä voinut kuvitella, että JVG:n VilleGalle olisi sellainen ihminen – ja arvostukseni häntä kohtaan nousi silmissä. ”Nämä kaikki artistit ovat täällä ihan huippuja – ja ne pitävät minusta!” Ville tokaisi kyseisessä jaksossa, joka sai pakostikin hymyn huulille. Se tuli niin aidosti sydämestä. Ihan huikee jätkä tämäkin.

Sitten haluan vielä sanoa sanan Antti Tuiskusta. Joo, tiedän – uusi levy on ihan kamala yhtä kappaletta lukuun ottamatta. Hiton pelkuri on kyllä hyvä kappale, sen myönnän näin julkisesti. Muista en itse henkilökohtaisesti tykkää ja olen ymmärtänyt, ettei kovin moni muukaan.
Mutta en silti ottanut häntä esimerkiksi mollatakseni – sillä Vain Elämää on lisännyt arvostustani tätäkin artistia kohtaan. Hänkin saa osakseen paljon haukkuja ja mollausta ja jossain vaiheessa Antti Tuisku oli ehkä vähän out nuorten keskuudessa – tai ainakaan meillä päin ei yläasteella voinut myöntää tykkäävänsä siitä. Jälkikäteen tuntuu, ettei yläasteella voinut julkisesti myöntää tykkäävänsä mistään, ettei tullut leimatuksi tai kiusatuksi. Yläaste on kyllä karu paikka eikä sitä poista edes kivakoulukampanjat, vaikka totta kai niitä on tärkeä tehdä ja artistit tekevät arvokasta työtä sen eteen. Mainittakoon nimellä Lotta Hintsa (jonkin vuoden Miss Suomi) ja Janni Hussi (fitnessmalli), jotka ovat tehneet myös huikeaa työtä nuorten naisten itsetunnon eteen ja käyneet kouluilla kiertueella, jossa ovat kertoneet ulkonäköpaineista ja kannustaneet tyttöjä hyväksymään itsensä sellaisena kuin he ovat. #uskallanhymyillä #girllikeme ♥

Vain Elämää on kuitenkin avannut silmäni – niin kuin se tekee lähes joka vuosi. Sen alkaessa voi olla, etten tykkää monestakaan artistista ennestään, mutta alan arvostaa heidän työtään valtavasti sen myötä. Se ohjelma antaa niin hyvän ja aidon kuvan heidän persoonistaan ja siitä, millaisia ihmisiä he oikein ovat. Mistään televisiohaastattelusta, lehtijutusta tai musiikkivideosta sitä ei saa selville samalla tavalla. Se on vain kuori ja myös Vain Elämää on pelkkä pintakerros, mutta antaa ilmi enemmän kuin edellä mainitut asiat ja voi antaa näille artisteille mahdollisuuden valloittaa ihmisten sydämet ja tulla entistä isommaksi nimeksi. Cheekille kävi näin ja arvostan hänenkin työtään suunnattomasti. Ihailen sitä, millainen ihminen hän on. 
Antti Tuisku on esittäytynyt valtavan muuntautumiskykyiseksi artistiksi vetäessään Virve Rostin ”Sata Salamaa” listaykköseksi heti ensi alkuun ja muuntamalla JVG:n Häissä–biisin huikeaksi Mäissä–versioksi. Vähän jäissä, pienissä mäissä. Meidän maan kovin kunto on meidän hiihtäjillä. Voi kiitos, I know, I know. ;) Haha, nauroin vaan ihan älyttömästi ja hymyilin varmaan koko loppuillan tuon vedon jälkeen. Tuolla miehellä on taipumus saada hyvälle tuulelle, vaikka Peto on irti ja En kommentoi meinasivat ensimmäisellä kuulemalla (ja musiikkivideon näkemällä) saada itkemään, koska ne olivat niin kamala järkytys. Ja sitä videota ei voi vieläkään katsoa saamatta naurukohtausta ja yhtä aikaa tuijottamatta sitä paljon puhuvalla ilmeellä. Jos ette tiedä tapausta, älkää katsoko. :DDDd (Kuva musiikkivideosta)

