Urheilun pimeä puoli

Mitä urheilu on? Onko se ”verta, hikeä ja kyyneleitä”, mikä kuuluu ajatuksena suomalaiseen urheiluvalmennukseen vai onko se onnistumisen riemua, huipputuloksia, edistyksen askelia ja lahjakkuutta? Näin ihmiset yleensä vastaavat kysyttäessä, mitä urheilu on. Kyllähän tämä kaikki on totta, mutta kuitenkin vain kaunisteltu osa kokonaisuutta. Kaikella on myös kääntöpuolensa.
                      Doping on ollut nyt paljon esillä julkisuudessa. Vanhoilta mestareilta on viety mitalit pois, useamman vuoden takaisia suorituksia puitu ja venäläiset blokattiin olympialaisista. Norjalaishiihtäjät ovat olleet paljon julkisuudessa astmalääkkeiden liikakäytöstä ja hiihtotähdeltä Martin Johnsrud Sundbyltä vietiin useammalta kaudelta arvostettuja kultamitaleita – eikä norjalaisten astmalääkkeiden käyttäminen heppoisin perustein rajoitu vain heidän hiihtotähteensä, vaan samanlaisia tuloksia on saatu myös lähes kaikilta norjalaisilta hiihtäjiltä, myös ilman astmadiagnoosia. Rion olympialaisten keihäänheiton ennakkosuosikki Ihab Abdelrahman ei saanut osallistua kisoihin liiallisen testosteronimäärän vuoksi. Valmentajat saavat toimitsijakieltoja ja urheilijat kilpailukieltoja.
                      Doping on kuitenkin vain yksi osa urheilun pimeää puolta. Dopingkohujen keskellä unohdetaan, että kunnianhimoiset urheilijat treenaavat itsensä orjallisesti valmentajien ohjelmia noudattaen ylikuntoon, sairastuvat, loukkaantuvat, vammautuvat, stressaantuvat ja kokevat valtavia paineita monista eri syistä. Perinteinen suomalainen valmennusmalli on, että kaikki tehdään ”enemmän, kauemmin ja kovempaa”. Ajatusmalli aiheuttaa ryhmäpainetta siitä, että on jaksettava ja oltava vahva. Ei katsota hyvällä, jos ajattelee eri tavalla ja kyseenalaistaa valmentajaa, jättää treenejä välistä tai myöntää heikkoutensa. Suomessa silloin leimautuu laiskuriksi. Treenataan treenaamisen vuoksi; ei siksi, että nautitaan siitä. Ollaan riippuvaisia määristä, ei laadusta – sen sijaan tingitään laadusta määrän kustannuksella ja mietitään, miksi ei kulje.
                      Tavallisesti opimme terveystiedon tunnilla, että liikunta parantaa vastustuskykyä, mutta jossain vaiheessa hyödyt kääntyvät päälaelleen, kun rasitus on äärirajoilla. Hengitystiesairaudet ovat todennäköisempiä ulkoilmaurheilijoilla kuin sisäurheilijoilla ja pakkasessa tehty äärirasitus altistaa hengitystieinfektioille. Huippukunnossa on altis sairastumaan, kun elimistö on äärimmilleen viritetty. Me urheilijat olemmekin oikeasti melko sairaita.
                      Erityisesti esittävissä ja luovissa lajeissa, kuten tanssissa, voimistelussa tai taitoluistelussa kiinnitetään paljon huomiota vaatetukseen ja ulkonäköön. Urheilusuoritukset tehdään tiukoissa, lyhyissä vaatekappaleissa ja nuoret vertailevat itseään toisiinsa, mikä voi olla koettelemus itsetunnolle. Fitness on nyt muodissa ja on trendikästä käydä salilla pumppaamassa haiuksia ja kyykkäämässä pyöreää peppua tavoitellen, jonka jälkeen vedetään lisäravinteita ja proteiineja purkista ja noudatetaan tiukkaa ruokavaliota. Vaara sairastua ortoreksiaan tai anoreksiaan on suuri ja valitettavan usein näkee luisevan laihoja, sairaan näköisiä urheilijoita, joiden täytyisi olla terveellisyyden ruumiillistumia. Suhde ruokaan ja kehoon on kuitenkin kaikkea muuta kuin terve, vaikka urheilijan kuuluisi syödä monipuolisesti ja riittävästi. Ilmiötä on kuitenkin myös kestävyyslajien parissa: mm. huipulla hiihtänyt Kristin Steira oli muutama vuosi sitten kilpailukiellossa alipainonsa vuoksi.
                      Kaverien, perheen ja valmentajien rooli on merkittävä: heidän ajatusmaailmansa ja vaatimuksensa voivat vaikuttaa paljon urheilun kuormittavuuteen ja urheilijan jaksamiseen. He vaikuttavat myös siihen, jaksaako urheilija urheilla vai alkaako häntä kiinnostaa muut asiat enemmän. Jos valmentaja vaatii koko ajan enemmän ja keskitytään vain siihen, miten hyvä tai huono kilpailutulos oli, urheilijasta voi tuntua, ettei hän täytä vaatimuksia. Hän ahdistuu ja tekee ollakseen riittävä valmentajansa silmissä, jolloin negatiivinen kierre on valmis. Samalla muukin elämä kärsii. Opinnot voivat viivästyä ja tehtyään urheilua työkseen voi olla vaikeaa palata koulun penkille tai työelämään, mutta toisaalta silloin on taottava, kun rauta on kuumaa. Toista mahdollisuutta ei välttämättä tule.
                      Urheilijat myös loukkaantuvat ja vammautuvat. Tekevälle sattuu, mutta joskus voi käydä pahastikin. Jotkut lamaantuvat täysin, kun eivät voi enää tehdä sitä, mitä ovat tottuneet tekemään. Elämä menee ihan uusiksi, kun aikaa onkin yhtäkkiä niin paljon ja tekemisen puute aiheuttaa stressiä. Kun urheilu jää vamman vuoksi pois arjesta, elämässä ei välttämättä ole mitään muuta ja se heijastuu muuhun elämään, kun ei osaa enää elää ilman urheilua. Olen itse huomannut sairastelujeni ja vaikeuksieni myötä, että ilman harjoituksia olen hukassa, en ole tottunut elämään niin. Silloin ymmärrän huipulta lopettavien urheilijoiden elämän tarkoituksen etsimisprosessin ja ”comebackit”, koska rakkaudesta lajiin tulee elämäntapa. Juuri sen vuoksi elämäänsä kannattaa haalia myös muita rakennuspalasia, jotta elämällä on jatkossakin tarkoitus.
                      Urheilu ei ole vain niitä huipputuloksia, edistyksen askelia ja lahjakkuutta, miten penkkiurheilijat usein ajattelevat. Urheilijan todellisuus on aivan toisenlainen, eikä se todellakaan ole aina hohdokasta. Arki on sääolojen kanssa tasapainoilua: joskus on hyvä sää, toisinaan sataa kaatamalla vettä tai räntää ja usein lenkin jälkeen varpaat ja sormet ovat niin jäässä, että on jo melkein varma, että ne joudutaan amputoimaan. Välinehuoltoon ja testaamiseen menee tuhottomasti aikaa, rahaa ja energiaa: ennen kisaa voi tuntua, että tarvitsee päiväunet suksien testaamisen jälkeen. Tulokset vaativat ympärivuotista treeniä, satoja tuhansia toistoja ja silti ei osaa. Hiihtotekniikkavideoita katsoessa tuntuu, ettei osaa edes 20 vuoden jälkeen hiihtää tai opi koskaan tuomaan vartaloaan tarpeeksi suksen päälle.
                      Pettymyksiä täytyy oppia käsittelemään, mutta joillakin epäonnistuminen johtaa selittelyyn. Ihmiset arvostelevat, vaikka eivät ymmärrä kokonaisuutta ja lehdistö paisuttelee asioita. Halutaan faktoja pöytään, vaikka aina ei tiedä itsekään, mikä on syy ja mikä seuraus. Keihäänheittäjä Sanni Utriaisen pohjanoteerauksia tällä kaudella on kritisoitu paljon ja häntä on poljettu maahan sen sijaan, että häntä olisi kannustettu ja yritetty miettiä selitystä. Ihmiset ovat julmia, kun on kyse urheilusta ja arvostelijoita riittää aina.
                      Vaikka urheilu on kaikkea tätä ja itse asiassa aika karua hommaa, elämällä ei ole samanlaista tarkoitusta ilman urheilua. Suurimmat taistelut ovatkin niitä, joista kukaan ei tiedä mitään – allekirjoitan tämän itse täysin. Joskus turhautuneena olen miettinyt, onko kilpaurheilussa enää mitään järkeä, kun vaarannan sillä vain terveyteni. Olen kuitenkin tullut aina siihen tulokseen, että tarvitsen jotain, mitä tavoitella ja olen liian kiintynyt lajiini. Olen ylpeä siitä, että lajissani toisinaan meinaan kuolla maitohapon määrään, oksentaa ja tukehtua, välillä kävely on tuskaa rakkojen tai lihaskipujen vuoksi ja olen varma varpaiden amputaatiosta, hissin käyttö on turhaa, koska mäet noustaan, tuskailen keskellä korpea raapaten lumikerrosta suksen pohjasta ja kastun lenkillä litimäräksi. Urheilussa on pimeä puolensa, josta ei aina olla niin ylpeitä, mutta valoisa puoli vie voiton pimeydeltä. Ajatusmaailma on vain urheilun pimeän puolen myötä muuttunut niin, että aito tekemisen riemu on tärkeintä.

-Heidi