You will find a second soul, the kind you can mix with your own

Heidi täällä kirjottelee taas! Samalla tavalla kuin viime kesänä (ja kaikkina sitä edellisinäkin kesinä ennen tämän blogin perustamista tai kummankaan meidän syntymääkin:D), Marin kotona tehdään edelleen rehua ja mä pidän samalla tavalla tätä blogia sillä aikaa hengissä. Mutta rehut on pakko tehdä, joten ne tehdään!
Mulla on nyt alkanu varsinaiset työt lasten liikunnallisella päiväleirillä. Oonhan mä pitäny tuota yleisurheilukoulua jo kolme kertaa, tänään oli varmaan parhaiten onnistunut harjoituskerta! Pidin ekaa kertaa oman ryhmäni pienimmille ja pituutta oli, ne oli niin älyttömän sulosia ja ne kuunteli tosi hyvin ja osas vielä hyödyntää mun neuvoja! Olin niin otettu kun ne hyppäs seurakisoissa pituutta ja ne oli selvästi kehittyny sen tunnin aikana! Ne oppi ponnistamaan yhdellä jalalla ja tulemaan alas kahdella, ihan niin kuin minä opetin! Tämä tunne, just tän takia mä tykkään tästä niiin paljon!
Olin samassa työssä viime vuonna ja siellä on kyllä mukavaa touhuilla lasten kanssa. :) On ne niin sulosia ja niiden jutuille saa aina nauraa... :D Vaikka ne vois leirillä olla vähemmän virkeitä heti ruokailun jälkeen, kun kaikki ohjaajat on ihan tööt sillon ja lapset sen kun virkistyy! Miks ruokailu ei väsytä lapsia, mutta isompana sitten väsyttää ihan tajuttomasti?! Näitä miksi oi miksi-juttuja. 

Mutta tämä kuva oli pakko laittaa tänne: voitteko samaistua tähän? Miksi oi miksi kaikille rasvoille käy aina näin?! Kyseessä on sama rasva, toinen vaan viimeiseen pisaraan asti käytettynä ja toinen avaamattomana. Oli ihan pakko kuvata tämä ennen kuin otin käyttöön uuden, sillä näin käy kaikkien vastaavien tuubien kanssa! Ja jotenkin puristaa aina läheltä tuubin suuta, niin sen lähestyessä loppuaan sieltä ei tahdo saada tulemaan enää mitään ilman kaikkien voimiensa takaa ähertämistä. Ainakin näppivoimat kasvaa! 

 Yhtenä päivänä olin hiihtämässä rullilla ja taivaalla oli jo lähtiessä epämääräisen tummia möykkyjä - pilviä siis. No, eivät yhdet pilvet minua hidasta, joten lähdin lykkimään! Hiihdin päätä pahkaa sinne synkkyyteen päin ja kun vilkaisin olkani yli, kylällä oli kaunis vaaleansininen taivaanranta. Kuitenkaan synkkyydestään huolimatta mistään päin ei kuulunut yhtään jyrinää (tai sitten en kuullut sauvanpiikkien paukahdellessa asfalttiin:D) ja kävin kääntymässä pyörätien päässä. Siellä alkoi hissukseen sataa, mutta kun vilkaisin horisonttiin, niin satoi aika paljon. Se oli jotenkin niin kepeää sadetta, ettei sitä edes tahtonut huomata. Se loppui kuitenkin yhtä nopeasti kuin alkoikin, vaikka sade olikin odotettavissa.

Pääsin vähän matkaa takaisin kylälle, kunnes taivaanranta piti hetken aikaa niin kamalaa jöötä, että automaattisesti sekosin rytmissä ja kyyristyin aavistuksen verran, vaikka tiesin, että se jyrinäkin on odotettavissa.
Pysähdyin ja otin pari kuvaa tuosta kummallisen kauniista näystä taivaalla. Tumma sähköisesti varautunut pilvi vyöryi vaalean taivaan päälle ja näytti että tuosta pilvestä olisi irronnut haituvia, jotka kurkottaisivat maahan. Tuijottelin sitä jo menomatkalla ja mietin, että ajan varmaan kohta itseni ojaan ja näytänkin kaiken lisäksi varmaan tosi viisaalta kun yritän hiihtää tekniikallisesti hyvin ja tuijotan taivaalle.... Mielikuvat siitä. (Vähän niinkun oltiin kerran Marin kanssa juoksemassa ja taivaalla lensi helikopteri.... Juostiin ja naurettiin toisillemme, eikä juokseminen ja nauraminen ollut hyvä yhdistelmä, joten kohta naurettiin vielä enemmän sille, kun ei meinattu saada henkeä).
Toisaalta tuolla ulkona itse kököttäessäni nuo haituvat näytti myös vähän pyörremyrskyn alulta! Vaikka se ei ollut odotettavissa täällä Suomessa, mutta kuitenkin! Omituinen näky. Ihailkaa vain tätä hienoa kuvaa (kröhöm). 

Kun kerkesin takaisin kylän pintaan, kuului seuraava jyrähdys - eli taukoa oli aika lailla. Myös taivaanranta välähti valkoisena. Äiti ja pikkuveli eivät oikein tykänneet siitä, että hiihdän siellä alkavassa tai itse asiassa jo alkaneessa ukkosessa, joten suostuin sitten tulemaan autoon. :D Ei se taida kovin turvallistakaan olla... :D En tykkää ukkosesta, mutta en mene siitä myöskään hysteeriseksi. Ja se oli vielä sen verran kaukana, ettei ollut vielä kiire pois! :) 

Kävin myös pidemmän pyörälenkin viikonloppuna, lähdin ensin "tavallista" reittiäni Niemiskylään Soukkuanperäntielle, mutta halusin lenkkiin lisää pituutta ja nimenomaan kestoa, joten käännyinkin vasemman sijasta oikealle ja kiersin Rapakkoejoen kautta ja sieltä koukkasin vielä Ryönänjoen lenkin, joten matkamittariin kertyi matkaa reilu 33 km. Sillä matkalla olisikin jo päässyt Vieremälle tai Iisalmeen, jos olisi ollut tarkoituksena päästä johonkin määränpäähän! Minulle ihan tarpeeksi pitkä matka ja oli mukava sääkin pyöräillä. :) Kyllä tämmöset roadtripit pyörälläkin on ihan jees! Tähän asti mun roadtripit onkin suoritettu pyörällä, koska ei mulla autoakaan vielä ole. :) 

Käytiin tivolissa sunnuntaina, kun se oli täällä kylällä n. 4 päivää. Tai Aki sinne halusi, minä lähdin vain mukaan muuten vaan. Olin päättänyt jo lähtiessä, että en lähde mihinkään laitteeseen. Aki sai sitten houkuteltua minut tuohon alempana olevaan Twisteriin, joka näytti pysyvän maan tasalla, vaikka kieppuikin kyllä epäilyttävästi joka suuntaan... Siinä minun pää ei kuitenkaan seonnut juurikaan, sillä se pyöri todella loogisesti. Osasi melkein aavistaa minne päin se menee seuraavaksi. Vaikka ei se loogisuuskaan aina pelasta... 

