Moro. Mitäs tästä päivästä - lauantai, pizzaa ja jalottelulenkki koiran kaa. Nii, ja olihan meil molemmil kisat.
Luulin yöllä, että en varmaa selviä koko kisoihin. Mulla oli taas joku tajuton mahaan koskemiskohtaus ja huono olo. Mä en tiiä mistä niitä oikein tulee, kun en varmasti oo syöny mitää mitä en sais allergian puolesta. Oon välttäny siitä marraskuun päivästä asti, kun tää asia selvis ihan kaikkee maitotuotetta. Toisaalta mietin, et voiko elimistö reagoida siihen, kun se ei saa maitotuotteita, vaikka niiden saaminen tekis vielä enempi tuhoo. En tiiä, en oo lääkäri. Mut kuten tuppaan sanoo: "Kyl sä selviit siitä." Kiitos oikein kovasti, Heidi!
Sit se ite kisa. Ei mulla aamulla ollu mitää hätää, olin hyvissä sielun ja ruumiin voimissa ja tuli taas lähettyä. Aamusta oli pakkasta -15, mut kisapaikalla se laski alle -10 asteeseen ja latu oli livakassa kunnossa, joten oli hyvät olosuhteet. Ite asias sain parannettua viime vuotista aikaani yli 3 minuuttia, tosin silloin keliolosuhteet oli paljon huonommat, joten vertailu ei nyt ihan täydellisesti onnistu viimevuotisiin tuloksiin. Mut viime vuonna noissa samoissa kisoissa avasin kisakauden mykoplasman aiheuttaman keuhkokuumeen ja kahen lääkekuurin jäljiltä, ja se kyl näky ja tuntuki. Nimittäi mulla ei oo mitään näköhavaintoo sen kisan lopusta, koska maalissa oli heittää vintin pimeeks. Makasin selällään siellä maassa ja sanoin isille, että mä pyörryn ja kuolen. Multa kiskottii siinä numero tyylii päältä, haroin sen hiton mehumukinki käteeni ku sokee. Ihan ku siinä vaiheessa ois ekana tehny mieli ottaa vastaan joku pahvimuki. Maailma vaa pyöri vaakatasos silmissä. Kai siinä ehti vähä itkee, ku teki nii pahaa. Ei mulla oo kunnollisia muistikuvia. Sit isi nosti mut ylös ja maailma alko pysyä suurin piirtei paikallaan ja sain puettua vaatteet päälle. Eka ja toivottavasti viimenen kerta ku pysty sanomaa, että tulin maaliin hämärän rajamailla.
Tänää sain itse asiassa ihan onnistuneen hiihdon taustoihin nähden aikaseks. Viime viikonloppuna en taas vaihteeks päässy yhtään mihinkään. Ajattelin jo, että tää talvi on ihan samanlaista jatkuvaa taistelua ku viime talvi. Olin oikeesti tosi pettyny. Mut kaikesta löytyy jotain positiivista, kun jaksaa olla positiivinen ja uskoo, et tulee vielä parempia hetkiä. Tää mun kulkeminen vetää nyt täydellistä siksakkia koko ajan. Mut alan pikkuhiljaa oppia, että vaikka mä pitäisin vauhtia, en mä siihen kuole. Mun pitää koko ajan sättiä itteeni, että mä ylipäätään liikahan johonki suuntaa. Tänäänki mua itse asiassa jälkikäteen huvitti, ku aloin miettiä mun ajatuksia sen kisan aikana: "Hei, mitä sä oikeen teet! Et sä voi mennä noin hiljaa! Ala lykkiä nyt, tyttö, lyki! Et sä ny parempaan pysty, yritä ees!" Ku ei se kulkeminen oo itsestäänselvyys. Jos joskus kulkis ilman tota omaa henkistä kannustamista, varmaan itken onnesta. En mä tiiä mitä sillon käy. Yleensä mulla ei kyllä oo tapana purkaa olotilojani parkumalla, vaan pikemminkin mä tiuskin kaikille ja oon hiljaa. Välillä mä en jaksais ollenkaa ja en jaksa tosiaankaa olla positiivinen - valitan joka asiasta, kaikki on huonosti ja tuntuu et saan jonkun tilapäisen masennuksen. Mut sit mä en enää jaksa sitäkää, ku oon niin energinen ja ilonen luonne yleensäkki - ja alan miettiä, miten paljo puolessa vuodessa on tultu eteenpäin. Paljon. Mun mielestä välillä on hyvä vaan jauhaa kaikkia vanhoja juttuja, niin jaksaa taas olla positiivinen ja ajatella miten pahalta vois tuntua sillon ku tuntuu hyvältä. Itse asiassa tää on vähän niinku tieteellisesti tutkittu juttu, terveisin ahkerasti psykologian kokeeseen opiskellu ahkera opiskelija (kröhööm) !