Mutta joka tapauksessa hän on tehnyt upean uran ja jatkaa sitä edelleen. Hänen vanha musiikkinsa iskee minuun paremmin, mutta ehkä artistienkin kuuluu muuttua, jotta he eivät jää polkemaan paikalleen. En ole ikinä tykännyt Maija Vilkkumaasta, mutta hänen Vain Elämää–päivänsä myötä aloin arvostaa myös häntä. Näin käy varmaan jokaisen artistin päivän kohdalla, voin melkein aavistaa sen jo nyt. Siksi tuo ohjelma on aivan älyttömän hyvä keksintö. En edelleenkään tykkää Maijan äänestä, mutta tajusin, että hänellä on lahjoja laulujen sanoittamiseen (ja ehkä myös sitten laulamiseen), koska hänen sanoituksissaan on paljon puhuvia sanoja ja niissä ollaan ison äärellä.
Sannin versio kappaleesta ”Ei” oli hieno veto ja olen kuunnellut sitä paljon. Sen sanoma on karu, mutta se tekee siitä myös hyvän. Sanni itsekin on erikoinen artisti ja ihailen hänen tekemistään. Hän on juuri omanlaisensa artisti ja vaikka suorastaan inhoan joitain hänen biisejään, niin silti pidän monestakin ja ihailen häntä artistina. Kunnioitettavaa, että niin nuori artisti pääsi mukaan Vain Elämää –ohjelmaan. Siitä kuului myös kritiikkiä - mutta mistä ei kuuluisi? Ihmisillä on tapana valittaa keskimäärin kaikesta. Onhan hän tehnyt ikäisekseen jo monta levyä ja usean hitin.

Mutta ei uskota lauluihin, koska ne tekevät sinusta vain haaveilijan – niin kuin Apulannan uusi biisi sanoo. Heiltäkin tuli uusi levy TÄNÄÄN!! Olen odottanut sitä ihan kamalasti ja odotan siltä siksi paljon, toivottavasti se vastaa odotuksiani.
Tästä päästiinkin Apulantaan – ja tätä menoa käyn läpi valtaosan Suomen huippuartisteista… :D Mutta lyhyesti voin sanoa, että olen tykännyt Apulannasta jo muutaman vuoden ja heillä on ihan tajuttoman hyviä sanoituksia ja kappaleita. Niitä voi vain jäädä kuuntelemaan ja pohtimaan, mitä kaikkea niillä sanoilla on voitu tarkoittaa. Samaistumisvaraa on hyvinkin reilusti. Hekin ovat lahjakkaita jätkiä ja kunnioitan heitä valtavasti, koska he jos ketkä ovat tehneet pitkän uran ja ovat edelleen huipulla. Heillä on faneja monista ikäluokista – huomasin sen itse, kun olin eturivissä heidän keikallaan Runnirockissa ja vieressäni oli noin 35-40v mies, edessäni keski-ikään ehtinyt kaljuuntunut mies ja takanani iso kööri kaikenikäisiä aikuisia ja sen lisäksi nuorta väkeä. Se oli vain älyttömän siistiä ja kunnioitettavaa, että jätkät vetää niin monen eri ikäluokan ihmisiä keikalleen.

 

Ja nykyisin Toni Wirtasen vaimonakin tunnetun Jannika B:n tuotanto puhutteli minua todenteolla viime talvena, kun vahingossa eksyin kuuntelemaan hänen kappaleitaan Spotifyssa. Ja siinä vasta on hyviä sanoituksia ja kaunis ääni, todella lahjakas nainen! Se oli huikea fiilis, kun ihan sama minkä kappaleen kuuntelin, niin pystyin samaistumaan siihen ihan sata-nolla. Erityisesti kappaletta Siva kuuntelin suoraan sanottuna ihan koko ajan ja Mari alkoi jo kysellä, että kuunteletko sinä mitään muuta kuin tuota non-stopilla, kun aina kävellessään ohi minun huoneestani kuuntelin sitä. Siinä on kyllä hirmusen hyvät sanat ja uskomattoman kaunis sanoma! Siinä on artisti todellakin ylittänyt itsensä, en voi vieläkään kuin vain kuunnella ja ihailla sitä. Huikeaa työtä.



Tästä tuli näköjään ihan kiitettävän pituinen pohdiskelu, mutta jos herätin ajatuksia tai tulitte ajatelleeksi jotain asiaa/artistia/urheilijaa uudella tavalla, niin kertokaa siitä kommentteihin!! :) Jos aloitte pohtia suhdettanne näihin julkisuuden henkilöihin, niin silloin olen onnistunut työssäni! ;)
Mitä te ylipäätään tykkäätte näistä artisteista/urheilijoista, joita käsittelin? =) Ja vaikuttiko pohdiskeluni teidän mielipiteeseenne näistä henkilöistä? :)

Ihan hassua, että meidän blogilla on näinkin kivasti lukijoita virallisten seuraajien lisäksi! Kyllä me tiedetään, että te anonyymitkin luette! ;) Kiitos teille! ;o ♥

- Heidi