Aki (ja äiti) nimittäin ylipuhui minut tuohon ylempänä olevaan Jetstariin, kun selvisin niin hyvin tuosta ensimmäisestä laitteesta. Minä pistin vastaan, kun Aki oli jo viemässä sille miehelle kahta lippua siihen laitteeseen. Äitikin tuumi, että kun minun pää kesti tuon äskeisen pyörimisen, niin ei kai tuo voi olla enää pahempi: sehän ei pyöri sentään moneen eri suuntaan vaan koko ajan samaan suuntaan! Oikea loogisuuden huippu, sanoisin. Mutta kuten sanoin, loogisuus ei aina pelasta...

Kun istuin tuolla laitteessa ennen sen käynnistymistä, totesin Akille: "Miks mä oon täällä.... Aki kerro mulle, miks mä oon täällä." Aki tuumaa lohdullisesti: "Kuule, tämä käynnistyy ihan kohta etkä pysty enää perääntymään." Voi kiitos. Tuonhan minä juuri halusinkin kuulla!
Aluksi se oli ihan kiva, siinä ei tarvinnut pelätä henkensä edestä eikä juuri edes pitää kiinni tuosta turvaraudasta kuin näön vuoksi - minne muualle kädet olisi pistänyt kun kieppuu tuolla ilmoissa. Tai tuossa kuvassa ei edes vielä kieputa yhtään missään, sillä toi oli just lähteny käyntiin.
Sanoin Akille: "Oikeestaan mulle riittäis nyt. Tää vois nyt loppua." Aki kolme kertaa aiemmin käyneenä (se oli tuossa laitteessa jo neljättä kertaa) tuumi: "Tää ei oo vielä ees korkeella eikä ees vielä mee kovaa! Tää nousee vielä ylemmäs ja pyörii vielä kovempaa, se on siistiä!" Tuumin vaan: "Et oo tosissas..." 

Siinä vaiheessa tuumin Akille, että melko varmasti oksennan kun pääsen pois tästä laitteesta. Aki ei tuntunu ottavan sitä tosissaan - olihan se siinä jo neljättä kertaa, mä vasta ekaa kertaa! Kun toi lopulta pysähty, ei mulla ollu ees hirveen paha olo - vielä. Äiti sano kyllä myöhemmin, että näytin kyllä yllättävän hyvävointiselta siihen nähden, miten hirvittävä olo mulla sen jälkeen oli. Mutta se näki, että tää huvipuisto hömpötys on mulle kaikkea muuta kuin HUPIA. Pikemminkin surmanloukku. Mari nauroikin tälle: surmanloukkupuisto. Nimen perusteella se menis heti! ...
En ollu ihan varma, että pettääkö multa jalat alta ja lennänkö heti ensimmäisellä askeleella mahalleni, mutta otin sen riskin. Pääsin portaat alas, mutta vähän heikonlaisella tasapainolla. Sitten kyykistyin polvien varaan ja äiti kysy, että tuliko mulle huono olo. Olin varmaan ihan punanen, kävelin vinoon ja halusin vaan saman tien kotiin. Näytin siis varmasti kaikinpuolin huonovointiselta.
Mutta oli varmaan niille tivolin työntekijöille arkipäivää katsella huonovointisia tyttöjä voippuen sieltä pois... 

Rojahdin sinne auton takapenkille pitkälleni ja äiti lähinnä nauroi mulle ja yhtäaikaa pahoitteli sitä, että oli yllyttänyt minua menemään siihen. Tämä oli nimittäin todiste sille, että mulla on ihan yhtä huono pää kestämään huvipuistoja kuin äidillä. Ja isillä. Akin pää on ilmeisesti umpiluuta.
Tai en edes ymmärrä miten annoin ylipuhua itseni, kun on kyse ihmisestä jolle tulee paha olo kuperkeikoistakin....
Oltiin nyt keväällä liikkakurssin kanssa Viitasaarella painimassa ja tehtiin alkuverkassa kuperkeikkoja ja kaikkee pyörimistä: sillonkin jo huone pyöri silmissä ja meinasin törmäillä seinään aina kun nousin ylös. Ja Antti tietenkin virnuili huvittunut ilme naamallaan siellä sivussa ja sai varmaan päivän naurut katellessaan meidän painimista...
Mutta asiasta kukkaruukkuun! Istuin takapenkillä kasassa silmät kiinni ikkunaa vasten päätäni pidellen ja en uskaltanut avata silmiä ennen kuin päästiin kotipihaan, koska olin varma että oksennan muuten. Kieltäydyin oksentamasta, mutta lopulta yritin sitäkin, että se kamala olo menis nopeemmin ohi. Ei siitä kuitenkaan mitään tullut, joten podin tunnin ajan tilapäistä pahaa oloa pimeässä huoneessa kyljellään maaten, koska selällään makaaminen ei tullut kuuloonkaan. Äiti anto mulle migreenilääkkeen, pahoinvointilääkkeen ja vielä normaalin särkylääkkeen, jotka varmasti alko edesauttaa mun tokenemista. 

Päästiin lopulta vielä käymään kylässä samana iltana ja koska olin lähdössä mukaan, viivästytin kaikkien lähtemistä. Itse asiassa kävin nyt ensimmäisen kerran Leenan luona ihan normaalisti sunnuntai-iltana kylässä, miten tehtiin aina ennenkin - nyt Martti ei vain ollut siellä, ei sen iloista naurua eikä kaikenmaailman hauskoja juttuja kertomassa. Pöytäjärjestyskin oli erilainen; tällä kertaa minä istuin paikalla, jossa Martti aiemmin aina istui. Toisaalta se oli ihan normaalia, koska se on nyt todellisuutta, mutta kun asiaa rupesi miettimään, se oli erilaistakin. Aikaakin on vyörähtänyt Martin kuolemasta kohta kolme kuukautta, ja koska olin niin paljon Putaalla kisakauden jälkeen, viimekertainen käyntini Leenan luona oli heti pari päivää tuon traagisen tapaturman jälkeen. Silloin tunnelma ja tilanne oli tosin aivan erilainen mitä se nyt oli - kukaan ei ole enää asian tiimoilta sokissa, vaan se on nyt tiedostettu ja käsitelty paremmin.

Pää oli vähän sekaisin vielä seuraavanakin päivänä, mutta milloinka se nyt ei olisi, eiku. Mutta tämän johdosta tämä sher-lokki ei enää ikinä ole niin hullu, että lähtisi yhtään mihinkään pyörivään laitteseen enää IKINÄ. Ikinä ei saa sanoa ei ikinä, mutta tässä tapauksessa sanon.
En ole kyllä ikinä tykännyt huvipuistoista, sillä sain pienenä jonkinlaiset traumat lähtiessäni yksin vuoristorataan ja en ollut ikinä siihen mennessä pelännyt ja huutanut niin paljon yhtä aikaa, eikä sitä silti pysäytetty vaikka äiti kävi sitä pyytämässä. Että kiitos sille vuoristoradan ajajalle, en ole enää toista kertaa mihinkään laitteseen lähtenytkään! Mulla ei pää oo kyllä pyörimistä kestäny ikinä, mutta näin pahaa oloa mulle ei ikinä aiemmin ole tullut!
Voitteko samaistua vai ootteko umpiluisia hurjapäitä? ;)

Eli tässä Jetstarissa kävin.... Voi olla joillekin mukava laite ja varmaan aika lälly, mutta mulle kaikkee muuta... :D Mutta ei kai sille mitään voi, parempi vaan pysyä kaukana huvipuistoista tai olla vaan henkisenä tukena maanpinnalla! Joka ei toisaalta oo erityisen odotettavaa touhua huvipuistossa mutta... :D
------
Lapsuudenkaveri Terhikin pääsi nyt pois sairaalasta, se oli Kuopiossa lähestulkoon viikon, kun se ei kärsinyt niellä eli ei pystynyt syömään eikä juomaan mitään. Olin saada sydärin, kun näin Terhin jakaman kuvan Facebookissa, jossa sillä oli tippaletku kädessä! Terhikin on vähän höslä välillä, niin luulin että se on jossain kriittisessä tilassa (no okei, jos se ois ollu kuolemaisillaan niin ehkä facebook ei tulis ekana mieleen) mutta säikäytti silti! Sillä diagnisoitiin mononukleoosi eli kansannimellä "pusutauti." Siihen ei mikään lääkekään auta ja voi viipyä elimistössä kauan aikaa. Tosi rasittava tauti näköjään, ei kyllä tuotakaan toivo kellekään. Kuten en mykoplasmaakaan itse sen pahimman kautta kokeneena.

Unohdin myös itsekin toisinaan aikamoisena höslänä ilmoittautua piirileiritykseen. Sinänsä se oli odotettavissa, koska kalenterin pitäminenkin on toivotonta: joko hukkaan sen, en muista kirjoittaa sinne, kirjoitan sinne mutten muista lukea mitä olen kirjoittanut tai en edes tiedä mitä minun pitäisi muistaa, joten kaikin puolin olen välillä toivoton tapaus. Elän suurimman osan ajasta hetkessä, vaikka kykenen suunnittelemaan asioita myös etukäteen. Mutta minun tapaistani on, että en huolehdi asioista kuin sitten, kun täytyy. Siksi asiat jäävät joskus hoitamatta. Mutta kyllä minä aina asiat selvitän, jos en hyvin niin sitten huonosti ja aina räpiköin eteenpäin ja järjestän asiat jotenkin!
Nimittäin järjestin itseni sinne leiritykseen kuitenkin - vaikkakin vähän jälkikäteen! 

Mulla on nyt myös joku luovuuspuuska, sillä oon lukenu enemmän kun normaalisti! Luin tuon Twilight-sarjan tässä kevään aikana ja viimesen osan nyt loman alussa. Alotin myös Varjojen kaupungit-sarjaa. Yleensä en lue paljon, joten tää on nyt poikkeustapaus! ;) #eihuono.
Nyt ois hirvee inspiraatio kirjottaa jotain luovempaa, oon kirjotellu mm. paljon tarinoita nuorempana. Niitä on monen monta kansiollista kaapissa, mutta en ole ikinä antanut kenenkään lukea niitä. Äiti mietti joskus, että ne pitäisi lähettää jonnekin kustantamoon luettavaksi, mutta arvatkaa mitä mieltä minä siitä olin... Halusin vaan kirjottaa ja näin vaivaa niiden eteen ihan vain omaksi huvikseni. Vaikka en minä huono kirjoittaja olekaan ja minulla on välillä aika vilkas mielikuvitus. Nyt se on jäänyt, eikä oo ollu muutamaan vuoteen inspistä eikä tarpeeks mielikuvitusta keksiä mitään edes suunnilleen järkevää, minkä parissa jaksas viettää vapaa-aikaansa.

Hyvää kylmää mutta vähälumista juhannuksen odotusta kaikille!

- Heidi

Kuulumisia

Olis tarkotuksena tehä tämmöset pikakuulumiset, mutta se jää sitten nähtäväksi miten pikaset näistä loppujen lopuksi tulee. Mari aiko postailla, mutta niillä alkoi rehunteko, joten sillä on epämääräisen mittaisia "lakisääteisiä taukoja" niin kuin me niitä yhdessä nimitetään. Oikeesti se pitää taukonsa sillon, kun sillä ei oo hommaa siilolla. :D
Mutta tämä ensimmäinen viikkoni täysi-ikäisenä on lähteny käyntiin ihan samalla tavalla kun viimeinen viikko alaikäisenä! Oon treenannut, mutta alkuviikon maltillisesti koska juoksin torstaina Cooperin. Olin juossut kyseisen testin viimeksi ainakin kolme vuotta sitten ennen sairasteluvuosia. Ja totta kai olen kolme vuotta sitten ollut pienempi kirppu, lihasmassaa on tullut lisää ja kroppa on muutenkin kehittynyt, joten sekin vaikuttaa. Silti paransin tulosta, joten olin tyytyväinen ja nyt ollaan menossa oikeaan suuntaan. Oon alkanu sisäistää mun uutta harjottelutapaa, jossa tuntuu olevan päivä päivältä enemmän järkeä. Monestakin eri näkökulmasta tarkasteltuna tuntuu, että ei tämä missään nimessä ole ollut minulle huonompi muutos.
Eikä se enää edes tunnu muutokselta, kun se alkaa jo olla ihan normaalia. =)

Tämän kuvan otin minun vanhalla kameralla, jolla silläkään ei tule hullumpilaatuisia kuvia.