Viime viikonloppuna mun posiitivinen ajattelu koostu tällasista asioista:
1) Mua ei hapota. Siis totta kai kaikkia hapottaa kisat, mut siis en tiiä tietääkö kukaa, miten paljo oikeesti voi hapottaa. Niillä kestohapoilla ei varmasti pääse ja ne oli aina. Ne ei oo enää siellä kymmenessä heti kahen kilsan jälkeen.
2) Mua ei ahista! Se tunne, kun ei tarvii haukkoo maalissa happee ku kala kuivalla maalla. Ja silti mä halusin kisata, että mulla ois jotai mahollisuuksia jatkoo aatellen. Ja hyvä et kisasinki, nii mä sain jo ihan hyviä kisoja loppukeväälle. Välillä jo ehti näyttää siltä, et nyt Heidi kuntoutuu ja nyt lähtee. Kunnes tuli uus tauti eli uus lääkekuuri. Tästä kierteestä pääsin ehkä eroon viime toukokuussa, jollon oon viimeks syöny lääkekuurin. Ja astmalääkkeitä. Tosin ihan turhaan, ne vaan pahens mun olotilaa, kun ei mulla ollu astmaa. No, kaikkee lääkäreiden piti kokeilla. Onneks mulla oli luottolääkäri, joka hoiti mun lääkäriasiat koko tän mykoplasman ajan ja hoitaa kyllä jatkossakin!
3) Vaikka viime viikonloppuna ei ollu terävyyttä, sitä edellisenä pertsan kisoissa oli. Tai ainaki musta tuntuu siltä, koska se junnaava vauhti on jääny päälle. Mun pitäs päästä siitä irti, löytää se oikee vauhti. Koska mä tiiän, et mun kunnolla mulla on siihen täydet mahollisuudet, kunhan saadaan se vaan esille. Mä oon tehny töitä, oon treenannu, ei oo kyse siitä. Olin samalla tasolla ku muut ja me ei ees ladulla päästetty Marin kanssa toisiamme karkuun. Me oltiin ihan äärettömän tasasia, kumpi vaan tai kuka vaan pysty voittamaan. Ja olin välillä parempi ku monet muut, jotka pärjää nyt. Kyllä mäkin olisin siellä nyt, jos olisin ollu terve. Mut ei jälkiviisastelu auta asiaa, on mentävä niillä mitä on! Mulla ei oo nykyään mitään tarvetta selitellä syitä sille, miks meni huonosti. Syy on itessä, vaikka asiaan ei ois voinu vaikuttaa ite eikä se syy ois mitenkään oma vika. En mä suotta syytä suksia tai latua. Sukset on kamuja! Naapurit varmaan luulee, että mä pistän aina Marin pihalle, kun meillä on suksenvoitelutalkoot, kun puhun aina ulkoo suksen hakiessani: "No tulehan nyt kamu, pääset sisälle, oot ollu ulkona tarpeeks kauan." :DDD... Mulla ei tuota mitään vaikeuksia onnitella ketään, itse asiassa mä haluaisin sinne palkintojenjakoon tän kaiken jälkeen sen takia, että mä tietäsin voittaneeni itteni, en niinkään sen takia, että oon voittanu jonkun muun. Ja sen takia, että mä saisin onnitella mun kisakumppaneita ihan kädestä pitäen kasvotusten. Ei tässä ois järkee ilman kilpasiskoja! Ei oo kyl nautintoo olla perässähiihtäjä, mut nautintoo on se, että mä kykenen edes hiihtämään. Kun välillä mä en meinannu kyetä edes normaaliin elämään, kun pelkkä portaiden kävely ahisti ja meinasin yskiä keuhkoni pihalle.
Joten mullahan on kaikki ihan hyvin nyt - vai miten?!
