Kovia kokeneen urheilijan syndrooma

Älä usko lauluihin, ne tekee susta haaveilijan
Ne voi saada sut kaivelemaan asioita, joita mielesi koittaa sua suojella
Niillä on taipumus sotkee kaikki ajatukset, jättää kaaokseen

Meistä jokainen on polku jonnekin
mutta viisaus on siinä, että ymmärtää
ketä seurata pitkään, milloin kääntyy pois
ja että ihmistä pitkin sä et ikinä voi itseesi matkustaa

Kaikki loputon kauneus kaikki järjettömyys
kaikki ruoskivat toiveet kaikki päättämättömyys
ovat lopulta tarkoituksen palasia, osa arvoitusta
Valot pimeyksien reunoilla

Muista että ne
kaikki suurimmat kauhut on sun toiveittes peilikuvat
Käännä ne ja kädestäs löydät niihin avaimet
ja että on helpompi antaa muille anteeksi kuin jäädä kaunaan kiinni
Valot pimeyksien reunoilla ovat toisinaan himmeitä ja harvassa
Sulla on sisälläs valtameren kokoinen voima, jonka sä voit ottaaksesi paljastaa

Tää on pelkkä tyhjä kuori, joka sun pitää täyttää
Tää on valoista kirkkain, tää on loputon yö,
tää on sydämen lyönti, tää on ajattomuus
Valot pimeyksien reunoilla ovat harvassa mutta olemassa
Älä usko lauluihin

♥

Tuo biisi on jo aika puhki kulutettu, mutta edelleen aika huikeaa settiä. Todella erilaista musiikkia Apulannalta, mutta minä ainakin tykkään – varsinkin noista sanoista. Ja uusi musiikkivideo on myös todella erilainen, en olisi uskonut näkeväni sellaista! Mutta hyvä vain, että osataan yllättää kuuntelijat ja tehdä asioita vähän eri tavalla kuin mihin on totuttu. Siitä voi syntyä jotain hyvää, mistä tämä on hyvä esimerkki.
Mutta mitä arvelette otsikon tarkoittavan? Se selvinnee vain lukemalla.
Olen oivaltanut ja sitä myötä keräillyt sisälleni paljon kaikenlaisia ajatuksia (eivätkä ne ole olleet edes aivan älyttömän huonoja), mutta vaikka olen sitten miettinyt, että pitäisi saada ne konkreettisiksi kirjoittamalla, niin en ole saanut edes aloitettua. Jotenkin se on tuntunut jo itsessään niin turhauttavalta, että on vain halunnut unohtaa sen ja ajatella pystyvänsä selvittämään asiat pään sisällä. Mutta en kuitenkaan pääse mihinkään lopputulokseen ja pakko niitä ajatuksia on pääpiirteissään kokoilla jossain vaiheessa ihan sanojen voimalla. Sen takia kirjoitan yleensä ruokaostoksetkin paperille, jotta pysyn kärryillä ajatuksenjuoksustani. Kun olen kirjoittanut ostokset, niin muistan ne kaupassa ilman listaakin (koska unohdan sen kämpille).
Joskus tuntemukset ovat sellaisia, että kirjoitan vain kavereille Whatsapissa kamalia stooreja, joissa selitän asioita ja selvitän ajatuksiani. Tai sitten puran ne jotenkin muuten, kuten kirjoittamalla jotain kuvitteellista kertomusta. Se selvittää pääkoppaa yllättävän paljon, vaikka kukaan ei vastaa tai kerro mielipidettään. Aika usein hiljaisuudessa piilee oivalluksen ydin. Se on aina yhtä siisti tunne, kun tajuaa, että näinhän tämä juttu kuuluukin sanoa ja näin tästä olisi aina kuulunut ajatella. Kun keksii sanoa jonkun asian jollain tapaa, siitä tulee voittajafiilis ja ihmetyttää itseäkin, miten keksin sanoa tuon asian noin.

Tai sitten tietyissä tapauksissa kirjoitan blogitekstejä, joihin samoista ongelmista kärsivät voivat samaistua tai jotka voivat avata ihmisten silmät näkemään asioita eri näkökulmista. Se riippuu aina aiheesta, mihin lopputulokseen päädyn. Olen kyllä saanut ihania kommentteja kyseisiin postauksiin, joka on kannustanut kirjoittamaan samantyylisiä tekstejä myöhemminkin. Olen huomannut, että eniten ihmisten tunteisiin vetoaa juuri ne rehelliset tekstit, joissa ei kerrota siitä, miten täydellistä elämä on – vaan juuri siitä, miten epäreilua se välillä on, mutta kuinka inhimillistä juuri se on. 

'

Kerroin jo aiemmin syksyn alussa uudehkon näkökantani elämään ja harjoitteluun. Kerroin rehellisesti, mitä mieltä olen ja olen myös kiitollinen jokaisesta kannustavasta kommentista. Pakko sanoa, että liikutuin niistä, koska en ennen minkään postauksen julkaisemista automaattisesti odota, että koskettaisin ihmisiä. Se yllättää joka kerta ja tuntuu oikeasti hyvältä, että saan ihmiset ajattelemaan sillä tavalla.
Koulunalun tienoilla harjoittelu tosiaan muuttui pikkuhiljaa vaikeammaksi. Tilanne ei kuitenkaan ollut paha, koska pystyin ihan hyvin juoksemaan pientä kovaa ja myös täydellä vauhdilla. Askel vei eteenpäin, vaikka jalat eivät tuntuneetkaan siltä, miltä tiesin niiden kuuluvan tuntua. Tein kuitenkin hyviä tuloksia testissä, joten ajattelin sen tunteen menevän ohi muutamassa päivässä samalla tavalla kuin kesälläkin. Merkkejä väsymyksestä oli sieltä täältä, joihin osasin reagoida paremmin kuin edellisinä vuosina, mutta kesällä tällaiset tuntemukset tosiaan katosivat muutaman päivän kuluessa, kun otin ne päivät rennommin. Tuntui, että olin oppinut jotakin uutta.
Silti väsymys hiipi arkeeni niin salakavalasti, etten voi sanoa edes huomanneeni sitä kuin vasta sitten, kun se alkoi myös tuntua päivittäisessä tekemisessä. Siinä vaiheessa oli jo liian myöhäistä.

Tekeminen alkoi tuntua päivä päivältä raskaammalta eikä merkkejä palautumisesta ja tilanteen helpottamisesta näkynyt, vaikka yritin niitä epätoivoisesti jokapäiväisestä tekemisestäni etsiä. Olivatko jalat ehkä vähän paremmat kuin eilen? Tuntuiko ehkä vähän helpommalta? Oliko askel vähän kimmoisampi kuin toissapäivänä? Vai kuvittelenko vain? Minun oli myönnettävä, että tilanne ei ollut mennyt eteenpäin moneen viikkoon enkä ollut lähelläkään sitä tasoa, missä olin ollut. Tilanne pysyi samana, vaikka yritin tehdä asioita eri tavalla.
Jätin juoksukisat pois ohjelmasta, treenasin vähemmän ja yritin keskittyä lepäämiseen. Olisi ehkä pitänyt kehdata tehdä pidempiä huoltavia lenkkejä, mutta koska minua väsytti, en olisi jaksanut edes lähteä, joten en jaksanut siellä myöskään viihtyä. En siis tehnyt niin paljon huoltavaa, mitä kuvittelin tehneeni. En yksinkertaisesti jaksanut olla lenkillä eikä se tuntunut merkitykselliseltä, kun koko harjoittelu tuntui olevan yhtäkkiä ihan syvältä. Koulukin oli ihan syvältä, en olisi jaksanut enää lukea ja en olisi jaksanut tehdä oikeastaan mitään.
En ole ikinä ollut aamuihmisiä ja vaikka nukun 10 tuntia, mutta joudun heräämään ennen seitsemää, niin en voi hyvin. Jos saisin nukkua vaikka tunnin pidempään, lähemmäs kahdeksaa, niin olen suuremmalla todennäköisyydellä virkeämpi. Mutta kyllä siihenkin oppii – mutta ei silti totu. En voi ikinä aamulla hyvin, koska nukkuminen on vain kivempaa, mutta ei herääminen silti ole ylitsepääsemätöntä. 