 Sain myös keskiviikkona suoritettua rästityöt elokuulta. Halusin saada ne pois alta mahdollisimman heti, koska näin alkukesästä on vähemmän menoja. Elokuussa en siis pääse pitämään yleisurheilukoulua ja seurakisoihin toimitsijaksi, kun koulu alkaa jo heti kuun alusta (mutta ei nyt mietitä vielä sitä!) Oon sopeutunu tänä kesänä paljon paremmin kotiin kuin viime kesänä, silloin meinasi tylsyyskuolema tulla alkukesästä ja kaipasin enemmän takaisin Putaalle. Nyt osaan kuitenkin nauttia myös kotona olemisesta. :)
Tykkään kyllä tosi paljon pitää tota yleisurheilukoulua. Nyt alan jo tuntee suurimman osan lapsista nimeltä, varsinkin omasta ryhmästä jossa on lapsia n. 25 kpl. Onneksi ne jakautuu vähän, kun se on 7-9 vuotiaiden ryhmä ja 7-vuotiailla on eri laji kuin 9-vuotiailla. Meitä on tuossa ryhmässä kaksi ohjaajaa, joten lasten jakaminen lajien mukaan onnistuu hyvin. Olin kuitenkin samassa hommassa myös viime kesänä, joten osa lapsista on jääny jo sieltä mieleen. Helpompi puhutella ja neuvoa, kun ei tarvitse aina olla kyselemässä nimeä tai käyttämässä kiertoilmaisua "sinä sinipaitainen poika" ja "sinä punahousuinen tyttö".

 Seurakisoissa olin turbokeihäässä "mittamiehenä" ja seisoin noin parin metrin päässä pienen pojan vieressä, joka oli heittämässä sitä keihästä. Sitten olin saada sen päähän! Ilme oli varmaan pari sekuntia näkemisen arvonen, kun en osannu varautua siihen. Jotenkin oletin että se keihäs ois kuiteski lentäny sinne nurmikolle eikä mun päähän siinä vieressä... No onneks se heitti kaks muuta heittoa ihan eteenpäin niin saatiin tuloskin mitattua. :) On ne kyllä niin sulosia, kun ne niin topakasti tekee!  

Perjantaiaamuna kävin terveyskeskuksen labrassa verikokeissa. Ihan siis varmuuden vuoksi on tavotteena käydä pari kertaa vuodessa tietyt näytteet otattamassa lääkärin lähetteellä. Kouluaikana yritetään Marin kanssa käydä porukalla n. 2-3 kuukauden välein terveydenhoitajalla otattamassa hemoglobiini sormen päästä, että pysytään perillä niistäkin. Kuitenkin urheilevista nuorista on kyse, niin valmentajatkin on halunnu että käytäs aina varmistamassa tilanne. :) 

Lähdin kotoa pyörällä tk:lle, sinne menee pyörällä noin 10 minuuttia ajaa. Tulin semmosta pienempää tietä pitkin isommalle tielle ja katoin etten aja kenenkään eteen sieltä. Katoin että joo, tuolta kauempaa ajaa joku mies että voin ihan hyvin kääntyä tähän. Sitten kohta se oli jo mun takana! Ihmettelin että sepä otti hirveen spurtin tai sitten se vauhti hämäs kun se tuli alamäkeä alas. Sitten kuikin olkapääni yli, kun se vaan ajo siellä mun takana eikä ees meinannu tulla ohi! Sitten kohta se ajo mun viereen ja kysy: "Sulla näyttää olevan siinä pyörässä nopeusmittari? Paljoko nyt on nopeutta?" Olin sillee että midääh ja vastasin: "Tää on rikki niin ei tästä nyt näe." (Se on kyllä ihan oikeasti rikki tai sit joku piuha on irti, pitäs korjata se).
Sitten se jatko: "Montako vaihetta siinä sun pyörässä on?" Olin enemmän kuin ihmeissäni mutta vastasin: "Ööö... 21." "No sitten tolla pyörällä pitäs jo päästä kovaa jos vaan jaksaa polkee!" "Niii-in..." Sitten se vaan polki pitkän pätkän mun vieressä ja vaihto sitten tien toiselle puolelle. Sitten en vähään aikaan nähny sitä, koska siinä välissä oli kaikkia näköesteitä ja aattelin sen menneen eri suuntaan. Sitten kohta näin sen polkevan varmaan niin kovaa kun sen citypyörästä lähti kierroksia siellä tien toisella puolen! Ja kaiken lisäks se vilkas mua ja katto että pysynkö sen mukana. No enhän mä semmosta vauhtia niin taajamassa kehannu ajaa, varsinkaan mitkään farkut jalassa! Itse asiassa se miehen vauhti näytti tosi koomiselta, kun se meni varmaan samaa vauhtia kun autot kun ne hiljensi just siinä kohti vauhtia risteykseen... Naureskelin sille itekseni ja toivoin että se jatkaa samaa vauhtia eri suuntaan kun minä. Mä sitten jätin pyöräni sinne sairaalan pyöräparkkiin ja ei se sentään tullu enää selittämään yhtään mitään. :DDD

Mietin vaan, että miten se näki sieltä sadan metrin päästä että mun pyörässä oli nopeusmittari ja sitäkin mietin, että oliko tuo "No sitten tolla pyörällä pitäs jo päästä kovaa jos vaan jaksaa polkee!" joku vihjaus siitä etten mä jaksa polkee.... Vai oliko se vain viaton huomautus että sillä pääsee kovaa jos vaan haluaa. En sitten tiiä eikä erityisemmin edes kiinnosta. :D Saa vaan päivän naurut aina näitten tuntemattomien ihmisten kanssa tällee puhellessa...

