You will find a second soul, the kind you can mix with your own

Heidi täällä kirjottelee taas! Samalla tavalla kuin viime kesänä (ja kaikkina sitä edellisinäkin kesinä ennen tämän blogin perustamista tai kummankaan meidän syntymääkin:D), Marin kotona tehdään edelleen rehua ja mä pidän samalla tavalla tätä blogia sillä aikaa hengissä. Mutta rehut on pakko tehdä, joten ne tehdään!
Mulla on nyt alkanu varsinaiset työt lasten liikunnallisella päiväleirillä. Oonhan mä pitäny tuota yleisurheilukoulua jo kolme kertaa, tänään oli varmaan parhaiten onnistunut harjoituskerta! Pidin ekaa kertaa oman ryhmäni pienimmille ja pituutta oli, ne oli niin älyttömän sulosia ja ne kuunteli tosi hyvin ja osas vielä hyödyntää mun neuvoja! Olin niin otettu kun ne hyppäs seurakisoissa pituutta ja ne oli selvästi kehittyny sen tunnin aikana! Ne oppi ponnistamaan yhdellä jalalla ja tulemaan alas kahdella, ihan niin kuin minä opetin! Tämä tunne, just tän takia mä tykkään tästä niiin paljon!
Olin samassa työssä viime vuonna ja siellä on kyllä mukavaa touhuilla lasten kanssa. :) On ne niin sulosia ja niiden jutuille saa aina nauraa... :D Vaikka ne vois leirillä olla vähemmän virkeitä heti ruokailun jälkeen, kun kaikki ohjaajat on ihan tööt sillon ja lapset sen kun virkistyy! Miks ruokailu ei väsytä lapsia, mutta isompana sitten väsyttää ihan tajuttomasti?! Näitä miksi oi miksi-juttuja. 

Mutta tämä kuva oli pakko laittaa tänne: voitteko samaistua tähän? Miksi oi miksi kaikille rasvoille käy aina näin?! Kyseessä on sama rasva, toinen vaan viimeiseen pisaraan asti käytettynä ja toinen avaamattomana. Oli ihan pakko kuvata tämä ennen kuin otin käyttöön uuden, sillä näin käy kaikkien vastaavien tuubien kanssa! Ja jotenkin puristaa aina läheltä tuubin suuta, niin sen lähestyessä loppuaan sieltä ei tahdo saada tulemaan enää mitään ilman kaikkien voimiensa takaa ähertämistä. Ainakin näppivoimat kasvaa! 

 Yhtenä päivänä olin hiihtämässä rullilla ja taivaalla oli jo lähtiessä epämääräisen tummia möykkyjä - pilviä siis. No, eivät yhdet pilvet minua hidasta, joten lähdin lykkimään! Hiihdin päätä pahkaa sinne synkkyyteen päin ja kun vilkaisin olkani yli, kylällä oli kaunis vaaleansininen taivaanranta. Kuitenkaan synkkyydestään huolimatta mistään päin ei kuulunut yhtään jyrinää (tai sitten en kuullut sauvanpiikkien paukahdellessa asfalttiin:D) ja kävin kääntymässä pyörätien päässä. Siellä alkoi hissukseen sataa, mutta kun vilkaisin horisonttiin, niin satoi aika paljon. Se oli jotenkin niin kepeää sadetta, ettei sitä edes tahtonut huomata. Se loppui kuitenkin yhtä nopeasti kuin alkoikin, vaikka sade olikin odotettavissa.

Pääsin vähän matkaa takaisin kylälle, kunnes taivaanranta piti hetken aikaa niin kamalaa jöötä, että automaattisesti sekosin rytmissä ja kyyristyin aavistuksen verran, vaikka tiesin, että se jyrinäkin on odotettavissa.
Pysähdyin ja otin pari kuvaa tuosta kummallisen kauniista näystä taivaalla. Tumma sähköisesti varautunut pilvi vyöryi vaalean taivaan päälle ja näytti että tuosta pilvestä olisi irronnut haituvia, jotka kurkottaisivat maahan. Tuijottelin sitä jo menomatkalla ja mietin, että ajan varmaan kohta itseni ojaan ja näytänkin kaiken lisäksi varmaan tosi viisaalta kun yritän hiihtää tekniikallisesti hyvin ja tuijotan taivaalle.... Mielikuvat siitä. (Vähän niinkun oltiin kerran Marin kanssa juoksemassa ja taivaalla lensi helikopteri.... Juostiin ja naurettiin toisillemme, eikä juokseminen ja nauraminen ollut hyvä yhdistelmä, joten kohta naurettiin vielä enemmän sille, kun ei meinattu saada henkeä).
Toisaalta tuolla ulkona itse kököttäessäni nuo haituvat näytti myös vähän pyörremyrskyn alulta! Vaikka se ei ollut odotettavissa täällä Suomessa, mutta kuitenkin! Omituinen näky. Ihailkaa vain tätä hienoa kuvaa (kröhöm). 

