Happy birthday..... for me!

Heidi tuli täysi-ikäiseksi eilen eli 8.kesäkuuta! Kaikki kysy legendaarisen kysymyksen: "Miltä nyt tuntuu?" - mutta oikeastaan tuntu kyllä ihan samalta kuin edellisenäkin päivänä. Mutta on silti siistiä, että on nyt lain mukaan aikuinen. Vaikka en varmaan joka asiassa sitä vielä olekaan. Mutta ei tunnu ihan niin hölmöltä olla 18, kun on kuitenkin pitäny ruveta kantamaan vastuuta itestä ja omasta elämisestään jo 16-vuotiaana. 

Just tossa keväällä mietittiin Marin kanssa, että oikeesti! Miten me on uskallettu muuttaa pois kotoo jo 16-vuotiaana? Sehän on tosi nuori! Ei se sillon tuntunu siltä, se tuntu ihan normaalilta. Mutta nyt kun rupee miettii, niin ei kovin moni oo valmis siihen noin nuorena. Jotenkin se oli vaan luonnollista, kun on tottunu olemaan pois kotoa aika paljon vielä tuotakin nuorempana ja tiesin, että mihin mä haluan. En ollu ihan hukassa, joten se kävi aika helposti. 

Itse asiassa pari ekaa viikkoa uudessa koulussa tuntuikin siltä, että oltaisiin jääty leirille. Pikkuhiljaa se tunne hävisi ja todellisuus alkoi tulla ilmi: ei me oltu leirillä. Mutta kyllähän me se jo tiedettiin, joten saatiin arjesta loppujen lopuksi helposti kiinni. Oli niin paljon uutta ja tuntematonta, mutta toisaalta myös tuttua ja turvallista. Yhteistreenit joka aamu. Kaikille kuitenkin treenaaminen oli tuttua, joten sen kautta oli helppo saada aikaan läheiset välit. Ja se kai se oli, että alettiin ymmärtää toisiamme niin helposti. Olin tottunut ainoana aktiivisesti harjoittelevana nuorena hiihtäjänä omalla paikkakunnalla siihen, ettei kukaan voi ymmärtää suurinta osaa selityksiäni harjoituksista - ja se oli ymmärrettävää. Toisaalta oli mukava puhua muista asioista muille kavereille, ja on mukavaa että on kavereita urheilun ulkopuoleltakin. :) Mutta oli silti tärkeetä, että oli myös kavereita jotka ymmärsi sitä puolta, mikä on kuitenkin niin iso ja tärkee osa mun elämää. Puhuttiin aina iltakaudet Marin kanssa järkeviä ja ei-niin-järkeviä juttuja Facebookissa, eikä meinattu joutua edes nukkumaan. Tai ei me aina jouduttukaan. Ainakaan ajoissa. 

Pihtipudas on ollut tarpeeksi pieni - pienempi kuin paikkakunta josta sinne tulin. Siellä on ollut helppoa itsenäistyä, ja en ole ainut joka on tätä mieltä. Ja se on kuitenkin ensimmäinen paikka, missä on aloittanut itsenäistä elämää, joten se tulee varmasti aina olemaan tärkeä paikka. 
On siellä vielä 2 vuotta jäljellä. Mutta ei kahta vuotta sen takia, että se olisi paikkana niin mahtava. On kaikissa paikoissa omat huonotkin puolensa! 
Mutta urheilu ja koulunkäynti: toinen niistä on pakollinen ja siksi välttämätön hoitaa. Toinen ei ole kumpaakaan, mutta se on välttämätöntä minulle, jotta pystyn pitämään järjen päässä ja hoitamaan välttämättömät, pakolliset asiat. Kuten sen koulun. 
Aika hyvin sanottu, jollain tapaa. 