 Ostin sillon Jyväskylän reissulta tuon hiusdonitsin ja mulla oli päättäripäivänä hiukset noin. Ihan kätevä keino saada hiukset suht nätisti vaikka menikin hermot kun en saanu noita hiuksia kunnolla kiinni. :D Jos ei oo juhlaa, niin en jaksa olla noin tarkka noitten hiushaituvien kanssa, ihan sama vaikka niitä töröttäis joka suuntaan! Tai ainaki melkein...
Mutta oon tässä jutustellu monen muunkin tuntemattoman tyypin kanssa näin loman alussa, mm. olin urheilukentällä tekemässä loikkia niin juttelin aika pitkään jonkun miehen kanssa (joka oli järkevä verrattuna tuohon eiliseen tyyppiin) ja se jutusteli paljon hiihdosta. Se alottikin keskustelun sanoilla: "Sinä oot se hiihtäjätyttö, etkö ookin?" Cooperissakin yks nainen halus laskee "hiihtäjätytölle" kierrokset ja näitähän riittää... Julkkis eiku. No, mikäs siinä jutustellessa, kuitenki valtaosa on yleensä suht normaaleja. :D

Olin eilen tekemässä rullalenkkiä ja sen pyörätien yli oli menny hirvi. Tai melko todennäkösesti ainakin, koska tuskin sieltä umpipusikosta mitään hevosiakaan on tullu. Ja ei oo edes kun kilsan päässä keskustasta, joten voi noita yhteenottoja hirven kanssa sattua muuallakin kun jossain korvessa. Vaikka ei tää nyt eka kerta ollu, kun luonnonotukset on liikkunu asutuksen lähellä, mm. susista on ollu paljon haloota viime vuosina. Nyt se kohu on laskeutunu, vaikka en tiiä onko se sudet siitä yhtään vähentyny. Ihmiset ei vaan jaksa enää jauhata siitä asiasta, kun sutta ei sais kuitenkaan ampua ilman lupia ja niitäkin myönnetään niin vähän, ettei niistä oo täällä korvessa juuri mitään hyötyä.

Mun kamera ei oo tullu vieläkään! Se oli tilapäisesti loppunu varastosta, joten ootellaan vielä ens viikkoon...
Nuo kaikki ylemmät kuvat on otettu sillä mun "entisellä" kameralla, joka nyt hajosi. Sillä saa kyllä tosi hyviä kuvia, kun vaan haluaa. Oon tosin vähän muokannu noita kuvia väreiltään kirkkaammiksi, mutta ei se sitä kuvanlaatua miksikään muuta kun ei mene liiaksi sitä kuvaa sorkkimaan.
Se uusi kamera on lähes samanlainen kuin entinen, mutta siinä oli jotain uusiakin juttuja. Mutta pääasiassa ei tarvii juuri opetella käyttämään sitä, vaan pitäisi selvitä ihan entisillä tiedoilla ja taidoilla. :)

- Heidi

Happy birthday..... for me!

Heidi tuli täysi-ikäiseksi eilen eli 8.kesäkuuta! Kaikki kysy legendaarisen kysymyksen: "Miltä nyt tuntuu?" - mutta oikeastaan tuntu kyllä ihan samalta kuin edellisenäkin päivänä. Mutta on silti siistiä, että on nyt lain mukaan aikuinen. Vaikka en varmaan joka asiassa sitä vielä olekaan. Mutta ei tunnu ihan niin hölmöltä olla 18, kun on kuitenkin pitäny ruveta kantamaan vastuuta itestä ja omasta elämisestään jo 16-vuotiaana. 

Just tossa keväällä mietittiin Marin kanssa, että oikeesti! Miten me on uskallettu muuttaa pois kotoo jo 16-vuotiaana? Sehän on tosi nuori! Ei se sillon tuntunu siltä, se tuntu ihan normaalilta. Mutta nyt kun rupee miettii, niin ei kovin moni oo valmis siihen noin nuorena. Jotenkin se oli vaan luonnollista, kun on tottunu olemaan pois kotoa aika paljon vielä tuotakin nuorempana ja tiesin, että mihin mä haluan. En ollu ihan hukassa, joten se kävi aika helposti. 

Itse asiassa pari ekaa viikkoa uudessa koulussa tuntuikin siltä, että oltaisiin jääty leirille. Pikkuhiljaa se tunne hävisi ja todellisuus alkoi tulla ilmi: ei me oltu leirillä. Mutta kyllähän me se jo tiedettiin, joten saatiin arjesta loppujen lopuksi helposti kiinni. Oli niin paljon uutta ja tuntematonta, mutta toisaalta myös tuttua ja turvallista. Yhteistreenit joka aamu. Kaikille kuitenkin treenaaminen oli tuttua, joten sen kautta oli helppo saada aikaan läheiset välit. Ja se kai se oli, että alettiin ymmärtää toisiamme niin helposti. Olin tottunut ainoana aktiivisesti harjoittelevana nuorena hiihtäjänä omalla paikkakunnalla siihen, ettei kukaan voi ymmärtää suurinta osaa selityksiäni harjoituksista - ja se oli ymmärrettävää. Toisaalta oli mukava puhua muista asioista muille kavereille, ja on mukavaa että on kavereita urheilun ulkopuoleltakin. :) Mutta oli silti tärkeetä, että oli myös kavereita jotka ymmärsi sitä puolta, mikä on kuitenkin niin iso ja tärkee osa mun elämää. Puhuttiin aina iltakaudet Marin kanssa järkeviä ja ei-niin-järkeviä juttuja Facebookissa, eikä meinattu joutua edes nukkumaan. Tai ei me aina jouduttukaan. Ainakaan ajoissa. 

Pihtipudas on ollut tarpeeksi pieni - pienempi kuin paikkakunta josta sinne tulin. Siellä on ollut helppoa itsenäistyä, ja en ole ainut joka on tätä mieltä. Ja se on kuitenkin ensimmäinen paikka, missä on aloittanut itsenäistä elämää, joten se tulee varmasti aina olemaan tärkeä paikka. 
On siellä vielä 2 vuotta jäljellä. Mutta ei kahta vuotta sen takia, että se olisi paikkana niin mahtava. On kaikissa paikoissa omat huonotkin puolensa! 
Mutta urheilu ja koulunkäynti: toinen niistä on pakollinen ja siksi välttämätön hoitaa. Toinen ei ole kumpaakaan, mutta se on välttämätöntä minulle, jotta pystyn pitämään järjen päässä ja hoitamaan välttämättömät, pakolliset asiat. Kuten sen koulun. 
Aika hyvin sanottu, jollain tapaa. 

