Siivet saan selkään jos vain jaksat katsella

Parisprintit käytiin - mutta ei siellä iskua saatu aikaan. Ihan ku ei jo muutenki ois ottanu päähän valmiiks. Nomut, ei kai tässä muukaa auta ku leuka ylös rinnasta ja  nokka kohti uusia pettymyksiä:) Ja oiski se pelkkä räjähtävyyden puute ainoo ongelma. Nää on taas näitä ku tuntuu että ei tästä mitää tule, ei musta oo mikskää ku en mä ikinä pysty. Mut kyl mä sisimmässäni tiiän, et kyl tästä tulee, musta on ja mä pystyn. Mut ei ehkä vielä. Musta tuntuu, et tää kaus voi mennä vielä mollivoittosesti, niin se on muillaki menny jotka mykoplasman on kunnolla sairastanu. Mut lauantai anto uskoo, et jos nostan omaa tasooni edes minuutin, mä oon siellä missä muutki. Siinäki on silti tekemistä eikä se tule hetkessä. Ei kukaan voi vaatia sitä tapahtuvan viikossa tai kahdessa - enkä edes minä itse. Mut silti toivon, että ihmiset uskoo muhun. Mä yritän. Ihan koko ajan, enemmän ku ulospäi näkyy. Ja toivon vertauskuvallisesti "kädet ristissä" että kulkispa edes joskus vielä. Mut en mä nyt oikeesti kädet ristissä istu 24/7 :D joo, kaikki ajattelikin sen varmasti just niin!
Se sunnuntain kisa oli taas sellanen, ettei siitä paljo edes viittis mainita, mutta ei siinäkää mitää sinänsä häviä. Ja jos nää mun kertomukset jotakuta auttaa samaistumaan tai soveltamaan näitä omalle kohalle, nii siitä vaa, on kivaa olla avuks!

Nonii, lyhykäisesti sanottuna ei menny mitenkään. Ihan hyvin mä sen alotuksen vedin, mutta siihen se jäiki. Musta ei taida tässä vaiheessa oikeasti olla sprintteriksi, vaikka saihan tuosta ihan jees treenin, vaikka en siitä jeestäkää tiiä. Ensinnäki ei mulla oo terävyyttä hiihtää yhtä kilsaa nasta laudassa. Mä jään jo siinä ja sekös masentaa ja ottaa päähän. Ja jos ehtii vielä elätellä toiveita, että ehkä mä lyhyellä matkalla. Mut ei, ero on suurempi suhteessa matkaan kun perusvitosella. Kyl mä porukan mukana pysyn kilometrin, jos ei heti mennä pellit auki. Eihän vitosta tai kymppiä sillä tavalla passaa alottaakaan, tai tulee noutaja. :D

Kyllähän minä sieltä väkersin varmaan kauempaa katottuna ihan hyvävoimasen näkösenä, mutta lähemmältä etäisyydeltä tarkasteltuna mieltään saa muuttaa - todennäkösesti joutuuki. Tuntu että keuhkoon pistää, tommonen repäsy ei tehny kyllä hyvää niille, vaikka ei se varmasti huonompaankaan vieny. Kyllä mä yritin, oikeesti mä yritin. Mut ku ei. Ei väkisin. Ei sitten. Selevä homma kroppa, päätä sitten vetää mut taas niin pohjalle ku mahollista. Ekassa vaihossa ihan ekaks kuulostin varmaan siltä, että saan astmakohtauksen ihan kohta, muutamat päät vissiinki käänty kattomaan ku vedin henkee ja hengitin tiheeseen. Itkin ja se ei varmaan parantanu asiaa, mutta ku teki pahaa. Ei sattunu mihinkään, ahisti vain. Mut tää astmadiagnoosi on jo tehty - ja ei sitä ole. Se astma oli maitoallergia. Mun sprinttiparin äiti sano, että ei mun tarvihe jatkaa, ei mun tarvihe hiihtää toista osuutta ja sen voi jättää kesken. Mutta en mä halunnu. Mä en ikinä halua jättää kesken, syksyllä kun jouduin tekemään elämäni ensimmäisen keskeytyksen, eniten mua harmitti se keskeyttäminen. Vaikka ei siinä tilanteessa sais miettiä sitä. Mut mäpä mietin. Ja tiiän sen, että ikinä en jätä kesken, jos ei ole aivan pakko.
Hengitin syvään, lähin liikkeelle ja pyyhin silmät. Hengitin syvään, ajattelin: hengitä. Sain koottua itteni sen kolme neljä minuuttisen aikana, joka siihen lenkkiin meni ja kohta olin taas lähössä. Toinen kerta ei ollu ihan niin paha, mutta ei hyväkään. Keuhkoon pisti edelleen, näytin varmaan niin kärsivältä ettei mitään rajaa. Mun meneminen oli kuulema näyttäny virkeemmältä toisella kerralla, mutta en mä ite menis sanomaan siitä yhtään mitään. Maalissa vinguin taas, mutta kyl hengitys tasottu äkkiä, vaikka kyl se tuntu vielä loppuverkassakin. Siinäkin vaiheessa itkin, olin niin pettyny siihen, etten mä ikinä pääse. Suksi oli kyllä hyvä molempina päivinä. Oli silti ihanaa kuulla, että kukaan ei ollu pettyny muhun - ainakaan niin pahasti mitä ite olin. Meidän seura on täynnä mukavia ihmisiä, jotka ymmärtää mun tilanteen. Mulle sanottiin, että ei haittaa, vaikka koko kisa meni miten meni. Kuitenkin mä oon yrittäny kaikkeni, sen kaiken mihin pystyn. Silti haluaisin pystyä parempaan, koska ei tällanen riitä, jos halu on pärjätä. Äiti osti mulle ja Marille joululahjaks savolaiset paidat ja mun paidassa lukee:
"Anna kaekkes vuan elä periks." Mut ei siinä mitää, tottahan tuo on, ei vois paremmin mulle sopia! 

Valmentajan kanssa tehtiin diagnoosia. Viime talvena mä en kärsiny hengittää kunnolla edes tavallisessa arkipäiväsessä elämässä niinä huonoimpina aikoina tai jos hengitin syvään, sain niin hirveen yskänpuuskan, että se saatto päättyä oksentamiseen. Mut ei mun yskä aina niiiin paha ollu, mut kyllä sitä riitti. Sit mä aloin hengittää pinnallisesti. Se siirty sit parempina aikoina kisahetkeen, ja kun alko tuntua pahalta - ylläripylläri, aloin hengittää pinnallisesti. Lihakset ja keuhkot ei saa happee, jollon aloin hengittää tiheemmin, mutta edelleen pinnallisesti sen sijaan, että olisin vetäny keuhkot täyteen happee ihan rauhassa. Mulla on vieläkin se tapa, mutta kyl mä opin vielä hengittämään! Yritys 10, vähintäänki 11:) 
 Tänään harjoteltiin Marin kanssa hengittämistä, kun Mari on saanu aiemmin semmosia hengitysohjeita. Musta tuntuu kyllä, että en mä osaa hengittää ollenkaan! Miten mä oon selvinny nää vuodet? Happea riittää ulospäin, mutta sisäänpäin se loppuu kesken. No, tääki on vaan harjottelukysymys. Mun pitää vain itse muistaa hengittää syvään silloinkin, kun tuntuu pahalta! Jos niin en tee, niin kyllä mä tiedän kokemuksesta, miten siinä käy. Mut vanhaan huonoon tapaan on helpompi palata kuin uuteen parempaan. Ehkä mä vielä opin hengittämään tälle talvelle! Pitäskö mulle ruveta ladun varressa huutamaan: "Hyvä Heidi, jaksaa jaksaa! Puol minsaa jälessä, MUISTA HENGITTÄÄ SYVÄÄN!" No, en tiiä :D 

