Mä oon lomalla (toistaiseksi)

Ensimmäisen vuoden fyssariopinnot tulivat päätökseen parisen viikkoa sitten ja olenkin lomaillut jopa huomaamatta pari viikkoa. Toivoin loman jo koittavan ja odotin niitä päiviä, kun ei ole pakko tehdä mitään ja saa vain olla.

Koulu loppui kuitenkin niin yllättäen heti vapun jälkeen, etten ollut oikeasti edes henkisesti varautunut siihen. Olen tottunut tähän asti, että kesäloma alkaa kesäkuun alussa jonkin juhlan - kevät- tai ylioppilasjuhlan - jälkeen. Se on selkeä lukuvuoden lopetus ja kesäloman aloitus.
Nyt meillä oli tentti, jotka nekin ovat muuttuneet paljolti käsi krampissa ja kynä sauhuten kirjoittamisesta käytännön tenteiksi, joissa meillä on joku case tai jopa asiakas, johon toteutamme osaamistamme ja opettajat arvioivat sitä. Kävin yhdellä luennolla vielä 3.päivä, mutta sitten pikkuhiljaa tajusin parin seuraavan päivän aikana, että koulu oikeasti loppui. Toivoteltiin hyvää kesää kaikille, jos ei nähdä ennen kuin seuraavana syksynä koulun taas alkaessa. Kävin Elinan luona Reetan ja Petran kanssa pohtimassa syntyjä syviä ja keksimässä elämälle uutta tarkoitusta (suunnilleen ainakin), mutta yhdessä asioiden pohtiminen auttaa yllättävän paljon. Siinä tajuaakin asioita eri tavalla, kun saa purkaa tuntojaan ja huomata, että muilla on samanlaisia fiiliksiä, mutta toisella on samoihin asioihin erilainen lähestymis- ja ajattelutapa. Keskustelu hankalistakin tulevaisuuden asioista porukalla tuo erilaista kontrastia niihin pelottavilta tuntuviin asioihin. Tajusimme mm., että olemme ihan älyttömän nuoria valmistuessamme! Ja meillä on jo silloin ammattikorkeakoulututkinto, hurjaa.

Viime keväänä kesäloma alkoi erilaisissa merkeissä, nyt lähinnä hyytävässä kelissä ihan yhtäkkiä. Eikä mikään tosiaankaan ole vielä vihreää!

Ensimmäiset pari päivää lomasta meni hyvin rentoutuessa ja oli aikaa vaikka kuinka. Viikonloppuna menin Jannen mukana Putaalle näkemään Maria ja Emmiä, kun kummatkin olivat käymässä siellä. Sunnuntai-iltana tulimme myöhällä Ouluun, mutta perille pääseminen alkoi jo suuresti epäilyttämään, koska matkalla jarrutimme kahden hirven vuoksi (jotka onneksi pysyivät metsänpenkalla) ja myöhemmin rekka tuli vastaan, joka alkoi yhtäkkiä kääntyä kohti meitä ja ajolinja oli suoraan meitä kohti. Minä ehdin järkyttyä sydänjuuriani myöten, mutta ennen pahinta paniikkia rekka käänsi ajolinjansa äkkiä takaisin omalle kaistalleen ja sujahti nätisti ohi. Janne joutui väistämään ojanpenkalle niin, että hiekka pölähti ja seuraava vaihtoehto olisi ollut väistää ojaan. En tiedä mitä rekkakuski mahtoi touhuta tai mitä oikeasti tapahtui, mutta en ole ikinä säikähtänyt mitään niin paljon liikenteessä kuin tuota tilannetta.

Pitkään kokosinkin itseäni ja nojasin käsiin samalla, kun Janne jatkoi ajamista ja muutaman kyyneleenkin tirautin, mutta sain pahemmat itkut säästettyä. Tuntui tyhmältä jälkikäteen järkyttyä niin paljon, että en varmaan 10 minuuttiin puhunut mitään ja Janne kyseli olenko ihan ok ja selviänkö ja minä nyökyttelin ja huokailin syvään. Jalat menivät veltoksi vasta puolen tunnin päästä tapahtumasta ja tunne valtasi koko kehon. Sitten kuitenkin aloin keskustella asiasta enemmän.
Tiedän kuitenkin psykologian osa-alueilta, että läheltä piti-tilanteissa tapahtuman jälkeinen shokki on ihan yhtä todellinen kuin oikea tilannekin. Ihmismieli reagoi siihen, mitä olisi voinut tapahtua, halusimme tai emme. Siinä tilanteessa ei auta sanoa, että älä nyt viitsi, eihän mitään edes sattunut. Mutta olisi voinut sattua. Tunne on ihan yhtä oikea ja todellinen kuin tunne siinä tilanteessa, jos jotain olisi sattunut. Mieleen tulee paljon asioita, jotka ovat ihan ymmärrettäviä eivätkä missään nimessä vääriä.