Kun kerkesin takaisin kylän pintaan, kuului seuraava jyrähdys - eli taukoa oli aika lailla. Myös taivaanranta välähti valkoisena. Äiti ja pikkuveli eivät oikein tykänneet siitä, että hiihdän siellä alkavassa tai itse asiassa jo alkaneessa ukkosessa, joten suostuin sitten tulemaan autoon. :D Ei se taida kovin turvallistakaan olla... :D En tykkää ukkosesta, mutta en mene siitä myöskään hysteeriseksi. Ja se oli vielä sen verran kaukana, ettei ollut vielä kiire pois! :) 

Kävin myös pidemmän pyörälenkin viikonloppuna, lähdin ensin "tavallista" reittiäni Niemiskylään Soukkuanperäntielle, mutta halusin lenkkiin lisää pituutta ja nimenomaan kestoa, joten käännyinkin vasemman sijasta oikealle ja kiersin Rapakkoejoen kautta ja sieltä koukkasin vielä Ryönänjoen lenkin, joten matkamittariin kertyi matkaa reilu 33 km. Sillä matkalla olisikin jo päässyt Vieremälle tai Iisalmeen, jos olisi ollut tarkoituksena päästä johonkin määränpäähän! Minulle ihan tarpeeksi pitkä matka ja oli mukava sääkin pyöräillä. :) Kyllä tämmöset roadtripit pyörälläkin on ihan jees! Tähän asti mun roadtripit onkin suoritettu pyörällä, koska ei mulla autoakaan vielä ole. :) 

Käytiin tivolissa sunnuntaina, kun se oli täällä kylällä n. 4 päivää. Tai Aki sinne halusi, minä lähdin vain mukaan muuten vaan. Olin päättänyt jo lähtiessä, että en lähde mihinkään laitteeseen. Aki sai sitten houkuteltua minut tuohon alempana olevaan Twisteriin, joka näytti pysyvän maan tasalla, vaikka kieppuikin kyllä epäilyttävästi joka suuntaan... Siinä minun pää ei kuitenkaan seonnut juurikaan, sillä se pyöri todella loogisesti. Osasi melkein aavistaa minne päin se menee seuraavaksi. Vaikka ei se loogisuuskaan aina pelasta... 

Aki (ja äiti) nimittäin ylipuhui minut tuohon ylempänä olevaan Jetstariin, kun selvisin niin hyvin tuosta ensimmäisestä laitteesta. Minä pistin vastaan, kun Aki oli jo viemässä sille miehelle kahta lippua siihen laitteeseen. Äitikin tuumi, että kun minun pää kesti tuon äskeisen pyörimisen, niin ei kai tuo voi olla enää pahempi: sehän ei pyöri sentään moneen eri suuntaan vaan koko ajan samaan suuntaan! Oikea loogisuuden huippu, sanoisin. Mutta kuten sanoin, loogisuus ei aina pelasta...

Kun istuin tuolla laitteessa ennen sen käynnistymistä, totesin Akille: "Miks mä oon täällä.... Aki kerro mulle, miks mä oon täällä." Aki tuumaa lohdullisesti: "Kuule, tämä käynnistyy ihan kohta etkä pysty enää perääntymään." Voi kiitos. Tuonhan minä juuri halusinkin kuulla!
Aluksi se oli ihan kiva, siinä ei tarvinnut pelätä henkensä edestä eikä juuri edes pitää kiinni tuosta turvaraudasta kuin näön vuoksi - minne muualle kädet olisi pistänyt kun kieppuu tuolla ilmoissa. Tai tuossa kuvassa ei edes vielä kieputa yhtään missään, sillä toi oli just lähteny käyntiin.
Sanoin Akille: "Oikeestaan mulle riittäis nyt. Tää vois nyt loppua." Aki kolme kertaa aiemmin käyneenä (se oli tuossa laitteessa jo neljättä kertaa) tuumi: "Tää ei oo vielä ees korkeella eikä ees vielä mee kovaa! Tää nousee vielä ylemmäs ja pyörii vielä kovempaa, se on siistiä!" Tuumin vaan: "Et oo tosissas..." 