Kirjoituksista kertyi pakolla stressiä, vaikka parhaani mukaan yritin sitä välttää. Voin silti melkein sanoa, että se on luultavasti mahdotonta. Kirjoitukset jälkeen oli syytäkin huokaista syvään ja elämä helpotti. Tiedän, että se henkinen stressi vaikutti melko varmasti myös minun fyysiseen jaksamiseeni, mutta tiesin, että mitä enemmän valmistautumista vähentäisin, sitä enemmän stressaisin siitä, etten ole valmistautunut. Joten on syytä hoitaa kirjoitukset kunnialla niin hyvin kuin suinkin kykenee, koska niiltä ei valitettavasti voi lukiossa välttyä. Kukahan tuonkin systeemin lie keksinyt, kaikella tavalla sitä pitää ihmisiä kiduttaa! :D

Ajatus kävi mielessä: ehkä tämä väsymys ja vetämättömyys helpottaa tämän jälkeen ja alan taas jaksaa tehdä jotakin kunnolla. Kuukausi oli mennyt käytännössä hukkaan. Mutta enhän minä suinkaan ollut levännyt. Olin tietenkin ollut mukana koulun treeneissä joka päivä, mutta olin heti alusta asti uudelle linjavalmentajalle rehellinen. Ihan ensinnäkin, hän kyseli meidän taustojamme, joten oli perillä jokaisen yksilöllisestä tilanteesta. Siinä suhteessa olemme jo paremmalla mallilla kuin edellisenä vuonna, jolloin katsottiin meidän ikäisten suosituksia ja todettiin, että kyllä teidän pitäisi jaksaa. No, ei me jaksettu.
Ja treeneihin on ollut kiva mennä, koska nyt siellä on taas kivaa ja uskaltaa sanoa suoraan, mikä on päivän fiilis. Kuitenkin tässä syksyn mittaan uusikin linjavalmentaja on oppinut tuntemaan meidät persoonina. Olen tuntenut olevani tärkeä, kun minun ongelmistani on kannettu huolta ja niiden miettimiseen on käytetty aikaa vapaa-ajalla, vaikka ei olisi tarvinnut. Se kertoo jo siitä, ettei enää ole ihan sama, vaan sillä on väliä.
Se oli jotenkin lukioon tullessanikin uusi tunne, jota en ollut kokenut samalla tavalla ennen. Olin arvokas yksilö – arvokas tällaisena kuin olen. Olin erilainen ja se oli hyvä asia. Minulle ei sopinut samat menetelmät kuin muille – ja se oli hyvä asia. Se oli ensimmäistä kertaa hyvä asia. Se kertoi vain siitä, ettei ole toista samanlaista ihmistä kuin minä - ja se oli ok, se ei ollut ongelma. Minusta välitettiin juuri sen takia enemmän kuin aiemmin, koska en sopinut muottiin – koska olin juuri minä. Koin olevani hyväksytty myös puutteistani huolimatta.



Tämä väsymys on tuntunut kuitenkin olevan niin kokonaisvaltaista, etten ole voinut käsittää, miten en huomannut sitä aiemmin. En ole vieläkään ymmärrä sitä, miten äkkiä se pystyi lyömään stopin tälle touhulle. Toisaalta ei siitä voi syyttää vain minua, koska niin tapahtuu luultavasti hyvin monelle muullekin urheilijalle eikä valmentajakaan sen kokonaisvaltaisuutta aina huomaa. Se on salakavalaa, kuten jo sanoin. Eikä tämä ole varmasti viimeinen kerta, kun tämä toistuu - eihän tämä ole ollut ensimmäinenkään kerta, ei suinkaan. Jos nyt saisin pidettyä kiinni siitä, miltä hyvä tekeminen tuntuu, niin en ehkä menisi seuraavalla kerralla ihan näin syvälle kuoppaan kuin nyt. Loppujen lopuksi kaikki on vain kiinni siitä, miten hyvin tai huonosti harjoittelen. Se on hyvän tai huonon harjoittelun seurausta, jos kehitytään tai taannutaan. Silloin, kun treenit kulkevat, olen luultavasti tehnyt asioita paremmin – ja kehittynyt. On turha etsiä selitystä ulkopuolisista seikoista, koska se ei vie eteenpäin eikä kasvata ihmisenä. Valmentajani pitää paljolti huolen tästä puolestani: opin selittämään suorituksiani oman tekemiseni kautta, en ulkopuolisilla seikoilla. Vain omaa tekemistä puntaroimalla, rehellisellä itsetutkiskelulla, voin oppia, mikä saa minut toimimaan ja mikä ei.
Vain elämää, ei sen enempää. Jospa ne muutkin mokaa joskus.

Kävin sitten kuitenkin verikokeissa, mutta siitä vasta soppa syntyikin. Viimeinenkin luottamukseni postia kohtaan kaikkosi, kun lähetteen, jonka oli määrä saapua kahden päivän kuluessa, kopsahti postilaatikkoon kahden viikon kuluttua. Lääkäriltä varmistettiin, onko sitä edes postitettu. Hän oli hyvin vihainen siitä, että kirje on joutunut hukkaan – eikä kyseessä ollut ainut postiin liittyvä ongelma minun kohdallani. Alkoi tosiaan palaa käämit koko touhuun. Kyttäsin kahden viikon ajan joka päivä postilaatikolla keskimäärin kolme kertaa päivässä – ja kun lopulta tämä ravaamiseni palkittiin, niin kyllä minä huusin ja hypin riemusta, ihan vaan siitä riemusta, että pääsen verikokeisiin pelkäämään henkeni edestä. Kyllä naapurit varmaan katsoivat ihmeissään jo sitä, kun ravasin postilaatikolla myötäänsä ja sitä meteliä, kun kirje Terveystalolta oli saapunut. Kun tunnepurkauksen laannuttua tajusin, että seuraavana aamuna on oikeasti mentävä verikokeisiin, tajuntaani hiipi vähitellen pelko. No, keräsin itseni ja istuin aamulla kahdeksan aikaan laboratorion edessä odottamassa vuoroani 40 minuuttia ja siinä ajassa ehti käydä mielessä vaikka mitä. Mutta ei siinä sen kummempaa tapahtunut, selvisin hengissä. Viime vuodenvaihteen aikainen tapaturma kuitenkin pyörii edelleen mielessä ennen verikoetta. Luonnollisesti.

Vastaavasti tulosten saaminen kesti pari viikkoa ja koko touhuun vierähti aikaa kokonainen kuukausi, joten tilannetta on jatkunut jo yli pari kuukautta. Ei siis paljon stressaa. No, ei kai se silläkään parane.
Mutta kyllä kieltämättä vähän keitti, kun menin kahden viikon jälkeen kyselemään terveyskeskukselta, että miksi lähetetyt verikoetulokset eivät ole tulleet vieläkään. No, siihenhän selvisi syy: on kuulemma ollut puhe, että minä haen tulokset sieltä. Totesin, että minä sanoin ainakin viisi kertaa ennen verikokeen ottamista ja sen jälkeen, että tämän lähetteen kirjekuoren päällä on osoitteet, jonne tulokset pitää lähettää ja lääkäri nimenomaan käski mainita asiasta, koska tämä ei ole sama laboratorio, missä normaalisti käyn. Nainen tuumi, että me ihmettelimmekin, että tässä on kyllä aika selkeät ohjeet, minne nämä kuuluu lähettää, mutta eivät sitten lähettäneet. Meni siis luottamus terveyskeskukseenkin. Tai no itse asiassa siihen meni luottamus jo aikapäiviä sitten ja ihan vain sen takia minulla olikin tämä yksityislääkärin lähete, koska en enää päätäni noihin arvauskeskuksiin tunge. Kuitenkin muutama ”hyvä” kokemus on – en voi kylläkään sanoa, että kokemus olisi ollut miellyttävä, mutta muutaman kerran siellä on sattunut olemaan asiantunteva ja viisas lääkäri. Mutta poikkeushan tunnetusti vahvistaa säännön.




Minulta otettiin tutut kontrollikokeet, mitkä otetaan aina kontrollikäynnin yhteydessä, joissa varmistetaan, että veriarvot ovat pysyneet normaaleina. Tällä tavalla huomataan mahdolliset muutokset ja niihin voidaan reagoida ajoissa. Sitten otettiin varmuudeksi myös mykoplasmatesti. Tähän minulla on kantani ja sitä otetaan nykyään vähän turhankin innokkaasti heti, jos jotain ongelmia esiintyy ja keskitytään olennaisuuksien sijasta epäolennaisuuksiin eli otetaan heti syy jostain muualta, kuten tästä paljon puhutusta mykoplasmasta urheilijoiden keskuudessa, vaikka syy voisi oikeasti olla ihan jossain muualla kuin siinä, kuten valmennuksessa tai omassa harjoittelussa. Syytä etsitään turhankin helposti ulkopuolisista seikoista eikä omasta tekemisestä. Ei mietitä, onko harjoittelu ollut hyvää vai huonoa, onko se ollut kehittävää vai kuluttavaa.
Siksi en halunnut hiiskua asiasta s-a-n-a-l-l-a-k-a-a-n kenellekään ennen kuin saisin tulokset. En halunnut mitään ulkopuolisten spekulointia siitä, että on tuolla Heidillä taas ongelmia ja etsitään syytä heti mykoplasmasta – ilman, että tiedetään taustoja.
Minulla oli mykoplasma neljä vuotta sitten ja sitä alettiin tutkia vasta puolen vuoden päästä ensimmäisistä oireista, kun minulle puhkesi korkea kuume, johon antibiootit eivät tepsineet. Näinpä antibiootti vaihdettiin mykoplasmaan tehoavaan kaveriinsa ja kuume alkoi laskea heti. Toisaalta jo se diagnosoi taudin, mutta totta kai se varmistettiin myös verikokeista. Sen jälkeen minulta ei ole sitä suostuttu ottamaan, koska vasta-ainetaso voi kuulemma pysyä koholla koko loppuelämän. Se näyttäisi positiivista joka tapauksessa, mutta tuloksista täytyy osata tulkita, onko se tuore infektio vai vanhat vasta-ainetasot, jotka siellä ovat koholla. Ja koska uusia oireita ei ole ilmennyt, niin testiä ei ole huvikseen otettu tuon neljän vuoden jälkeen. Toisaalta se on vain hyvä, koska tiedän, että se voi näyttää edelleen positiivista, ja kaiken lisäksi se maksaa.

Nyt kuitenkin syy vetämättömyyteeni on melko selittämätön ja en ole oikein jaksanut uskoa täydellisesti siihen, että harjoittelu vain yksinkertaisesti kuormitti kovia kokenutta elimistöäni liikaa ja seuraus oli tämä. Oireet passasivat paljolti mykoplasman aikaisiin oireisiini, tosin sillä erolla, että hengitykseni kulki paljon paremmin kuin silloin. Mutta järjetön väsymys, huono kulku treeneissä, rentouden puute ja palautumisen ongelmat passasivat melko hyvin silloiseen taudinkuvaani. Sen vuoksi halusin sulkea sen pois päiväjärjestyksestä, koska pelkkä ajatus siitä ahdisti ja epätietoisuus kasvoi kasvamistaan tuon kuukauden aikana, kun odotin tuloksia. Aloin tulla ärtyneeksi jo pelkän epätietoisuuden takia ja yksi päivä olin niin räjähdyspisteessä, etten kestänyt ihmisiä ympärilläni ja istuin luokassa pulpetissa, kun normaalisti löhöäisin sohvassa (toisin sanoen en kestänyt Maria ja Emmiä, mutta eihän niitä kestä muutenkaan…. :DDDDd)




Treenit eivät alkaneet sujua yhtään sen paremmin ja tiesin, että pakko tässä on jotain muutakin olla vialla. Olen ottanut pari kuukautta rennommin kuin minulla olisi ollut varaa, jos olisin aikonut tähdätä parempaan tulostasoon kuin edellisellä kaudella. Aloin miettiä jo valmiiksi, miten reagoisin positiiviseen testitulokseen – ja siihen, mitä lääkäri siitä tulisi sanomaan. Mietin itselleni toimintasuunnitelmia tuoreen infektiotuloksen varalta ja aloin tosissani miettiä, miten kestäisin sen enää toista kertaa. Tulin siihen tulokseen, että ehkä tämä olisi sitten tässä. Jos minulla olisi mykoplasma toisen kerran ja siitä jaloilleen pääseminen takaisin tavalliseen urheilijan arkeen kestäisi näin kauan, mitä se on minun tapauksessani kestänyt, en minä jaksaisi enää toista neljää tällaista kautta. Ei tässä touhussa olisi enää mitään järkeä. Tai itse asiassa tässähän on meneillään jo viides kausi, joka on menossa pipariksi. Tuntuu vain turhauttavalta hyväksyä se tosiasia, että tällaista tämä on ollut.
Kesällä tilanne oli erilainen: treeneihin oli kiva lähteä, oli energiaa ja intoa, iloa ja halua ja tiesin jo lenkille lähtiessäni, että tänään mitä todennäköisimmin kulkee ja askel vetää. Se oli kehonkuuntelua parhaimmillaan ja tuntui, että olen päässyt siitä vihdoinkin perille. Ahaa-elämys oli uskomaton: näin tämän kuuluukin toimia, tästä valmentaja on minulle puhunut! Ja tämähän kaiken lisäksi toimii.




Yleensä tuntemukseni piti paikkansa ja tein pitkiä juoksulenkkejä. Juoksuharkat Vieremällä alkoivat sujua kesän aikana koko ajan paremmin ja jaksamiseni juoksemalla oli mielestäni hyvällä tasolla – tuli melkein vanhat hyvät ajat mieleen, kun olin kovassa tuloskunnossa juoksemalla. Pärjäsin siinä jossain vaiheessa paremmin kuin hiihdossa. Tuntui hyvältä huomata, että jaksan taas, pystyn pitämään vauhtia yllä paremmin kuin edellisenä kesänä ja kykenen taas juoksemaan pitkiä lenkkejä – eivätkä ne tunnu edes juuri missään. Tai puolitoista tuntia juoksua meni toisinaan kuin yhdessä hujauksessa eikä se tuntunut hankalalta. Se oli pelkkää iloa, helppoa ja kivaa.