Pitihän se kakkukin olla! Ylimmäinen oli tavallinen kermakakku, alimmainen oli maidoton ja gluteeniton. Mutta Aki sanoi, että minun kakku oli parempaa kuin tavallinen. Minusta se oli ainakin tosi hyvää! Ei vaan tullu mieleen maistaa palaakaan tuota oikeaa. :D Mutta saipahan synttärisankarikin kakkua, kun on tottunu siihen, että harvemmin saa syödä puoliakaan tarjolla olevista ruuista. :)
Moni on kyllä kysyny, että eikö tää maitoallergia haittaa mun elämää kun ei saa syödä juuri mitään. Mutta oon aina tuumannu, että kyllä kaikkeen tottuu ja ei se enää mun elämää varsinaisesti mitenkään häiritse. Turhaa murehtia sellaista, mitä ei voi muuttaa.
Kyllähän se rajoittaa ja aiheuttaa välillä stressiä, varsinkin jos syö "tien päällä" huoltoasemilla tms. Mutta en minä suinkaan syömättä ole ja herkkujakin voin syödä, sillä monet maidolliset tuotteet pystyy melko helposti korvaamaan soija/kauratuotteilla. Vaikka kyllä minunkin ensimmäinen reaktio oli silloin: "Mutta mitä minä sitten syön?!" Mutta en minä nälkään ole kuollut, päinvastoin! ;)

Ei jostain kumman syystä naurattanu yhtään, kun äiti ja mummo halus ottaa musta kuvan. Mutta se niiden oli kuitenkin pakko saada kun 18 täytin... Tuli pari totista kuvaa, kun ei siis himpun vertaa naurattanut koko tilanne. Katoku eikös se sanonta oo, että 17-vuotiaana on neito kauneimmillaan. Siitäkö se rapistuminen alkaa? ;)
Sitten äiti piti outoa ääntä tarpeeksi kauan, etten enää kestänyt ja saatiin me kuitenkin vähän nauravaisempikin kuva. Mummo erehtyi vielä ehdottamaan, että olisi pitänyt olla joku nätti mekko. Sehän tästä olisi vielä puuttunut. :D

Näissä kaikissa kuvissa on päivämäärä, jos en ole rajannut sitä joistakin pois. Mulla tosiaan hajosi kamera, joten mulla oli mummon kamera lainassa ja se uusi kamera tulee varmaan ensi viikolla. Se vaan yksinkertaisesti pimahti eikä se aukea eikä mene kiinni - vielä aiemmin auttoi kun otti kortin ja akun pois, mutta enää ei auta sekään. Ja se pimahtaa joka kerta, kun ottaa kuvia, joten ei sellaisella kameralla tee yhtään mitään.
Meillä kävi muutamia läheisiä vieraita kylässä, johon lukeutuu mummot ja ukki, Terho-kummi ja yhdet perhetutut. Pikku-Tiina lähtee ykköselle, vähänkö suloinen tyttö :) ♥

Kutsuin myös Terhin ja Marin käymään naapurista, kun lapsuudenkavereita ollaan.
Äiti oli tehnyt mulle sellaisen valokuva-albumin, jossa oli kuvia lapsuudesta ja nuoruusajasta ja siellä oli kuvatekstit myös. Vähänkö oli hieno ja ihana! Äiti sanoi, että ihan hyvä siltä kannalta että olin niin vähän kotona toukokuussa, niin se sai tehtyä sen minulta salaa. Akilla oli kuulema ollut vaikeuksia pitää se salassa, mutta kyllä se pystyi siihen!
Ne kuvat oli kyllä tosi mahtavia ja sain nauraakin niille. Ja välillä oli kyllä pieniä pyhäinhäväistyksiäkin siellä, mutta ei kuitenkaan pahoja... :D 

Muun muassa Terhin ja Marin kanssa naurettiin niille, kun oli kyllä niin hienoja kuvia meistä. :DDd Laitan varmaan joskus tänne parhaimpia otoksia sieltä albumista, sitten kunhan saan uuden kameran. Puhelinlaatu ei varmaan ole kovin hyvä kuvia kuvatessa. 

Totta kai myös Marin porukat kävi meillä illalla! Ei kai se olisi ollut 18v syntymäpäivä ilman Maria! ;) 

Sain Marilta hienon korun (joka oli yhtä hienosti kerrospaketoitu kun Marin joululahja... siinä oli lahjapaperi, pahvilaatikko ja sipsipurkki ennen kuin löysin tuon) ja Marilla on tuohon toinen puoli. Oli kyllä tosi kiva, oon ollu kauan aikaa ilman kaulakorua kun mulla oli jotain outoa ihottumaa kevättalvella kaulan seudulla. Mutta se ei kylläkään johtunut siitä kaulakorusta, sillä sitä oli siitäkin huolimatta. On vaan jäänyt koru laittamatta, niin nyt oli taas aika! Tää korostakoon meidän huippua ystävyyttä, joka on melkeen sisarussuhde :D 