Putaalla käytiin Marin ja Emmin kanssa Putaan Pizzeriassa (suositus) syömässä burgerit. Kyllä siinä enemmän kuin täyteen tuli!

Janne haaveili vielä lähtevänsä pilkille ja kävi testaamassa jäitä, jotka eivät järin vahvatekoisilta näyttäneet enää. Minä seisoin tyytyväisenä vakaalla alustalla laiturilla, otin kuvia ja annoin hyviä neuvoja, kuten "älähän putoa" :D
Tuo olikin kevään ensimmäinen lämmin päivä ja päivällä oli oikeasti tosi lämmin. Tuohonkin aikaan illasta oli vielä jotain +12.

Lauantaina nähtiin veljien kanssa ;) Käytiin Tuiskun salilla treenaamassa niin kuin ennen vanhaan ja sen jälkeen tosiaan burgereille, koska urheilijoiden ruokavalio. :D

Maanantaina kaikki oli kuitenkin hyvin ja hengissä selvittiin. Minun oli tarkoitus mennä lenkille, mutta ajattelin, että en mene aamulla vaan menen illalla. Lopulta kävi niin, että en mennyt illallakaan. Tuli kauppareissua, ruuanlaittoa ym. tavalliseen elämään kuuluvia asioita. Janne on päivät töissä ja minulla ei ole muuta kuin aikaa. Toimin varsinaisena kotirouvana ja hoidin kaikki kotihommat ja siivoamiset.
Illalla minua alkoi kuitenkin suunnattomasti ahdistamaan ja tilapäisesti masentamaan aikaansaamattomuuteni, vaikka olinhan minä saanut aikaiseksi kaikenlaista. Suurin aikaansaamattomuuden tunne oli se, että en saanut hinattua itseäni lenkille, vaikka aioin. En ollut juossut vielä paljoa mitään, koska pidin ehkä selkeimmän ylimenokauden mitä koskaan, johon vaikutti merkittävästi kipeä jalkani. Tiedostin sen, että ei minun ollut mikään pakko mennä sinä päivänä mihinkään ja oli ihan ok lusia kotona, koska käytiin kuitenkin pyörällä kaupassa. Tuli ulkoiltuakin sen verran ja päivällä kävin koululla syömässä, siitäkin tuli 10 kilometriä pyöräilyä huomaamatta.

Silti minulla oli aikaansaamaton olo, koska minulla oli liikaa aikaa tehdä kaikkea. Olin tottunut siihen, että olin päivällä koulussa, sitten tein koulujuttuja tai jotain muuta, sitten ruuanlaittoa, treenejä, kotihommia, pyykinpesua, venyttelyä, hierontaa, lisää kouluhommia, suihku, nukkumaan. Ei hirveästi ylimääräistä aikaa, vaan on koko ajan tiedossa, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Minua ei ahdistanut tilanne ennen tuota iltaa, kunnes alkoi tuntua siltä, että olisi minun pitänyt saada tehtyä enemmän ja erityisesti lähteä sinne lenkille. Enhän edellisenäkään päivänä tehnyt mitään, vietin rauhallista kotipäivää ennen Ouluun lähtöä Jannen kotona, kävin kävelemässä vähän ulkoilmassa ja huolsin ja vahasin Jannen kanssa autoa. Tein normaaleja asioita. Lopulta päädyin leipomaan keksejä, kun turhauduin niin siitä, etten lähtenyt edes lenkille. Seuraavana päivänä leivoin sämpylöitä!