Mari oli kolmas ja sillä meni tosi hyvin niinkun kaikki kisat tähän mennessä. Mä vitsailin Marille, että se saa hoitaa ens viikon tiskit siitä hyvästä, kun se vei multa palkintosijan! Tai ei kirjaimellisesti vaan välillisesti (:D) kun se hiihti kiinni yhen tytön, sit se hiihätti sitä ja se roikku kannassa, niin se sai kiskottua maaliin mennessä 2 sekuntia eroo muhun. Mitä väliaikoja sain, se oli mua yli 10 sekuntia jälessä ja maalissa se ero ois varmaa ollu jotain 15 sekunnin pintaan ja oisin saanu eka kertaa tälle kaudelle (tai itse asiassa puoleentoista vuoteen) palkinnon henkilökohtasista kisoista! No, sitä sattuu, ens kerralla sitte näytetää! Toivottavasti ei tule Martsaa sieltä takaa päin ja roikota perässään ketään, joka vois olla mulle uhaks;) Tällä kertaa en ollu pettyny itteeni vaan siihen, että eroo oli niin vähän enkä silti päässy palkinnoille. Tätä tunnetta ei oo tunnettu sitten viime syksyn:D ja tää on positiivinen tunne! ai laik it:)
Kaikki on tähän mennessä juontanu siitä mykoplasmasta ja kaiken on voinu laittaa sen piikkiin. Tänä syksynä kyl meinas usko loppua, kun mua ahisti, olin aina räkänen ja tukkonen. Ja se ei millään voinu enää niin vahvasti juontaa mykoplasmasta, kun mun kesä meni kuitenkin suhteellisen hyvin, jos syke- ja maitohapposotkuja ei lasketa. Hyviä treenejä ja niin eespäi.
Sit sain lähetteen allergiatesteihin. Selvis et se on maito, joka on ollu syypää tän syksyn sotkuihin. Mutku miettii mistä se taas johtuu. Mykoplasma laski mun vastustuskyvyn niin alas, että mulla lapsuusiällä ollut maitoallergia puhkes uudestaan. Oon ollu tosi kauan oireeton, ja oon voinu syödä normaalisti kaikkee. Ihan yhtä hyvin mulle ois voinu puheta vaikka astma. Voinko mä sanoa, että onneks mulla oli pienenä ollu maitoallergia, joka pysty puhkeemaan uudestaan? Sillä en mä tästä nauti, mut opin elämään sen kanssa uudestaan. Nyt mä oon jo alkanu tottua tähän, et mun on oltava tarkka. Kysyä kaikesta kaikki, lukee kaikki paketit ja tuoteselosteet ja tehtävä ruuat tarkkaan. Jopa maidon sijasta kasvipohjanen kauramaito (ei siis millään tavalla verrattavissa maitoon) alkaa maistua ihan normaalilta, vaikka ihan ekana musta tuntu etten mä ikinä voi pistää sellasta litkua kurkustani alas. Aluks mulle tuotti myös vaikeuksia muistaa, että juustossakin on maitoa. No, nyt mä kantapään kautta muistan sen, kun mun kurkku alko heti oirehtia, kun söin pizzaa, jossa oli juustoa päällä. Mut mieluummin tää kun astma, jos on valittava. Kyllä mulla on oltava rakkaus tätä tekemistä kohtaan, kun mun kantti on kestäny tän kaiken. Välillä mä mietin, miten mä oon ees ylipäätään jaksanu yrittää, ku tää tilanne on aika-ajoin ollu aika toivoton. Mut tässä sitä ollaan matkalla uuteen nousuun henkisesti sata kertaa entistä vahvempana ja viisaampana - ei kellään tutulla ollu koskaan ollu vastaavaa tilannetta, niin ei tällasta voinu kuvitellakkaa omalle kohalle. Ikinä. Lähinnä heitin läpällä, että "ehkä mulla on se mykoplasma." En mä voinu uskoo, et se oikeesti vois tulla itelle. Jatkossa jos jollain on samanlaisia oireita, osaan ainaki passittaa testeihin. Siinä ei menetä niin paljo ku siinä, jos et mene ja sairastat sen rajuna ainaki seuraavat kaks vuotta. Jos joku ois ollu niin viisas ja kertonu mulle tuon asian, olisin kiitollinen. Mut kuka ois voinu tietää? Ei kukaan.
Kyllä se siitä, ei saa antaa periks! Eikä unohtaa ketkä on ollu tukena sillon, ku sitä on tarvittu. Pienetki positiiviset asiat ja sanat on auttanu, mitä ite kukin on sanonu!:)
Tässä teille kannustusta minulta (ja Marilta!) nii mari, se on sultaki nyt!:)
Klikkaa tästä !
By the way. Kun me tehtiin tämä blogi, myö sanottiin, että tänne tulee sit analysointia kisoista ja harjottelusta, koska se on tää meidän juttu. Oisko tää sit analysointi number one?
- Heidi:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti