Otsikoton höpötyspostaus

Anteeksi, en tosiaankaan keksinyt mitään järjellistä otsikkoa tällaiselle postaukselle, joten kärsikää nyt tuosta!
Nyt on meneillään syysloma ja voi että olen odottanut tätä! On ollut niin rentouttavaa, kun jätin kaikki koulukirjat kämpille - paitsi yhteiskuntaopin itsenäisen kirjan otin mukaan siinä toivossa, että saisin kirjoitettua yhden esseen loman aikana. Tällä hetkellä motivaatio siihen on miinuksen puolella, mutta täytynee edes yrittää, jotta en jätä kaikkia esseitä kirjoitettavaksi viimeiselle viikolle ennen palautuspäivää. Olo on ollut muutenkin jo pitkään melko vetämätön ja väsynyt. Tavallisesta elämästä vielä selviän, mutta harjoittelusta on kadonnut fiilis ja tilanne on jatkunut jo turhan pitkään.
Äiti tässä yksi päivä patistelikin minua koiran kanssa reippailemaan, mutta en olisi millään jaksanut nousta ylös, pukea päälle ja lähteä. Totesin, että tällainen vätys olen ollut jo kaksi kuukautta, vaikka en suinkaan ole maannut sängyn pohjalla, vaikka välillä se olisi kyllä tuntunut houkuttelevammalta kuin herätä aamulla, jolloin en voi hyvin. Silti tässä syysloman alussa olen saanut melko paljon irti elämästä ihan vain saamalla olla. Kotona on ihan mukavaa olla välillä ja täällä on huomattavasti vähän pakollista hoidettavaa kuin kämpillä, joten on kiva vain lukea hyvää kirjaa, laiskotella ja tulla valmiiseen ruokapöytään.

Sain myös luettua Usain Boltin kirjan loppuun. En tiedä, mitä voisin sanoa siitä - se täydellisesti avarsi maailmankuvaani ja avasi silmäni. En voi sanoa ikinä lukeneeni mitään niin hyvää kirjaa. Se yllätti myös paljon, että hänen päämatkansa oli alunperin 200m. Sitten valmentaja Mills sanoi, että hänen tulisi ottaa toinenkin matka kalenteriin ja se olisi todennäköisesti 400m. Bolt väsymystä vihaavana urheilijana sanoi, että hän haluaisi juosta mieluummin 100 metriä. Valmentaja oli epäileväinen, mutta he löivät kaupat, että jos hän juoksee alle 10,30, niin hän saa alkaa juosta matkaa.
Missään vaiheessa hän ei ajatellut, että hän olisi siinä kova luu, vaan hänen suurin syynsä alkaa juosta matkaa oli se, että hän halusi välttyä juoksemasta nelisatasta. Hän juoksi ensimmäisellä satasellaan 10,03. He arvelivat valmentajansa kanssa, että hän voisi realistisesti juosta 9,86, mutta ei ehkä kovempaa, koska ei hän ole niin nopea. Mutta siinä he taisivat erehtyä, jonka he itsekin tajusivat myöhemmin, kun totuus hämmästytti heidät molemmat. "Minähän voitan!"
Hän oli loukkaantuneena kauan, koska hänelle selvisi selkävika, skolioosi. Hän alkoi kuntouttaa sitä hurjasti ja välillä se ei olisi huvittanut, koska työnteko ei ollut aina hänen suosikkijuttunsa. Mutta hän sai selkänsä kuntoon vahvistettuaan lihaksia ja käytyään alansa huipun lääkärin vastaanotolla Saksassa. Kuitenkin hänen piti koko ajan tehdä sen eteen enemmän töitä, ettei se ala vaivaamaan liikaa. Siksi hänelle hommattiin myös hieroja, joka hieroi häntä aina ennen harjoituksia ja kilpailuja, jotta selkä ja sen myötä alaraajat saatiin rennoiksi, koska selänkaari veti lihaksia kireiksi. Takareisi venähti helposti ja siksi hänelle oli ensisijaisen tärkeää saada rento mieli, rento suoritus. Siksi hän tykkää pelleillä ja ilmeillä ennen lähtöä kameralle ja yleisölle - ja myös muille urheilijoille. Jotkut saattavat ajatella: "Mikä tuota oikein vaivaa?", mutta se on hänen tapansa keskittyä ja päästä parhaaseen terään. Tulokset puhuvat varmasti puolestaan. Hän tuumi itsekin jossain vaiheessa, että "Miltä urheilijasta pitäisi tuntua, kun alittaa oman maailmanennätyksensä olympialaisten finaalissa?" Kovin moni ei varmasti tiedä tähän vastausta. 

Tuo oli yksinkertaisesti paras kirja, minkä olen ikinä lukenut. Saatte taas perusteluksi muutaman erityisen hyvän pätkän:

"Oli tullut aika saada Glen Mills kehiin (valmentaja, joka hänelle jäi pysyvästi). Valmentaja Colemanin teettämä työmäärä oli uuvuttanut minut. Olihan hän erinomainen aitajuoksuvalmentaja ja oli menestynyt monien urheilijoiden kanssa, mutta hänen menetelmänsä eivät sopineet minun laatuuni ihmisenä ja urheilijana. Vaikka hän miten yritti, meillä ei synkannut. Se ei ollut hänen vikansa - niin yleisurheilussa vain toisinaan käy. Yksi avainsana, mitä moni ei tajua, on näet se, että valmentajan ja urheilijan suhde on yhtä tärkeä kuin jalkapallojoukkueen ja managerin suhde. Aivan samoin yleisurheiluvalmentajan on rakennettava itselleen ymmärrys valmennusleirin jokaisesta yksilöstä. Joillekin pikajuoksijoille sopii kova harjoittelu, toisille vain kevyt, mutta ei kannata yrittää pakottaa molempia ryhmiä noudattamaan samaa harjoitusohjelmaa. Ne urheilijat, jotka eivät pysty harjoittelemaan kovaa, palavat pian loppuun, murtuvat nopeammin kuin fyysisesti lujatekoiset, ja juuri niin minulle kävi. Coleman ei ollut analysoinut, millainen olen pikajuoksijana. Hän ei tiennyt, mikä sai minut toimimaan. Hän teetti minulla väenväkisin saman ohjelman kuin muilla, ja se sattui ja kovaa."

Tämä olisi voinut olla tekstiä suoraan omasta suustani, koska olen itse kokenut samanlaisia ongelmia. Oli uskomatonta, miten maailman nopeimmalla miehellä on voinut olla samanlaisia ongelmia kuin itselläni. Juuri se todenteolla avarsi maailmankuvaani.

"Tässä on kohta, jossa suuri valmentaja erottuu muista. Hän osaa olla urheilijoilleen ystävä, opettaja ja ohjaaja. Hän kuuntelee. Hän johdattaa urheilijan läpi kaikenlaisista hankalista tilanteista. Mielestäni valmentaja Mills on yksi heistä. Huomasin, että hän toimi aina urheilijoiden henkilökohtaisten tarpeiden ja persoonallisuuden mukaisesti, ja juuri sellaista työsuhdetta minä kaipasin."

Ja niin kaipasin minäkin. We are the same, Bolt.

"Valmentaja tuli asuntoomme Kingstonissa, jotta pääsisi vähän paremmin selville minun mielenlaadustani ja päämääristäni. Hän kyseli, miten olin harjoitellut lukiossa ja millainen aiempi harjoitusohjelmani oli ollut. Vuoropuhelu syntyi heti ja pidin hänen tyylistään. Hän kuunteli ja kun juttelimme, hän selitti minulle kaiken omaan hitaaseen, pitkälliseen tapaansa, ja hän käytti epätavallisia ilmauksia saadakseen näkökantansa perille. Esim. aivoni olivat "päämaja", jonne minun täytyi saada asiat mahtumaan. Olin kärsimätön, halusin päästä töihin. Olin jo tyrinyt yhdet olympialaiset loukkaantumisen ja MM-kisat sairauden takia. Minun oli päästävä takaisin tositoimiin. Mutta valmentaja oli järkähtämätön ja selitti, että meidän täytyy olla kärsivällisiä, jotta voisin valmistautua kunnolla seuraavaan olympiakauteen. Kiirehtiminen tai oikominen voisi johtaa vammoihin ja vakavaan takapakkiin."

Itsekin olen osannut olla hyvin kärsimätön ja olen vain toitottanut, että minun täytyy tehdä töitä ja ottaa kiinni se, mikä minulta on jäänyt sairauksien ja kaiken muun takia tekemättä. Mutta se ei ole hyödyttänyt ja ei minua hirveästi ole yritetty toppuutella. Ennen kuin vasta parin vuoden aikana, joka oli minulle aluksi todella uutta. Valmentaja toppuuttelee ja käskee levätä? Mitä tämä tällainen touhu oikein on?