 

Valmentaja sanoi minulle kauden päätteeksi, että minun pitäisi opetella olemaan joskus ihan rauhassa tekemättä ja suorittamatta mitään. Vetosin siihen, että minun on hoidettava kouluhommat ja niitä on jatkuvasti, enkä halua pärjätä koulussa huonosti. Minusta on kivaa, että on tekemistä ja saan aikaiseksi asioita elämäni aikana. Valmentaja ei sanonut tarkoittavansa sitä, vaan että minun pitäisi karsia jostakin muusta, jotta minulla olisi enemmän aikaa itselleni.
Vetosin silloinkin siihen, että minulla ei ole mitään ylimääräistä, koska minulla ei ole aikaa tehdä mitään muuta kuin pitää kämppä pystyssä, parisuhde kutakuinkin vireänä, syödä, nukkua, käydä koulua ja treenata. Ei minulla ole aikaa muuhun. En vieläkään ymmärrä täysin, mistä minun pitäisi karsia, koska en voi karsia mistään.
Voisin opiskella niin paljon enemmän, voisin harjoitella opetettuja asioita niin paljon enemmän, voisin treenata niin paljon enemmän, voisin saada aikaiseksi niin paljon enemmän ja olla niin paljon enemmän. Läsnäolopakollista koulua on paljon, koska et voi opetella käytännön asioita lukemalla. Mielellään niille tunneille menee, koska tietää, että saa oppia itse kokeilemalla ja testailemalla.
Lukiossa kaikki oli teoriaa ja tiesi, että kun saa tehtyä jonkun esseen tai luettua jonkun kappaleen, se riittää. Nyt tuntuu, että kaikki oleellinen asia on käytäntöä, jota ei yhtäkkiä voikaan opetella tai osata pänttäämällä kirjaa ja kirjoittamalla muistiinpanoja niin kauan, että se iskostuu päähän. Tuntuu, että ikinä ei pitäisi olla aikaa vain olla ja voida sanoa, että tänään ei ole pakko tehdä mitään koulujuttuja. Tuntuu, että sitten se mörkö huutelee pään sisältä: "Aina voi lukea anatomiaa, aina voi lukea fysiologiaa, aina voi harjoitella, aina voi kerrata..." Kertaus on opintojen äiti ja käytäntöä et opi kuin tekemällä, blaablaablaa.

Jossakin se raja menee, jonka äärellä on tyydyttävä omaan pystyvyyteensä ja myönnettävä, ettei pysty kaikkeen. Aina jostakin on annettava pois, jotta voi tehdä jotain muuta. Elämäni on usein hektistä ja minulla on koko ajan hommaa tehtävänä, mutta toisaalta se tuo sisältöä, koska siedän tylsyyttä niin huonosti. Valmentajalla oli kuitenkin ideana se, että ymmärtäisin itseäni paremmin ja oppisin huomaamaan sen tekemisen tahdin ja ehkä rajoittamaan sitä niissä rajoissa kuin se on mahdollista. Etten pakene itseäni tekemällä koko ajan jotakin. En kuitenkaan koe pyrkiväni itseäni ja tunteitani karkuun, koska pystyn tunnistamaan niitä itsestäni ja nimeämään niitä melko hyvin.
Pystyn purkamaan niitä kirjoittamalla, mutta myös ääneen Jannenkin kanssa. Helpommin minusta saa kuitenkin irti, jos saan kirjoittaa sen tunteen ja kuvailla sitä tuhansilla sanoilla. Joskus huomaakin, kirjallisesti tai suullisesti ilmaistuna, että ne asiat, joita on aina pyöritellyt vain oman päänsä sisällä eikä ole koskaan uskaltanut sanoa sellaisenaan kenellekään, ovatkin paljon isompia kuin olisi ikinä uskaltanut ajatella, kun ne uskaltautuu sanomaan ääneen toiselle ihmiselle. Ne saavat uuden merkityksen ja paisuvat uusin sfääreihin, mikä saattaa itsessään jo pelottaa ja estää avaamasta ajatuksiaan toiselle. Uusi merkitys ja sen laajentuminen uusiin ulottuvuuksiin ei kuitenkaan aina ole kamala asia, vaan juuri se saa ymmärtämään asian oikeat mittasuhteet ja laidan. Samalla ymmärtää, että on tyhmää ajatella niin, vaikka ne asiat eivät olisi edes totta, vain oman päänsä tuotosta (esimerkiksi itsetuntoon liittyvissä asioissa), mutta ei silti pääse niistä eroon ja ne hyppäävät silmille sellaisina hetkinä, kun ei haluaisi. Ne tekevät ihmisestä helposti kuoreensa vetäytyvän, luotaan työntävän ja etäisen ennen kuin ne asiat saa purettua sanoiksi ja saa vahvistusta sille, että pään sisällä asuu pikkupiru, joka syytää kohtuuttomuuksia uskottavaksi.
Luottamuksellisten asioiden kertominen vaatiikin suurta luottamusta ja kiintymystä ihmiseen, jolle ne kertoo. Silloin voikin ylpeänä sanoa itselleen, että olin rohkea, kun sanoin ne asiat ääneen. Joku muu ei olisi tunnistanut niitä tunteita, osannut pukea niitä sanoiksi tai uskaltanut sanoa niitä. On helpompaa pitää ihmiset jatkuvasti pienen etäisyyden päässä ja pitää itsellään tietynlainen suojakuori, mutta se käy myös raskaaksi. Taas täysin avoimeksi ja paljaaksi heittäytyminen on riskialtista ja haavoittavaa. Voi kuitenkin miettiä, että ilman rohkeutta helposti hukataan ne tärkeät hetket ja jää kokematta jotain tärkeää - kuten se, että joku rakastaa sinua silti, vaikka tietää sinusta arimmatkin asiat. Ja silti se ihminen ei käytä niitä asioita aseenaan sinua vastaan, vaan toimii suojakuorenasi ja vahvistaa myös sinua.