Tätä blogia kirjoittaessani harjottelin silloin tällöin hengittämistä, söin puolukoita, katoin salkkaritki ja venyttelin. Treeneissä meillä oli tänään tosi kivaa, tehtiin tasapainoharjotteita yhellä suksella, hiihettii takaperin (se oli ihan hullua ja pää meni sekasin:D) ja kaaduttiinki välillä. Oli kyllä tehokas tapa unohtaa kaikki huonot jutut! Ja ku ei ollu tasapainoelinten lakko- päivä:D 

Parin viikon päästä on SM-kisat, mutta sinne lähen vaikka tiedän, etten mun kuntohuippu oo siellä. Joka tapauksessa mä haluan hiihtää ekan SM 15km kisan ja viime talvenakin mä tykkäsin siitä matkasta, koska se ei oo liian räjähtävä vaan vaatii kestävyyttä jota mulla on. Ja on mulla räjähtävyyski, mut se ei riitä vielä sprinttimatkoihin. Mä oon selvinny viime talvestaki hengissä, nii en mä nytkää jätä mitään vaikeuksien takia kokematta, kerran mä itse haluan. SM- viestiin mut on otettu ja samalla ymmärretty, mitä on menty tekemään:D, mutta mä tiedän, että muhun uskotaan välillä enemmän mitä mä uskon itteeni, mutta mä uskon vahvasti siihen, että tuon oman osuuteni vaihtoon kunnialla ja laitan viestin jatkumaan. Olisin lähteny sinne vaikka en ois päässykkään viestiin. En oo lähössä luovuttamaan, vaan mä teen sen minkä pystyn ja enemmänkin, jos vain pystyn. Perusmatkalla mulla ei oo mitään hätää - eikä ole sprintissäkään. Kerran viime talvesta on selvitty, selvitään jatkossakin kaikesta, mitä niskaan keksitään heittää. Mulle on tätä tolkutettu, mutta tän mä oon päättäny ite. 

PS. Mari anto palautetta että tämä on liian masentava teksti ja mä masennan ihmisiä kun kerron huonoista tuntemuksista, mutta ensinnäki ne voi auttaa jotakuta toista, toiseks mä haluan kertoo nämä koska se auttaa ja kolmanneks onhan täällä aina positiivinen sävy, koska en mulla oo tapana ajatella vain asian negatiivisia puolia - aina on jotain positiivista! Tässäkin tekstissä. Viime kertanen analyysi kisoista oli minun tuntemuksienkin osalta positiiviseen sävyyn, koska sillon olin tyytyväinen! Joten ei kai teille tule sellaista mielikuvaa, että oon hirveen masentunu ihminen? Oon vain positiivinen ja iloinen tytsy, jolla on paljon sanottavaa omiin kokemuksiin viitaten! (Mutta Mari kyllä tietää, että masentunu en ole - sekin KOKEMUKSIIN viitaten:D:D:D:DD)
Ja neljänneks Mari ei ikinä kirjota tänne mitään omista kisoistaan, mutta tuntemukset ovat pääasiassa positiivisia, mutta minä kirjotan usein omista vaikeista tuntemuksista - mutta myös hyvistä:)
Mutta loppuun positiivista: Marilla meni viikonloppu todella hyvin, kulki ja tuntu hyvällä tavalla pahalta! Noita tunteita on vaikea ruveta enää purkamaan sanoiksi näin pitkäksi postaukseksi. Tai vois ehkä, jos on pään sisäinen sana-arkku. Joskus kun mulla on tuollaiset tunteet arkipäivää, niin kyllä minä niistä tämän mittaisen postauksen saan tehtyä! Eri asia jaksaako sitä kukaan lukea. :D
Toivotaan että Marilla sama putki jatkuu Sm-kisoihin! Tää on sit yleisesti kaikille: älkää masentuko jos tulee takapakkia, jossain vaiheessa tulee etupakkia! :D:D:D:

Kiitos lukemisesta,

Heidi

Kuvat olivat google kuvahausta osoitteista www.cartinafinland.fi, www.bitsofyarn.blogspot.com ja www.ryhmisvilijonkka.blogspot.com

mihin loppuu kohtuus, mistä alkaa hulluus?

Eilen ku seurasin illalla koostetta Jämin SM-sprinteistä, tuli kuunneltua selostajien kommentteja Saarisesta:
"Yrittämisen puutteesta häntä ei voi syyttää, mutta tekemisestä puuttuu rentous."
Mulle tuli itelle ihan sama fiilis. Mulla puuttuu rentous, mutta ei se löydy väkisin. Se löytyy ajan kanssa ja aika näyttää, miten kauan menee, että oon taas samassa iskussa mitä puoltoista vuotta sitten ennen sairastumista. Sinä kesänä olin kovassa kunnossa niin juoksussa kuin muutenkin, mutta yhtäkkiä taso alko mennä ku lehmän häntä alaspäin. Sille etittiin selitystä lisääntyneestä voimaharjottelusta.
Jauhojärvi sanoi haastattelussa, että työtä on tehty, mutta ei se tekeminen kovin rentoa vieläkään ole. Tuntumaa ja vauhtia löytyy kisojen kautta. Näitä huippujen kommentteja on mukava soveltaa itseensä, koska kyllä niitä siellä(kin) diagnisoidaan jatkuvasti.

Tänään oltiin hakemassa taas vauhtia Puijon maastoista. Luultiin vielä eilen näitä aikoja (klo 16-17 aikaan) iltaa Marin kanssa, että se on väliaikalähtö. Kun äiti haki mut linja-autoasemalta, sain kuulla, että "huomenna se yhteislähtö..." "Nii että mikä?" että näin, taas henkisesti valmiina. Mutta itse asiassa ajattelin, että se olisi itselleni parempi vaihtoehto - kun oli rankat maastotkin, koska mun on koko ajan jaksettava kannustaa itteeni pääni sisällä, että ylipäätään liikun mitään vauhtia mihinkään. Yhteislähdössä kuitenkin näkee muiden vauhdin (joka toisaalta masentaa vain lisää:D), mutta ihan hyvä kisa siitä kuitenkin loppujen lopuksi tuli. Lähdössä meinas olla kolarointia, jossa ei kuitenkaan kumpikaan meistä ollut osallisena - ja Heidi piti taas miehisillä karjahduksillaan huolen, ettei olekaan. Kisan jälkeen Mari oli ihan ihmeissään ja nauro: "Ai sinäkö se olit joka siellä älähti?" ei mikään sääntö kiellä äänen käyttöä, jos siihen happi riittää!