"Se oli minulle aivan uutta elämää, mutta Mills talutti minua kaiken aikaa. Koska hän ymmärsi persoonallisuuttani, hän tiesi, että tarvitsen rakkautta ja kommunikointia. Joka kerta kun olin stressaantunut, kun olin allapäin vammojeni takia, hän keskusteli ongelmista kanssani. Saatoin joskus näyttää ärtyneeltä radalla. Menin hiljaiseksi. Seuraavana aamuna Mills tuli juttelemaan. "Kakista ulos, mistä kiikastaa?" Pienen painostuksen jälkeen selitin tilanteen, oli kyse mistä tahansa. Luultavasti Mills oli toisinaan vanhemman osassa. Joskus isän on tehtävä kantansa selväksi pojalleen. Hän jankuttaa samaa asiaa yhä uudestaan, ja kun paasaus alkaa, poika ajattelee: "Helkkari, taas sitä samaa jäkätystä." No, Mills oli se isä ja minä poika. En nuorena miehenä vielä ymmärtänyt lahjojani, sillä en osannut katsoa niitä välimatkan päästä."

Ehkä juuri tällaista mutkatonta vuorovaikutusta valmennuksen on oltava. Kaikille ei käy kaikki. Kaikki ovat erilaisia persoonia - ja minä, jos kuka, olen omituinen valmennettava. Uskokaa pois.

"Olin vasta 19-vuotias ja kritiikki sattui kovasti. Olin aina pitänyt itsestään selvänä, että jamaikalainen yleisö rakastaa minua, kun kilpailen. Nyt he buuasivat minulle poistuessani radalta. Ensinnäkin kyseenalaistin omat kykyni. "En ole tarpeeksi hyvä tähän lajiin... Tällaistako tämä nyt sitten tästä lähtien on? Aloitin tällaisen elämän kolme vuotta sitten. Kolme vuotta olen ollut loukkaantuneena. Tuleeko tästä todella mitään? Tekemistä on kauheasti, ja vaikka miten yritän, tämä ei ole ehkä minun juttuni.. Urheilu on rankkaa.."
Tiesin, että ajattelin hulluja ja etten harkinnut lopettamista tosissani. Seuraavana päivänä istahdin juttelemaan Millsin kanssa. "Bolt, sinun pitää ymmärtää, että teet tätä ensisijaisesti itseäsi varten, et ketään muuta. Maa tulee toisena. Ellet ymmärrä sitä, koko jutussa ei ole mitään järkeä."
Mills oli perillä kritiikistä, sillä hän sai itsekin osansa. Menin kotiin ja ajattelin pitkään ja hartaasti, mitä Mills oli sanonut ja mitä tekisin. Tiesin, että hän oli oikeassa. Hitot yleisöstä, minähän teen tätä itseäni varten. Niin urheilu keikahti minulta ykköseksi ja kotiyleisö vasta kakkostilalle. Tuntui mukavalta, kun ei tarvinnut enää välittää siitä." 

Tässä oli taas yksi hieno oivallus koko maailman tuntemalta urheilijalta, että vastoinkäymisten edessä ihmiset valittavat, he ovat tyytymättömiä, eivät ymmärrä, että huippu-urheilijatkin ovat vain ihmisiä. Ei Usain pitänyt itseään muuna kuin vain ihmisenä, ei suinkaan minään yli-ihmisenä, vaikka hänen tuloksensa yllättivät hänet itsensäkin aika-ajoin.