Tämä oli minun ensimmäinen opiskelijavappu ja se oli kyllä siistiä! Kaupungissa on niin paljon kaikenlaista tekemistä opiskelijoille, että ei tällaisista voisi unelmoidakaan pienillä paikkakunnilla! Yliopistolla oli teekkarien fuksiuitot kanavassa, jossa oli vielä jäät ja siihen piti tehdä reikä, jossa opiskelijat uitettiin. Meillä amkilaisilla oli siihen aikaan vappusuunnistus keskustassa. Meillä oli party animals -teema ja siksi kaikilla oli jonkin sortin eläinaiheista juttua päässä tai naamassa. Minulla oli kirahvin sarvet.

Keli oli aika kolea, minulla oli päällä monet housut ja villapaita ja villapipo ja kaikki mahdolliset lämpimät vaatteet haalarien alla. Voin sanoa, että vaatetus oli aika sopiva. Vettä ei onneksi satanut niin paljon kuin luvattiin.

Illalla piti lähteä vappurientoihin Suvin ja Petran kanssa! Hattua piti päästä ulkoiluttamaan ensimmäistä kertaa! Tuli myös käytyä vierailemassa teekkareiden kemuissa Jannen kanssa... :D Taisinpa olla ainut amkilainen, mutta saatan erehtyäkin koska en tunne vielä kaikkien haalareiden värejä, mutta siitä olen varma, että ainut olin sotepuolelta. xD

Tuona ahdistavana päivänä minusta tuntui, että kun minulla on paljon asioita tehtävänä ja laadittu aikataulu kaikesta selviämiseen, olen tehokas ja tuottavainen ja saan paljon aikaiseksi, koska asioiden ylivetäminen to do-listalta on niin terapeuttista ja tulee hyvä fiilis, kun on saanut pakollisetkin asiat hoidettua. Nyt, kun aikaa on liikaa eikä ole pakko tehdä mitään, tuntuu, että haahuilen ja haaveilen koko ajan enkä saa aikaiseksi mitään. Ikään kuin minulla ei olisi kultaista keskitietä aikaansaamiseni suhteen. En kykene olemaan tehokas ja tuottavainen, mutta myös välillä rauhoittumaan ja ottamaan omaa aikaa. Se on joko tai. Se minua alkoi ahdistamaan.

Luen myös nyt valmentajaltani yo-lahjaksi saamaani Maaret Kallion kirjaa Lujasti lempeä. Siinä pohditaan elämää monelta eri kantilta ja minusta tuntuu, että valmentajalla on ollut taka-ajatus kirjaa minulle ostaessaan. Minulla meni melkein vuosi, kun löysin aikaa edes aloittaakseni lukemaan sitä ja ymmärränkin juuri sen vuoksi, miksi kirja minulle päätyi.