Itse asiassa en ollut edes kovin kaukana kärkiporukoista. Silti ei tulosten näkemien miellytä, mut tiiän et kehitystä on tapahtunu. Olin tulossa maaliin samalla aukeella. Sain ohitettua kaksi tyttöä omasta sarjastani, joita sain vingertää karkuun. Kyllähän se tuntu niin keuhkoissa ku muuallaki kropassa, eikä meneminen totta puhuen kovin rentoa ole - mutta kyllä se sieltä löytyy kun ei aseta liian suuria tavoitteita, koska niitä ei tässä vaiheessa voida täyttää. Mennään kisa kisalta ja katellaan kehityksen suuntaa. Ylöspäin se joka tapauksessa on, etenkin kun sykkeetki on alkanu tasottua. Nyt voin hiihtää ihan puhdasta peruskestävyysvauhtia eikä sykkeet oo vauhtikestävyys alueella. Alamäessä syke voi laskea huoltavalla lenkillä 100 lyönnin pintaan, ja kyllä ne kisassakin ehtii palautua nykyään alemmas kuin laskuun lähtiessä, vaikka niitä en kisatilanteissa seuraakaan. Kyllä sen tuntee. 

Jos huomenna istus urakalla autossa ja kävis vielä parisprinteissä yrittämässä saaha iskua aikaan. Tommonen lyhyt, napakka kisa on varmasti hyvä mun kropalle, ku on käynnissä tää "viimesten vaihteiden metsästys." Viikolla Anttiki oli sitä mieltä, että kun saan rennon reippaita vauhtileikittelyjä alle, niin kroppa alkaa toimia paremmin ja hiihtokin näyttää terämmältä - luonnollisesti, kun vauhti kasvaa ja tekeminen on taloudellista ja rentoa, ei väkinäistä puurtamista. Mulle on nyt tärkeetä, että joku kattoo mun tekemistä, antaa neuvoja ja käskee mun pistää tehoja peliin, laittaa mono syönnille, sauvat vispaamaan vimmatusti lisää vauhtia, et saisin irti. Tää on nyt kokeilua, kokeilua, kokeilua. Mut mä tiedän mun tason ennen sairastumista ja tiedän, että mulla on ihan samat saumat ku muillaki - mut totta kai terveet, ehyet kaudet on plussaa. Meidän sarjassa on yks tyttö, joka tän on käyny läpi ja siihen on menny kaks kokonaista kautta ja vähä kolmattaki - ja nyt vasta alkaa kulkee kunnolla. Nostan hattua yrittämisestä, joka aina palkitaan jossain vaiheessa!:)

PS. EILEN LOPPU RAUTAKUURI! ei ollukkaa menossa ku kolmas ja tää viimenen syötii kaksinkertasena ja viimeks ku kävin otattamassa hemoblobiinin, se oli noussu normaaleihin lukemiin. Pitäis käydä toistamiseen että onko ne noussu tai ainakin pysyny samana. Kumpa olis, nimittäin ei huvittas syödä enää yhtään rautakuuria mykoplasman aiheuttamien veriarvon heittelyiden takia! Sen takia pitää syömisiäkin miettiä, mitä syöt ja millon että rauta imeytyis parhaiten.

+ tänään unohin kisapaikalle mun sauvat, mut onneks soitto Eeville pelasti ne kamalalta kohtalolta joka niitä olisi voinut seurata! Kiitos Eevin porukoille! 

- Heidi

peace of cake - vai sittenkin piece....

Heissan! Oli melko kiireinen viikonloppu, vaikka toisaalta ei meillä ollu erikoisempaa tekemistä ku reeniä vaan aamua iltaa näi tyhjänä viikonloppuna, ku ei ollu kisoja. Sunnuntaina myö tehtiin pitkä pertsan lenkki ihanan aurinkoisessa säässä, pirteässä -10 asteen pakkasessa! Oli tosi ihana hiihtelykeli ja sit vielä päätettii lähtee kattelemaan nuo pelto- ja mehtäreitit läpi. Sieltä löyty tosi kivoja reittejä ja aurinko paisto ku keväällä!:) Ainut ero kevääseen oli kylmä viima, mutta ei ees paha. Mari pelkäs suksiensa puolesta, mut ei sieltä naarmuja saanu, muutama kepin palanen siellä täällä. Mut eihän sitä koskaan voi liian varovainen voi olla... Yleensä Heidi on se, joka on liian varovainen suksiensa puolesta:D Hyvässä kunnossa ne oli ottaen huomioon, miten vähän loppujen lopuks tätä lunta on.
Tässä muutama kuva hiihtolenkin varrelta, puhelinlaatu tosin, mut ihan hyviähän nuo silti on vai kuinka?:D

Tässä oli ratkaisun hetket - valittiin toi pelto:D

Pystymetsää ja laakeeta peltoo:)

puimuri vuosimallia nakit ja muusi:D

Jossain vaiheessa tää laturetki pääty sit mehtään tuolta pellolta.

Kahen kesken keskellä korpee part 2

Päädyttii samalle tutulle laavulle, minne me eksyttii joskus syksyllä vahingossa, ku oltii seikkailemassa:) Tällä kertaa vaa suksimalla.

... ja sama puucee siellä törötti!

Kyllä me löydettiin takasin oikeille valaistuille latu-urille loppujen lopuks!:)

Hiihtäjien varasto... :D

JA RUOKAA! Rankan hiihtolenkin jälkeen maistu astetta terveellisemmät tortillat (= pohjat oli Lapin rilloja, täytteenä jauhelihaa ja mieto tortillakastike, salaattia, ananasta, kurkkua ja tomaattia).  Ajateltiin tehä vähän erikoista ruokaa:)

No olihan noita kuvia useempi ku muutama... Käytii illalla Elisan tupareissa, ku se muutti Veeralle! Oltii siellä porukalla ja syötii pizzaa, poppareita ja jätskiä. Heidiä oli tietysti taas ajateltu ja sille oli juustotonta pitsaa ja maidotonta jätskiä!:) Tänää taas koulun penkille ja sitten jaksettii jopa käppästä treenien ja ruokailun jälkeen Emmin luokse pelaamaan Xboxia ku se on ollu suunnitelmissa jo jonkin aikaa. Alun perin sen piti tapahtua viikonloppuna, mutta ei me kehattu reenien välissä tehä toista treeniä kävelemällä kaks kilsaa suuntaansa. Tänää meil oli Marin kanssa linjan treeneissä palauttavaa rankajumppaa, venyttelyä ja sit innostuttii tasapainoilee, ku ois ollu puhtia vaikka mihin! Mut onhan se hyvä ihan rauhassa ottaa välistä:D onneks Marin tasapainoelimet ei ollu nyt lakossa, ku me otettii jumppapalloilla kisa, et kumpi pyörittää sen olemalla ite sen päällä ensimmäisenä keltasen viivan toiselle puolelle. Tuli kyllä oikeesti hiki siinä touhussa etenki ku vielä kunnolla innostuttii väkertämään niitten pallojen kanssa:D Se on oikeastaan ainut pallo kuntopallon lisäksi jonka jopa Heidi hallitsee! 

-Mari&Heidi

Sukset, reenii, blogii & ruokaa

Morjensta kaikille! Tehtiin tänään ihan urakalla töitä tän blogin suhteen ja muokattii tätä. Jotain talvisempaa pistettii tilalle ja banneri kertoo aika hyvin meijän elämästä. Ja huomatkaa tuo kysely tuolla oikeella! Antakaa rehellinen mielipiteenne sekä parannusehdotukset että kehut voitte laittaa vaikka tämän postauksen kommentteihin:)
PS.Rakastuttii tohon söppänään pupujussi-kursoriin hiiressä! ♥

Tunnetusti urheilijat syö paljon:) Toki maito olisi vielä terveellisempi vaihtoehto, mutta se ei nyt oikein sovellu Heidin ruokavalioon.