Pitihän se kakkukin olla! Ylimmäinen oli tavallinen kermakakku, alimmainen oli maidoton ja gluteeniton. Mutta Aki sanoi, että minun kakku oli parempaa kuin tavallinen. Minusta se oli ainakin tosi hyvää! Ei vaan tullu mieleen maistaa palaakaan tuota oikeaa. :D Mutta saipahan synttärisankarikin kakkua, kun on tottunu siihen, että harvemmin saa syödä puoliakaan tarjolla olevista ruuista. :)
Moni on kyllä kysyny, että eikö tää maitoallergia haittaa mun elämää kun ei saa syödä juuri mitään. Mutta oon aina tuumannu, että kyllä kaikkeen tottuu ja ei se enää mun elämää varsinaisesti mitenkään häiritse. Turhaa murehtia sellaista, mitä ei voi muuttaa.
Kyllähän se rajoittaa ja aiheuttaa välillä stressiä, varsinkin jos syö "tien päällä" huoltoasemilla tms. Mutta en minä suinkaan syömättä ole ja herkkujakin voin syödä, sillä monet maidolliset tuotteet pystyy melko helposti korvaamaan soija/kauratuotteilla. Vaikka kyllä minunkin ensimmäinen reaktio oli silloin: "Mutta mitä minä sitten syön?!" Mutta en minä nälkään ole kuollut, päinvastoin! ;)

Ei jostain kumman syystä naurattanu yhtään, kun äiti ja mummo halus ottaa musta kuvan. Mutta se niiden oli kuitenkin pakko saada kun 18 täytin... Tuli pari totista kuvaa, kun ei siis himpun vertaa naurattanut koko tilanne. Katoku eikös se sanonta oo, että 17-vuotiaana on neito kauneimmillaan. Siitäkö se rapistuminen alkaa? ;)
Sitten äiti piti outoa ääntä tarpeeksi kauan, etten enää kestänyt ja saatiin me kuitenkin vähän nauravaisempikin kuva. Mummo erehtyi vielä ehdottamaan, että olisi pitänyt olla joku nätti mekko. Sehän tästä olisi vielä puuttunut. :D

Näissä kaikissa kuvissa on päivämäärä, jos en ole rajannut sitä joistakin pois. Mulla tosiaan hajosi kamera, joten mulla oli mummon kamera lainassa ja se uusi kamera tulee varmaan ensi viikolla. Se vaan yksinkertaisesti pimahti eikä se aukea eikä mene kiinni - vielä aiemmin auttoi kun otti kortin ja akun pois, mutta enää ei auta sekään. Ja se pimahtaa joka kerta, kun ottaa kuvia, joten ei sellaisella kameralla tee yhtään mitään.
Meillä kävi muutamia läheisiä vieraita kylässä, johon lukeutuu mummot ja ukki, Terho-kummi ja yhdet perhetutut. Pikku-Tiina lähtee ykköselle, vähänkö suloinen tyttö :) ♥

Kutsuin myös Terhin ja Marin käymään naapurista, kun lapsuudenkavereita ollaan.
Äiti oli tehnyt mulle sellaisen valokuva-albumin, jossa oli kuvia lapsuudesta ja nuoruusajasta ja siellä oli kuvatekstit myös. Vähänkö oli hieno ja ihana! Äiti sanoi, että ihan hyvä siltä kannalta että olin niin vähän kotona toukokuussa, niin se sai tehtyä sen minulta salaa. Akilla oli kuulema ollut vaikeuksia pitää se salassa, mutta kyllä se pystyi siihen!
Ne kuvat oli kyllä tosi mahtavia ja sain nauraakin niille. Ja välillä oli kyllä pieniä pyhäinhäväistyksiäkin siellä, mutta ei kuitenkaan pahoja... :D 

Muun muassa Terhin ja Marin kanssa naurettiin niille, kun oli kyllä niin hienoja kuvia meistä. :DDd Laitan varmaan joskus tänne parhaimpia otoksia sieltä albumista, sitten kunhan saan uuden kameran. Puhelinlaatu ei varmaan ole kovin hyvä kuvia kuvatessa. 

Totta kai myös Marin porukat kävi meillä illalla! Ei kai se olisi ollut 18v syntymäpäivä ilman Maria! ;) 

Sain Marilta hienon korun (joka oli yhtä hienosti kerrospaketoitu kun Marin joululahja... siinä oli lahjapaperi, pahvilaatikko ja sipsipurkki ennen kuin löysin tuon) ja Marilla on tuohon toinen puoli. Oli kyllä tosi kiva, oon ollu kauan aikaa ilman kaulakorua kun mulla oli jotain outoa ihottumaa kevättalvella kaulan seudulla. Mutta se ei kylläkään johtunut siitä kaulakorusta, sillä sitä oli siitäkin huolimatta. On vaan jäänyt koru laittamatta, niin nyt oli taas aika! Tää korostakoon meidän huippua ystävyyttä, joka on melkeen sisarussuhde :D 

 Kävin näyttämässä pikkuveljen kanssa meidän asuinseutua Marille ja Maaritille, kun tästäkin on monesti puhuttu: miten erilaiset meidän lapsuuden ympäristöt on ollu. Mari on asunu siellä korvessa ja mä oon asunu asuinalueella, jossa on ollu paljon lapsia, paljon leikkipuistoja ja tekemistä. Tästä reissusta ei sitten sen enempää, Mari häpesi silmät päästään kohta 15-vuotiasta pikkusiskoaan... ;) No mutta minäkö 18? Sen kunniaks piti jotain tän tapasta, kuten mennä istumaan kahden istuttavaan keinuun Marin kanssa!

Tässä vaiheessa alko kyllä jo epäilyttää, kun meillä oli vauhtia ja se meni ihan vinoon.... Ilme on just tämmönen: "Ootko varma että tää kestää meitä?" Itse asiassa heti kun noustiin tosta pois, niin kuulu hirvee rusahdus ja jostain kiikun nivelistä valittava ääni.... no sori :DDd kyllä se ainakin sillon jäi ehjäksi kun lähettiin pois. 

 Lapsettiko? No ei toki ikinä. Mutta oon kuullu sanonnan, että ikkee suap tulla mutta vanahaks ee tarvii tulla! Lapsi on terve kun se leikkii.

