Heinäkuista arkea

Heipparallaa! Heinäkuu on ollut kaiketi yhtä täynnä toimintaa kuin kesäkuukin ja kesäloma on mennyt aika haipakalla, vaikka toisaalta on ehtinyt tehdä niin paljon asioita, ettei ainakaan harmita se, että kesä olisi kulunut tekemättä mitään. Viime aikoinakin on huomannut päivien kuluneen melko vikkelään ja yhtäkkiä onkin jo aika painua pehkuihin väsyneenä päivän toimista. Mutta ei tällainen eläminen ole minulle ongelma, koska minun ei ole pakko tehdä tätä kaikkea, vaan teen tämän kaiken, koska haluan. Tietenkin jotain joutuu tekemään ihan velvollisuudesta, mutta minun kesään mahtuu paljon sellaista, jota monelle ei ehkä tulisi edes mieleen. Se on kyllä mukavaa. Kertoilen paremmin kuvien kera.

Yhtenä päivänä minulla oli lepopäivä, auto käytössä ja aikaa varattuna kyläreissuun kaverin luo, joka asuu 33 kilometriä kylältä. Hänelle tulikin esteitä, joten minunkin suunnitelmiin tuli muuttujia. Yritin mennä toisen kaverin luo, mutta hänkään ei ollut kotona. Soitin sitten Hannalle ja kävin Vieremällä, koska kaikki kävi 35 kilometrin säteeltä ja jäin vielä plussalle kilometreissä, koska sinne on matkaa vain 30 kilometriä. En ole pitkään aikaan käynyt töikseni Hannan luona kylässä, joten oli ihan mukavaa tehdä pitkästä aikaa ihan pelkkä kyläily- ja höpöttelyreissu. On se kuitenkin ihan kiva, että ajoin ajokortin viime syksynä. On sille ollut käyttöä ja on se helpottanut elämää, vaikkei omaa autoa olekaan.

Yhtenä päivänä oli luppoaikaa päivällä ja halusin tehdä jotakin, joten päätin kokeilla vesimelonikakkua, johon oli ohje Demissä. Eli siis toisin sanoen osta kokonainen vesimeloni, leikkaa siitä kuoret irti ja tasoita se sillä tavalla, että se pysyy pystyssä. Sen jälkeen vispaa kerma ja levitä se kakun päälle ja koristele haluamallasi tavalla. Ei siis rakettitiedettä, mutta minä ja terävä puukko kuoren leikkaamisvaiheessa ei ollut kaikkein turvallisin yhdistelmä eikä varsinkaan tervejärkiselle sopivaa katsottavaa. Äitikin katosi ruokatunniltaan takaisin töihin ja käski yrittää olla leikkaamatta kättäni irti.

Mitään ei kyllä sattunut, mutta se oli ehkä työläin vaihe koko kakussa! Leikkaaminen ja syöminen oli myös hieman hankalaa, koska kakku ei ollut normaaliin tapaan pehmeä sisältä. Tai sitten minulla oli vain normaalia kovempi vesimeloni, mutta käytin syömiseen lusikkaa ja veistä. :Dd Oli kyllä silti hyvää ja tosi täyttävää, yllättävää kyllä! En tiedä silti suosittelenko, kokeilkaa jos haluatte haastetta elämään. :D

Yhdellä kerralla minun hiihtoharkoissa kävi lehtitoimittaja, josta taisinkin kertoa aiemmin. Juttu oli viime viikon lehdessä ja kuvakin oli yllättävän hyvä - kaikki katsovat kameraan ja itsekin näytän ihan järkevältä! :D Oikeastaan päästiin näkyvään numeroon, koska viime viikolla oli Iskelmäviikko ja täällä oli paljon porukkaa - myös ohimennen lehteä lukemassa. Karavaanareita oli kuulema ollut noin 730, joka on ennätysmäärä. Olen kuullut, että kävijämäärät vain laskevat vuosi vuodelta, mutta nyt oli ainakin riittänyt kävijöitä ja karavaanarit kehuvat vuosittain hyvää palvelua. Kyllähän niillä on huippuolosuhteet täällä, kun peseytymismahdollisuus on uimahallilla ja uimahallipalvelutkin ilmaiseksi käytössä. Käytiin itse asiassa Akinkin kanssa uimassa yksi päivä, kun halli oli poikkeuksellisesti kesällä auki. 

Kävin myös perinteisesti ratatonneilla Lapinlahdella. Oltiin Marin kanssa kuin kaksi marjaa Pahkan puvuissa, vaikka edustankin kesällä Kiuruveden Urheilijoita. Minulla ei vain satu olemaan muuta kesälämmittelyasua, joten edustan yhtä aikaa kahta seuraa, perus meininki!

Jalat eivät tuntuneet koko viikolla niin hyviltä kuin ennen kympin kisaa eukonkantojen aikaan, mutta kuitenkaan eivät jumissa olleet. Luultavasti hapot eivät olleet poistuneet kunnolla elimistöstä ja palautuminen ei ollut viikonlopun treenien jälkeen ollut parhainta mahdollista. Ensimmäinen 200 metriä ja ensimmäinen kokonainen kierros sujuivat vielä hyvin ja olin välistä jopa kakkospaikalla. Mutta viimeisellä 300 metrillä iski hapot koko kroppaan, käsiäkin hapotti ja juoksun rytmitys herpaantui. Ulkoapäin näki selkeästi, miten aloin pikkuhiljaa kangistua ja vauhti hiipyä kohti maalia, vaikka suunnittelin ottavani loppukirin ja löisin lopulta toiseksi tulleen tytön loppukirissä (hän juoksi minun oman ennätysaikani, 3:27).
Mutta vaikka lopun hyytyminen harmitti, koska olin ennätysvauhdissa, niin jälkikäteen ajateltuna uskalsin kerrankin lähteä heti paukusta karkuun. Aina minulle sanotaan, että sinun pitäisi uskaltaa lähteä alusta asti kovaa ja jos lopussa tulee noutaja, niin se tulee. Yleensä en syty heti alussa ja harmittelen sitten maalissa, että miksi en lähtenyt kovempaa. Tällä kertaa ei tarvinnut harmitella sitä, vaan alku oli tosi hyvä. Tällä kertaa hapot vei voiton, mutta ehkä ei ensi kerralla. Onnistunut kympin kisa ja hyvin sujunut kesäharjoittelu lämmittää mieltä - ja oli mukavaa olla taas mukana tässä tapahtumassa. Sain jopa mansikoita, vaikka olin neljäs. Muissa sarjoissa mansikoita sai vain kolme parasta. Olin kuulema niin mukava tyttö, että ansaitsin saada ne. :D Kiitos vain! =)

Käytiin juoksuharkoissa Vieremällä ja siellä tuli hyvä vauhtijuoksutreeni Hannan kanssa, kun ollaan niin samantasoisia. Lyhyellä matkalla ja loppukirissä Hanna on aina ollut nopeampi, mutta se on vain etu, koska on ainakin hyvä kirittäjä! Niin se on aina mennyt ja onneksi menee nykyäänkin, tulee ihan vanhat hyvät ajat mieleen. :) Mentiin suoraan Vieremältä Iisalmeen ostamaan äidin uuteen puhelimeen kuoret ja samalla Akin puhelimeen uudet, koska ne olivat menneet jo ihan hajalle. Ei ole ennen tullut ajettua tuota väliä, koska yleensä Vieremältä ajaa kotiin. Käytiin Prismassa vessassa ja ostamassa jäätelöt (Aki oli jälkimmäisestä iloinen:D) ja sen jälkeen Saarivainiolla varsinainen ostosreissu, jonka vuoksi Iisalmeen tultiin.

Haha, Rico sangen tyylikkäänä. Astetta tyylikkäämpi koira meillä! 