Tänä viikonloppuna meillä ei oo kisoja, joten jäätiin sitten tänne kämpille. Matkustaminen on yllättävän rankkaa eli jos sitä vaan pystyy välttämään niin sen kyllä teemme! Aamulla ennen reeniä tehtiin makaroonilaatikko ja kurkkutomaattitonnikalasalaatti valmiiks ja sitten vaan tyrkättiin se uuniin ja katottii hiihtoja telkkarista sillä aikaa ku se paistu. Nii, saatiin siis PlusTv-kortti tänne! :) 
Ruuasta tuli hyvän makusta ja näköstä, vaikka ite sanotaanki vaikka tehtiin se maidottomaan kermaan. Ja nälkäki siirty! Ei se minnekkää lähe ku aina se vaan tulee takas jonkin ajan päästä... (eli 15 minuuttia ruuan jälkeen?XD) 

Ja eilen tapahtu jotai joka on pakko vielä tässä kertoo! Haettii koululta perjantai-illan ruoka-avustukset ja sit ruvettii koulun jälkeen niitä lämmittämään mikrossa. Heidin ruoka lämpes ihan normaalisti, mut sitku Mari tunki oman ruokansa sinne, niin ei se lämmenny mihinkään! Pyöri ja piti ääntä, mutta ei lämmittäny ollenkaan. Nyt sen johto on irti seinästä varmuuden vuoks, ettei se räjähä:D pitää maanantaina sanoo rehtorille, et sille pitäs tehä jotai. 
No, Mari tunkas sen pahvirasiassa olevan ruokansa uuniin. Ensin se ehti sotkee uunivuokan, kun luultiin sen pahvi syttyy palamaan (kunnes tajuttiin sen ruuan ollessa siellä vuo'assa väärinpäin, että sen pohjassa lukee: kestää 200 asteisen uunilämpötilan), ja Mari kippas ruokansa takas siihen pahvirasiaan. Heidi sai syötyä ennenku Mari ehti alottaakkaa - ja meni harjaamaan suksiaan. Eikös Mari mene aukomaan sitä uuninluukkua ja huuda kohta ku tapettava keittiössä. Kyllä siinä sukset lenti, kun Heidi luuli, että se älykääpiö poltti ittesä. Se ruoka oli siinä uuniluukun päällä kaatuneena ja Heidi vaa saarnas, ettei ruokaa saa ottaa uunista pois ilman pannulappua. Mari oli kuvitellu, ettei se pahvi kuumu, mutta totta kai se kuumuu jos se on 200 asteisessa uunissa! Marin järki luistaa välillä huonommin kun pulkka ilman pohjaa. Heidi huus sille, että "laita se käsi veen alle!", mutta onneks molemmat sentään nauro siinä vaiheessa eikä Mari saanu mitää rakkuloita käteensä. Jos se jatkossa muistais näitä elämisen kannalta olennaisia asioita, ettei tappas itteesä ja säikytä Heidiä hengiltä. Nää on taas näitä päiviä, millon käy mielessä että miten ihmeessä myö on selvitty puol vuotta kahestaan! No, hyvinhän me on selvitty. 

Illalla lähettii hiihtämää, mut meil oli sauvat varastossa. Avain ei millään vääntyny siinä lukossa - se oli jäässä. Ei myö sitten muutakaan keksitty, kun lämmittää sitä tulitikulla: pidettiin sitä about 10 sekuntia sen lukon eessä, ja johan avain käänty! Sai ainaki hyvät naurut, suotta kalliita lukkosulia ostamaan kun tulitikuillaki onnistuu. Mut toisaalta sit ku ne tulitikut loppuu, niin ei myö saaha niitä kaupasta ostaa. Ihan varmasti jokaikinen nuori joka ostaa kaupasta tulitikkuja, aikoo sytyttää sillä tupakan! Joo, ei oo tullu tavaks eikä kyl mieleenkään tulis:D 

Tää päivä reenien jälkeen on menny ihan tän blogin kanssa, ois vielä vähä suksenvoitelua ku tota lunta tulee taivaan täydeltä, kauppareissu (jospa menis paremmin kun toissapäivänen:D) ja iltareeni suunnitelmissa. Oltii iha varmoja, että elettäs viikonloppu niillä ruuilla, mitä kannettiin torstaina, mutta ei. Tuntuu että kaikki loppuu ja ei eletä edes tätä päivää!

Kiitos lukijoille ja vastatkaa tuohon kyselyyn ja laittakaa jotain kehittävää palautetta blogin uudesta ulkoasusta! Se auttais paljon:)


-Mari&Heidi

pikapostausta

Tänään on ollu iha päätön päivä, ihan seko. Me on vaan naurettu ihan kamalasti ja en kestäny enää loppupäivästä. Toivottavasti huomenna ei naureta ihan noin paljo ja ajateltas enemmän et mitä myö puhutaan.

Päättömän tästä päivästä kaiken muun lisäks tekikin astetta vauhdikkaampi kauppareissu, jonka päättömyyteen me ei tosin tällä kertaa voitu vaikuttaa ite. Mentii kauppaan, käveltii sisälle ja en nähny lasien takia yhtää mitää, mentii portista sisää ja sekös keksi ruveta piippaamaan! Oltii ensin sillee et ok ja kysyin marilta, et onko sillä kauppalista, kunnes se vartija tuli paikalle. Se kysy et oltiinko me ne, jotka kulki siitä portista, siinä vähä huasteltii ja käveltii sitte ulos sieltä kaupasta ja se piippas taas mun kohalla. No, takatilassa kassatäti ja se vartija sorkki semmosella härvelillä mua ja syyki löyty: uusissa toppahousuissa oli noin 2x2cm kokonen lituska, jonka sisällä oli hälytin. Ekaks ne epäili, et oisko taskussa rinnelippuja. Sit ne epäili et kännykkä hälyttää, mut on tuolla tultu ympäri muailmata käyty kaupassa ja ei oo huutanu hälyttimet. Pätö S-marketti!  No, se lituska leikattii pois ja eipähän enää toista kertaa huuda housut. Että tämmöstä tänää. Sit oltii jo kaupan puolella, nii tulee kuulutus: "Kassan läheisyydessä varashälyttimen hälytys oli aiheeton." Ei varmaa jääny kellekään epäselväks, kenen vaatteet oli huutanu, ku alettii nauraa. Oikeet hiihtolinjan pahikset liikenteessä, ku meil oli ne edustustakitki päällä. Tai oikeestaa pahis minä. 

Käytii vähä jalottelemas, pakkanen on tosi mukavissa lukemissa, tommone -25 astetta:/ Ei oikee tykkää. Mut huomaa et keuhkot on jo paljo parantunu viime talvesta, ku ei tommonen pakkanen tunnu enää ees pahalta. Viime vuonna alle -15 tuntu tosi pahalta ja tein kuolemaa. Ku kävelee 5 minuuttia kämpiltä kouluu, nii tulee khyl naamakuolema. No, seki on vaa pukeutumiskysymys, ei palellu sillo edes nuama:) Mulla ois huomenna matikan prosenttilaskutesti. Oon kyl sitä mieltä, että lyhyen matikan prosenttilaskut on vaikeita... onkohan se normaalia? 
Nyt ollaan parhaillaa Veeralla ja Elisalla, aattelin väsätä tällasen pikapostauksen (ja tämä nimi sen takia, että tän tekemiseen ei menny kauaa) ihan lonkalta, siks täs ei juuri oo kuvia ja tää on vaa tällane tylsä tekstiklöntti. Jos tässä illan mittaan lähtis piristymään tonne pakkaseen ja käppäsee kämpille. 