"Seuraavaksi joku toimittajista otti puheeksi vakavan asian. Saman, jonka melkein jokainen arvokilpailujen voittaja saa kuulla jossain vaiheessa uraansa. "Kuule Usain, olet vasta tupsahtanut näyttämölle. Mitä meidän pitäisi ajatella siitä, että juokset noin nopeita aikoja... kuin tyhjästä?"
Toimittaja vihjasi, että oli puuhattu jotain epäilyttävää, doupattu. Syytös oli sinänsä jo vakava, mutta minua suututti toimittajan avaussanat, sillä hänen tietonsa olivat täysin pielessä. Totta kai minulle sai esittää vakavia ja aiheellisia kysymyksiä aineiden käytöstä ja huijaamisesta, mutta oli väärin laukoa niitä sillä perusteella, että muka olin vasta tupsahtanut näyttämölle. Alkoi hiukka ärsyttää.
"Hei, hetkinen", sanoin. "Miten niin olen vasta alkanut juosta kovaa? Miten kauan sinä olet ollut noissa hommissa?" Kaikki purskahtivat nauruun. "Tuota, noin viisi vuotta", mies sanoi näyttäen nololta. "Olen juossut kovia aikoja jo 15-vuotiaasta saakka, joten minulla on takana 7 vuotta menestystä kentillä. Voitin nuorten maailmanmestaruuden, ja nimissäni on nuorten maailmanennätys kahdellasadalla. Lue kuule läksysi ennen kuin tulet laukomaan tyhmiä kysymyksiä. Etkö ole seurannut uraani noina vuosina? Ellet ole, tee taustatyötä. Napauta läppäriisi 'Usain Bolt' ja katso, mitä tulee esiin."
En yrittänyt nöyryyttää tai loukata toimittajaa, mutta hän oli mennyt liian pitkälle, sillä hän oli hyökännyt henkilökohtaisesti minua vastaan tietämättä mitään taustastani. Jos hän epäili rehellisyyttäni, hänen olisi pitänyt kysyä suoraan: "Käytätkö vippaskonsteja?" Siihen kysymykseen vastaisin mielelläni. Olin puhdas, olin aina ollut ja olisin aina jatkossakin." 

Minua itseäni tietyllä tavalla kiinnostaa nämä dopingasiat. Ei siis itse doping, vaan se, miten urheilijat ajautuvat käyttämään sitä, mitä siitä seuraa ja miten he siitä ajattelevat. Usainin ajattelutapa on ihailtava ja kunnioitettava. Hän on toden totta täysin puhdas urheilija ja siksi hänestä pidetään niin paljon. Hänellä on imago, jollaista kellään muulla urheilijalla ei ole. Justin Gatlin ja Tyson Gay eivät ole enää samanlaisia suosikkeja kuin Bolt ihan jo sen takia, että he ovat kärähtäneet dopingista. Ja ihmiset menettävät luottamuksensa heihin sen jälkeen.

"Sama kysymys vainoaisi aina urheilijoita heidän tehdessään loistavia tuloksia kansainvälisellä tasolla. Ymmärsin sen. Katsojat olivat epäluuloisia, sillä moni tähti oli aiemmin jujuttanut systeemiä. He ovat toiminnallaan pettäneet yleisön ja jotkut ovat menettäneet luottamuksensa.
Siksi ymmärsin, miksi toimittajat saattoivat suhtautua epäluuloisesti mihin tahansa urheilumenestykseen, etenkin niin uskomattomaan kuin omaani, mutta minulla ei ollut mitään salattavaa. Olin rehellinen. Vanhempani kasvattivat minut kilpailunhaluiseksi ja voittajaksi, mutta ei rehellisyyden kustannuksella. Minuahan suorastaan inhotti voittaa, jos tiesin juosseeni huonosti. Huijaaminen ei kerta kaikkiaan käynyt. Sitä paitsi dopingia käyttivät urheilijat, joilta puuttui fyysisiä kykyjä kilpailla, eikä minulla ollut sitä ongelmaa." 
"Jotta minulle ei tulisi ikävyyksiä dopingtesteissä, varoin kaikkea mitä söin ja join. Se meni niin pitkälle, että kieltäydyin jopa kofeiinista, sillä tiesin sen aiheuttaneen ongelmia urheilijoille. Tilanne kävi niin hankalaksi, että kun tulin kipeäksi, en suostunut syömään mitään lääkettä. Jos minulle tuli yskä, hoidin itseäni C-vitamiinilla, en käsikauppalääkkeillä. Saatoin ottaa särkylääkkeen, jos oikein tukalaksi meni, mutta yskänlääkkeet eivät käyneet, sillä ne olivat täynnä kemikaaleja. Saattaisin olla pielessä, jos hankkisin tietämättömyyttäni jotain niistä elimistööni. Mutta mitä siitä? Tiesin, että pitkän urani hyödyt olisivat paljon suuremmat kuin jonkin flunssan pari päivää kestävät vaivat. Olisi tyhmä temppu vaarantaa urheilunsa yskänlääkkeellä, sillä minua testattiin kaiken aikaa. Eräällä reissulla minulta otti näytteitä kolme eri tahoa. Ensin testasi WADA (World Anti-Doping Agency), sitten saksalainen elin. Kolmannella kerralla suutahdin.
"Älkää nyt viitsikö", sanoin. "Ettekö te kaverit juttele keskenänne?" Mieluummin annan kuitenkin testinäytteitä liikaa kuin liian vähän."

Eli tämän esimerkin myötä en voi tosiaan kuin ihailla Usainin asennetta dopingiin. En voisi olla enempää vakuuttunut tämän mestarin puhtaudesta ja kunnioitan sitä todella paljon, sillä minulla on itselläni selkeä mielipide dopingiin, ja se ei ole todellakaan myönteinen. Kirja kertoi myös hyvin dopingtestin kulusta ja karusta puolesta, mutta ei siitä sen enempää tässä yhteydessä. Kuitenkin julkisuus myllyttää silti, kuten hän itse totesi ja se kuuluu asiaan, vaikka tulokset olisivat puhtaita. 



"Jouduin muistuttamaan itseäni siitä joka päivä ja siksi jouduin jättämään hyvästit elämäni tietyille puolille. Tiesin, että kärähtäminen jostain pikaruokapaikasta ei olisi hyvä juttu, eikä myöskään valokuva drinkkilasi kourassa. Mutta rajansa kaikella. Suuren osan aikaa viihdyin hyvin neljän seinän sisällä kavereiden kanssa, mutta en kerta kaikkiaan pystynyt olemaan bilettämättä edes silloin tällöin. Tiesin, että Millsiä kiukuttaisi, mutta olin alkanut ymmärtää, mitä tarvittiin, jotta toimisin tehokkaasti urheilijana. Olin oppinut tulkitsemaan kehoani radalla, mutta Pekingin olympialaisten jälkeen ymmärsin myös päänuppiani. Käynnit silloin tällöin ulkona tanssimassa ja rentoutumassa olivat varoventtiili, jolla tyhjensin paineita elämästä valokeilassa. Se auttoi minua toimimaan oikein kentällä, eikä siihen ollut kenelläkään sanomista, ei kenelläkään."

"Juttu on niin, että olin nähnyt monen yleisurheilussa ja muissa lajeissa pilaavan uransa siksi, että muut olivat sanoneet, mitä he saavat ja mitä eivät saa tehdä. Heiltä oli viety ilo. Vastapainoksi heille tuli tarve napata huumeita, juoda itsensä humalaan joka ilta tai ruveta rellestämään. Jotkut sekosivat uransa päätyttyä täysin ja vahingoittivat muita. Pari urheilutähteä oli kuollut paheidensa takia. Tajusin, että minun on nautittava elämästä, jotta pääni pysyisi terveenä. Kunhan vain pysyisin lain puitteissa enkä tekisi pahaa muille, minulla ei olisi hätää. Ankaran karussa elämässä ei mielestäni ollut järkeä. Halusin nauttia elämästä, ja tiesin miten kävisi, jos elämäntapaani jollain lailla kahlittaisiin." 

Taas erittäin hyvä pätkä siitä, miten paljon urheilija joutuu lopulta antamaan elämästään, mutta miten paljon se kuitenkin antaa. Lehdistö haluaa paisutella asioita ja urheilijalle ei haluta huonoa mainetta, jotta raha virtaisi ja ihmiset pitäisivät hänestä. Mutta silti ei saa kadottaa iloa ja otetta elämästään - elämässä on oltava iloa ja tilaa myös rentoutumiselle ja niille muille asioille kuin urheilulle, joista nauttii. 
Ihan näin lopuksi muutama sana siitä, mitä Usain pohtii jatkoaan ajatellen. Hänen unelmansa olisi juosta myös Rion olympialaisissa 2016 kovia aikoja, mutta vain aika näyttää, mikä tilanne on silloin. Täytyisi pysyä todella hyvässä kunnossa, koska silloin hänellä on ikää jo 30. Maailmanennätysvauhdin ylläpitäminen ei ole mahdotonta, mutta helppoa se ei ole. Niin kuin ei yleensäkään mikään huippu-urheilussa. Pitää paiskia kovasti töitä, mutta ennen kaikkea kuunnella itseään, josta Usain on elävä esimerkki - elävä legenda.



"Ainakaan ajatus yleisurheiluvalmentajan hommasta ei tunnu kovin hauskalta. En pystyisi valmentamaan toista urheilijaa, varsinkaan, jos hän olisi samanlainen kuin minä. Se olisi yhtä helvettiä. Jos voisin työskennellä jonkun (Yohan) Blakea muistuttavan pojan kanssa, joka on asialleen omistautunut ja käyttäytyy hyvin, mikä ettei. Mutta paljon mieluummin innoittaisin nuorempaa polvea etäältä. Sen vuoksi haluaisin juosta pari seuraavaa vuotta entistä kovempaa. Haluan kokeilla rajojani. Jos oletetaan, etten pysty enää parantamaan satasen aikaani, olisi hienoa juosta kaksisatanen johonkin 18:lla alkavaan aikaan, olipa se sitten vaikka 18,99. Vähät seuraavista olympialaisista tai mitaleista, sillä sellaisen ennätyksen tekeminen olisi vielä suurempi menestys.
Tuon haamurajan rikkoakseni minun on saatava täydellinen kausi, kuten vuonna 2008. Mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä kapeampi tuo ikkuna on ja sitä vaikeampi minun on päästä huippukuntoon arvokilpailujen aikaan. Mutta kun ottaa huomioon aiemman tekemiseni, en pitäisi ennätystä aivan mahdottomana. Kuka sitä paitsi yllättyisi, jos tekisin sen? Kuka estää minua juoksemasta vielä kovempaa? Ainoa, joka voi tehdä lopun asemastani yleisurheilun tähtenä olen minä itse, ja minä olen ilmiö, kova kilpailija - sukupolveni legenda. Uskokaa pois, minun aikani ei ole vielä ohi." 



Tähän lopettakaamme tämän kirjan otteet. Olen siis yksinkertaisesti ällistynyt tästä kirjasta. Nämä kohdat ovat mielestäni vain erityisen hyviä kohtia, huikeita ajatuksia ja asenteita elämästä, ajatuksia, joista jokainen urheilija ja valmentaja voisi ottaa mallia ja vähän sivistyä. Se ei ikinä ole pahitteeksi. Mutta kirjassa on niin paljon kaikkea, jota en tähän ole koonnut, jonka vuoksi suosittelen lukemaan kokonaisuuden. Seassa on niin hauskoja juttuja, että olen vain nauranut itsekseni huoneessani niitä lukiessani. Yleensä Usainin päähänpistoja ja oivalluksia.
Ja olympialaisten ja MM-kisojen voittamisen kuvailut, sen reilun 9 sekunnin pyrähdyksen aikaiset ajatukset miehen pään sisällä - en voi edes ymmärtää, miten niin paljon asiaa voi ehtiä kulkea pään sisällä niin lyhyessä ajassa kuin 9,58 sekuntia - tai edes 19,19 sekuntia 200 metrin aikana. Ja Jamaikan 4x100 pikaviestin maailmanennätys 36,84 on jo tosi kova. 400m ammattilaiset jäävät siitä reilusti, mutta onhan ajan oltavakin kova, kun neljä maailmanhuippua satasen miestä juoksee ratakierroksesta yhden neljänneksen noin yhdeksään sekuntiin. On ne kovia. Meni vain aina kylmät väreet, kun luin niistä voitoista ja Usainin omista ajatuksista. Tässä käsiteltiin hyvin sitä urheilun hyvää puolta, mutta myös sitä karua, huonoa puolta. Suosittelen aivan älyttömästi, jos yhtään vain kiinnostaa ja luultavasti hyvä lukukokemus, vaikka ei olisi paljon hänen uraansa seurannutkaan. I'm done, nyt saatte elää rauhassa. ♥ #arvostus

Noniin, tähän loppuun näin lyhyesti vähän kuulumisia ennen syyslomaa kuvien kera. Meillä oli autokoulun syventävä vaihe eli viimeinen vaihe ja oikeet kortit putoskin itse asiassa tänään postilaatikkoon! Käytiin vähän vetämässä Nivalan ajoharjoitteluradalla lintassa mutkaan ja jarruttelemassa äkkijarrutuksia, radiopuhelimeen höpöttämistä ja omaa vuoroaan jonossa odottelemista (lue: eväiden syömistä ja selfien ottamista), sitten teoriatunnit ja noin 1h 15min Putaalle ajamista. Oli kiva tuuli pois ajaessa, mutta hengissä selvittiin. 

Ja se oli vasta esimakua, koska niin oli seuraavanakin päivänä, kun piti ajaa kotiin viikonlopuksi! Huh, puita kaatuili ja Nelostielläkin oli joku tilanne. Autoa nyki ja ulkona piti pysähtyä pahimman puuskan aikaan, ettei kaadu. Pyörällä meinasin itse asiassa kaatua, koska tuuli niin paljon, etten päässyt eteenpäin ja ojaanhan se pyörä lähti kääntämään... :D Kypärä oli siis ihan sopiva varuste Suomen säähän tuona päivänä, kun oltiin matkaan lähössä. 

Meillä oli Pohjois-Savon maakuntaviestijuoksu perinteisesti Karttulassa ja juoksin tällä kertaa Kiuruveden Urheilijoiden joukkueessa, jota minä itse asiassa aloin kokoamaan elokuussa. Halusin edustaa kotiseuraa, kun tein siellä kesällä niin paljon töitä, pidin harkkoja ja tein seuran eteen itse asiassa paljon pääasiassa pelkästään omasta halustani, ilman korvausta, vain koska haluan. Sillä tavalla se seurojen junioritoiminta ja toiminta ylipäätään pyöriikin, että tehdään asioita muutenkin kuin vain rahasta. Tehdään asioita vapaaehtoisesti. Kiuruvedellä se on aika paljolti ollut monta vuotta puutteellista ja se on iso syy sille, miksi täältä ei tule yksilöurheilijoita. Se on fakta eikä siitä auta tinkiä.
Pitäisi tehdä vain enemmän asioita vapaaehtoisesti, niin homma saattaisi ehkä alkaa luistamaan vähän paremmin, vaikka on nyt tilanne parempi kuin minun "nuoruusaikanani", kun täällä ei ollut ketään, ei yhtään ketään. Kaikesta ei luonnollisesti voi maksaa palkkaa. Onneksi toimintaa on vähän saatu uuden seuran myötä elpymään, vaikka yksilöurheilijoita ei ole siltikään nousemassa. Vaikka junnujoukkueita oli 3, niin se vääristää silti seuran junioritoimintaa. Valtaosa heistä oli vain kerättyjä eivätkä oikeasti harrasta yksilölajia, vaan jalkapalloa. He eivät edusta seuraa, vaan Kiuruveden Palloilijoita. Heistä ei tule seuraavia innokkaita nousevia urheilijoita hiihtoon ja juoksuun - se on vain karu totuus. Tilanne ei ole niin hyvä, miltä se ulkopuolisen silmään vaikuttaa ja olen huolissani siitä. Minun mielipiteeni oli jo kesällä, että joukkueeseen koottaisiin ne, jotka edustavat seuraa kesällä ja ovat kilpailleet seuran nimissä kyseisessä lajissa, jotta he innostuisivat lisää. Sitten muihin joukkueeseen laitetaan kaikki muut ylimääräiset huolimatta siitä, minkä tasoisia he ovat. Se olisi tasa-arvoista, jos suurin osa juoksijoista ei edusta edes seuraa. Mutta mikä minä nyt toisaalta olen päättämään, se oli vain minun kantani asiaan, varsinkin, kun näin näiden junnujen tekemistä koko kesän - ja se oli vahvaa, lupaavaa. On muutama poika ja tyttö, jotka eivät edes tajua omaa lahjakkuuttaan ja heille saa asiasta joka kerta mennä sanomaan, koska se yllättää joka kerta, miten lahjakkaita he ovat ihan luonnostaan harjoittelematta koko lajia tarkoituksenmukaisesti.

On muutamia lahjakkaita nuoria, joista olisi hiihtäjiksi tai juoksijoiksi, jos he vain lähtisivät reippaasti kisoihin, harjoittelisivat innokkaasti ja saataisiin se ilo ja into voimakkaammaksi kuin joukkuelajien viehätys, jonne hyvin moni nuori ajautuu kavereiden mukana, vaikka he voisivat olla lahjakkaampia jossain muussa lajissa, jos uskaltaisivat olla erilaisia ja kokeilla rohkeasti eri lajeja. He voisivat saada enemmän näkyvyyttä, arvostusta ja iloa siitä kuin verrattuna tilanteeseen, jossa on joukkuelajin kehnoin pelaaja ja ei pääse ikinä kentälle. Sellaisiakin tilanteita varmasti on. Tukevasta nuoresta ei välttämättä tule kestävyysjuoksijaa, mutta hänestä voi tulla hyvinkin lahjakas kuulantyöntäjä, esimerkiksi. Tämä on vain pelkistys siitä, miten asiaa ajattelen. Mitä mieltä te olette? :) 

Oli siistiä, kun voitettiin meidän nuorella naisjoukkueella pronssia! Ei meillä tosiaankaan ollut mitään tavoitetta, kunhan saadaan juosta ja tehdä parhaamme sen hetkisessä terässä. Oma juoksu kulki paremmin kuin odotin yleensä harjoitteluni sujumisen perusteella tänä syksynä ja sain pidettyä ankkurina tyttöjen minulle juokseman sijoituksen ja tulin maaliin kolmantena. Tuntui kieltämättä ihan hyvältä, kun maalissa oli vastassa oman seuran porukat, oma joukkue ja ylipäätään tuttuja naamoja. Varmaan ensimmäistä kertaa ikinä tuntui siltä, että kyllä minä kuulun tänne. Monta vuotta urheilun osalta on ollut sellainen tilanne, ettei minulla ole ollut kotona mitään. Ei sinne jäänyt mitään, halusin sieltä pois ajat sitten toiseen seuraan urheilemaan ja yläasteen jälkeen mahdollisimman heti muualle opiskelemaan. Perhe ja muutama hyvä kaveri, jotka hekin lähtivät muualle.
Silti se on aina ollut se kotipaikka, jonne on kiva palata, mutta nyt tuntui varmaan ensimmäistä kertaa ikinä, että siihen on myös syy: minulla on tässä tosi huippu porukka nuoria tyttöjä, joilla on vielä aikaa juosta todella kauan ja heillä on lahjoja tähän. Kerrankin minulla on Kiuruvedellä oman ikäisistäni tai vähän nuoremmista tytöistä koostuva JUOKSUJOUKKUE. Se on ennen näkemätöntä, ihan totta.
Ja se oli kyllä aika huippu fiilis, kun sen tajusi. Tutustuin samalla uusiin ihmisiin, joita en ennen tuntenut kunnolla tai yhtään. Yhteishenki kehkeytyi itse asiassa tosi pian tuo tosiasia huomioon ottaen. Ja vaikka minulle tapahtumassa oli roppakaupalla tuttuja ja olin jatkuvasti sinkoilemassa ympäriinsä jututtamaan tai kannustamaan heitä. Oikeasti, maakuntaviestijuoksu on paha! Siellä on tuttuja niin monelta paikkakunnalta, missä olen urheillut plus kaikki muut tutut. Voin tervehtiä melkein jokaista vastaantulijaa ja jäädä puheille. Toisaalta tosi siistiä! :)

Pihaan jäi todisteaineisto siitä, että kolme tyttöä lähti syysloman viettoon. ;) 

Eilen oli kiva päivä: kyläiltiin vain koko päivä ja ei ollut stressiä mistään. Paitsi ruuasta!! Minulla oli kamala nälkä ja sitten tuli vielä ylimääräistä odottelua, koska #vainukkijutut. :DDd Mutta kotona sain ruokaa ja kyllä helpotti! Katsottiin Annin kanssa Seikkailumetsää ja My Little Ponya, tuli kyllä hyvät vanhat ajat mieleen ja back to 90s, kun katsottiin ihan perinteisiä VHS-kasetteja! Niin nostalginen fiilis niistä. :D Illalla käytiin vielä jututtamassa Leenaa, niin johan oli sukulointia vähäksi aikaa! =)

Mutta eipä tässä enää muuta, asiaa oli varmasti jo tarpeeksi yhdelle kertaa. Jatkan tätä lomanviettoa ja toistaiseksi stressitöntä elämääni! Loma tuli kyllä tarpeeseen. Ja loppuviikosta pääsen käymään myös suksilla Vuokatissa. Saa nähdä, tuleeko pitkät sukset-syndrooma vai sujuuko ihan kohtuudella!

Hyvää lomaa kaikille tai jos sellaista ei ole, niin tsemppiä koulunkäyntiin! ;) Kommentteja saa jättää. =)

- Heidi