Oltiin viikonloppuna käymässä Honkavuoressa Pyhäjärvellä. Minä kävin juoksemassa ja muu porukka heitti uudella frisbeegolfradalla. Minäkin sitten loppuajasta tulin mukaan, mutta oli melko heinikkoisia väyliä ja frisbeet oli pitkin pusikkoja. Piti skipata muutama väylä, koska ei yksinkertaisesti jaksanut ravata sen kiekon perässä siellä heinikossa. Minä nousin ensin itsekseni sen kummemmin asiaa pohtimatta lintutorniin, mutta myöhemmin kiipesin sinne vielä Akin kanssa ja kun pääsimme alas, niin äiti ja eno uskaltautuivat lopulta nousemaan ja nousin vielä kolmannen kerran. Ihan hienot maisemat sieltä oli. 

Pururadan varresta löytyi vetotarkoitukseen renkaita, joita piti tietenkin testata. Yksinään se vielä onnistui, mutta kuten ilmeestäni näkee: kun pikkuveli ja eno lyöttäytyivät kyytiin, en oikein enää edes viitsinyt yrittää. :Dd 

Kun jouduin Honkavuoren reissulta, lähdin nyt Reetan luo, jonne en aiemmin päässyt. Oli kiva nähdä pitkästä aikaa, koska viime kerrasta on jo kauan! Sieltä selvittyäni mentiin vielä Terho-kummin luokse kyläilemään, kun siellä oli vieraita kauempaa.

Viimeisen kerran piti vielä sovittaa Vanhojen tanssimekkoa kokonaisuudessaan päälle vanteen kanssa ennen kuin se tuhotaan. On se kyllä niin painava jytky, että en oikein edes ymmärrä, miten olen voinut tanssia sen kanssa. Mutta niinhän tuo näytti onnistuvan! Oltiin tänään Vieremällä käymässä erään tutun luona, joka on lupautunut muokkaamaan tästä mekosta minulle ylioppilasmekon. Olen ostanut mekon satasella kaverilta, joka lupasi minun tehdä sille sen jälkeen mitä haluan. Saan myydä sen tai leikellä siitä itselleni mekon uusiokäyttöön, koska ei tuolle mekolle tule tuollaisenaan toista kertaa elämässä enää käyttöä. Se on vain yhden päivän mekko ja se siitä. Tykkään tosi paljon tuosta selän nyörityksestä ja sen ansiosta se mahtuu päälle joka tapauksessa, vaikka mekon muokkaisi näinkin ajoissa ennen juhlia. Kerroksia saa ottaa pois ja helmaa pitää lyhentää.

Otettiin helman rypyt auki ja helma olikin todella pitkä! Siitä on varaa tehdä mekkoon olkaimet, jotta sitä ei tarvitse kiristää niin tiukalle ja olisi mukavampi olla mekko päällä kaksi kokonaista juhlapäivää - ja voisi vielä syödäkin jotakin. Nyt sen joutuu kiristämään niin tiukalle, että syöminen ei tule kuuloonkaan, ei se tullut silloin tanssiaispäivänäkään, koska olen niin ruipelo ettei mekko pysy muuten päällä. :Dd 

 

 





 

Minulla on tämä kirjoituksiin lukeminen nyt ihan hyvässä vauhdissa! Ihan yllättävää, miten hyvin olen innostunut lukemaan. Varmaan tietysti kevään huippuhyvin menneet kirjoitukset motivoivat lukemaan nytkin samalla systeemillä, tosin kielen opiskelusta ei ole vielä kokemusta. Ajattelin jakaa urakkaa osiin, nyt olen opiskellut sanastoa ja suomentanut kappaleita. Sen jälkeen ajattelin paneutua kielioppiin ja tehtäviin siinä lomassa. Sain hiihtokaveriltani Reetalta myös Marin toimittamana Huvudstadsbladet-lehtiä, joita Kuopiossa on tilattu ruotsin kirjoittajille ilmaiseksi kotiin ennen kirjoituksia. Meillä nyt ei sellaisia hienouksia ole, mutta Reetta oli heivaamassa niitä lehtikeräykseen, niin tuli sitten mieleen, että minähän voisin lueskella niitä. Oli valkannut minulle sellaisia, missä oli juttua olympialaisista, niin voisi tulla luettua kivoja juttuja. :D

 



Nyt on ollut muutama tosi lämmin päivä ja kyllä oikein hölli, kun pääsi hiihtämään ja oli niin kuuma, että teki mieli ottaa paita pois ja hiihtää urheilurintsikoissa. Se on helteisenä kesänä tavallista, mutta tänä kesänä melko harvinaista herkkua. Ihana tunne, kun aurinko paahtaa selkää ja käsivarsia! Nyt on varmaan tullut hommattua kesän ensimmäiset rusketusrajat: jaloissa koristaa sortsiraja ja yläkropassa näkyy topin rajoja.

Oltiin eilen Tahkolla äidin, veljen ja enon kanssa, koska eno ei ollut ikinä käynyt Tahkolla ja lähdettiin päiväseltään. Muut koeajoi sillä aikaa Tahkon frisbeegolfrataa, kun minä kipusin kerta toisensa jälkeen Tahkon huipulle ja tulin alas. Lähtiessä treeniin tuuli kylmästi, joten vaihdoin sortsien tilalle pitkät trikoot ja laitoin pitkähihaisen paidan t-paidan päälle. Se oli ihan hyvä vaatetus. Sitten alkoi paistaa aurinko, kun olin lähdössä verryttelyn jälkeen rinteeseen. Jätin pitkähihaisen paidan pois, mutta pitkät housut olivat liikaa. Jouduin käärimään ne polveen asti, sen ylemmäs ne eivät yltäneet. Otin lopulta paidan kokonaan pois, koska rinteeseen paahtoi aurinko eikä käynyt tuulenvirekään. Huipulla ei tuule. Tarkeni, en todellakaan valita! Kunpa olisi ollut sortsit, olisi iho ottanut lisää väriä.
Käytiin syömässä ravintola Kaislassa Tahkokeskuksessa. Siis ihan uskomattoman hyvää palvelua allergikolle! Kyseinen ravintola sijaitsi ennen syrjemmässä mökkialueella Loma-Rantalassa, jossa syötiin aina piirileirillä. Se on nyt siirtynyt Tahkokeskukseen ja ruokapöydästä näkee järven yli Tahkon rinteet.
Siellä oli aina tosi hyvä palvelu minulle, sain monesti jälkiruuan suoraan pöytään ja aina oli minulle valmistettu tosi hyvät maidottomat ruuat, ikinä ei mitään valittamista ja sain aina yllättyä, että minua oli ajateltu jopa jälkiruuassa, koska yleensä olen tyytyväinen jo siihen, että saan edes oikean ruuan. Kaikki tarjolla oleva oli vain laktoositonta, mutta sama nainen lupasi valmistaa minulle samoista aineksista maidottoman ruuan. Sain ruuan suoraan vuokassa pöytään ja lapoin siitä lautaselleni. Ja se oli ihan älyttömän hyvää! Jälkiruuaksi oli pannaria, jota en oletettavasti saanut syödä. Nainen tuli sanomaan minulle pöytään, että hän voisi tuoda minulle maidotonta mustikkapiirakkaa, jos tahdon. Kiitin ihan äimistyneenä ja sain vielä jälkiruokaakin. Suosittelen lämpimästi muillekin allergikoille tai keliaakolle! Varmasti hoituu muissakin tapauksissa ruoka. Joskus saa osakseen niin välinpitämätöntä ja epäammattimaista palvelua, että tuntuu kuin heitä ei olisi edes koulutettu alalle. Miten ruokapaikassa töissä oleva voi sotkea laktoosittoman ja maidottoman tai luulla, että olen tahallani niin hankala ja tarkka? Se on valitettavan yleistä. Onneksi on näitä paikkoja, missä saa ihan suu auki ihmetellä, miten ammattitaitoista väkeä siellä on töissä!