PS. Mari ja Elisa on ihan myytyjä tolle munapelille, jonka voi ladata puhelimeen. Ne vaa hakkaa noita kännyköitään. Onneks mä en alennu noin alas;) ootte söpöjä

- Heidi   

it's monday again !

Joo tässä uutta viikkoo alotettu ja samalla uuden jakson ekaa kokonaista viikkoo. On tää jakso sillai iha jees, ei sentää iha täys et yks hypäriki ja molemmilla yhtäaikaa. Paitsi voishan noi matikat ja enkut ja Marilla ruotsi mennä roskiin, mut eiköhän noi mene jotenki ku jaksaa vaan yrittää:) Tosin Heidistä tuntuu, että se ei oikein oo päässy kärryille edes lyhyen matikan prosenttilaskuissa, niin sitä pelottaa et mitä tästä matikan kurssista tulee. No, ehkä se pääsee sinne kyytiin vielä. Ja Mari sai pidettäväkseen tän joka talvisen flunssan... mut jos jotai positiivistä tästä jatkuvasta nenän niistämisestä yrittää repiä, nii se että tulipahan ainaki just oikeeseen aikaan! Seuraavana viikonloppuna ei oo kisoja nii ei ainakaan jää niitä välistä:) Ainahan sitä tekis mieli reenaamaan, mut nyt ku malttaa ottaa vähän aikaa hissukseen nii kyllähän tämmöset pikkupöpöt parissa päivässä ohi menee.

Kokeilkaa ihmiset tätä! Helpottaa flunssasta oloo huomattavasti ku vetäsee mukillisen Posivil Zinkiä naamaansa!

Ja Heidi selventää tässä ja nyt ton viime postauksen ideaa: monella on toki astma ja onhan sen kanssa elettävä ja moni varmaan vaihtais sen mielellään vaikka nyt tuohon minun maitoallergiaan, mutta idea oli siis siinä, että jos sen oisin saanu jonkun hiton mykoplasman puhkasemana, ois kyllä voinu vähä ketuttaa:) meinaan, et kaikki astmaatikot ketä minä tunnen, niin niillä on se ollu jo lähes pienestä pitäen ja se on vaan tullu niinku mulle toi maitoallergia pienenä. Mut mikään bakteeri elimistössä ei oo sitä todennäkösesti puhkassu, vaikka toki sekin on mahdollista, sillä oishan niin voinu itellekin käydä. Ja tiedän myös henkilöitä, joilla astma tavallaan "katoaa" samalla tavalla kun minun maitoallergia vuosien aikana, mutta se voi taas jossain vaiheessa pahentua jonkin pidempikestoisen infektion seurauksena, kuten esimerkiks ton mykoplasman vaikutuksesta, kun muutenki keuhkot on herkkänä ja pakkaset ahistaa samalla tavalla ku astmaatikoilla. Ja toisaalta mä söin keväällä varmaan tän maitoallergian aiheuttamien hengitysoireiden takia astmalääkkeitä ihan turhaan ja syksyllä meinasin todennäkösesti saada jonkun anafylaktisen shokin, jota valmentaja epäili astmakohtaukseks kun se oli sen ite näkemässä ja minä väitin jyrkästi katkovin sanoin että mulla ei ole astmaa ja se johtuu nuhasta. Joten parempi tästä maidostaki pysyä erossa:) Että tässä oli siis selvennys, en tarkottanu masentaa ketään ja varmaan ymmärsittekin mitä ajoin takaa, mutta ajattelin vaan mainita asiasta!:) Oishan sen astmanki kanssa opittava elämään, mutta seki oli osittai yks "positiivinen" asia, ettei mulla sitä nyt ole, kun niitä siinä viime postauksessa käsiteltiin:) kiitos palautteesta elisapieni<3

Tänään oli asioita hoidettavana, piti käydä kaupassa hakemassa ruokaa, apteekissa hakemassa lääkkeitä ja Heidin piti lainata äikkään (taas) kirja ja se päätti nyt alottaa lukemaan sitä heti, ettei mene niin viime tinkaan mitä se edellinen kirja.... :D ja tossa on varmaan 3489389342 sivua että sitä ei ihan parissa päivässä pikalukemisella plärätä läpi. Joku Jane Greenin Netti@Deitti, ei siitä sitte tietoo et millanen se on ja onko se hyvä, mut näkee sitte. Mut ainaki takakannen mukaan juoni oli aika ennalta arvattava kirjan nimen perusteella. Nii, sit Heidi kävi vihdoin ja viimein puolen vuoden lukio-opiskelun jälkeen ostamassa viivottimen. Tai oli kai sillä joku puinen, mut sillä oli vaikee viivailla mitään, ku se ei taivu (ja sen vuoks se lainas aina tarvittaessa Marin viivotinta) ja koulussa hätätapauksissa joltain vieressä istuvalta. Nyt sillä on ihan oma, kun alko toi matikkaki. Edistystä.
Bilsan valinnaisella kurssilla on ihan kamalasti porukkaa. Meki ollaan eka kertaa samalla tunnilla ja sit on vielä Emmi ja Elisaki:) Heti ekalla tunnilla opettaja huhuili: "Mari. Missäs sinä olet? Ai siellä, sinuapa en tunnekaan vielä. Kukas sinä olet?" Mari vastaa: "Mari..." :DD ja kun poistuttiin tunnilta elämälaukkujemme kanssa, Heidi tunki ittensä liian pieneen väliin sen elämälaukun ja suksipussinsa kanssa ja otti mennessään roskiksen mukaansa ja sehän kaatu. Heidi nauro ja sit yks tyyppi kävi nostamassa sen. Kieltämättä vähän huvittavaa, jos se ois sen raahannu sinne linja-autopysäkille asti perässään.... Ja tänään tuolla samalla bilsan tunnilla Mari sönköttää jotai takana istuvalle tyypille tyyliin: "ösnkökpolmakfsb lslhslknböaänfso?...... Nii siis oisko sulla niitä muistiinpanoja?" :DD  

Tänäiltana ois läksyjä, suksien voitelua ja sekä salkkarit että Uusi päivä palaa joulutauolta. Sillai ihan kiva, mut toisaalta ku ei tarvinnu olla kattomassa niitä, niin ehti tehä jotain järkevää (ehkä) sillä aikaa hyvällä tuurilla. No, puol tuntia illasta sinne tänne. Puol tuntia illalla on pikkuaika, mut aamulla nukkumista viis minsaaki pitempään ois jo paljo! On se kyllä jännä.

Hei muute. Me yritetään muokata tän blogin ulkoasua vähän erilaiseks, ku itekki tympääntyy tähän ja toi kuvaki on niin kesänen. Mutku siinäki menee aina oma aikansa, nii ei oo jaksettu vielä ryhtyä siihen. Jos sitten lähiaikoina (melko laaja käsite meille:D) tää ulkoasu muuttus johonki suuntaa sitte ku Mari saa niistettyä ton nuhasa pois, koska Heidi ei halua just nyt räkiä kun se alkaa kuntoutua taas eikä jaksas käyä läpi mitään tautikierteitä! Niistä se on saanu tarpeeks, mut ei kukaan nyt terveenä säily mitenkään! Sitä se Heidi Marillekin toitotti kun Mari voivotteli tuota flunssaa. Mutta aika vasta Heidi tuon nuhan sairasti ja selvis yllättävän vähällä - niin vähällä kun nyt nuhan voi selvitellä - ja syksyllä maakuntaviestijuoksun aikaan kunnon kuumetaudin, niin luulis kai että vähän aikaa pysys poissa samat pöpöt. Tai mistäs sen tietää, joko ne eri pöpöt kiertää ja ettii hyvän kasvupohjan Heidin nykysestä heikosta vastustuskyvystä, joka on tosin kyllä jo paljon parempi kun vuos sitten! Se ei oo saanu veljeltänsäkään jokasta yskänpoikasta heti ku se on Heidiin päin rykässy. Ja me ollaan tultu yhessä siihen tulokseen, että me ollaan toisillemme immuuneja, sillä tämänkin syksyn - jopa Heidi voi sanoo että vähäset sairastelut - on saatu kotoo tai koulusta, mutta ei toisiltamme. :D 

     

Hyvää loppuviikkoo kaikille!