No nämä oli taas näitä. Ehkä kuvat kertoo enemmän kun ykskään sana. Jos yritän lyhyesti selventää: Meillä on kaks riippukeinua. Toinen on tukevasti kiinni kahessa puussa ja toinen on tommonen metallihäkkyrä. Mari oli ekana tossa ei-niin-tukevassa häkkyrässä, ja se ei ollu paikallaan jonka takia meinas pudota koko ajan. Sanoin, että siinä ei voi ottaa oikein vauhtia koska oon itekkin pudonnu sieltä sen takia.
Ajattelin, että kaiken "turvallisuuden" nimissä MINUT pitäisi päästää tuohon ei-niin-turvalliseen riippumattoon. Mari totes, että oon siinä väärinpäin, pää tulis ehkä toiseen päähän. Tuumin vaan, että ei kai sillä mitään väliä ole. Sitten rupesin selittämään Marille jotain - en enää muista mitä koska tuli pari muuttujaa jotka sekoitti ajatukset! Yhtäkkiä Mari häviää näkyvistä ja horisontti vaihtuu siniseen taivaaseen..... Olin saanu kipattua sen jollain ihmeen opilla ihan pystyyn ympäri! Heti tapahtuneen jälkeen sisältä kuulu tajutonta naurua: Aki oli nähny kaiken ikkunasta. Siis eihän mekään yhtään naurettu... Heti kun nousin tosta pois, niin se kimpos takasin pystyyn ihan ku mitään ei olis tapahtunukkaan.
Näköjään sillä saattoi ollakin väliä, miten päin mä oon siinä. Vaikka tuskin tää rajallinen turvallisuus ois mihinkään lähteny, vaikka oisin ollu siinä toisinpäin. Jos oisin onnistunu kippaamaan sen niin päin, oisin osunu suoraan penkkiin. Ehkä parempi etten totellukaan. ;)

Että nämä oli taas näitä - hyvää syntymäpäivää vaan Heidi. ;)

PS. Rico ei nuuskinu noita kukkia ihan noin nätisti, vaikka kuvat onkin aika sulosia. Tosiasiassa se yritti koko ajan syödä ne, se yritti aiemmin tulla syliinkin vain sen takia, että oli kukka kädessä. Se söi yks päivä voikukkiakin hyvällä ruokahalulla, joten melko varmasti sille ois tuokin kukkapuska kelvannut.
Ja mun huulirasvankin se söi yks päivä, ainakin oletan niin koska se oli pureskelemassa sen korkkia ja huulirasvapuikko löyty tyhjänä sängyn alta. Muutamalla hampaanjäljellä kuorrutettuna.
Nauroinkin Marille, että joudun ostamaan uusia tavaroita sen takia että joko se tai Rico hajottaa ne. Marin takia piti nimittäin ostaa uudet pinnit, koska niille kävi vähän köpelösti.

Aurinkoisia kelejä kaikille lukijoille!
Toivotaan, että uus kamera saapuu pian! :)

- Heidi

Kesäloma

Aloteltiin ihan oikeeta elämän pakkaamista viime torstaina. Ensin oli vuorossa vaatekaappi, joten sen sai vetää lattialle ja ruveta siitä pakkaamaan jättikokoseen elämälaukkuun. Meidän molempien vaatteet mahtu niihin, vaikka olihan ne täynnä. Mistä tätä vaatetta oikein tuleekaan! 

 Kyllä meillä molemmilla oli lopulta huone täynnä vaikka minkälaista nyssäkkää, josta ei (onneks) ole kuvaakaan. Kyllä sitä tavaraa vaan löytyy, kun suorittaa tilapäisen muuton kotiin kesäksi. Se ei sitten auta voivotella, jos jotain onkin jäänyt kämpille, kun me ei päästä sinne kesällä. Pitää ottaa kaikki mitä suinkin voi tarvita! Ja kun on tuonut tavaraa kotoa kämpille, niin ne tuodut tavarat pitää viedä takaisinkin. Onneks tää suoritetaan vaan kerran vuodessa, paitsi kahden kuukauden päästä uudestaan... :D

 Vikaa treeniä Puttaan maisemissa. Perjantai oli aika utuinen ilma, oli satanut koko päivän. Kesken saliharkan alkuverryttelyjen alkoikin sataa ja sai märällä paidalla aloitella saliharkkaa ja lähteä märällä takilla pois, kun ei se ehtinyt kuivaa juuri ollenkaan. Onneksi pyörällä matka kämpille käy niin nopsasti, että ei siinä ehdi vilu tulla!

Meillä oli Antille Ifolorilta tilattu kuvakirja ja Annalle ylioppilaslahja linjan puolesta. Se kuvakirja oli kyllä täydellinen, vaikka itse sanotaankin. Just parhaimmat kuvat siellä; pari vanhaa kuvaa siltä ajalta, kun me ei olla vielä edes oltu siellä, sitten meidän ykkösvuodelta ja tältä vuodelta jos minkin näköistä kuvatusta. Me on oikeestaan otettu aika paljon kuvia treeneissä, leireillä ja muissa miitingeissä että niistä on varaa valita. Annalle meillä oli Ifolorilta kuvamuki (uskaltaa nyt paljastaa, kun tyttönen on saanut jo lahjansa) ja siitäkin tuli hieno, vaikka itse sanotaankin! Ajatushan se tärkein aina on. :) Niin nättiä lahjapaperiakin löydettiin ja saatiin ihan kohtuukaunis ulkomuotokin tuolle paketille aikaan vaikka Marin ja mun kädentaidoista onkin kysymys. Ja käytiin ekan kerran tässä kahden vuoden aikana Putaan kukkakaupassa! Vähän niinku R-kioskillakin tuossa syksyllä.... Mitäpä noissa liian usein käymään :D 

 Annettiin Antin lahja ennen juhlaa ja pidettiin hiihtolinjan yhteinen kokoontuminen. Oli meillä Eeva siellä vierailevana tähtenä lentopallolinjalta ja sen virka oli ottaa meistä onnistunut kuva. No, koska kyseessä ollaan me, onnistuneista kuvista ei ehkä voi puhua! Ensin me törötettiin seistä kädet suorana sivuilla kun jossain luokkakuvassa. Sitten Antti tuumas: "Ei me kyllä tämmöstä kuvaa oteta! Ei me näin totisia voida olla! Nyt laitetaan kädet tällee ja huudetaan kauheen kovaa! Emmi, sinäkin huudat! Hei, et sä huuda! Huuda nyt, murise kovasti!" Että tässä lopputulos..... :D Viimenen kuva tällä kokoonpanolla. 