 

Tämä alkuviikko on kyllä ollut niin lämmin, että olen nauttinut täysin siemauksin. Sade ei ole piiskannut koko aikaa, joka tekee ihanan kesäisen fiiliksen! Pelkäsin jo, että en saa kertaakaan koko kesänä laittaa päälle Brightonin Primarkista ostamaani farkkupukua, mutta nyt tuli sellainen keli! Oli kyllä kiva vetää tuo nyt päälle.

Elokuussa lähdetään Lappiin, mutta vielä on aikaa tehdä rästihommia kotona. Esimerkiksi pyöräreissu Vieremälle on vielä käymättä, ajattelin toteuttaa sen sunnuntaina. Myös Essin luona on käymättä, sekin pitisi toteuttaa viimeistään ensi viikolla, koska olisi kiva nähdä! :) Myös keväällä suunnittelin Iisalmessa hiihtäessäni, että kesällä siellä olisi varmasti hyviä reittejä juosta. En ole vieläkään selvinnyt lähtemään sinne lenkille, mutta olisi kiva käydä edes kerran, jos sattuisi vielä hyvä sää. Ei sadekelillä viitsi lähteä naapuripaikkakunnalle juoksemaan, kotonakin kyllä kastuu. Katsotaan mitä vielä ehdin, mutta edellä mainitut asiat olisi kiva ehtiä toteuttaa tämän kesän aikana! Sitten olisin melkoisen tyytyväinen tähän kesäni aikaansaannoksiin. ;)

Nautitaan nyt näistä harvoista lämpimistä keleistä ennen koulujen alkamista! Vaikka kyllä minulle elokuussakin lämpimät kelit kelpaavat!

- Heidi

Whisper Challenge

Mo!

Kuvattiin eukonkantojen aikaan videoo ja nyt vasta oli aikaa editoida se:)

En nyt selitä tähän sen enempää, joten saatte katsoa videolta loput ;) Meillä ainakin oli hauskaa tätä kuvatessa, joten toivottavasti tykkäätte:)

Youtuben puolella voi tykätä videosta sekä jättää kommentteja, mutta muistakaa toki painella noita nappuloita täällä blogissakin ja jättää kommentteja tännekin.

-Mari & Heidi

10 REASONS 2 B ME

Moikka! Näin erään suositun bloggaajan, Emilian aloittaneen tällaisen haasteen kaikille muillekin bloggaajille ja sosiaalisen median käyttäjille. Olen lukenut kauan hänen blogiaan, vaikken häntä henkilökohtaisesti tunne ja hänellä on todella ihania postauksia ja ihanan positiivinen elämänasenne. Myös paljon samanlaisia ajatuksia kuin itselläni, joista olen myös tehnyt syvällisempiä postauksia, kuten #uskallanhymyillä, Inspiraatiota etsimässä ja Jotain ajatuksia ylipäätään kaikesta. Jos ette ole lukeneet, pääsette postauksiin postausten nimiin upotetuista linkeistä.
Haasteen nimi kuuluu "10 REASONS 2 B ME" eli 10 syytä olla minä. Hän teki postauksen siitä, etteivät ihmiset tahdo nykypäivänä uskoa itseensä, vaikka arjen onnellisuus on paljolti kiinni siitä, miten ajattelee ympärillä olevista asioista. Jokainen voi olla supernainen, kun ajattelee itsestään niin, eikä suotta säti itseään. Joskus siihen on aihetta, mutta pitää ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa tehdä asioille jotain. Loppupelissä paljon on itsestä kiinni!
Hän haastoi ihmisiä miettimään 10 hyvää puolta itsestään ja listaamaan ne, vaikka se voi tuntua aluksi vaikealta. Mutta se tekee varmasti jokaiselle hyvää, koska kaikissa on varmasti paljon hyviä puolia. Hyvät puolet eivät tarkoita täydellisyyttä, vain sellaisia asioita, jotka tekevät juuri sinusta vahvan ja ihanan supernaisen. Niinpä minäkin yritän listata hyviä puolia itsestäni ja haastan myös samalla KAIKKI muutkin bloggaajat ja sosiaalisen median käyttäjät tekemään niin! ♥ Jos teillä ei ole blogia, voitte kommentoida tämän postauksen alle oman listanne tai antaa sen ilmi jotenkin muuten. 

1. Olen hauska.
Jutut eivät aina ole laatutakuun mukaisia ja joskus niin surkeita, että niille ei voi olla nauramatta. Mutta saatan keksiä jotain hauskaa ihan mistä tahansa arkisesta asiasta, joka saa arjen tuntumaan elämisen arvoiselta. Saatan keksiä myös uusia sanoja asioille, joka huvittaa. 

2. Olen helposti lähestyttävä.
Olen kuullut usein, että minua on helppo lähestyä, koska olen niin avoimen oloinen ihminen ja kynnys tulla kysymään jotain minulta ei ole kovin suuri.

3. Olen positiivinen.
En ehkä aina, joskus olen kaikkea muuta. Mutta elämänasenne on positiivinen. Arjen onnellisuus on paljolti kiinni vain siitä, miten elämä opettaa ajattelemaan ympärillä olevista asioista. Vain olemalla positiivinen voi päästä yli vaikeista ajoista ja selvitä niistä voittajana. 

4. Minulla on kauniit kasvot ja niitä koristaa persoonallinen hymy.
Myönnän sen ja heti tulee paljon itsevarmempi olo. Suosittelen! :)

5. Minun ei ole vaikeaa keksiä juteltavaa. 
Olen puhelias. Suullinen tuotos ei tuota ongelmaa, vaan voin puhua suuni aivan kuivaksi, jos vain saan hyvää juttuseuraa! Joskus puhun myös itsekseni tai elottomille asioille, kuten ruualleni, pyyhkeelle, puhelimelle tai tyynylle... 

6. Kirjoittaminen on minulle luonnollista ja rakastan sitä.
Olen kuullut monta kertaa, että minulla on kirjoittamisen lahja. Alan pikkuhiljaa uskoa sen, koska ylipäätään itseensä uskotaan liian vähän. Se on aina ollut minulle helppoa ja luonnollinen tapa ilmaista itseäni. En voisi kuvitella elämääni ilman kirjoittamista. Usein sanotaan, että "yksi kuva voi kertoa tuhat sanaa" - ja vaikka pidän hyvin paljon valokuvista, niin käytän mieluummin ne tuhat sanaa sen tilanteen kuvailemiseen. 

7. Olen urheilullinen.
Urheilu on minulle elämäntapa, ei vain harrastus. Saan olla onnellinen, että se saa kulkea osana jokapäiväistä arkeani ja saan tehdä sitä, mitä rakastan. Se on määrittänyt myös paljon identiteettiäni ja tehnyt minusta tällaisen ihmisen kuin olen. Näen sen positiivisena puolena itsessäni, koska se on muovannut minusta vastoinkäymisten ja onnistumisten myötä tällaisen ihmisen. Ja se on myös osa terveyttä, joka minulla on toistaiseksi kunnossa, josta saan olla kiitollinen joka päivä. 

8. Olen määrätietoinen.

Liiassa määrin se voi olla myös ulkopuolisten mielestä rasittavaa ja itsellekin haitallista, mutta näen oman määrätietoisuuteni positiivisena voimavarana. Jos oikeasti haluan jotain, teen sen eteen töitä. Huomaan sen nyt, kun olen aloittanut lukemaan kirjoituksiin. Olin varma, etten jaksa (ja aliarvioin samalla oman päättäväisyyteni), mutta olen lukenut melko hyvällä innolla biologiaa ja edistynyt siinä. Teen sen, koska pidän biologiasta ja haluan kirjoittaa siitä hyvän tuloksen. Sama pätee myös kilpaurheiluun. Elämä on elämisen arvoista vasta sitten, kun sillä on jokin päämäärä. 

9. Minulla on sana hallussa.

Toisinaan tästä on hyötyä, koska siten kykenen ilmaisemaan itseäni suullisesti ja olemaan vakuuttava. Pystyn tarpeen tullen puolustamaan itseäni, koska osaan olla sanavalmis ja sanat tulevat helposti kielen päälle, kun niitä tarvitsen. Joskus taas aivot ovat jumissa ja hyvä kun muistan omaa nimeäni. :D Osaan myös olla itsepäinen, joten tämä ei ole aina se parhain puoli minusta. Voin räjähtää alta aikayksikön, mutta lepyn nopeasti ja pyydän aina anteeksi. 

10. Osaan olla oma itseni. 

Ennen kaikkea tästä olen kiitollinen. Ennen kaikkea siitä, etten ole hukannut itseäni vuosien aikana, vaan olen pitänyt kiinni siitä kuka olen. Myös silloin, kun olisi ollut "edullisempaa" olla joku muu (#uskallahymyillä-postaus). Joskus saan hävetä itseäni, kun en vain voi lopettaa nauramasta ja en aina naura kovin hiljaa - varsinkin jossain väärässä paikassa. Tai joskus, kun unohdan kuunnella ja vain höpötän ja höpötän tai häsellän sen minkä kerkeän kävelevän katastrofin lailla. Olen joskus niin kaheli, etten kestä edes itse itseäni. Osaan olla niin rämäpää, etten ajattele mielijohdettani pidemmälle. Mutta joskus olen sellainen. Pääasia on, että otan silti muut huomioon ja osaan käyttäytyä tarpeen tullen. Olen kuullut, että olen aito ja ystävällinen. Se lämmittää mieltä - olen varmasti tutustumisen arvoinen ihminen, sillä ei minulla muuten olisi ympärilläni näin ihania ystäviä. 

♥

Toivottavasti ihmisiä lähtee mukaan tähän haasteeseen. Minä kyllä tykkään tällaisista, koska tällaiset tempaukset pyrkivät muistuttamaan meitä siitä, millaisia supernaisia me olemme. Meidän pitäisi yrittää muistaa se joka päivä, koska loppupelissä onnellisuutta ei tarvitse etsiä kaukaa, vaan se löytyy hyvin läheltä.
Esimerkiksi minusta on vähän hassua pyrkiä siihen, että ollaan ns. "kesäkunnossa" rantakauden lähestyessä ja talvella treenataan hullun lailla, jotta näytettäisiin hyvältä muiden silmissä. Minusta tärkeämpää olisi olla itselleen riittävässä kunnossa ympäri vuoden, jotta voisi olla onnellinen ympäri vuoden ja olla tyytyväinen itseensä muulloinkin kuin tikissä rantakunnossa. Miksei voi olla rantakunnossa ympäri vuoden, jos se on se asia, mikä tekee iloiseksi? Tee töitä sen eteen säännöllisesti, jotta siitä tulee elämäntapa. Silloin voit odottaa kesää nauttien jokaisesta hetkestä ilman, että tuleva kesä alkaa ilon tunteen sijasta ahdistaa!
 Tai miksei voi vain mennä omana itsenään rannalle, jos pakkomielteinen rantakuntoon pääsemisprosessi ei kuulosta itselle sopivalta jutulta? Miksei jokainen voisi olla sellainen kuin on? Jokaisella on kuitenkin siihen oikeus.
Itse käyn niin vähän ylipäätään rannalla, että en edes tajua ajatella sellaista vaihtoehtona. Vaikka makaisin neljä tuntia rannalla kuin lahna, niin rusketun silti enemmän, kun käyn tunnin treenin auringonpaisteessa - ja se niistä bikinirajoista. Minulla on painijanselkärusketus selässä alta aikayksikön ja jaloissa tiukkana viivana raja urheilusortseista. Sen sjiaan pyrin olemaan kunnossa ympäri vuoden, koska se on minulle lähes yhtä kuin terveys ja elämäntapa.
♥
Viimeaikoina mediassa pyörineillä meikittömyyshaasteilla on hyvä pyrkimys saada naiset uskomaan siihen, että he ovat kauniita ilman meikkiäkin. Mutta toisaalta se lisää vain valtavasti näkyvyyttä sellaiselle asialle, jonka pitäisi olla arkipäiväinen asia. Joskus tuntuu siltä, ettei ole hyväksyttyä myöntää, että on tyytyväinen itseensä ja pitää itseään esimerkiksi kauniina, koska oletetaan, että kukaan ei pidä itsestään sellaisena kuin on ja kaikille on suuri kynnys näyttäytyä meikittä. Sitä pidetään rohkeana, jos uskaltaa lisätä meikittömän kuvan sosiaaliseen mediaan - joka myös voi olla jollekulle sitä. Nykypäivänä ei ole helppoa laittaa käsittelemätöntä kuvaa, jossa naamalla ei ole mitään muuta koristeena kuin oma hymy.
Joka voi loppupelissä olla se paras meikki koko kasvoissa.
Mutta ei mikään sosiaalinen media tai tietynlaisen kuvan julkaiseminen kerro sitä, kuka on sinut itsensä kanssa ja kuka on rohkea. Sen kertoo se, millainen ihminen sinä olet itsesi ja muiden silmissä - etenkin miten itse tunnet itsesi. Jos olet sinut itsesi kanssa, loppupelissä hyvin harva edes huomaa, onko kasvoillasi Lumenen luomiväriä, onko siinä peiteväriä ja onko ripsissäsi tuuheuttavaa väriä. He huomaavat sen hehkun, joka kasvoiltasi paistaa ja miten kannat itsesi. Se on paras asuste, jonka voit päällesi pukea.
Hymy. Ja asenne ja tapa ajatella asioista.
Kasvoilta paistava hehku ja leiskuva hymy antavat takuuvarmasti valloittavamman ensivaikutelman kuin paksu pakkelikerros naamalla. Jos olet eri mieltä, tämä asia ei mene takuuseen!

Koristakaa kasvojanne hymyllä päivittäin ja se piristää varmasti myös monen muun päivää. Itse tulen ainakin iloiseksi, jos joku tuntematon suo minulle hymyn tai vastaa hymyyni.
Iloa voi levittää ympärille hyvin pienellä vaivalla, mutta suurella sydämellä.

Hyvää alkavaa viikkoa kaikki supernaiset! ♥

-    Heidi

Uusia tuulia & tuttua ja vanhaa

Hellurei! Oltiin viime torstaina Iisalmessa Rokkisilla katsomassa Marin ja Maaritin kanssa Softengineä. En etukäteen tiennyt bändiltä kuin hädintuskin neljä biisiä - en tiedä, miten en ollut saanut aikaan kuunneltua bändin levyä Spotifysta. Jotenkin se on vaan jäänyt, vaikka ainakin kolmesta niistä biiseistä kyllä pidin. Paras oli, kun oltiin odottamassa keikan alkua naurettavan pienessä ihmismassassa (ei voi sanoa edes massaksi:D) ja bändin pojat kävelivät lavan taakse. Mari huitoi minulle, että tuolla ne menee. Olin ihan ihmeissäni: "Ai ketkä? Ai siis nuoko on ne bändin jäsenet?" Mari ja Maarit nauroivat, kun en edes tiennyt, minkä näköisiä heppuja olen tullut katsomaan. No, ihan omaksi puolustuksekseni (kamala sanahirviö! En ihmettele, jos kirjoitin väärin:D) voin sanoa, että olisin luultavasti tunnistanut heidät, jos olisin nähnyt ne edestäpäin. Aloin sitten ajankulukseni googlata, miltä ne näyttävät. Näytti ainakin sen verran hyvältä, että uskoin viihtyväni keikalla, vaikken innostuisi muista kappaleista.

Mutta innostuin. Ja taisin tykästyä bändiin. Sillä oli paljon hyviä kappaleita. Ihan mukavaa saada uutta ilmettä omaan musiikkimakuun, joka on todella laaja, aivan laidasta laitaan. En osaa edes määritellä, minkä tyylistä musiikkia kuuntelen. Olen hyvin sopeutuvainen musiikin suhteen. Voisin ihan yhtä hyvin mennä katsomaan Cheekkiä, Apulantaa, Kaija Koota tai Sannia. Kaikki ovat erityylin musiikin edustajia, mutta ei se minua stressaisi. En koe olevani kahlittu mihinkään tiettyyn genreen. Voin kuunnella mitä haluan, mikä vain kuulostaa hyvältä. Koska voin. Juuri siksi en yleensä kenellekään heidän musiikkimaustaan valita.
Itse kuulen paljon myös ihan hyviltä kavereiltani arvostelua ja valitusta siitä, että tykkään jostain kappaleesta tai jostakin bändistä, jostakin kappaleesta tai musiikkigenrestä. Cheek on paha. Se jakaa paljon mielipiteitä niin hyvään kuin pahaan. Jos sattuu pitämään Cheekistä, tulee äärettömän helposti lokeroiduksi, ihan kuin ei kuuntelisi mitään muuta. Cheek on suuren ihailun ja suuren vihan kohde juuri siksi, että se on niin valtavan suosittu artisti. Ja sen vuoksi se jakaa mielipiteitä kahteen puoleen. Minusta ei tarvitsisi olla niin selviä puolia. Minusta jokainen saa kuunnella mitä haluaa ja tykätä mistä tykkää. Itse haluan kuunnella hyvin erilaisia artisteja, kuunnella eri tyyppisten artistien uusia biisejä, koska en voi ikinä tietää, vaikka tykästyisinkin siihen. Jos uusi tuotanto onkin parempi, saatan innostua kyseisestä artistista, vaikka en olisi ennen siinä kovin välittänyt.

En koe tarpeelliseksi arvostella kenenkään musiikkimakua, koska se tuntuu ainakin minusta itsestäni todella ahdistavalta ja laittaa vain ihan suotta puolustuskannalle, koska makuasioista ei voi kiistellä. Enkä jaksa kiistellä. En tule muuttamaan musiikkimakuani kenenkään muun mielipiteiden takia - eikä kukaan varmasti sitä tarkoitakaan. Se vain tuntuu kohtuuttomalta. Minusta on vain arvokasta, että maailmassa on niin monia erilaisia artisteja ja jokaiselle löytyy varmasti jokin sopiva. Minulle kävi juuri nyt niin, että löysin uusia tuulia uuden bändin keikalta ja se on minusta vain rikkaus. Löytyy varmasti ihmisiä, joita kyseinen bändi ei kiinnosta pätkän vertaa. On myös artisteja, joista en itse niin välitä. Mutta en tuomitse. Heillä on fanikuntansa, eivät he muuten olisi artisteja. Haters gonna hate, vihaajat vihaa ja tykkääjät tykkää. Jotenkin se vihaaminen vaan menee joskus yli. Onko se keneltäkään pois, jos joku tykkää Cheekistä, joku Metallicasta tai joku jostain aivan muusta? Ei minusta! Mitä mieltä te olette? :) 

Tässä on Noah Kin, joka oli lämppääjänä. Istuttiin oikeastaan koko hänen keikkansa ajan teltassa juomassa ilmaista banaanilimpparia, mutta loppuajasta mentiin seisoskelemaan pienen ihmismassan jatkoksi. Tässä on yksi artisti, josta en henkilökohtaisesti kovin välitä - mutta en tuominnut ihmisiä, jotka olivat häntä katsomassa. Se ei ole minulta pois, jos en pidä hänen tuotannostaan. :) Varmasti keli verotti ihmismäärää, koska koko päivän satoi kaatamalla vettä. Onneksi illalla puhkesi lämmin auringonpaiste ja olin hieman ylipukeutunut sellaiseen säähän. Tosin vettäkin ehti sataa, mutta onneksi se oli vain pieni kuuro. Silloin olin kuitenkin iloinen, että olin pukenut collegepaidan ja otin vedenkestävän takin mukaan.
Otin myös kumpparit autoon. Jos vettä olisi satanut jo lähtiessä keikkapaikalle, olisin lähtenyt niissä. En olisi halunnut lähteä kastelemaan itseäni sinne litimärissä kengissä, kun en ollut edes varma, pidänkö enemmästä kuin kolmesta bändin soittamasta kappaleesta. En kuitenkaan tarvinnut niitä, koska keli selkeni. Muutenkin sain lähteä aika kiireellä, koska pidin ennen lähtöäni yleisurheiluharjoituksia liikuntahallilla kaatosateen vuoksi. Tuli itsellekin hyvä loikka- ja nopeustreeni tehtyä, kun menin omalla teholla siellä lasten ja nuorten seassa ohjaten. Käytännössä ehdin tulla vain kotiin, kiitää suihkuun, pukea päälle, syödä jotain ja lähteä saman tien. Mutta kyllähän sitä joutuu, kun liikkuu kulkiessaan.







































Alueella pyöri kaksi Angry Birds-pukuun somistautunutta maskottia, joilla näytti olevan kunnon meno päällä ja he huvittivat ihmisiä. Mekin naurettiin niille teltassa, kun odoteltiin, milloin viitsittäisiin mennä seisoskelemaan lavan eteen. Todettiin Marin kanssa, että tuohan olisi unelmakesätyö, jos ei satu kamala helle (tänä kesänä sitä pelkoa ei ainakaan ole ollut) - kukaan ei tiedä, kuka puvun sisällä on ja saa hölmöillä, tanssia ja riehua ihan sydämensä kyllyydestä. Kukaan ei paheksu, kaikkia vain huvittaa!

Keikalla oli ehkä hieman vähemmän porukkaa kuin Euroviisuissa, Provinssissa tai Ruisrockissa, missä Softengine taisi olla myös esiintymässä. Euroviisu on noista ainut varma, mutta ainakin jommalla kummalla festarillakin he olivat. Mutta he vetivät kyllä ihan täyden pisteen keikan siitä huolimatta ja oli siistiä päästä eri tyyppisen musiikkityylin kastiin kuuluvalle keikalle, kun olen ollut enimmäkseen räppikeikoilla. Siellä pitää koko ajan vetkuttaa kättä, niin käsillä oli toimeton olo täällä rock-keikalla. :D

Keikan jälkeen jäätiin odottelemaan, josko bändin jäsenet tulisivat näyttäytymään. Maaritilla oli hakusessa nimmari entisten nimmareiden jatkoksi, mutta meillä oli Marin kanssa muut syyt odotella - nimittäin kyseessä oli melko ei-huonot tyypit, jotka oli kiva nähdä vähän lähempää! ;) :Dd Pitihän meidän mennä yhteiskuvaan bändin laulajan kanssa ja sitten aivan ihanan rumpalin kanssa. ♥ :D Tästä ei sen enempää, ihailkaa kuvaa. 

Ukki vei minut ja Akin yksi päivä torille jäätelölle. Sanoin, että en halua syödä Pingviini-mehujäätä, koska olen saanut niistä tarpeekseni. En siis syö mitään, jos muita vaihtoehtoja ei ole. Siellä oli kuitenkin toffeenmakuista soijajäätelöä, josta sain oman jäätelöpallon. Nam, harvinaista herkkua! 

Olin eilen päiväseltään tekemässä Vuokatissa kaksi treeniä. Hiihdin ensin Vuokatinvaaralle viisi kertaa kiihtyvästi hiihtäen rullasuksilla. Se jo itsessään onnistui hyvin, sain jokaisen kiihtymään ja tunne oli hyvä. En ole ennen tainnut jaksaakaan happojen kertymisen vuoksi tehdä noin montaa rinnettä ainakaan noin hyvin. Enkä ollut vielä ihan burn out viidennen nousun jälkeen, joten se onnistui todella hyvin noin niin kuin omasta mielestä. :) 

Kävin tankkaamassa Subwayssa syöden kanasubin ja se oli ihan sopiva ruoka kahden treenin välissä, koska siitä vajui melko pian eikä se saanut ihan ähkyyn. Toisen treenin lähdin tekemään juoksulenkin merkeissä metsäpolkuja juosten. Fiilis oli tosi hyvä ja juoksu oli kevyttä ja helppoa - jalat vain veti eteenpäin! Tuli oltua keposesti puolitoista tuntia juoksun parissa, mutta kilometrejä kertyi vain 10, koska juoksin koko ajan metsässä polkuja hyvin vaihtelevassa maastossa luonnollista intervallia. Näinä hetkinä sitä muistaa, miksi juoksemista on rakastanut niin paljon. Missään vaiheessa ei alkanut tuntua siltä, että väsyttää tai etten enää jaksa. Olisin jaksanut vieläkin, oli flow tekemiseen.

Tätä tunnetta on kaivattu ja tähän on tultu. Voi kunpa en hukkaisi tätä fiilistä, joka minulla on treenaamiseen nyt. Koska tällä tavalla jaksaa ja tällä tavalla tästä nauttii. Sinänsä onni, että kadotin sen tunteen vaikeiden vuosien aikana, koska harjoittelu ei tuntunut ollenkaan tältä, ei oikeastaan koskaan. Ei moneen vuoteen yhtenäkään päivänä. Se ei ollut helppoa ikinä. Mutta kaikkeen tottuu, niin siihenkin tottui. Aloin ajatella, että se on normaalia ja se tottuminen siihen pahan olon tunteeseen oli varmasti ainut keino, millä jaksoin puskea sen tunteen ohi ja päästä pikkuhiljaa yli siitä - ja tulla tähän hetkeen. Ei tämä vieläkään ole sillä tasolla, millä pitäisi olla, jos aikoo tähdätä Suomen huipulle. Se on sillä tasolla, että minä kehityn ja en jämähdä sinne ynnämuille sijoille, missä koko talven olin. En haluaisi olla siellä enää, mutta en voi ikinä luvata sitä itselleni. En voi ikinä tietää, mutta pyrin siihen joka päivä, etten ole. En halua olla, kuka haluaisi? Mutta jos se olisi helppoa, kaikki tekisivät niin. Mutta kun sen tunteen kerran hukkasi, sen takaisin löytäminen on ollut pitkä ja kivikkoinen matka.

Alkukesän väsymys töiden ohessa näkyi harjoittelumäärissä, mutta sen jälkeen, kun olin jumissa, mutta tulin sieltä pois enkä antanut väsymyksen voittaa, treenifiilis on kasvanut silmissä. Silloin en jaksanut edes ajatella sitä, pelkkä ajatus lenkistä tuntui kaatavan väsymyksen vuoren niskaan. Nyt ajatus lenkistä tuntuu houkuttelevalta, se kiehtoo. En vain suorita, vaan nautin joka hetkestä. Sinne tekee mieli lähteä, kun tietää, että kulkee ja tekemisestä ei tule vain pahaa oloa, josta kieroutunut mieleni oppi tulemaan riippuvaiseksi. Eikä se edistänyt kropan vaikeasta tilanteesta palautumista, päinvastoin. Mutta se vei silti minua eteenpäin saamatta luovuttamaan. En antanut periksi, vaan puskin, vaikka voimia ei ollut. Kun olin laihtunut viisi kiloa sairastelujen vuoksi, vaikka söin, käteni voimat olivat onnettomat, paita roikkui tyhjänä päällä ja lantionluut paistoivat trikoista läpi, sairastelun vuoksi ruoka ei maistunut, tukehduin juoksukisassa, treenasin vaikka olin aivan väsynyt sitä kuitenkaan tiedostamatta tai itselleni myöntämättä, en silti antanut periksi.
En ole ylpeä siitä, että olin tuossa jamassa, mutta puhun siitä, koska se on ollut minulle tie siitä tytöstä, jonka hoikkuutta teki pahaa katsoa vanhoilta treenivideoilta, täksi nuoreksi naiseksi, joka olen nyt. Minulla on valtavasti arvokkaita ja tärkeitä ajatuksia ja mielipiteitä, joita en kykenisi jakamaan tällä tavalla, jos en nauttisi kirjoittamisesta tai varsinkaan, jos en olisi kokenut tätä kaikkea, josta kerron. Se on ollut arvokas matka, vaikka kerran katsoessani pahimman mykoplasmavuoden aikana kuvattuja kuntosalivideoita järkytyin omasta hoikkuudestani. Kun tein penkkiä, lantioluut paistoivat läpi trikoista. Kädet olivat kuin tikut, oli suoranainen ihme, että jaksoin nostaa edes tangon. Kun tein kyykkyä, jalat olivat pelkät tikut. Olin kuihtunut sen talven aikana, mutta sain sen painon takaisin, koska sille oli selitys. Ei ollut kyse siitä etten halunnut syödä - minä söin, mutta sairastelun vuoksi en riittävästi. Kukapa kipeänä jaksaa syödä?

Silti minä tein, vaikka se ei palvellutkaan päämäärääni. Mutta en olisi voinut elää ilman urheilua. Se oli henkireikäni myös silloin, vaikka se sai minut vain voimaan pahoin, koska en saanut henkeä. Se oli pakotie sille, mitä minun olisi pitänyt paeta. Kun minun olisi pitänyt paeta tavoitteellista, orjallista treenaamista, ajauduin sinne vain päivä toisensa jälkeen, koska rakastin sitä silti. Jälkikäteen ajateltuna se on käsittämätöntä, mutta toisaalta käsitän sen. Miten olisin osannut jättää sen, mistä nautin niin paljon? Nauttiminenkin on subjektiivista. Miten nautit siitä, joka tuottaa sinulle pahaa oloa? Käytännössä treenit eivät tuottaneet nautintoa, vain se tunne, että sain tehdä. Vaikka tuntui pahalta, minä pystyin. Oli aikoja, jolloin en pystynyt. Siihen minä vertasin ja sillä tavalla minä jaksoin joka päivä lähteä saavuttamatta mitään. Kuulostaa karulta, mutta se on totuus.

Mutta oikeastaan minä saavutin paljon enemmän kuin ne, joiden jokapäiväisen työn tulos näkyi hyvinä suorituksina, saavutuksina ja menestyksenä. Minun saavutukseni ei vain näkynyt. Mutta olen tullut monta vuotta tähän hetkeen, että ymmärrän tämän kaiken ja myönnän sen rehellisesti itselleni. Minun on ollut niin monta kertaa niin vaikeaa myöntää itselleni ja varsinkaan kenellekään muulle, että olen väsynyt. Se oli kuin sanahirviö, tabu, jota ei voinut sanoa missään tilanteessa. Jos olisin myöntänyt sen, minun olisi käsketty levätä. En olisi saanut lähteä, vaikka olisin pystynyt. En ymmärtänyt, että se olisi vain järkevintä, koska motivaatio oli niin kova. Motivaatiosta puhutaan aina myönteiseen sävyyn ja sanotaan, että on saatava motivaatiota ja että sinun on saatava jotakin aikaiseksi. Mutta se on myös pahin helvetti, mitä maailma päällään kantaa. Tai se voi viedä sinne helvettiin, jos sen voima on vahvempi kuin järki, mitä mukanaan kantaa. Kroppa sanoo pysähdy, mutta pää jatka. Urheilijan on opittava tasapainoilemaan sen kanssa jokapäiväisessä elämässä. Ei saa antaa motivaation käskyjen ja kehotusten peittää kropan vaimeita ja kuin kaivosta kuuluvia kumeita tuskanhuutoja. Olen tehnyt sen virheen jo niin monesti, että tänä kesänä uskalsin ensimmäistä kertaa myöntää sen, että en jaksa. Minua väsyttää ja en jaksa. Kehittymistä on vielä siinä, että osaan reagoida siihen oikein, mutta olen jo edistynyt siinä. On jo valtava harppaus, kun uskallan myöntää sen itselleni ja valmentajalleni - se on ensimmäinen askel siihen, että asialle voi alkaa tekemään jotakin. Minä tein ja toivon, että osaan tehdä niin toisenkin kerran - ja monta kertaa jatkossakin. En halua pyrkiä siihen, että suorittaminen ajautuu siihen, että harjoittelu tuottaa vain pahaa oloa ja ahdistaa. En halua tuntea, että uhraan elämäni urheilulle, vaan että urheilu on osa elämääni. En ehkä olekaan niin lahopää, miltä joskus näyttää. On olemassa niin monia asioita, joista saa olla kiitollinen ja joita kannattaa arvostaa.

 En keksi montaa parempaa fiilistä kuin sen, joka oli silloin, kun juoksin noita jäkäläkankaita (niitä oli oikeasti mattona maastossa, merkki puhtaasta ilmanlaadusta, jonka Talvivaara pian tuhoaa...) ja tunsin, että askel on kepeä ja vie minua eteenpäin. Siinä oli eräänlainen flow-tila, kun sai vaan mennä. Ylämäet olivat vain hidasteita, mutta eivät ylitsepääsemättömiä esteitä. Alamäet tulivat kevyesti rullaten, juurten ja kivien lomasta hyppien. Välillä hiekkakangas vyöryi jalan alta, mutta sain pidettyä tasapainoni, kunnes sain jalan tukevalle maaperälle. Sitten kiihdytin seuraavaan tömpyrään ja mäen päällä pinkaisin hymyssä suin kohti seuraavaa polkua, jonka määränpäästä ei ollut tietokaaan. Kävisin katsomassa, minne se johtaa ja tulisin sitten tarvittaessa takaisin, jos en haluaisi syöksyä jyrkkää rinnettä alas kohti tuntematonta tietämättä minne päädyn. On vain minä, maasto ja lenkkarit. Mutta sen sijaan, että olisin tullut takaisin tuttua ja vanhaa reittiä, päätin empimättä kiitää hurjalla vauhdilla alas rinnettä kohti uusia reittejä ja päätyä sinne, minne jalkani minut vievät.

- Heidi

Eukonkannot 2015

Heipparallaa! Tänäkin vuonna saatiin vedettyä eukonkannot onnistuneesti läpi. Itse olin perjantai-illan sprintin aikaan juoksemassa elämäni ensimmäistä kympin kisaa, joten ohjeistimme Marin kanssa hänen siskonsa ja siskon kaverin punnitukseen. Onneksi perjantai-illan härdelli on pieni verrattuna lauantain MM-kisaan, joten he saivat hyvää harjoitusta päävastuussa olemisesta. Lauantainakin oli muutamia mutkia matkassa, kuten yksi mies, jolla oli piikkarit jalassa (yhtenä vuonna vesiallas tyhjeni...), joka puhui englantia ja Mari kävi sille selittämässä asian, kyllä se ymmärsi. Sen piti hakea avain, jolla se saa käännettyä piikit irti ja pari siirrettiin myöhempään erään. Alipainoisia (eli alle 49kg) oli melko vähän tänä vuonna, vain muutamalle annettiin painoreppu. Se on sinänsä ihan positiivista, että suurin osa painoi yli 50kg ja moni painoi 60-70kg.

Jäinkin Sonkajärvelle jo keskiviikkona suoraan talkoista ja tulin pois sunnuntaina illalla Veeran kyydissä. Olin siis taas ottotyttönä varaperheessä, mutta on tässä heinäkuuta aikaa olla vielä kotonakin. :)

Pieni serkku-Anni kävi kylässä ja kävi muitakin sukulaisia. Minun piti koko ajan leikkiä Annin kanssa ja meillä oli oikein hienot leikit! :D Anni ei suostunut tulemaan edes kahvipöytään, ennen kuin pääsi minun syliin.

Minäkin osallistuin Instagramissa tähän #daretosupport-kampanjaan. Eli siis Betsafe-niminen yritys lahjoitti Pink Ribbon (Roosanauha)-yhtiölle jokaista kuvaa kohden euron tukemaan rintasyöpää sairastavia naisia ja heidän hoitojaan. Kuva piti ottaa vaaleanpunaisissa urheilurintsikoissa ja laittaa hashtag #daretosupport ja oli mukana tukemassa kampanjaa. Tämä oli tosi hyvä kampanja ja sai osakseen paljon ihmisen huomiota. Osa kuvista näytti lähinnä siltä, että heille kampanja on ollut vain hyvä syy esitellä rintavarustustaan sosiaalisessa mediassa, mutta uskotaan nyt kuitenkin, että kaikilla on ollut sama tärkeä tarkoitusperä kuvissaan, ketään arvostelematta. :) On tosi tärkeää, että ihmiset ovat lähteneet mukaan tärkeän asian puolesta. 

Käytiin soutelemassa torstaina, mutta Marin piti joutua kotiin rehuntekoon, joten minä en ehtinyt soutaa ollenkaan. Mutta ei se haitannut, koska perjantaina oli juoksukisa. Ja minua hirvittää olla yksin veneellä avovedessä, pelottaa kaikki karikot ja vesikasvit ja se, että on yksin siellä järvenselällä ja ei ketään muita lähimaillakaan... :D Ei niinkään se veneen kaatuminen pelota, Maria pelotti se ja se käski minun istua tiiviisti paikallaan, kun meinasin liikuskella veneessä - en tosin paljon, mutta Mari istui itse nauliutuneena penkkiin. :DDd Vesistöjä tarjolla, veljet soutelemassa kahden kesken keskellä järvee.

Sillä aikaa, kun Mari oli tekemässä rehua, minä ajattelin olla ahkera ja aloittaa lukemaan biologian kirjoituksiin. Edistyin ihan kivasti, mutta koska kirjoitan niin paljon muistiinpanoja ja piirtelen hienoja piirrustuksia, lukemiseni kestää niin kauan, että ehdin lukea kirjat silti todennäköisesti vain kerran. Mutta luen kerralla kunnolla ja tiedän oppivani kirjoittamalla (ja sain samalla systeemillä kahdesta reaalista viime keväänä ällät), joten en ota stressiä siitä, etten ehdi lukea kirjoja kuin kerran. Sekin näytti riittävän, kunhan jää vielä aikaa kertailla hieman. Olen onneksi ihan hyvässä vauhdissa nyt, kun olen saanut aloitettua urakan. Ruotsi on vielä vaiheessa, se ei oikein kiinnosta... :D 

Elämämme ensimmäisen kympin kisan lähtö ja maaliintulo. Nämä oli kyllä melkein vuoden luontokuvia, ilmeet ihan 6/5. :Dd Oli tosi lämmin sää, mutta minä ainakin silti tykkäsin, koska minulle helle ei ole ikinä ollut ongelma kisoissa. Silloin on ainakin lihakset lämpimänä. Minulle jäi ihan hyvä mieli kympin kisasta ja voisin ehkä joskus toisekin juosta sen. Yllätyin, miten luonnostaan juoksu tuli ja miten hyvin jaksoin pitää vauhia koko matkan. Hyviä peesejä oli tarjolla ja pysyin hyvin siinä vauhdissa, vaikka jossain vaiheessa porukka hajosikin.

Koko ajan oli kuitenkin edellä ja takana joku, joka antoi merkkejä omasta vauhdista ja laittoi jaksamaan maaliin asti. Saan kiittää hyviä peesiapuja ja hyvässä tikissä olleita jalkoja, vaikka lenkki olikin todella raskas. Tultiin mutkien kautta Kangaslammille ja käytiin kiertämässä kilpavitonen pururadalla ja tultiin takaisin kylälle. Se vitonen ei sitten ole ihan helpoimmasta päästä, voin taata sen... :D Että sinänsä kymppi helpommassa maastossa olisi kiva juosta joskus, mutta toisaalta vertailun vuoksi sama reitti olisi ihan jees ensi kesänä. Ylämäet kyllä tuntuivat jaloissa ihanilta, mutta alamäissä sain rullailtua rennosti ja tasaisilla kasvatettua eroa, koska ylämäet oli pakko ottaa varman päälle, ettei iske kamalia happoja. Mukavaa, että lähdin.

Ja olin naisten sarjassa kolmas - yllätyin, koska luulin olleeni ainakin viides! Välissä oli kuitenkin eri sarjalaisia juoksijoita, joten en tiennyt yhtään, monentena tulen. Pääasia oli päästä maaliin ja saada hyvä juoksukisa ja harjoitus alle. Mutta oli ihan mukava yllätys saada kuulla olleensa kolmas ja sain myös ison Eukon Hölkkä-pokaalin. Eiköhän vaan ensi vuodelle pitäisi hommata joku pari juoksemaan, niin päästäisiin parikisaankin.. :D 

Veera tuli perjantaina eukonkantojen sprinttiin töihin ja oli kiva nähdä sitäkin. Elisaa me ei ole tänä kesänä nähty eikä varmaan nähdä, mutta toivottavasti sitä näkisi jossain vaiheessa! 

Tunnelmia lyhyesti. 

Kahtena edellisenä vuonna eukonkannon paidat olivat melko istuvaa mallia, mutta tänä vuonna oltiin taas siirrytty telttakankaisiin. Koot olivat niin isoja, että niihin hukkui ja S-kokoja oli tullut liian vähän - kaikille lapsille ei edes riittänyt ässää, vaan niille piti antaa M-koon paitoja. Paidalle sai tehdä itsekin tepposia, ettei näytä siltä, että kulkisi yöpaidassa (paita nimittäin roikkui puolivälissä reisiä), joten voin kuvitella, miten monelle solmulle ne on pitänyt lapsille viritellä. Pieni ponnariviritelmä tekee ihmeitä, ja kyllä minulle uusi yöpaita kelpaa! :D 

Oltiin sunnuntaina purkutalkoissa apuna purkamassa telttoja, kantamassa pöytiä ja penkkejä jne. Kamala tuuli ei ollut paras mahdollinen telttojen purkamiseen, mutta kyllä ne kasaan meni. Mentiin sitten neljästään purkamaan yhtä telttaa ja päästiin aika pitkälle keskenämme tuulesta huolimatta - mutta sitten tuli vähän kriittisiä tilanteita, jotka onneksi saatiin korjattua ennen kuin miesapujoukot tulivat paikalle.. :DDDd Yksi mies ehti tuumia ennen sitä, että tuo teidän härveltäminen näyttää siltä, että tuo teltta on pian Paisualla asti. :D Silleen turvallisuus ennen kaikkea, onneksi äiti ei nähnyt meidän viritelmiä. Paitsi nyt tästä kuvasta, mutta se on jo vanha juttu nyt! ;)

Käytiin sunnuntaina katsomassa Iisalmessa The Minions-leffa eli suomeksi Kätyrit. Oli ihan kiva leffa, vaikka tiesin jo kaikki hauskat jutut, koska kuolin trailerille. En siis nauranut niin paljon kuin odotin, mutta oli silti kiva nähdä se elokuvateatterissa. Sen jälkeen käytiin ostamassa Marin ja Maaritin kanssa liput Softenginen keikalle Rokkisille, jotka on huomenna. En ole kovin fani ja tiedän bändiltä kolme biisiä, mutta se on kuitenkin ihan hyvä bändi ja ne biisit on ihan hyviä eikä ollut hinnalla pilattu keikka, joten samahan tuo on lähteä. Toivottavasti ei vain sada, koska sitten ei ehkä naurata. Tai sitten naurattaa. :D Joka tapauksessa sadetta lupasi ja liput on ostettu, joten ei kai siinä auta. 

Näitä yksittäisiä lämpimiä päiviä on, mutta seuraava päivä on taas kylmä ja sateinen. Mutta pitää olla kiitollinen edes niistä yksittäisistä päivistä ja itsekin halusin repäistä ja lähteä edes kerran kesässä rullahiihtämään topissa ja sortseissa! Hyvin tarkeni. Oli niin pieni olo, kun oli noin minit vaatteet päällä. On tottunut tänä kesänä pitkiin housuihin ja pitkähihaisiin paitoihin ja takkeihin, joten olihan tämä vähän erilaista vaihteeksi. 

Maanantainakaan en vielä malttanut viettää kotona, koska minulla oli hammashoitajalle aika Iisalmessa. En ollut ikinä käynyt Iisalmessa hammashoitolassa, joten kyselin suunnilleen kaikilta, että miten osaan mennä sinne. Heti ensimmäisenä ajoinkin sen kadun ohi ja näin kyltin, joten tiesin sitten ennen yhtä, minne olen menossa. Kävin ostamassa Ricolle ruokaa, hakemassa mummon kengät suutarilta, Cittarissa ja Iisan kauppakeskuksessa, jossa sitten lusmusin kahdentoista jälkeen ennen kuin piti lähteä suunnistamaan auto hammashoitolan pihaan. Mukaan tarttui tuollainen paita ja kynsilakka. Oli hyvä sääkin ja mikäs siinä Iisalmessa oli humppaillessa omassa hyvässä seurassa. :)
Oli kuulema hyvin hoidetut hampaat ja hammaskiveä vain vähän. Suora hammasrivistö ja alkavat reiät eivät ole aikoihin edenneet, eivätkä kuulema etene, jos jatkan hampaiden hoitoa samaan malliin. Nyt sitten kelpaakin hymyillä!

Ei minulla silti tekemisen puutetta ole kotonakaan. Eilen aamulla kävin moikkaamassa Terhiä (ja sillä reissulla vierähti aikaa kolme tuntia ja suu kuiva puhumisesta, juttua riitti!) ja illalla pidin hiihtoharkkoja junnuille ja tein samalla itse onnistuneen treenin. Kiuruvesi-lehden toimittaja kävi vierailemassa harkoissa ja saatiin poseerata kameralle ja minä sain sepostella haastatteluun materiaalia. Saa nähdä, millainen juttu tulee!
Tänään kävin itse aamulla lenkillä - ja kastuin, ylläripylläri. Illalla menen opettamaan muutamalle junnulle rullahiihtoa, huomenaamuna ajan Vieremälle omiin juoksuharkkoihin, illalla ohjaan omasta halustani lapsille yleisurheilua ja sen jälkeen ampaisen autonkeulan kohti Iisalmea ja Softenginen keikkaa. Tiedä, vaikka tykästyisin bändiin enemmän. Perjantai-iltana tulee jokavuotisia vieraita kauempaa, jotka käyvät kylässä kerran kesässään. Saa nähdä, onko kolme vuotta nuorempi tyttö venähtänyt vielä lisää pituutta, vuosi sitten olin jo yli pään verran lyhempi! Myös eno tulee perjantaina tänne päin ja ensi viikolla täällä onkin liikennettä, kun on Iskelmäniityt. Käyn lauantaina päiväseltään Vuokatissa tekemässä kaksi treeniä, toinen treeni tulee olemaan hiihtoharjoitus Vuokatinvaaralle.
Myös viikon päässä häämöttävä jo perinteeksi muodostunut Lapinlahden ratatonni häämöttää. Innolla odotan sitä, että pääsee jonkun ratakisan tälle kesää juoksemaan. Pyritään siihen, että parantaisin viime vuoden aikaa ja lähestyisin omaa ennätystäni hyvien juoksuvuosien ajalta.

Tsemppiä kaikille kesänkoitoksiin!

-Heidi