Kuten otsikosta huomaa, ruotsin sanojen lukemisen vois alottaa jossain elämäntilanteessa ennen viimetinkaa. En tosta kieliopista tiiä, mut kai ton idean ymmärtää, joka ymmärtää.
Me ei oo saatu aikaan vieläkään sitä Paljakan leiripostausta, kun tuntuu että tekemistä on liikaa. Yhen illan mä vietin lukien mun äikän kurssia varten lainaamaa kirjaston kirjaa, se oli joku Tuija Lehtisen Mopo. Se oli kyllä ihan hyvä kirja, ei siinä mitään. Ois vaan pitäny alottaa lukemaan sitä ihan hitusen aiemmin. Nimittäin mulla jäi se ihan viime tinkaan. Mutta kuten myö savolaeset tupataan sanomaan; ilman viime tinkoo ee oes kiirettä. Kirjatyö piti palauttaa torstaina ja aloin lukea kirjaa tiistaina. En mä paljoo siinä edistyny, joten käytännössä luin koko kirjan keskiviikkona ja tein vielä päälle kirjatyön. Oli siinä niin paljo työsarkaa ja koulun jälkeen koko ilta meni sen kirjan kanssa. Jatkossa oikeesti otan selville, millon on viimeset palautuspäivät. Oon aina niin ajoissa ja aikataulussa. Mut mulla ja Marilla se kellojen viis minuuttia etteepäi siirtäminen auttanu ja me joudutaan aina ajoissa joka paikkaan. Mä jotenkin kuvittelin, että mulla ois joululoma aikaa tehä se kirjatyö. Mut mä tein sen. En ois uskonu vielä sillon kun aloin keskiviikkona lukee sitä kirjaa. En oo ees niin nopee lukija, et lukisin sen päivässä. Tai luen nopeesti, jos mun ei tarvii ajatella. Mut jos mä ajattelen mitä luen, niin kestää kauemmin. Se on se välkkyvä lamppu mistä Anna sano. Et se ei ikinä syty kunnolla. Mut sitten vastapainoks mä en usein myöskään mieti mitä mä sanon ja ajattelen vasta jälkikäteen. Mut lähinnä se pätee ihan tyhmiin juttuihin, jonka vuoks ne muistaa ja mä pidennän suurella menestyksellä kaikkien paikallaolevien elinikää - sekä omaani. Mä osaan aina nauraa itelleni. Elämä ois tylsää, jos itelle ei vois nauraa. Mä en ikinä vois olla sellanen totinen, joka ei ikinä nauras omille mokille. Mut mä nyt oon tämmönen! En mä kuitenkaan sano mitä tahansa ääneen, kun en mä sano muutenkaan kaikkee kaikille. Tietyt asiat on sanottavissa vaan tietyille ihmisille, jos niillekkään.
Me ei oo saatu aikaan vieläkään sitä Paljakan leiripostausta, kun tuntuu että tekemistä on liikaa. Yhen illan mä vietin lukien mun äikän kurssia varten lainaamaa kirjaston kirjaa, se oli joku Tuija Lehtisen Mopo. Se oli kyllä ihan hyvä kirja, ei siinä mitään. Ois vaan pitäny alottaa lukemaan sitä ihan hitusen aiemmin. Nimittäin mulla jäi se ihan viime tinkaan. Mutta kuten myö savolaeset tupataan sanomaan; ilman viime tinkoo ee oes kiirettä. Kirjatyö piti palauttaa torstaina ja aloin lukea kirjaa tiistaina. En mä paljoo siinä edistyny, joten käytännössä luin koko kirjan keskiviikkona ja tein vielä päälle kirjatyön. Oli siinä niin paljo työsarkaa ja koulun jälkeen koko ilta meni sen kirjan kanssa. Jatkossa oikeesti otan selville, millon on viimeset palautuspäivät. Oon aina niin ajoissa ja aikataulussa. Mut mulla ja Marilla se kellojen viis minuuttia etteepäi siirtäminen auttanu ja me joudutaan aina ajoissa joka paikkaan. Mä jotenkin kuvittelin, että mulla ois joululoma aikaa tehä se kirjatyö. Mut mä tein sen. En ois uskonu vielä sillon kun aloin keskiviikkona lukee sitä kirjaa. En oo ees niin nopee lukija, et lukisin sen päivässä. Tai luen nopeesti, jos mun ei tarvii ajatella. Mut jos mä ajattelen mitä luen, niin kestää kauemmin. Se on se välkkyvä lamppu mistä Anna sano. Et se ei ikinä syty kunnolla. Mut sitten vastapainoks mä en usein myöskään mieti mitä mä sanon ja ajattelen vasta jälkikäteen. Mut lähinnä se pätee ihan tyhmiin juttuihin, jonka vuoks ne muistaa ja mä pidennän suurella menestyksellä kaikkien paikallaolevien elinikää - sekä omaani. Mä osaan aina nauraa itelleni. Elämä ois tylsää, jos itelle ei vois nauraa. Mä en ikinä vois olla sellanen totinen, joka ei ikinä nauras omille mokille. Mut mä nyt oon tämmönen! En mä kuitenkaan sano mitä tahansa ääneen, kun en mä sano muutenkaan kaikkee kaikille. Tietyt asiat on sanottavissa vaan tietyille ihmisille, jos niillekkään.