- Mari&Heidi

Once again it's time to face it and be strong

Moro. Mitäs tästä päivästä - lauantai, pizzaa ja jalottelulenkki koiran kaa. Nii, ja olihan meil molemmil kisat.
Luulin yöllä, että en varmaa selviä koko kisoihin. Mulla oli taas joku tajuton mahaan koskemiskohtaus ja huono olo. Mä en tiiä mistä niitä oikein tulee, kun en varmasti oo syöny mitää mitä en sais allergian puolesta. Oon välttäny siitä marraskuun päivästä asti, kun tää asia selvis ihan kaikkee maitotuotetta. Toisaalta mietin, et voiko elimistö reagoida siihen, kun se ei saa maitotuotteita, vaikka niiden saaminen tekis vielä enempi tuhoo. En tiiä, en oo lääkäri. Mut kuten tuppaan sanoo: "Kyl sä selviit siitä." Kiitos oikein kovasti, Heidi!

Sit se ite kisa. Ei mulla aamulla ollu mitää hätää, olin hyvissä sielun ja ruumiin voimissa ja tuli taas lähettyä. Aamusta oli pakkasta -15, mut kisapaikalla se laski alle -10 asteeseen ja latu oli livakassa kunnossa, joten oli hyvät olosuhteet. Ite asias sain parannettua viime vuotista aikaani yli 3 minuuttia, tosin silloin keliolosuhteet oli paljon huonommat, joten vertailu ei nyt ihan täydellisesti onnistu viimevuotisiin tuloksiin. Mut viime vuonna noissa samoissa kisoissa avasin kisakauden mykoplasman aiheuttaman keuhkokuumeen ja kahen lääkekuurin jäljiltä, ja se kyl näky ja tuntuki. Nimittäi mulla ei oo mitään näköhavaintoo sen kisan lopusta, koska maalissa oli heittää vintin pimeeks. Makasin selällään siellä maassa ja sanoin isille, että mä pyörryn ja kuolen. Multa kiskottii siinä numero tyylii päältä, haroin sen hiton mehumukinki käteeni ku sokee. Ihan ku siinä vaiheessa ois ekana tehny mieli ottaa vastaan joku pahvimuki. Maailma vaa pyöri vaakatasos silmissä. Kai siinä ehti vähä itkee, ku teki nii pahaa. Ei mulla oo kunnollisia muistikuvia. Sit isi nosti mut ylös ja maailma alko pysyä suurin piirtei paikallaan ja sain puettua vaatteet päälle. Eka ja toivottavasti viimenen kerta ku pysty sanomaa, että tulin maaliin hämärän rajamailla. 
Tänää sain itse asiassa ihan onnistuneen hiihdon taustoihin nähden aikaseks. Viime viikonloppuna en taas vaihteeks päässy yhtään mihinkään. Ajattelin jo, että tää talvi on ihan samanlaista jatkuvaa taistelua ku viime talvi. Olin oikeesti tosi pettyny. Mut kaikesta löytyy jotain positiivista, kun jaksaa olla positiivinen ja uskoo, et tulee vielä parempia hetkiä. Tää mun kulkeminen vetää nyt täydellistä siksakkia koko ajan. Mut alan pikkuhiljaa oppia, että vaikka mä pitäisin vauhtia, en mä siihen kuole. Mun pitää koko ajan sättiä itteeni, että mä ylipäätään liikahan johonki suuntaa. Tänäänki mua itse asiassa jälkikäteen huvitti, ku aloin miettiä mun ajatuksia sen kisan aikana: "Hei, mitä sä oikeen teet! Et sä voi mennä noin hiljaa! Ala lykkiä nyt, tyttö, lyki! Et sä ny parempaan pysty, yritä ees!" Ku ei se kulkeminen oo itsestäänselvyys. Jos joskus kulkis ilman tota omaa henkistä kannustamista, varmaan itken onnesta. En mä tiiä mitä sillon käy. Yleensä mulla ei kyllä oo tapana purkaa olotilojani parkumalla, vaan pikemminkin mä tiuskin kaikille ja oon hiljaa. Välillä mä en jaksais ollenkaa ja en jaksa tosiaankaa olla positiivinen - valitan joka asiasta, kaikki on huonosti ja tuntuu et saan jonkun tilapäisen masennuksen. Mut sit mä en enää jaksa sitäkää, ku oon niin energinen ja ilonen luonne yleensäkki - ja alan miettiä, miten paljo puolessa vuodessa on tultu eteenpäin. Paljon. Mun mielestä välillä on hyvä vaan jauhaa kaikkia vanhoja juttuja, niin jaksaa taas olla positiivinen ja ajatella miten pahalta vois tuntua sillon ku tuntuu hyvältä. Itse asiassa tää on vähän niinku tieteellisesti tutkittu juttu, terveisin ahkerasti psykologian kokeeseen opiskellu ahkera opiskelija (kröhööm) !

Viime viikonloppuna mun posiitivinen ajattelu koostu tällasista asioista:

1) Mua ei hapota. Siis totta kai kaikkia hapottaa kisat, mut siis en tiiä tietääkö kukaa, miten paljo oikeesti voi hapottaa. Niillä kestohapoilla ei varmasti pääse ja ne oli aina. Ne ei oo enää siellä kymmenessä heti kahen kilsan jälkeen.

2) Mua ei ahista! Se tunne, kun ei tarvii haukkoo maalissa happee ku kala kuivalla maalla. Ja silti mä halusin kisata, että mulla ois jotai mahollisuuksia jatkoo aatellen. Ja hyvä et kisasinki, nii mä sain jo ihan hyviä kisoja loppukeväälle. Välillä jo ehti näyttää siltä, et nyt Heidi kuntoutuu ja nyt lähtee. Kunnes tuli uus tauti eli uus lääkekuuri. Tästä kierteestä pääsin ehkä eroon viime toukokuussa, jollon oon viimeks syöny lääkekuurin. Ja astmalääkkeitä. Tosin ihan turhaan, ne vaan pahens mun olotilaa, kun ei mulla ollu astmaa. No, kaikkee lääkäreiden piti kokeilla. Onneks mulla oli luottolääkäri, joka hoiti mun lääkäriasiat koko tän mykoplasman ajan ja hoitaa kyllä jatkossakin!

3) Vaikka viime viikonloppuna ei ollu terävyyttä, sitä edellisenä pertsan kisoissa oli. Tai ainaki musta tuntuu siltä, koska se junnaava vauhti on jääny päälle. Mun pitäs päästä siitä irti, löytää se oikee vauhti. Koska mä tiiän, et mun kunnolla mulla on siihen täydet mahollisuudet, kunhan saadaan se vaan esille. Mä oon tehny töitä, oon treenannu, ei oo kyse siitä. Olin samalla tasolla ku muut ja me ei ees ladulla päästetty Marin kanssa toisiamme karkuun. Me oltiin ihan äärettömän tasasia, kumpi vaan tai kuka vaan pysty voittamaan. Ja olin välillä parempi ku monet muut, jotka pärjää nyt. Kyllä mäkin olisin siellä nyt, jos olisin ollu terve. Mut ei jälkiviisastelu auta asiaa, on mentävä niillä mitä on! Mulla ei oo nykyään mitään tarvetta selitellä syitä sille, miks meni huonosti. Syy on itessä, vaikka asiaan ei ois voinu vaikuttaa ite eikä se syy ois mitenkään oma vika. En mä suotta syytä suksia tai latua. Sukset on kamuja! Naapurit varmaan luulee, että mä pistän aina Marin pihalle, kun meillä on suksenvoitelutalkoot, kun puhun aina ulkoo suksen hakiessani: "No tulehan nyt kamu, pääset sisälle, oot ollu ulkona tarpeeks kauan." :DDD... Mulla ei tuota mitään vaikeuksia onnitella ketään, itse asiassa mä haluaisin sinne palkintojenjakoon tän kaiken jälkeen sen takia, että mä tietäsin voittaneeni itteni, en niinkään sen takia, että oon voittanu jonkun muun. Ja sen takia, että mä saisin onnitella mun kisakumppaneita ihan kädestä pitäen kasvotusten. Ei tässä ois järkee ilman kilpasiskoja! Ei oo kyl nautintoo olla perässähiihtäjä, mut nautintoo on se, että mä kykenen edes hiihtämään. Kun välillä mä en meinannu kyetä edes normaaliin elämään, kun pelkkä portaiden kävely ahisti ja meinasin yskiä keuhkoni pihalle. 

Joten mullahan on kaikki ihan hyvin nyt - vai miten?! 

Mari oli kolmas ja sillä meni tosi hyvin niinkun kaikki kisat tähän mennessä. Mä vitsailin Marille, että se saa hoitaa ens viikon tiskit siitä hyvästä, kun se vei multa palkintosijan! Tai ei kirjaimellisesti vaan välillisesti (:D) kun se hiihti kiinni yhen tytön, sit se hiihätti sitä ja se roikku kannassa, niin se sai kiskottua maaliin mennessä 2 sekuntia eroo muhun. Mitä väliaikoja sain, se oli mua yli 10 sekuntia jälessä ja maalissa se ero ois varmaa ollu jotain 15 sekunnin pintaan ja oisin saanu eka kertaa tälle kaudelle (tai itse asiassa puoleentoista vuoteen) palkinnon henkilökohtasista kisoista! No, sitä sattuu, ens kerralla sitte näytetää! Toivottavasti ei tule Martsaa sieltä takaa päin ja roikota perässään ketään, joka vois olla mulle uhaks;) Tällä kertaa en ollu pettyny itteeni vaan siihen, että eroo oli niin vähän enkä silti päässy palkinnoille. Tätä tunnetta ei oo tunnettu sitten viime syksyn:D ja tää on positiivinen tunne! ai laik it:)

Kaikki on tähän mennessä juontanu siitä mykoplasmasta ja kaiken on voinu laittaa sen piikkiin. Tänä syksynä kyl meinas usko loppua, kun mua ahisti, olin aina räkänen ja tukkonen. Ja se ei millään voinu enää niin vahvasti juontaa mykoplasmasta, kun mun kesä meni kuitenkin suhteellisen hyvin, jos syke- ja maitohapposotkuja ei lasketa. Hyviä treenejä ja niin eespäi.
Sit sain lähetteen allergiatesteihin. Selvis et se on maito, joka on ollu syypää tän syksyn sotkuihin. Mutku miettii mistä se taas johtuu. Mykoplasma laski mun vastustuskyvyn niin alas, että mulla lapsuusiällä ollut maitoallergia puhkes uudestaan. Oon ollu tosi kauan oireeton, ja oon voinu syödä normaalisti kaikkee. Ihan yhtä hyvin mulle ois voinu puheta vaikka astma. Voinko mä sanoa, että onneks mulla oli pienenä ollu maitoallergia, joka pysty puhkeemaan uudestaan? Sillä en mä tästä nauti, mut opin elämään sen kanssa uudestaan. Nyt mä oon jo alkanu tottua tähän, et mun on oltava tarkka. Kysyä kaikesta kaikki, lukee kaikki paketit ja tuoteselosteet ja tehtävä ruuat tarkkaan. Jopa maidon sijasta kasvipohjanen kauramaito (ei siis millään tavalla verrattavissa maitoon) alkaa maistua ihan normaalilta, vaikka ihan ekana musta tuntu etten mä ikinä voi pistää sellasta litkua kurkustani alas. Aluks mulle tuotti myös vaikeuksia muistaa, että juustossakin on maitoa. No, nyt mä kantapään kautta muistan sen, kun mun kurkku alko heti oirehtia, kun söin pizzaa, jossa oli juustoa päällä. Mut mieluummin tää kun astma, jos on valittava. Kyllä mulla on oltava rakkaus tätä tekemistä kohtaan, kun mun kantti on kestäny tän kaiken. Välillä mä mietin, miten mä oon ees ylipäätään jaksanu yrittää, ku tää tilanne on aika-ajoin ollu aika toivoton. Mut tässä sitä ollaan matkalla uuteen nousuun henkisesti sata kertaa entistä vahvempana ja viisaampana - ei kellään tutulla ollu koskaan ollu vastaavaa tilannetta, niin ei tällasta voinu kuvitellakkaa omalle kohalle. Ikinä. Lähinnä heitin läpällä, että "ehkä mulla on se mykoplasma." En mä voinu uskoo, et se oikeesti vois tulla itelle. Jatkossa jos jollain on samanlaisia oireita, osaan ainaki passittaa testeihin. Siinä ei menetä niin paljo ku siinä, jos et mene ja sairastat sen rajuna ainaki seuraavat kaks vuotta. Jos joku ois ollu niin viisas ja kertonu mulle tuon asian, olisin kiitollinen. Mut kuka ois voinu tietää? Ei kukaan.

Kyllä se siitä, ei saa antaa periks! Eikä unohtaa ketkä on ollu tukena sillon, ku sitä on tarvittu. Pienetki positiiviset asiat ja sanat on auttanu, mitä ite kukin on sanonu!:)

Tässä teille kannustusta minulta (ja Marilta!) nii mari, se on sultaki nyt!:)

Klikkaa tästä !

By the way. Kun me tehtiin tämä blogi, myö sanottiin, että tänne tulee sit analysointia kisoista ja harjottelusta, koska se on tää meidän juttu. Oisko tää sit analysointi number one? 


- Heidi:)

uusi vuosi, uudet kujeet - postaus vuodesta 2012

Moro! Myö palattiin taas tänne blogin pariin! On tosiaa vähä tullu laiminlyötyä tätä, mutta urheilu + koeviikko on melko kiireinen yhdistelmä. Tää koeviikko on kyllä ihan HUIPPU keksintö, ku ei oo muuta ku ne kokeet, meidä kotipaikkakunnilla on käytössä nelijaksojärjestelmä ja se on iha tajuttoma kiireinen systeemi, anteeks ku joudutaa sanoo näi, mut onneks ei olla kotikunnan lukiossa.  Sillai koeviikkoo oottaa, ku sen jälkee tietää, et jakso loppuu, ne kurssit on ohi, saat laittaa kirjat kaappiin (ja tosin ottaa uudet tilalle). Mut nyt ku oli molemmilla täys jakso ja reaaliaineita paljo, niin alkaa jo tässä loppukoeviikosta tympästä, kun ei jaksas enää panostaa yhtää mihinkää ollenkaa. :D mut onneks näitä ei oo jatkuvasti. Ja tänään myö palkitaan ittemme kun on vissiinki selvitty kaikista kokeista hakemalla pizza ja kattomalla pari leffaa:) Mut totta kai reenit ekaks! 

Mut tässä tulee tämä postaus vuodesta 2012 !

Tammikuu:

Tammikuussa Heidi sairasti ja sai starttua ekan kerran viime kaudelle (tosin hämärän rajamailla),
Pahka sai extempore järjestettäväks Sm-sprintit (joissa Mari ja Essi oli maalikamera varmistajina, tosin kannustettii niin innokkasti maalintulijoita, että hiihtäjiä ei näkyny videolla ollenkaan...) ja Heidi oli samana viikonloppuna kannustamassa Pahkan kansallisissa kisoissa kilpasiskojaan, kun ei saanu vielä starttilupaa. 

Helmikuu:

Helmikuussa sitten hiihdettiin! Oli PM-kisat ja Hopeasompa SM-kisat Valkeakoskella. SM-viestistä sija 15 ja PM-viestissä sija 3, oltiin tyytyväisiä!:) 

 Maaliskuu:

Maaliskuussa Pahka järjesti nuorisocupin sprintit ja Visa perinteiset limsahiihot, joissa jo kahtena vuotena perinteinen osanottajakaarti: Heidi, Mari ja Teija! Marin porukat oli hiihtolomalla Rukalla ja Essin porukatki oli yhtäaikaa. 

 KLL-kisat Kemissä (tosin Heidi keuhkoputkentulehduksessa ja jäi välistä). Käytiin myös lumilinnassa kisojen jälkeen ja siellä laskettiin mäkkee pikkulasten seassa:D 

Huhtikuu:

Huhtikuussa oli maakuntaviesti, joka vähän venähti perinteisestä loppiaisesta, sieltä sija 2! Heidilläkin kulki varmaa eka kertaa koko talvena. Sit Heidi oli Taivalkoskella pääsiäiskiertueella kolmipäiväsissä kisoissa ja hiihti elämänsä ekan kerran 15 kilometrin kisan.

Sitten oltiin vielä Rukallakin valmentajan matkassa, kun siellä oli piiriviesti (jossa ei oltu) mutta kannustamassa toki! Sekä Rukan talvikisat, joissa startattiin viimesen kerran viime kaudella ja katottii myös Suomen Cupia ja suatii vähä televisioaikaaki!;) Hiiheltii hangilla, käytii shoppailee ja syötii pizzaa ja muutenki huippu reissu.

 Toukokuu:

Tässä nyt kuvat meidän lemmikeistä:)

Toukokuussa ei luultavasti tapahtunu mitään kovin erikoista, koska ei löydetty mitään kuvia:) Oli meillä TET-viikko ja vietettii viimesiä päiviä peruskoulussa.

Kesäkuu:

Kesäkuussa oli juhannus - kuten yleensä sekä Heidin sweet sixteenit :D Mari teki Heidille tollasen hienon synttärilahjan, jossa oli kuvia ja kommelluksia vuosien varrelta. 

Heinäkuu:

Heinäkuussa oli 1500m juoksukisat, jonka jälkeen eukonkannot (melkein historiallinen päivämäärä 7.7.2012) ja Heidi oli Marin luona kolme yötä, uitii ja suksittii juhlakulkueessa ja muutenki (Heidi veti kuperkeikat ja olkapää ruvella), eukonkannoissa oltii töissä kahtena päivänä ja saatii uus kamu ANTERO MERTARANTA! se oli koko viikon kohokohta! (ja Mikael Granlund... vähän laihanpuoleinen kaveri). Mari kävi vielä illalla JVG:n keikalla.
Marin synttärit oli myös heinäkuussa ja Heidi anto Marille saman tyylisen lahjan, jonka se sai Marilta, mut siitä ei oo nyt kuvaa.

Marin porukat kävi Ranuan eläinpuiston (jossa oli ylisöpö pikkujääkarhu <3) kautta Rukalla kesälomareissulla. Käytiin Kiutakönkäällä ja kierrettii Pieni Karhunkierros (oli tosi hienoja maisemia!) ja valotettii yhtenä iltana sumuinen Rukatunturi. Pois tullessa kierettii vielä Raatteetintien kautta ku ei ollu siellä tullu ikinä käytyä.

Elokuu:

Heidin porukat kävi taas perinteiseen tapaan Lapissa puolentoista viikon lomalla. Tänä vuonna suuntana oli Kilpisjärvi ja mahtavan Saanan valloitus (eli muutama tuhatta porrasta sillä reissulla)
 + Norjan Skibotn ja Jäämeri

.... ja sit oli Ylläs, Levi ja Luosto! Levillä tuli testattua gondolihissit, Ylläksen rinteitä joko rullasuksin tai jalkasin ja Luostolla taas muutama sata porrasta lisää siihen muutamaan tuhanteen portaaseen, kun käytii vallottamassa Luostotunturiki.

Käytii Luostolta käsin Pyhällä Aittakurussa - ja siellä illan maksukonsertissa Lauri Tähkä, joka oli siellä jo testailemassa akustiikkaa. Saatii kuunnella ilmaseks sitä ja Heidi pääs yhteiskuvaanki:) Viimenen etappi oli Ranua, siellä hillamaastot ja Ranuan eläinpuisto. Mut Heidin viimenen etappi oli sitten Vuokatti, kun se sinne vielä kiikutettiin samana iltana leirille. Oli sekin leiri kyllä - uitii, lerhailtii Sotkamos, pyöräiltii iha kauheesti ja oli hauskaa! 

Syyskuu:

Elokuussa alotettii täällä uudessa koulussa, syyskuussa oli eka koeviikko ja oltii saatu ihania uusia kamuja! Käytii eräjormailemassa Emmin ja Elisan kanssa metässä, Rico oli meillä viikon ottopoikana, Mari oli kummipoikansa ristiäissä ja oltiin Tahkolla leirillä.  

Lokakuu:

Lokakuussa Heidin porukat oli Ukkohallassa viikonloppureissun ja Marinki porukat kävi siellä hiihtelemässä, Rico kävi trimmaajalla ja vissiinki reenailtua tullu:)

Marraskuu:

Marraskuussa oltiin Vuokatissa leirillä ja sitten tää ihan paras Levin leiri! Tästä ei enempää, mutta jos haluatte lukee Levi-postaukset, ne löytyy täältä ja lisäpostaus täältä.

Joulukuu:

Joulukuussa oltiin itsenäisyyspäivän aikaan leirillä Paljakassa, alko joululoma (ei huomaa ainakaan tavaramäärästä), vietettiin parit pikkujoulut sekä lukion joulujuhla, joka oli varmaan hauskin juhla jossa me on ikinä oltu ja totta kai ite joulu. Alotettii kisakausi joulun jälkeen ja otettiin uus vuos vastaan.

Toivotetaan nyt vielä hyvää loppuvuotta 2013!

PS.Kommentteja saa sitten laittaa:)

-Mari&Heidi