Siinä vaiheessa tuumin Akille, että melko varmasti oksennan kun pääsen pois tästä laitteesta. Aki ei tuntunu ottavan sitä tosissaan - olihan se siinä jo neljättä kertaa, mä vasta ekaa kertaa! Kun toi lopulta pysähty, ei mulla ollu ees hirveen paha olo - vielä. Äiti sano kyllä myöhemmin, että näytin kyllä yllättävän hyvävointiselta siihen nähden, miten hirvittävä olo mulla sen jälkeen oli. Mutta se näki, että tää huvipuisto hömpötys on mulle kaikkea muuta kuin HUPIA. Pikemminkin surmanloukku. Mari nauroikin tälle: surmanloukkupuisto. Nimen perusteella se menis heti! ...
En ollu ihan varma, että pettääkö multa jalat alta ja lennänkö heti ensimmäisellä askeleella mahalleni, mutta otin sen riskin. Pääsin portaat alas, mutta vähän heikonlaisella tasapainolla. Sitten kyykistyin polvien varaan ja äiti kysy, että tuliko mulle huono olo. Olin varmaan ihan punanen, kävelin vinoon ja halusin vaan saman tien kotiin. Näytin siis varmasti kaikinpuolin huonovointiselta.
Mutta oli varmaan niille tivolin työntekijöille arkipäivää katsella huonovointisia tyttöjä voippuen sieltä pois... 

Rojahdin sinne auton takapenkille pitkälleni ja äiti lähinnä nauroi mulle ja yhtäaikaa pahoitteli sitä, että oli yllyttänyt minua menemään siihen. Tämä oli nimittäin todiste sille, että mulla on ihan yhtä huono pää kestämään huvipuistoja kuin äidillä. Ja isillä. Akin pää on ilmeisesti umpiluuta.
Tai en edes ymmärrä miten annoin ylipuhua itseni, kun on kyse ihmisestä jolle tulee paha olo kuperkeikoistakin....
Oltiin nyt keväällä liikkakurssin kanssa Viitasaarella painimassa ja tehtiin alkuverkassa kuperkeikkoja ja kaikkee pyörimistä: sillonkin jo huone pyöri silmissä ja meinasin törmäillä seinään aina kun nousin ylös. Ja Antti tietenkin virnuili huvittunut ilme naamallaan siellä sivussa ja sai varmaan päivän naurut katellessaan meidän painimista...
Mutta asiasta kukkaruukkuun! Istuin takapenkillä kasassa silmät kiinni ikkunaa vasten päätäni pidellen ja en uskaltanut avata silmiä ennen kuin päästiin kotipihaan, koska olin varma että oksennan muuten. Kieltäydyin oksentamasta, mutta lopulta yritin sitäkin, että se kamala olo menis nopeemmin ohi. Ei siitä kuitenkaan mitään tullut, joten podin tunnin ajan tilapäistä pahaa oloa pimeässä huoneessa kyljellään maaten, koska selällään makaaminen ei tullut kuuloonkaan. Äiti anto mulle migreenilääkkeen, pahoinvointilääkkeen ja vielä normaalin särkylääkkeen, jotka varmasti alko edesauttaa mun tokenemista. 

Päästiin lopulta vielä käymään kylässä samana iltana ja koska olin lähdössä mukaan, viivästytin kaikkien lähtemistä. Itse asiassa kävin nyt ensimmäisen kerran Leenan luona ihan normaalisti sunnuntai-iltana kylässä, miten tehtiin aina ennenkin - nyt Martti ei vain ollut siellä, ei sen iloista naurua eikä kaikenmaailman hauskoja juttuja kertomassa. Pöytäjärjestyskin oli erilainen; tällä kertaa minä istuin paikalla, jossa Martti aiemmin aina istui. Toisaalta se oli ihan normaalia, koska se on nyt todellisuutta, mutta kun asiaa rupesi miettimään, se oli erilaistakin. Aikaakin on vyörähtänyt Martin kuolemasta kohta kolme kuukautta, ja koska olin niin paljon Putaalla kisakauden jälkeen, viimekertainen käyntini Leenan luona oli heti pari päivää tuon traagisen tapaturman jälkeen. Silloin tunnelma ja tilanne oli tosin aivan erilainen mitä se nyt oli - kukaan ei ole enää asian tiimoilta sokissa, vaan se on nyt tiedostettu ja käsitelty paremmin.