 Kävin näyttämässä pikkuveljen kanssa meidän asuinseutua Marille ja Maaritille, kun tästäkin on monesti puhuttu: miten erilaiset meidän lapsuuden ympäristöt on ollu. Mari on asunu siellä korvessa ja mä oon asunu asuinalueella, jossa on ollu paljon lapsia, paljon leikkipuistoja ja tekemistä. Tästä reissusta ei sitten sen enempää, Mari häpesi silmät päästään kohta 15-vuotiasta pikkusiskoaan... ;) No mutta minäkö 18? Sen kunniaks piti jotain tän tapasta, kuten mennä istumaan kahden istuttavaan keinuun Marin kanssa!

Tässä vaiheessa alko kyllä jo epäilyttää, kun meillä oli vauhtia ja se meni ihan vinoon.... Ilme on just tämmönen: "Ootko varma että tää kestää meitä?" Itse asiassa heti kun noustiin tosta pois, niin kuulu hirvee rusahdus ja jostain kiikun nivelistä valittava ääni.... no sori :DDd kyllä se ainakin sillon jäi ehjäksi kun lähettiin pois. 

 Lapsettiko? No ei toki ikinä. Mutta oon kuullu sanonnan, että ikkee suap tulla mutta vanahaks ee tarvii tulla! Lapsi on terve kun se leikkii.

No nämä oli taas näitä. Ehkä kuvat kertoo enemmän kun ykskään sana. Jos yritän lyhyesti selventää: Meillä on kaks riippukeinua. Toinen on tukevasti kiinni kahessa puussa ja toinen on tommonen metallihäkkyrä. Mari oli ekana tossa ei-niin-tukevassa häkkyrässä, ja se ei ollu paikallaan jonka takia meinas pudota koko ajan. Sanoin, että siinä ei voi ottaa oikein vauhtia koska oon itekkin pudonnu sieltä sen takia.
Ajattelin, että kaiken "turvallisuuden" nimissä MINUT pitäisi päästää tuohon ei-niin-turvalliseen riippumattoon. Mari totes, että oon siinä väärinpäin, pää tulis ehkä toiseen päähän. Tuumin vaan, että ei kai sillä mitään väliä ole. Sitten rupesin selittämään Marille jotain - en enää muista mitä koska tuli pari muuttujaa jotka sekoitti ajatukset! Yhtäkkiä Mari häviää näkyvistä ja horisontti vaihtuu siniseen taivaaseen..... Olin saanu kipattua sen jollain ihmeen opilla ihan pystyyn ympäri! Heti tapahtuneen jälkeen sisältä kuulu tajutonta naurua: Aki oli nähny kaiken ikkunasta. Siis eihän mekään yhtään naurettu... Heti kun nousin tosta pois, niin se kimpos takasin pystyyn ihan ku mitään ei olis tapahtunukkaan.
Näköjään sillä saattoi ollakin väliä, miten päin mä oon siinä. Vaikka tuskin tää rajallinen turvallisuus ois mihinkään lähteny, vaikka oisin ollu siinä toisinpäin. Jos oisin onnistunu kippaamaan sen niin päin, oisin osunu suoraan penkkiin. Ehkä parempi etten totellukaan. ;)

Että nämä oli taas näitä - hyvää syntymäpäivää vaan Heidi. ;)

PS. Rico ei nuuskinu noita kukkia ihan noin nätisti, vaikka kuvat onkin aika sulosia. Tosiasiassa se yritti koko ajan syödä ne, se yritti aiemmin tulla syliinkin vain sen takia, että oli kukka kädessä. Se söi yks päivä voikukkiakin hyvällä ruokahalulla, joten melko varmasti sille ois tuokin kukkapuska kelvannut.
Ja mun huulirasvankin se söi yks päivä, ainakin oletan niin koska se oli pureskelemassa sen korkkia ja huulirasvapuikko löyty tyhjänä sängyn alta. Muutamalla hampaanjäljellä kuorrutettuna.
Nauroinkin Marille, että joudun ostamaan uusia tavaroita sen takia että joko se tai Rico hajottaa ne. Marin takia piti nimittäin ostaa uudet pinnit, koska niille kävi vähän köpelösti.

Aurinkoisia kelejä kaikille lukijoille!
Toivotaan, että uus kamera saapuu pian! :)

- Heidi