Mari oli meillä yötä torstain ja perjantain välin, kun me mentiin perjantaina minun kotikylän yläasteelle kertomaan meidän lukiosta. Se meni hyvin, vaikka en nyt tiiä kiinnostiko ketään tai kiinnostuko kukaan. Mut tulipahan käytyä ja sai samalla esiintymiskokemusta - jos positiivisesti ajattelee. Ei siinä ollu mitään ongelmaa, kun tää puhuminen on niin luontasta mulle. Pari kertaa sekosin aika hienosti sanoissakin, mutta ei sekään maailmaa kaada - ketään ei pahemmin ees huvittanu koko asia ja mä itekkään en revenny, vaan korjasin asian. Mitä nyt pienistä, "jatko-opiskeluvaihtoehtojen" sijasta sanoin tomerasti "jatkovaihto-opiskeluehdot" ja "lopetusuhan" sijasta "opetusluvan". Ja jäin vielä tuota jälkimmäistä ääneen miettimään, että miten se tulee ja mikä se sana on. Mutta oon tottunu, että en ajattele mitä sanon ja että saatan sanoo ihan mitä sylki suuhun tuo. Yhtenä aamuna sanoin Marille niin sydämeni pohjasta, että "taidan syödä vielä brroo.... siis mandariinin." Olin ihan tosissani sanomassa broileri. Melkein huomaan yhtäläisyyden...
Mutta ei kai mulla muuta, turha jorista mitään tyhjänpäivästäkään. Oon hoitanu urakalla Ricoo, kun sitä tulee aina kamala ikävä. Se on aina aluks mulle äkänen, mutta sitten se leppyy ja siitä tulee aivan syötävän sulonen sylivauva! Se nukkuu jopa mun vieressä kun on tarpeeks väsyny. Mut ylivirkeysaikaan se ei pysy paikallaan, se on ihan mahoton. Sillä on aamu ja -iltavilleys tai vaikka keskipäivänvilleys. Pentuna mä sanoin sen saavan kani- ja myyräkohtauksia. Kanikohtauksessa se alko juosta niin kovaa ku pääs ympäri takapihaa ja se näytti ihan kanilta. Sit myyräkohtaus oli, kun se sai ihan kamalan kaivamisvimman. Se alko kaivaa kun joku maapora itelleen suorinta tietä Kiinaan. Se on tosi eläväinen koira. Ihan kun omistajansakin! Itse asiassa jos te haluaisitte, mä voisin tehdä jonkinlaisen postauksen Ricosta jossain vaiheessa. Mulla ois varmaan siitä kaikenlaisia ylisöpöjä pentukuvia, jollon se näytti ihan karhunpennulta. Mut en mä sit tiiä, haluatteko te lukee sellasta:)
Kotipaikkakunnallakin pääsee jo hiihtää, mikä on suuri ihme. Aina muualla pääsee ennemmin ja yleensä täällä on saanu menettää viimesetki hermonsa, kun ne jyrsii sillä latukoneella ne ladut, jonka vuoksi meillä on tapana sanoa, että onkohan se hiekotuskone käyny. Talvella se on ihan hyvä keksintö, mutta alkutalvesta ne pitäs ajaa kelkalla. Ei lähtis ne vähäset lumet mukana. Onneks en oo tänä syksynä ollu kotona hermoja menettämässä, kun oon ollu muualla koulussa. Siellä ladut tampattiin jo sillon, kun sato ekat lumet. Sen ties jo, että ne ei oo pysyvät, mutta pohjat sinne tehtiin valmiiks oottamaan uusia lumia. En halua moittia ketään tai mitään, mutta kyllä tollasta laduntekoo arvostaa. Siitä saa monetkin kunnat ottaa mallia, muutki ku tää meidän kylä. Mut totta puhuen, oli kyllä tylsää hiihtää kotikunnan laduilla. Ne on tullu niin liiiian tutuiks, että onneks saan välillä vaihtelua. Ja ei jatkuvasti samanlaiset maastot kehitä tarpeeks. Kuten on tapana sanoa; vaihtelu virkistää. Tässä postauksessa taitaa olla aika monta "tapaan sanoa" -juttua, mutta olkoon tämän kerran!
- Heidi
- Heidi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti