Siivet saan selkään jos vain jaksat katsella

Parisprintit käytiin - mutta ei siellä iskua saatu aikaan. Ihan ku ei jo muutenki ois ottanu päähän valmiiks. Nomut, ei kai tässä muukaa auta ku leuka ylös rinnasta ja  nokka kohti uusia pettymyksiä:) Ja oiski se pelkkä räjähtävyyden puute ainoo ongelma. Nää on taas näitä ku tuntuu että ei tästä mitää tule, ei musta oo mikskää ku en mä ikinä pysty. Mut kyl mä sisimmässäni tiiän, et kyl tästä tulee, musta on ja mä pystyn. Mut ei ehkä vielä. Musta tuntuu, et tää kaus voi mennä vielä mollivoittosesti, niin se on muillaki menny jotka mykoplasman on kunnolla sairastanu. Mut lauantai anto uskoo, et jos nostan omaa tasooni edes minuutin, mä oon siellä missä muutki. Siinäki on silti tekemistä eikä se tule hetkessä. Ei kukaan voi vaatia sitä tapahtuvan viikossa tai kahdessa - enkä edes minä itse. Mut silti toivon, että ihmiset uskoo muhun. Mä yritän. Ihan koko ajan, enemmän ku ulospäi näkyy. Ja toivon vertauskuvallisesti "kädet ristissä" että kulkispa edes joskus vielä. Mut en mä nyt oikeesti kädet ristissä istu 24/7 :D joo, kaikki ajattelikin sen varmasti just niin!
Se sunnuntain kisa oli taas sellanen, ettei siitä paljo edes viittis mainita, mutta ei siinäkää mitää sinänsä häviä. Ja jos nää mun kertomukset jotakuta auttaa samaistumaan tai soveltamaan näitä omalle kohalle, nii siitä vaa, on kivaa olla avuks!

Nonii, lyhykäisesti sanottuna ei menny mitenkään. Ihan hyvin mä sen alotuksen vedin, mutta siihen se jäiki. Musta ei taida tässä vaiheessa oikeasti olla sprintteriksi, vaikka saihan tuosta ihan jees treenin, vaikka en siitä jeestäkää tiiä. Ensinnäki ei mulla oo terävyyttä hiihtää yhtä kilsaa nasta laudassa. Mä jään jo siinä ja sekös masentaa ja ottaa päähän. Ja jos ehtii vielä elätellä toiveita, että ehkä mä lyhyellä matkalla. Mut ei, ero on suurempi suhteessa matkaan kun perusvitosella. Kyl mä porukan mukana pysyn kilometrin, jos ei heti mennä pellit auki. Eihän vitosta tai kymppiä sillä tavalla passaa alottaakaan, tai tulee noutaja. :D

Kyllähän minä sieltä väkersin varmaan kauempaa katottuna ihan hyvävoimasen näkösenä, mutta lähemmältä etäisyydeltä tarkasteltuna mieltään saa muuttaa - todennäkösesti joutuuki. Tuntu että keuhkoon pistää, tommonen repäsy ei tehny kyllä hyvää niille, vaikka ei se varmasti huonompaankaan vieny. Kyllä mä yritin, oikeesti mä yritin. Mut ku ei. Ei väkisin. Ei sitten. Selevä homma kroppa, päätä sitten vetää mut taas niin pohjalle ku mahollista. Ekassa vaihossa ihan ekaks kuulostin varmaan siltä, että saan astmakohtauksen ihan kohta, muutamat päät vissiinki käänty kattomaan ku vedin henkee ja hengitin tiheeseen. Itkin ja se ei varmaan parantanu asiaa, mutta ku teki pahaa. Ei sattunu mihinkään, ahisti vain. Mut tää astmadiagnoosi on jo tehty - ja ei sitä ole. Se astma oli maitoallergia. Mun sprinttiparin äiti sano, että ei mun tarvihe jatkaa, ei mun tarvihe hiihtää toista osuutta ja sen voi jättää kesken. Mutta en mä halunnu. Mä en ikinä halua jättää kesken, syksyllä kun jouduin tekemään elämäni ensimmäisen keskeytyksen, eniten mua harmitti se keskeyttäminen. Vaikka ei siinä tilanteessa sais miettiä sitä. Mut mäpä mietin. Ja tiiän sen, että ikinä en jätä kesken, jos ei ole aivan pakko.
Hengitin syvään, lähin liikkeelle ja pyyhin silmät. Hengitin syvään, ajattelin: hengitä. Sain koottua itteni sen kolme neljä minuuttisen aikana, joka siihen lenkkiin meni ja kohta olin taas lähössä. Toinen kerta ei ollu ihan niin paha, mutta ei hyväkään. Keuhkoon pisti edelleen, näytin varmaan niin kärsivältä ettei mitään rajaa. Mun meneminen oli kuulema näyttäny virkeemmältä toisella kerralla, mutta en mä ite menis sanomaan siitä yhtään mitään. Maalissa vinguin taas, mutta kyl hengitys tasottu äkkiä, vaikka kyl se tuntu vielä loppuverkassakin. Siinäkin vaiheessa itkin, olin niin pettyny siihen, etten mä ikinä pääse. Suksi oli kyllä hyvä molempina päivinä. Oli silti ihanaa kuulla, että kukaan ei ollu pettyny muhun - ainakaan niin pahasti mitä ite olin. Meidän seura on täynnä mukavia ihmisiä, jotka ymmärtää mun tilanteen. Mulle sanottiin, että ei haittaa, vaikka koko kisa meni miten meni. Kuitenkin mä oon yrittäny kaikkeni, sen kaiken mihin pystyn. Silti haluaisin pystyä parempaan, koska ei tällanen riitä, jos halu on pärjätä. Äiti osti mulle ja Marille joululahjaks savolaiset paidat ja mun paidassa lukee:
"Anna kaekkes vuan elä periks." Mut ei siinä mitää, tottahan tuo on, ei vois paremmin mulle sopia! 

Valmentajan kanssa tehtiin diagnoosia. Viime talvena mä en kärsiny hengittää kunnolla edes tavallisessa arkipäiväsessä elämässä niinä huonoimpina aikoina tai jos hengitin syvään, sain niin hirveen yskänpuuskan, että se saatto päättyä oksentamiseen. Mut ei mun yskä aina niiiin paha ollu, mut kyllä sitä riitti. Sit mä aloin hengittää pinnallisesti. Se siirty sit parempina aikoina kisahetkeen, ja kun alko tuntua pahalta - ylläripylläri, aloin hengittää pinnallisesti. Lihakset ja keuhkot ei saa happee, jollon aloin hengittää tiheemmin, mutta edelleen pinnallisesti sen sijaan, että olisin vetäny keuhkot täyteen happee ihan rauhassa. Mulla on vieläkin se tapa, mutta kyl mä opin vielä hengittämään! Yritys 10, vähintäänki 11:) 
 Tänään harjoteltiin Marin kanssa hengittämistä, kun Mari on saanu aiemmin semmosia hengitysohjeita. Musta tuntuu kyllä, että en mä osaa hengittää ollenkaan! Miten mä oon selvinny nää vuodet? Happea riittää ulospäin, mutta sisäänpäin se loppuu kesken. No, tääki on vaan harjottelukysymys. Mun pitää vain itse muistaa hengittää syvään silloinkin, kun tuntuu pahalta! Jos niin en tee, niin kyllä mä tiedän kokemuksesta, miten siinä käy. Mut vanhaan huonoon tapaan on helpompi palata kuin uuteen parempaan. Ehkä mä vielä opin hengittämään tälle talvelle! Pitäskö mulle ruveta ladun varressa huutamaan: "Hyvä Heidi, jaksaa jaksaa! Puol minsaa jälessä, MUISTA HENGITTÄÄ SYVÄÄN!" No, en tiiä :D 