Sellaiselta harjoittelun pitäisi tuntua aina, sen pitäisi olla harjoittelun pohja: pidetään huolta ilosta, fiiliksestä, motivaatiosta ja kaiken tärkeimpänä omasta kehosta. Kaikki ovat varmasti kuulleet harjoittelun pyhästä kolminaisuudesta: harjoittelu, lepo ja ravinto. Ne ovat tietenkin ensisijaisen tärkeitä, mutta harjoitteluun liittyen olen kuullut kaikenlaisia tarinoita, mutta kertaakaan en ole kuullut puhuttavan kehonkuuntelusta tai oman kropan kunnioittamisesta muulta kuin omalta valmentajaltani ja se jotenkin avasi silmäni tullessani lukioon. Olihan siinä paljon opittavaa ja ymmärrettävää ja en oppinut tai ymmärtänyt lähellekään kaikkea. En ymmärrä vieläkään ja opin jatkuvasti. Mutta silloin jo tiesin, että näin tämän homman kuuluisi mennä. Olin vain kamalassa ristiriidassa, oli mahdollisuus hypätä uuteen ja palata takaisin vanhaan. Olin siinä välivedessä koko ajan sen kanssa, miten olin tehnyt ennen ja mitä minun odotettiin tekevän jatkossa. Entinen ja vanha sotivat toisiaan vastaan, mutta siitä huolimatta olin sitä mieltä, että tämä on se juttu, miten juuri minun täytyy toimia.
Kehonkuuntelu ei ole samalla viivalla perinteisen valmennuksen kanssa suomalaisessa valmennuskulttuurissa, eikä se luultavasti tule muuttumaan. On kuitenkin mukavaa huomata, että on muutamia urheilijoita ja valmentajia, jotka toimivat tällä periaatteella myös huipulla.
Kaikille tulee huonoja päiviä ja niitä kuoppia, joihin pudotaan. Olennaista on se, ettei sinne jää loukkuun, vaan sieltä pääsee pois. Jumissa saa ja pitää olla, kunhan sieltä osaa tulla pois. Jos en olisi tullut lukioon Putaalle ja en olisi saanut kosketusta tähän ajatusmaailmaan ja hurahtanut siihen, en varmastikaan urheilisi enää samalla tasolla. En olisi kestänyt sitä enää. Tämä oli kuin uusi mahdollisuus kaikkien vaikeuksien jälkeen. Melkein harmi, etten tajunnut sitä aiemmin. Kuljin kuitenkin vanhan polun loppuun. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.  

Nyt harjoittelusta oli kuitenkin tullut jokapäiväistä selviytymistaistelua ja melko hyvän kesän jälkeen se tuntui pahalta takaiskulta. En ole koko neljän vuoden aikana vajonnut yhtä syvälle ajatuksiini kuin nyt. En ole kertaakaan miettinyt näin isoja asioita näiden neljän vuoden aikana aivan itsekseni kuin nyt. Olen oikeasti pohtinut asioita eri näkökulmista ja olen päässyt tuloksiin joissain asioissa, toisissa ehkä en. Ja jotenkin ensimmäistä kertaa epätoivo on ollut erilaista kuin aiemmin. Nyt on jo niin monta vuotta nähty ja koettu, että sitä alkaa jo tosissaan miettiä, mikä on tämän kaiken hinta? Onko tämä kaikki todella tämän kaiken arvoista?
(Jos tässä välissä on ihan tajuttoman iso väli, niin voin sanoa, että yritin kaikkeni, mutta en saanut sitä pois. Luonnoksessa sitä ei ollut, joten en voi ottaa mistään tyhjää pois, mutta tässä oikeassa versiossa se on. No can do).

Mykoplasmatesti näytti positiivista, kuten arvelinkin. Se ei sinänsä ollut minulle mikään yllätys. Vasta-ainetasot olivat 142, kun normaali on alle 45. Osasin odottaa sitä, koska niin lääkäri on minulle sanonut monta kertaa. Selityksenä luki, että ”viittaa hiljattain sairastettuun tai tuoreeseen infektioon”, mutta en luottanut siihenkään, en, ennen kuin saan luottolääkärini lausunnon asiasta. Tulosten postittamisessa ei onneksi mennyt kahta viikkoa, vaan sen pari päivää, jolloin sain lääkäriltä toisaalta helpottavan varmistuksen: kyseessä on vanhan infektion aiheuttama vasta-ainetaso, joka suojelee minua uudelta tartunnalta. Jos se olisi tuore, uusi infektio, vasta-ainetaso olisi noussut 350–500 tienoille. Se oli sinänsä helpottavaa, mutta toisaalta olin taas samassa pisteessä: mikä minua sitten oikein vaivaa? Selkeä diagnoosi olisi ollut kohta helpompi hyväksyä kuin se, ettei mitään selkeää saatu selville. Kaikki olisi vain tyritty ja motivaationi harjoitteluun laskisi sitä mukaa, jos treenit jatkuisivat samanlaisella selviytymistaistelun periaatteella. Jokainen harjoitus on vain taistelu siitä, jaksaako vai eikö jaksa. Ei sellaista elämää jaksa loputtomiin.
Elo-syyskuun välinen piirileiri oli juuri sellainen – aivan kamala kokemus kaiken kaikkiaan. Väsymystä oli ollut jo useamman viikon ja ihan kuin tilanne parantuisi siellä leirillä yhtään paremmaksi, kun vedetään jokainen harjoitus ylivauhdilla, hapoilla kokonaisvaltaisesti väsyneenä. Mutta tulipahan kuitenkin käytyä. En kuitenkaan kokenut minkäänlaista tyydytystä siitä, että selvisin leiristä hengissä. En siitä, että jaksoin roikkua porukan mukana vielä viimeisen päivän kolmen tunnin vaelluksen, vaikka olisi tehnyt mieli itkeä, kun ei siitä tullut yhtään mitään. Jalat olivat lyijynraskaat, joka askel oli tuskaa. Joka treenin jälkeen olisi tehnyt mieli itkeä, kun treeni tuntui siltä kuin olisi yrittänyt puskea päin seinää. Vitsailin, että palaudun tästä seuraavan kuukauden, mutta se ei tainnutkaan jäädä vitsin tasolle käytännössä.

Koska tilanteeni ei ole juuri muuttunut radikaalisti parempaan, päätin jättää seuraavan piirileirin välistä ja yrittää keskittyä itsekseni pääsemään takaisin kiinni arkeen ja siihen fiilikseen, mistä sain kiinni jo kesällä. Siihen fiilikseen, minkä avulla tätä jaksaa tehdä – kun pahakin tunne on kuin huumetta. Minun on kuitenkin järkevintä saada elimistöni kuntoon, ennen kuin lähden rasittamaan sitä leirille yli rajojen. Se vie minut vain enemmän pohjalle, jos voisi olla pienikin mahdollisuus, että elämä alkaisi taas voittaa ja treenit maistua muultakin kuin puulta. Tajusin sen viimeistään edellisessä leirityksessä. 

Toisaalta jonkinlainen rajapyykki tämäkin on. Oikeastaan ensimmäistä kertaa olen tunnistanut väsymyksen eikä se ole enää samanlainen tabu, jota en uskalla myöntää. Olen rehellisempi itselleni. Aiempina vuosina olen vain mennyt eteenpäin sillä valtavalla motivaatiolla ja toiveajattelulla, mutta nyt minusta ensimmäisen kerran on tuntunut siltä, etten minä enää jaksa. En jaksa enää huijata itseäni, koska tiedän varsin hyvin itsekin, ettei tällaisen tilanteen pohjalta, harjoittelun laskusuhdanteessa, sovi odottaa talvelta kovin paljon. Se on fakta, jota ei voi kiistää. Huijaan vain itseäni, jos uskottelen niin itselleni. Tämä on jo viides syksy, joka lähtee nousujohteisuuden sijasta laskusuhdanteeseen, joka onkin pistänyt ajattelemaan asioita. Minulla on ollut näiden viiden kauden aikana ollut (2011–2012 – 2015–2016) ollut kolme eri valmentajaa, joten kenelläkään ei ole pienintäkään oikeutta syyttää nykyistä tai sen puoleen entisiäkään valmentajiani. Kaikilla on ollut omat juttunsa ja kaikilta olen saanut jotain hyvää. Vaikka kaikki ei olisi ollut hyvää, niin joka tapauksessa elimistöni ei ole ollut tarpeeksi vahva ottamaan täyspäiväistä harjoittelua vastaan. Se on puolustautunut ennemmin tai myöhemmin. 

Touhuni ei näytä kovin hääviltä, kun todistusaineistoa tilanteestani on mustaa valkoisella tulostaululla, mutta kuinka moni loppujen lopuksi tietää, mistä kaikesta tässä on kyse? Tässä on kyse paljon enemmästä kuin äkkiä arvaisi. Juuri sen vuoksi viime talven aikana en enää katsonut samalla tavalla alaspäin itseäni huonompia (joka oikeasti vaatii jo aika surkean suorituksen, jos itsellänikin on ollut huono päivä, ei millään pahalla, sillä mollasin tässä samalla myös itseäni:D), vaan sen sijaan aloin katsoa heitä kunnioittavasti, mikä oli varmasti monelle heistä uutta.

Myönnän, että olin itsekin positiivisesti yllättynyt, kun juuri Suomen mestaruusmitalin voittanut tyttö hymyili minulle ystävällisesti vessassa – ehkä olisimme vaihtaneet muutaman sanan, jos kumpikin olisi ollut rohkeampi. Yhdellä kisareissulla minun ikäisten Suomen kärkityttö kyseli minulta pukuhuoneessa, miten meni kilpailu. Luultavasti hän ei edes tuntenut minua nimeltä tai edes tiennyt, että hiihdämme samassa sarjassa, mutta oli silti ystävällistä kysyä. Vaikka aluksi olin ihmeissäni, sen jälkeen minulla oli paljon parempi mieli, koska olin hiihtänyt aika kehnosti. Siinä me kävimme pienen keskustelun: meidän sarjan häntä- ja kärkipään tytöt. Eikä sekään tyttö ollut ihmisenä yhtään hullumpi, kieltämättä mukavampi kuin ajattelin.

Aiemmin en pistänyt merkille itseni taakse sijoittuneita tyttöjä, mutta nyt tiedän, koska aloin pistää merkille erilaisia asioita kuin muut. Aloin hymyillä, koska en uskaltanut vaihtaa muutamaa sanaa. Olin ylipäätään ystävällinen ja osoitin, että pidän heitä yhtä lailla tasavertaisina kilpakumppaneina kuin kaikkia muitakin. Jokainen, joka on lähtenyt tähän hommaan mukaan, ansaitsee kunnioitusta – myös ne, jotka eivät loista menestyksellään. Mutta pakkohan heillä kaikilla on olla jotain muuta takana, jokin vielä suurempi syy, miksi he lähtevät mukaan tähän ja miksi he ovat nytkin täällä kilpailemassa. Mitä ne syyt ovat? Kysyykö kukaan heiltä ikinä niitä? Voin sanoa, että aika harvoin kysytään. Tuo aiempi esimerkkini lyhyehköstä keskustelusta kärkitytön kanssa oli poikkeuksellinen esimerkki, jolloin sain ensimmäistä kertaa ääneni kuuluviin, edes hetkeksi. 

Yleistä on, että saa osakseen vain halveksintaa tai ainakin pahoittelevia sanoja huonosta suorituksesta. Hyvin harvoin kukaan tulee oikeasti sanomaan, että: ”On tosi huippua, että olet mukana! Ansaitsisit siitä jo mitalin!” Olen ottanut tavoitteekseni siirtyä tältä ystävälliseltä hymyasteelta ehkä seuraavalle askeleelle ja ensi talvena, mikäli näitä henkilöitä näen, vaihtaa muutaman sanan, puhua ja osoittaa, että minua kiinnostaa. Minä arvostan nimenomaan heitä.

Viime keväänä tutustuin yhteen tällaiseen tyttöön puolivahingossa – ja olen päässyt hänen kanssaan hyväksi ystäväksi tässä puolen vuoden aikana. Vaikka tämä tyttö aloitti kontaktinpidon ensimmäisenä, minä tein aloitteen juttelemisen suhteen sen jälkeen, kun etsin häntä tuloksista viime talvelta. Viimeinen sija SM-sprintissä ja toisiksi viimeinen KLL-mestaruushiihdoissa.

Joku muu olisi voinut sanoa: ”Onpa ollut huono!”, mutta minä otin heti sen jälkeen yhteyttä häneen. Ja se kannatti. Sillä ei ollut mitään merkitystä, miten huonosti tai hyvin hän oli hiihtänyt viime talvena, vaan sillä oli suurin merkitys, millainen ihminen hän oli. Hän oli tutustumisen arvoinen ihminen ja kokenut samanlaisia ongelmia kuin minä – ja uskomattominta siinä oli se, että heti hänen tulostasonsa nähdessäni minun sisälläni välkähti ja jotenkin tiesin, että hän on sairastanut. Jostain syystä olin aivan varma, ettei hän ole huonouttaan niin huono tai laiskuuttaan listan häntäpäässä. Olin oikeassa. Jos tärkeintä oli lähteä, niin sitä ainakin oli tehty. Mutta toiko se onnea? Itseäni on ainakin katsonut peilistä toisinaan tyytymätön, onneton tyttö, ja harjoittelu tuotti paljon stressiä ilon ja nautinnon sijasta. Eikä sen kuulu olla sellaista, ei se ole sen tarkoitus – ei edes kilpaurheilussa. 

Tuntui huojentavalta, kun ensimmäistä kertaa neljän vuoden jälkeen sain puhua jollekin toiselle saman kokeneelle saman lajin harrastajalle, joka tiesi täsmälleen, mistä puhun. Ennakkoluuloisuuteni ja ”alaspäin katsomisen” vuoksi olisin voinut menettää tämän tuttavuuden – ja jälkikäteen ajateltuna en missään nimessä haluaisi sitä. 

Verikokeesta selvisi kuitenkin se, että hemoglobiinitasoni on laskenut keväästä ja punasolujen koko on suhteessa sama, mutta hemoglobiinin laskemisen takia se tarkoittaa, että happea mahtuu kulkemaan vähemmän ja siksi happi kiertää huonommin. Tilanne on luultavasti alkanut kehittyä kesän harjoittelun aikana ja kärjistyi tällaiseksi väsymystilaksi elokuuhun mennessä. Kyseessä ei kuitenkaan ole anemia, sen olen voittanut parisen vuotta sitten. Rauta-arvoni eivät ole kuitenkaan sairastamisen jälkeen nousseet samalle tasolle, missä ne olivat ennen. Sen vuoksi ne eivät riitä pidempiaikaiseen harjoitteluun, vaan harjoittelu kuluttaa ne ja niitä ei riitä varastoon asti. Happea mahtuu kulkemaan vähemmän ja sen myötä en voi jaksaa niin hyvin.

En ole ollut sairaana viime talven jälkeen, en edes pienessä flunssassa. Olen ihmetellyt myös sitä, koska usein silloin, kun elimistöä kuormitetaan, vaikka se ei ota sitä vastaan, se reagoi sairastumalla saadakseen palautumisaikaa. Olen pysynyt terveenä oikeastaan aika helposti, mutta kuitenkin jossain tilanne on näkynyt – nimittäin rauta- ja punasoluarvoissani. Sinänsä lohdullista, että se on suoraan verrannollinen johonkin. Jos pelkkä harjoittelu jo laskee hemoglobiiniani, niin flunssaan sairastuminen olisi voinut romahduttaa ne vielä alemmaksi, koska ne vain vähenevät, niitä ei riitä optimaalisen tason ylläpitämiseen. Näinpä sain syötäväkseni rauta- ja foolihappokuurin, joiden tehtävä on nostaa hemoglobiinitasoani, edistää punasolujen kasvua ja raudan imeytymistä. (Foolihappo on B9-vitamiini, näin kansankielellä). 

Olen aiemminkin huomannut, että kun tilanne on tarpeeksi heikko, niin sitä ei enää paranneta syömällä terveellisesti. Totta kai niin täytyy silti tehdä, mutta pelkästään se ei enää siinä vaiheessa riitä palauttamaan tilannetta normaaliksi, jos se on terveellisestä syömisestä huolimatta mennyt sellaiseksi. 

Halusin tietenkin syyn – ei rautatasojen lasku ole tapahtunut varmasti itsestään. Sain syyksi yksinkertaisesti vain harjoittelun. Elimistössäni on tapahtunut paljon kaikenlaista viime vuosien aikana ja se on tottunut siihen, että touhuun tulee pakollisia stoppeja sairastumisen tai jonkun muun vastoinkäymisen myötä. Kun nyt olen pystynyt treenaamaan, koska mitään suurempia ongelmia ei ole ollut, ei ole tullut myöskään minkäänlaista stoppia.

Kovia kokenut elimistö alkaa vaatia sitä jossain vaiheessa keinolla millä hyvänsä – se luo suojamekanismin, että ”et oikeastaan pääsekään enää kovempaa, nyt loppui tämä hevosenleikki.” Minun tapauksessani se alkoi näkyä väsymyksenä hemoglobiinin ja punasolujen koon laskemisen myötä. Tavoitteeni olisi kuulemma saada nostettua hemoglobiini sille tasolle, missä se oli ennen sairastumista, jotta se ei romahtaisi niin helposti ja pystyisin treenaamaan täysipäiväisesti. Nyt se ei riitä sellaiseen.

Tätä tilannetta lääkäri nimitti ”kovia kokeneen urheilijan syndroomaksi.”

Ei mikään virallinen nimitys laisinkaan, mutta ihan sopiva tähän tilanteeseen. Kovia kokenut elimistö vaatii stopin tekemiselle ja se näkyy usein selittämättöminä taantumakausina. Joskus niille taas löytyy selitys, jos tilanne pitkittyy ja asiaa alkaa tutkia, kuten minun tapauksessani. Jotenkin tämä tieto helpotti elämääni, vaikka käytännössä se ei sitä helpommaksi teekään.

Aloinkin miettiä, mitä kaikkea on tullut käytyä läpi. No, ensinnäkin sairastin vaikeimman version mykoplasmasta – keuhkokuumeen, kolme keuhkoputkentulehdusta, luultavasti infektioastman kera lähemmäs kymmenen antibioottikuurin. Oli sekin melkoinen kierre, onneksi pääsin siitä pois parannuttuani. Oikeastaan sen jälkeen tämä on ollutkin yhtä menoa.

Sitten ongelmat alkoivat muutaman kuukauden päästä uudestaan, kun olin juuri aloittanut lukion. Arvelin, että vuosi sitten sairastettu mykoplasma oireilee vieläkin ja treenit eivät siksi suju, siksi en saa taaskaan henkeä, jos lähden yhtään kovempaa. Minulle puhkesi kuitenkin maitoallergia, koska vastustuskykyni oli niin romahtanut edellisenä talvena.

Se talvi oli vaikea. Maha alkoi oireilla ison ruokavaliomuutoksen myötä ja välillä tuli niin pahoja koskemiskohtauksia, että jouduin lähtemään kaksinkerroin kävellen pois koulusta. Kokeilin lähes gluteenitonta ruokavaliota, paransin ylipäätään ruokavaliotani paljon ja lääkäri määräsi minulle ruuan imeytymistä parantavia entsyymitabletteja. Ruokavalion parantaminen oli hyvä asia ihan itsessään, mutta mikään näistä ei kuitenkaan tuonut helpotusta mahani tilanteeseen. Annoin sen olla, koska se ei ollut jatkuvasti riesa – mutta jos se muuttui riesaksi, se todenteolla oli sitä.

Kestin vuoden epämääräistä mahaani. Sitten minulla meni hermot – itse asiassa viime keväänä. Päätin yksi ilta, että nyt minä teen asialle jotakin, koska kaikki on muuten hyvin. Minä haluan verikokeisiin nyt heti ja haluan tietää, mikä mahaani vaivaa, koska tätä ei kestä kukaan. Se on outo keskimäärin kymmenen kertaa päivässä ja en voi lähteä mihinkään miettimättä, miten mahani mahtaa käyttäytyä.

Mistään tuloksista ei kuitenkaan löytynyt mitään: ei keliakiaa, ei helikobakteeria, ei mitään muutakaan vakavaa tai hoidettavissa olevaa, joka oli tietenkin vain hyvä. Mutta silti mahani oireili käsittämättömästi ja silti syytä ei löytynyt. Lääkäri diagnosoi minulle ärtyneen suolen oireyhtymän, jota ei kuulemma voi nähdä verikokeesta. Tivasin tietenkin syytä, mutta syynä sille saattoi olla pelkästään iso ruokavaliomuutos. Olin muuttunut sormia napsauttamalla maidottomaksi ja oloni koheni muutamassa päivässä – sain henkeä paremmin kuin kertaakaan koko sinä syksynä, kun aloitin lukion.

Tästä oli yhdistettävissä syy-seuraussuhteita ja olen hoitanut sitä toukokuun lopusta lähtien ispagulansiemenkuorijauheella, ihan puhekielisesti ravintokuitulisällä, ”mönjällä”, millä sitä itse kutsun. Olen sotkenut sitä ruokaan aamulla ja päivällä. Se on auttanut, mutta silti minulla menee edelleen toisinaan mahaani hermot. Mutta nyt sen kanssa voi elää ja mitään muutakaan syytä ei löytynyt, joten kai sitä on vain elettävä tämän diagnoosin kanssa.

Tosin unohdan sen päivittäin, sotken ruokaan kuitujauhetta vain, koska se auttaa. Sitten, kun joku ihminen kysyy: ”Mitä tuo on ja miksi käytät tuota?” niin silloin herään siihen, että hei, minullahan on diagnosoitu ärtyneen suolen oireyhtymä. Enpäs muistanut! Se ei kuitenkaan rajoita elämääni mitenkään, joten en tule muistaneeksi sitä. 

Elimistöni on kokenut kaikenlaista paljolti vain sen takia, että olen urheillut. Olisin luultavasti välttynyt paljolta, jos olisin vain maannut sohvalla – tai vastaavasti sairastunut johonkin vakavampaan elintapasairauteen, josta en voisi parantua koskaan. Kuitenkin tieteelliset tutkimuksetkin ovat todistaneet, että liikunta parantaa terveyttä – mutta samat tutkimukset ovat todistaneet myös sen, että kilpaurheilu voi olla terveydelle vaarallista. Sen olen kyllä huomannut.

Tällä hetkellä allergia on ainut, joka rajoittaa elämääni, koska joudun miettimään syömisiäni sen vuoksi todella tarkkaan. Aiemmin olin varma, etten voisi ikinä lähteä ulkomaille, koska minulla on allergia. Englantiin lähtiessäni tiesin, että Emmin isäntäperheessä tiedetään, mitä on maidoton ruokavalio ja perheen äiti oli suomalainen, joten tiesin pystyväni kommunikoimaan ruuasta myös tarvittaessa suomeksi. Tein ns. allergiakortin, joka tuli hyödyksi lentokentällä syödessäni. Sillä reissulla en tarvinnut sitä muualla, mutta uskon, että olisin selvinnyt hengissä koko sen ajan muutenkin.

En saanut mistään vähääkään maitoa ja se oli hyvä osoitus itselleni siitä, ettei allergian tarvitse kohtuuttomasti rajoittaa elämääni. Minun täytyy vaan uskaltaa lähteä ja luottaa siihen, että osaan asioida myös englanniksi. Allergiakortti oli tosi hyvä keksintö ja käytän sitä takuulla jatkossakin. Allergia ei kuitenkaan estä minua lähtemästä ulkomaille, olen vakuuttunut siitä nyt. 

Minä noin neljä vuotta sitten ennen sairastelua,
vielä Koiton väreissä. Olin luonnostani hoikka jo valmiiksi, mutta
sairastelu vei vielä useamman kilon pois.
(Huom. Minulla oli vielä tuolloin etuhiukset!! :D)

Tulin kuitenkin ajatelleeksi, että onko tämä kaikki tämän kaiken arvoista? Laitanko vain terveyteni vaakalaudalle, kun yritän urheilla? Seuraako ”kovia kokeneen urheilijan syndrooma” minua koko loppuelämäni ja estää jo itsessään minulta kovan treenaamisen, mitä tässä lajissa vaaditaan? Onko vain helpompi unohtaa tavoitteellinen harjoittelu, unohtaa kaikki ja mennä pelkästään fiiliksellä tai unohtaa harjoitteleminen kokonaan vähäksi aikaa?

Minä tuossa etualalla pahimman sairastelun aikaan. Ihan yllätti,
miten laiha olin tuossa ysiluokalla, kun olin jatkuvasti sairaana ja
ruoka ei maistunut. Jalat ja kädet ovat aika tikut näin urheilijaksi.

Olen miettinyt tätä kaikkea. Tässä ollaan jo aika ison äärellä. Tiedän, ettei tästä tule mitään, jos vain joka hetki pelkään sitä, mitä terveydellisiä ongelmia minulle voi tulla. Ei tässä ole silloin mitään järkeä, jos vain pelkään.

Olin jo hetkeksi unohtanut kaiken kokemani, koska tekeminen alkoi taas sujua ja tuntua hyvältä. Mutta nyt, kun elimistö lykkäsi taas suojamekanismin päälle, niin aloin taas miettiä sitä kaikkea. Mikä tämän hinta on?

En ole kuitenkaan saanut mitään pitkäaikaista sairautta tai haittaa, joka seuraisi minua koko loppuelämäni. Minulla oli taipumus maitoallergiaan olemassa elimistössäni, koska minulla oli se ennen kouluikää. Se olisi ihan yhtä hyvin voinut puhjeta myöhemmin, jos se ei olisi puhjennut kolme vuotta sitten – eikä se ole sairaus.

Olen edelleen kokonaisvaltaisesti terve, reipas ja päättäväinen tyttö, jolla on paljon mielipiteitä, vahva tahto ja halu tehdä asioita. Sen vuoksi kukaan muu ei voi estää minua urheilemasta kuin minä itse, eikä kukaan muu voi minua lenkille patistaa kuin minä itse. Valmentajalla ei ole valtuutta määrätä minua sinne, vaan sen halun on kummuttava minusta itsestäni. Se on täysin minun päätettävissäni, vaikka aina en osaa tehdä järkeviä päätöksiä ja palaan entiseen – eli lähden, koska jos se on tärkeintä, niin voin ainakin sanoa lähteneeni. Ja se vie minut kuoppaan, jos lähden vain, koska niin kuuluu tehdä, enkä siksi, että haluan lähteä, koska mikään ei voi pidätellä minua.

Heidi 14v otti piirinmestaruushopeaa maastojuoksukisoista.

Silloin se tuli vielä loppujen lopuksi aika helposti, rennolla

juoksulla. Helppoa ja kivaa. 

Nämä asiat eivät ole aina niin yksinkertaisia, miltä saan ne ehkä kuulostamaan. Se onkin kehonkuuntelun kompastuskivi: keho osaa antaa vääriä signaaleja ja tunne voi valehdella. Siinä joutuu miettimään enemmän kuin vilkaisemalla ohjelmasta, mitä piti tehdä, millä vauhdilla, minkä aikaa ja millä teholla. Totta kai luotan siihen itsekin, että valmentajalla on enemmän tietoa kuin minulla ja hän tietää asioista paremmin kuin minä ehkä tiedän. Oma valmentajani on opiskellut valmentajan ammattitutkinnon, joten hän on valmennusasioissa viisaampi kuin minä. Siitäkään tiedosta huolimatta kukaan ei kuitenkaan pääse minun pääni sisälle, minun kroppaani tuntemaan, miltä minusta tuntuu. Ja se on ensiarvoisen tärkeää, varsinkin tällaiselle urheilijalle, jonka ”ura” on ollut karikkojen ja vaarojen kartoittama. Eivätkä ne yleensä varoita saapumisestaan tai jos varoittavat, merkit ovat yleensä hyvin salamyhkäisiä. Elimistöni on erilainen, kroppani vaatii ymmärrystä ja pääni kommunikointia ja välittämistä. Olen luultavasti haastava valmennettava ja jos olisin valmentaja, niin en ihan ensimmäisenä valitsisi itseäni valmennettavakseni. Se vasta olisi hullua! Olisihan se paljon helpompaa, jos kaikki olisivat samanlaisia, suositusten mukaiset määrät ja ohjelmat kävisivät kaikille ja ei tarvitsisi miettiä niin paljon. Ei tarvitsisi ajatella ketään yksilönä.

Mutta liian hyvää ollakseen totta, sanon minä, luonnonoikku. Valitsisin ehkä jonkun ”normaalin” urheilijan valmennettavakseni, joka ei mieti liikaa ja käyttäytyy niin kuin odotetaan, tekee niin kuin käsken. Minä en ole normaali, mutta silti aika helvetin ylpeä siitä.

Tuntuu jo hullulta, että edes olen ajatellut tällaisia asioita tosissani. Kieltämättä tämä kaikki ongelmien kohtaaminen riittäisi minulle jo. Olisi melkein oikeutettua, että saisin vihdoinkin treenata niin kuin muutkin, eikä harjoitteluni muuttuisi yhdeksi sauvakävelyksi ja huoltamiseksi, koska en pysty tekemään mitään muuta kehittävästi. Tuntuu pahalta katsoa, kun muut kehittyvät ja menevät eteenpäin, mutta minä olen joka vuosi samassa tilanteessa ennemmin tai myöhemmin. Miten muut tekevät sen? Miten heidän elimistönsä kestää sen? Miten he pystyvät siihen, jos minä en pysty? 

On selvää, että olen kokenut tuon kaiken ja sen myötä olen tullut tällaiseksi ihmiseksi, tällaiseksi persoonaksi ja nimenomaan juuri tällaiseksi urheilijaksi. Kannan sitä tosiasiaa mukanani ja teen valintoja siltä pohjalta. Kukaan ei voi kyseenalaistaa niitä tietämättä taustojani. On tullut melko selväksi, että elimistöni ei ole samanlainen kuin muilla. Kokemukseni ovat muokanneet sitä ja tehnyt siitä juuri tällaisen – ja minusta juuri tällaisen, omituisen ja vaikean valmennettavan! No okei, en minä ehkä ihan kamala ole – mutta olen erilainen. Elimistöni vaatii erilaista huomiointia kuin ilman ongelmia selvinneiden. Tarvitsen valmennuksessa rakkautta ja kommunikointia – suorituskeskeisyys kammoksuttaa ja ahdistaa minua. Minusta on mukavaa jutella ja pohtia asioita. Minusta on mukava muodostaa asioista omia ajatuksiani. Juuri niitä te nytkin luette.

On selvää, että arvo- ja ajatusmaailmani ovat kokeneet suurta myllerrystä erityisesti viimeisen parin vuoden aikana. Myös suhteeni urheiluun on muuttunut. En nauti enää siitä, että lihakseni ovat kovat kuin kivet, yhtä vaikeat hieroa kuin umpikumipallot, vaan siitä, että ne ovat rennot ja aukeavat helposti. Se kertoo niiden toimintakykyisyydestä. Urheilu ei ole enää itseisarvo, vaan se on vain yksi tärkeä arvo, ja olen onnekas, kun pystyn tekemään sitä. Onnellisuus on tärkeintä, kaikessa - niin myös urheilussa. Siksi olen tullut armollisemmaksi itseäni kohtaan. Kenelläkään muulla ei ole niin suuria vaatimuksia minulle kuin itselläni ja olen tiedostanut sen. Pahin vastukseni katsoo minua peilistä.

Aiemmin vanhat asiat, vanhojen valmentajieni sanat kummittelivat päässäni, kun yritin tehdä järkeviä päätöksiä. Ne estivät minua toimimasta niin kuin itsestäni tuntuu oikealta. Nyt olen ymmärtänyt, etten ole päätöksistäni tilivelvollinen kenelläkään ulkopuoliselle. Ehkä minä itse tiedän parhaiten. Yritän luottaa siihen.

Ensimmäistä kertaa minulla ei ole hajuakaan, milloin aion hiihtää ensimmäisen starttini. Minulla ei ole hajuakaan, mitä kisoja käyn, koska en voi tietää tilannettani niin kauas. Kierrän vaikka pienempiä lähikisoja ja en edes yritä tunkea päätäni isompiin karkeloihin, jos en voi tehdä kisanomaisia harjoituksia. Ei siinä ole mitään järkeä, että lähden kilpailuihin kokeilemaan ja tekemään ne kisanomaiset harjoitukset sinne. Se menee vain kulutuksen puolelle, varsinkin, kun minun pääni ei anna itselleni lupaa keskeyttää. Enhän minä sitä varten ole sinne lähtenyt. Olen lähtenyt tullakseni maaliin saakka. Jos ainoa pakokeino koko touhusta on keskeyttäminen, on minun mielestäni parempi olla lähtemättä. Ei siinä ole silloin enää mitään mieltä, eikä se ole enää reilua muita kilpailijoita eikä varsinkaan minua itseäni kohtaan. Joskus keskeyttäminen on oikein, en tarkoita sitä. Tarkoitan sitä, jos siitä tulee tapa ja sama käyttäytymiskaava toistuu joka kilpailussa. Jos tilanne on niin paha, niin luultavasti urheilija tietää jo lähtiessään, ettei ole valmis starttaamaan.

Pahimpana sairasteluvuotenani olin kuitenkin mukana

maakuntaviestissä.

Saimme muistaakseni hopeaa ja minulla oli oman osuuteni
nopein aika. Se tuntui vaikeuksien jälkeen hyvältä,
koska olin suksilla kuin lentoon lähdössä.
(Älkää kysykö mitä säädän tässä kuvassa, tilanne!!:D)

En ole kuitenkaan luovuttanut, vaikka nyt on tuntunutkin siltä, että kaikki kortit ovat käännetty. Olen pohtinut tässä isoja asioita ja toivottavasti saanut myös teitä lukijoita – mikäli olette jaksaneet keskittyä näin pitkään jaaritteluun – ajattelemaan. Tiedän, että tämä on ainut tie onneen, jota kuljen nyt. Eikä onneen ole olemassa oikotietä. Jos olen neljä vuotta painunut erilaisten ongelmien kanssa, voivatko ne korjautua yhdessä pienessä hetkessä? Enpä usko. Täytyy vain olla sinnikäs, koska urheilusta minä nautin ja se saa minut onnelliseksi silloin, kun tekemisessä on mukana ilo. Urheilijan mieli on melko häiriintynyt, joten myös epäinhimilliseen pahanolon tunteeseen jää koukkuun. Silläkin on kuitenkin inhimilliset rajansa, jotka voi ylittää vain, jos kroppa on vastaanottavassa ja tasapainoisessa tilassa.

Olenko tullut mihinkään ratkaisuun tästäkään huolimatta? En tiedä, kertokaa te! Tulitteko te lopputulokseen? Mitä tulitte ajatelleeksi?

Mitäs sanoisitte, jos ottaisin elämästä kaiken irti ja unohtaisin kaiken tarpeettoman stressin ja huolen? Tätä ajatusta noudatin kesällä – ja se toimi paremmin kuin mikään muu aiempi systeemi! Kuitenkin syksyn väsymys on taas tuonut sen osittain takaisin, koska jo pelkkä väsymykseni on stressannut, koska olen tottunut toimimaan, olen tottunut tekemään ja en olemaan pitkiä aikoja paikallani. Joskus on silti kiva vain istua alas hyvän kirjan kanssa ja vain olla. Nyt syyslomalla se on ollut koko loman paras juttu.

Ei urheiluun kuulu sellainen stressaaminen, mitä usein ympärilläni kohtaan ja minkä pyörityksessä olen itsekin ollut. Olen saanut olla huolissani itsestäni jo tarpeeksi vähälle aikaa, joten ehkä nyt vastavuoroisesti voisin pitää ilosta kiinni elämässäni. En anna sen kadota.

Elämä on nyt ja elän ehkä nyt kenties elämäni parasta aikaa. Elämäni on vasta edessä. Jos käytän nyt kaikki voimavarani murehtimiseen, niin mitä minulle jää, kun olen elänyt muutaman kymmenen vuotta eteenpäin? En halua unohtaa sitä fiilistä, että urheilu on helppoa ja kivaa, vaan haluan, että se tulee taas todeksi. Ei tämän tarvitse olla tällaista. Haluan opettaa sen myös junnuille jatkossa – kaikki lähtee ilosta ja halusta, eikä itseään pakottamalla saa aikaiseksi kuin pahan mielen ja ahdistuksen. Voin sanoa, että minä tiedän.

Mykoplasmavuoteni 2011-2012 kilpailut menivät vielä yllättävän hyvin kevättalvella. Hiihdin ensimmäisen 15 km kisani, joka oli samalla pisin kilpailu, jonka olin ikinä ennen taittanut. Pysyin porukan mukana ja siinä oli kovia päänahkoja, kovia peesejä tarjolla. Taitettiin vuorovedolla koko 15km ja vasta viimeisellä puolella kilometrillä, kun terveenä olleet tytöt pistivät vaihteen silmään, jäin muutaman metrin, joka oli tarpeeksi. Olimme samalla loppusuoralla, mutta lihaksistoni kerrytti helpommin happoa, joten minusta ei ollut siihen vastaamaan. Se oli silti hyvä suoritus minulta, terhakasta menoa vaikeuksista huolimatta. 

Minä letkan viimeisenä noin 200 metriä ennen maalia. Taisin sijoittua seitsemänneksi ja takana oli vielä monta tyttöä, joista osa hävisi minuuttitolkulla. Sattui kulkupäivä ja edellisten kausien pohjilla sain vielä hyvätasoisia kisoja epäedullisemmista lähtökohdista kuin muut, mutta seuraavina kausina rikkonaiset kaudet alkoivat jo näkyä tulostasossa - ja sitä myöten tultu tähän hetkeen.  

Jos tilanteeni paranisi vain sormia napsauttamalla, sanomalla, että ”kaikki on hyvin, unohda huolet ja ala treenaamaan”, niin olisin varmaan tehnyt sen jo. Kaikki ei ole aina kiinni yrittämisestä tai tsemppaamisesta. Joskus on vain asioita, joita ei voi korjata edes parhaimmalla ajatustyöllä. Se vaatii vain aikaa ja se näyttää usein parhaiten, mihin suuntaan elämä lähtee pyörimään. Ei pidä unohtaa, että elämä on jatkuvasti. Aika ei pysähdy, vaikka joskus niin toivoisi. Miksi sitä ei voisi itsekin sitten elää? Katsella vähän ympärilleen ja tajuta, että onnellisuus on ympärilläni. Se koostuu arjen pienistä valinnoista.
Nyt ollessani harjoittelemassa Vuokatissa, sauvarinteessä oli ihan eri tyttö kuin pari viikkoa sitten. Se ei ollutkaan enää niin kamalaa – ja motivaation nousun voisi luultavasti havaita piikkinä aivokäyrässäni, jos sellaista olisi mahdollista seurata jotenkin. Myös se tuttu tekemisen meininki, halu ja kilpailuvietti heräsivät hetkellisesti, jonka avulla jaksan taas puskea vähän aikaa. Kävi mielessä, että lähden mättämään jonkin toisen porukan tyyppien perään, jotka olivat samassa rinteessä ja vilkku päällä ohi (koska he aloittivat vasta ja tekivät aluksi perusvauhdilla), mutta päätin sitten pitää kerrankin järjen päässä ja jättää välistä. Ihan näin heikon syksyn tilanteeni huomioon ottaen. Muuten kyllä! ;)
Hieronnassa lihaksista löytyi jumeja, mutta ne saatiin helposti auki. Voin sanoa, että nyt taas nautin hieronnasta. Lihakseni eivät olleet niin jumissa, että olisin tarvinnut saattohoitoa hierontapöydän viereen, koska teen kuolemaa.

Ehkä se elämä kuitenkin taas voittaa ja muuttuu iloksi – onhan se tehnyt niin ennenkin.
On aika siistiä oivaltaa (ties kuinka monetta kertaa), että tämä on sittenkin ihan jees.

PS. Kommentit ovat sallittuja, melkein toivottuja. :)

♥:llä Heidi