Pää oli vähän sekaisin vielä seuraavanakin päivänä, mutta milloinka se nyt ei olisi, eiku. Mutta tämän johdosta tämä sher-lokki ei enää ikinä ole niin hullu, että lähtisi yhtään mihinkään pyörivään laitteseen enää IKINÄ. Ikinä ei saa sanoa ei ikinä, mutta tässä tapauksessa sanon.
En ole kyllä ikinä tykännyt huvipuistoista, sillä sain pienenä jonkinlaiset traumat lähtiessäni yksin vuoristorataan ja en ollut ikinä siihen mennessä pelännyt ja huutanut niin paljon yhtä aikaa, eikä sitä silti pysäytetty vaikka äiti kävi sitä pyytämässä. Että kiitos sille vuoristoradan ajajalle, en ole enää toista kertaa mihinkään laitteseen lähtenytkään! Mulla ei pää oo kyllä pyörimistä kestäny ikinä, mutta näin pahaa oloa mulle ei ikinä aiemmin ole tullut!
Voitteko samaistua vai ootteko umpiluisia hurjapäitä? ;)

Eli tässä Jetstarissa kävin.... Voi olla joillekin mukava laite ja varmaan aika lälly, mutta mulle kaikkee muuta... :D Mutta ei kai sille mitään voi, parempi vaan pysyä kaukana huvipuistoista tai olla vaan henkisenä tukena maanpinnalla! Joka ei toisaalta oo erityisen odotettavaa touhua huvipuistossa mutta... :D
------
Lapsuudenkaveri Terhikin pääsi nyt pois sairaalasta, se oli Kuopiossa lähestulkoon viikon, kun se ei kärsinyt niellä eli ei pystynyt syömään eikä juomaan mitään. Olin saada sydärin, kun näin Terhin jakaman kuvan Facebookissa, jossa sillä oli tippaletku kädessä! Terhikin on vähän höslä välillä, niin luulin että se on jossain kriittisessä tilassa (no okei, jos se ois ollu kuolemaisillaan niin ehkä facebook ei tulis ekana mieleen) mutta säikäytti silti! Sillä diagnisoitiin mononukleoosi eli kansannimellä "pusutauti." Siihen ei mikään lääkekään auta ja voi viipyä elimistössä kauan aikaa. Tosi rasittava tauti näköjään, ei kyllä tuotakaan toivo kellekään. Kuten en mykoplasmaakaan itse sen pahimman kautta kokeneena.

Unohdin myös itsekin toisinaan aikamoisena höslänä ilmoittautua piirileiritykseen. Sinänsä se oli odotettavissa, koska kalenterin pitäminenkin on toivotonta: joko hukkaan sen, en muista kirjoittaa sinne, kirjoitan sinne mutten muista lukea mitä olen kirjoittanut tai en edes tiedä mitä minun pitäisi muistaa, joten kaikin puolin olen välillä toivoton tapaus. Elän suurimman osan ajasta hetkessä, vaikka kykenen suunnittelemaan asioita myös etukäteen. Mutta minun tapaistani on, että en huolehdi asioista kuin sitten, kun täytyy. Siksi asiat jäävät joskus hoitamatta. Mutta kyllä minä aina asiat selvitän, jos en hyvin niin sitten huonosti ja aina räpiköin eteenpäin ja järjestän asiat jotenkin!
Nimittäin järjestin itseni sinne leiritykseen kuitenkin - vaikkakin vähän jälkikäteen! 

Mulla on nyt myös joku luovuuspuuska, sillä oon lukenu enemmän kun normaalisti! Luin tuon Twilight-sarjan tässä kevään aikana ja viimesen osan nyt loman alussa. Alotin myös Varjojen kaupungit-sarjaa. Yleensä en lue paljon, joten tää on nyt poikkeustapaus! ;) #eihuono.
Nyt ois hirvee inspiraatio kirjottaa jotain luovempaa, oon kirjotellu mm. paljon tarinoita nuorempana. Niitä on monen monta kansiollista kaapissa, mutta en ole ikinä antanut kenenkään lukea niitä. Äiti mietti joskus, että ne pitäisi lähettää jonnekin kustantamoon luettavaksi, mutta arvatkaa mitä mieltä minä siitä olin... Halusin vaan kirjottaa ja näin vaivaa niiden eteen ihan vain omaksi huvikseni. Vaikka en minä huono kirjoittaja olekaan ja minulla on välillä aika vilkas mielikuvitus. Nyt se on jäänyt, eikä oo ollu muutamaan vuoteen inspistä eikä tarpeeks mielikuvitusta keksiä mitään edes suunnilleen järkevää, minkä parissa jaksas viettää vapaa-aikaansa.

Hyvää kylmää mutta vähälumista juhannuksen odotusta kaikille!

- Heidi