Tätä blogia kirjoittaessani harjottelin silloin tällöin hengittämistä, söin puolukoita, katoin salkkaritki ja venyttelin. Treeneissä meillä oli tänään tosi kivaa, tehtiin tasapainoharjotteita yhellä suksella, hiihettii takaperin (se oli ihan hullua ja pää meni sekasin:D) ja kaaduttiinki välillä. Oli kyllä tehokas tapa unohtaa kaikki huonot jutut! Ja ku ei ollu tasapainoelinten lakko- päivä:D 

Parin viikon päästä on SM-kisat, mutta sinne lähen vaikka tiedän, etten mun kuntohuippu oo siellä. Joka tapauksessa mä haluan hiihtää ekan SM 15km kisan ja viime talvenakin mä tykkäsin siitä matkasta, koska se ei oo liian räjähtävä vaan vaatii kestävyyttä jota mulla on. Ja on mulla räjähtävyyski, mut se ei riitä vielä sprinttimatkoihin. Mä oon selvinny viime talvestaki hengissä, nii en mä nytkää jätä mitään vaikeuksien takia kokematta, kerran mä itse haluan. SM- viestiin mut on otettu ja samalla ymmärretty, mitä on menty tekemään:D, mutta mä tiedän, että muhun uskotaan välillä enemmän mitä mä uskon itteeni, mutta mä uskon vahvasti siihen, että tuon oman osuuteni vaihtoon kunnialla ja laitan viestin jatkumaan. Olisin lähteny sinne vaikka en ois päässykkään viestiin. En oo lähössä luovuttamaan, vaan mä teen sen minkä pystyn ja enemmänkin, jos vain pystyn. Perusmatkalla mulla ei oo mitään hätää - eikä ole sprintissäkään. Kerran viime talvesta on selvitty, selvitään jatkossakin kaikesta, mitä niskaan keksitään heittää. Mulle on tätä tolkutettu, mutta tän mä oon päättäny ite. 

PS. Mari anto palautetta että tämä on liian masentava teksti ja mä masennan ihmisiä kun kerron huonoista tuntemuksista, mutta ensinnäki ne voi auttaa jotakuta toista, toiseks mä haluan kertoo nämä koska se auttaa ja kolmanneks onhan täällä aina positiivinen sävy, koska en mulla oo tapana ajatella vain asian negatiivisia puolia - aina on jotain positiivista! Tässäkin tekstissä. Viime kertanen analyysi kisoista oli minun tuntemuksienkin osalta positiiviseen sävyyn, koska sillon olin tyytyväinen! Joten ei kai teille tule sellaista mielikuvaa, että oon hirveen masentunu ihminen? Oon vain positiivinen ja iloinen tytsy, jolla on paljon sanottavaa omiin kokemuksiin viitaten! (Mutta Mari kyllä tietää, että masentunu en ole - sekin KOKEMUKSIIN viitaten:D:D:D:DD)
Ja neljänneks Mari ei ikinä kirjota tänne mitään omista kisoistaan, mutta tuntemukset ovat pääasiassa positiivisia, mutta minä kirjotan usein omista vaikeista tuntemuksista - mutta myös hyvistä:)
Mutta loppuun positiivista: Marilla meni viikonloppu todella hyvin, kulki ja tuntu hyvällä tavalla pahalta! Noita tunteita on vaikea ruveta enää purkamaan sanoiksi näin pitkäksi postaukseksi. Tai vois ehkä, jos on pään sisäinen sana-arkku. Joskus kun mulla on tuollaiset tunteet arkipäivää, niin kyllä minä niistä tämän mittaisen postauksen saan tehtyä! Eri asia jaksaako sitä kukaan lukea. :D
Toivotaan että Marilla sama putki jatkuu Sm-kisoihin! Tää on sit yleisesti kaikille: älkää masentuko jos tulee takapakkia, jossain vaiheessa tulee etupakkia! :D:D:D:

Kiitos lukemisesta,

Heidi

Kuvat olivat google kuvahausta osoitteista www.cartinafinland.fi, www.bitsofyarn.blogspot.com ja www.ryhmisvilijonkka.blogspot.com