 Ylioppilasjuhlaa. Ens vuonna meilläkin ois tuo eessä, mutta kuitenkin meillä molemmilla on vielä kaks vuotta tähän aikaa. Tulee kyllä sitten ikävä kaikkia, jotka valmistuu jo ensi vuonna! Mutta iteppähän me on tämä valinta tehty ja se on ollu kieltämättä väistämätön. Se ois tullu eteen jossain vaiheessa joka tapauksessa, koska ei tuota koulua ja urheilua molempia jaksa hoitaa hyvin, jos on koko ajan sellanen tahti. Tai ei ainakaan oteta sitä riskiä, koska saatiin jo kokea pientä esimakua siitä vuosi sitten keväällä.
Onnea kaikille ylioppilaille !! 

 

 Juhlan jälkeen Satomi tuli meitä vastaan ja se oli ihan tippa linssissä. Kyllä se tulee vielä syksyllä sen verran käymään, että voi heittää hyvästit mutta sitten se lähtee kokonaan. Kesän se opiskelee Helsingin yliopistossa suomea ja se aiko puhua meille suomeksi ensi syksynä! Kyllä se nytkin jo jonkin verran osaa. :)
Sitten totesin, että pitäähän meidän nyt joku pyytää ottamaan meistä kuva! Hirvee kuvaajan ettiminen siinä, kunnes Emmi patisti jotkut tuttunsa yläasteelta kameran taakse. 

Vikat yhteiskuvat ennen kesälomaa =) ja niin hienoina vielä! 

Kotona otettiin vielä muutamat kuvat Ricon ja pikkuveljen kanssa. 

Heidin huone kotona on aika pieni, joten sillä oli aika rajoitetusti liikkumatilaa, kun nuo aika lailla puoli elämää ahdettiin sen huoneeseen. Ja voitte vaan kuvitella, kun aloin purkaa noita... Sitten siellä mahtu vielä vähemmän liikkumaan ja vielä kaapin ovetkin piti saada auki. No, ne oli pakko purkaa saman tien koska ei siellä mahtunu muuten elämään. Ei siihen mennykkään kun koko ilta ja tilapäinen masennus oli suurempi kun sillon pakatessa.... Olin jo melkein varma etten ikinä saa noita purettua. Ja totesin, etten muuta varmaan enää ikinä. Muuten vaan seuraavan kerran ens syksynä eli parin kuukauden päästä... 

Sunnuntaina käytiin vielä Terhin lakkiaisissa. Oltiin siis molemmat ihan omien porukoidemme kanssa, mutta oltiin kuitenkin yhtäaikaa, joten tämä meidänkin erikseen eläminen kesän ajan alkaa tällee pikkuhiljaa niin vierotusoireet ei oo niin suuret. ;) semmonen pehmeä laskeutuminen! No joo hah. Saatiin kerrankin hiihtäjätyttösistä kuva ilman urheiluvaatteita, kuraa, lunta tai jotain muuta epämääräistä urheiluun liittyvää. :D 

Ostettiin Terhille ruusu ja siellä kukkakaupassa oli niin ihana tuommonen ylioppilaspöllö, että piti se vielä investoida varsinaisen lahjan lisäksi. :) Kieltämättä tosi sulonen!

 Kävin ekaa rullalenkkiä kotimaisemissa eilen. Vähän tasuria. ;) Oli kyllä nätti ilma, yllätti positiivisesti tuo lämpeneminen! Aamusta oli vielä aika viileetä. Onhan nuo asfalttitiet aika puhki koluttu, mutta kyllä noissa kesän ajan hiihtelee, kun pääsee välillä muihinkin maisemiin. :)
Tietää olevansa kotona kun hiihtää oikein ihanassa lehmänlannanhajussa, näin kauniisti ilmaistuna! ;)

Äidin lapsuudenkaveri käy aina tyttöjensä kanssa joka kesä meillä kylässä, kun se tulee tänne kotiseudulleen. Aki tulee hyvin toimeen samanikäisen Ellan kanssa ja Annikin on minua 3 vuotta nuorempi, mutta se alkaa olla jo yhen pään verran minua pidempi ja pituuseroa alkaa olla lähemmäs 10 senttiä. Tarkalleen tais olla 8 senttiä! Että kyllä tässä taitaa lyhyeksi jäädä! Ainakin välillä. ;)

Eipä kai tässä. Pitäs alotella arkee täällä kotona ja keksiä tekemistä! Molemmilla alkaa yleisurheilukoulun pitämiset omilla kotipaikkakunnilla, joten siinä tulee lasten kanssa touhuttua. :) Itse asiassa tänään olin ekan kerran tälle kesää pitämässä yu-koulua ja seurakisoissa toimitsijana pallonheitossa ja juoksujen käsiajanotossa, ja oli kyllä tosi mukavaa taas. Täällä on niin mukavia ja sulosia lapsia, ja ne totteli mua yllättävän hyvin, vaikka ne onkin vilkkaita. Kelikin oli ihanan aurinkoinen ja lämmin, vihreä nurmi ja hieman vihertäväksi muuttunut oranssi urheilukenttä - mikäs siinä ollessa! Alotin pallonheiton toimitsijahommissa ja kyselin että onko kaikki paikalla. Sitten kysyin yhestä pojasta, ja ne lapset sano että se on vielä menossa toisella puolella kenttää. Sitten yks tyttö tuumas: "Ilmari on Lauran ihastus!" Kaikki sai kyllä naurut siinä ja se tyttö tuumi kaverilleen: "Eikä oo! Miks sä meet sanomaan tommosta!" :DD

Aina alkukesästä ei meinaa keksiä ajankuluketta, mutta sitten kesä-heinäkuun vaihteessa alkaa jo olla niin paljon kaikkea, ettei ehdi edes kaikkea tehdäkään mitä on suunnitellut! Mutta tässä alkaa jo töitä olla ja kyllä sitä tekemistä riittää. Muun muassa alotin tässä keväällä noitten Twilightien lukemisen - en siis yhtään jälkijunassa ole, ottaen huomioon että pahin kohuaika oli noin 3-4 vuotta sitten. No, harvemmin innostun ylimainostetuista ja ylisuosituista kirjasarjoista tai elokuvista, mutta Nälkäpeli oli kieltämättä poikkeus! Nuo kirjat on kyllä hyviä. Nythän tässä voi kaiken vapaa-ajan käyttää viimesen osan lukemiseen.... (ihan kun en olis tehny niin keväällä, kun luin niitä ensimmäisiä osia).

Hyvää kesää kaikille! =)

-Heidi