Kirjassa opetetaan hyväksymään elämän epätäydellisyys ja oma riittämättömyys, jonka vuoksi on hyväksyttävä epämukavuus, epätietoisuus ja omat rajansa. Kirjassa puhutaan viisaasta vaativuudesta, myötätuntoisuudesta ja avomesta yhteydestä muihin. Meillä on tarve olla yhteydessä toiseen ihmiseen vauvasta saakka ja se tarve vaikuttaa meihin itseemme yllättävänkin paljon. "Inhimilliseen elämään tarvitaan sekä lujuutta että lempeyttä", kirjan takakannessa sanotaan. Mieleenpainuvia lausahduksia kirjassa on monia, mutta erityisesti se, että on ihan ok ettei kaikki ole aina ok. Voin suositella kirjaa lämpimästi, vaikka lukemiseni on vielä kesken.

Ennen oli niin, että ennemmin karsin koulusta kuin treeneistä. Nyt on kuitenkin pakko myöntää, että olen joutunut karsimaan treeneistä koulun takia. En ole enää lukiossa, jossa pieni lukio pitää minusta huolta, tarjoaa minulle edullisen päivällisen, jotta ei tarvitse käyttää aikaa ruuanlaittoon, tarjoaa edulliset kämpät läheltä koulua, jotta ei tarvitse kulkea kohtuuttomia matkoja kouluun, pitää huolen, että kaikki on hyvin, kämppä ja ihmissuhteet kunnossa jne. Hiihtolinjan valmentaja ei huolehdi enää mielenterveydestämme ja hyvinvoinnistamme ja pidä meistä huolta. Kämppis Mari ei enää huolehdi, että selviydyn arjestani hengissä ja olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Tällä lukukaudella olen muuttanut pieneltä paikkakunnalta isoon kaupunkiin. Kaupunki itsessään eikä asuinympäristö ollut entuudestaan lainkaan tuttu. En osannut liikkua missään ja eksyin lukemattomia kertoja, mutta samalla saatoin löytää jonkin uuden reitin ja kokea ahaa-elämyksen, vaikka päädyinkin lopulta oikeaan paikkaan liian monen mutkan kautta. Kaikki ihmiset olivat uusia, en tuntenut koulusta ketään. Nytkään en tunne koulusta kuin murto-osan, mikä on uutta, koska tähän asti olen tuntenut koulusta ainakin nimeltä likimain kaikki.

Minulla ei ollut ketään kavereita Oulussa entuudestaan. Treeniolosuhteet ja elämän rytmi muuttuivat. Treeneihin menemiseen menee helposti aikaa päivässä 45 minuuttia, koska Virpiniemi ja Sankivaara ovat melko kaukana. Putaalla pururadalle oli 100 metriä, mutta nyt sinne menee autolla 20 minuuttia. Treenipaikkoihinkin piti tutustua, että tiesi, millaista maastoa sieltä löytyy ja missä kohtaa on hyvä tehdä millaistakin treeniä. Kotona ja Putaalla on tietyt paikat, missä on hyvä tehdä 15 minuutin vk, nopeusspurtit, loikat, peruslenkki tai palauttava lenkki. Oulussa niiden paikkojen löytämiseen meni aikaa. Nyt tiedän, missä juoksisin mieluiten 15 minuutin vk:n, missä tekisin loikkia tai mäkivetoja, missä nopeusspurtteja, missä maastossa teen palauttavan lenkin ja missä kehittävän peruslenkin. Oulussa on onneksi vaihtoehtoja melko paljon.

Vappupäivänä käytiin testaamassa Kauppuri5. Minulle se oli ensimmäinen kerta, mutta ruuat olivat älyttömän hyviä! Tunnettu burgeripaikka Oulussa ja olen kuullut, että he hakevat lihat torilta kauppahallista. Keli oli tosi tuulinen, mutta ulkona ei ollut kovinkaan kylmä syödä.

Käytiin myös Nallikarilla, mutta siellä kyllä tuuli.... Siellä tuulee aina, mutta tuuli ei ole vielä järin lämmin. :D

Elämän rytmi on erilainen, kun toinen ruoka pitää kokata itse ja ajoittaa ruuanlaitto ja syöminen oikeaan väliin treenien kannalta. Joskus se tarkoittaa sitä, että syödään ennen treeniä ja treeniin lähtö viivästyy, mutta ehkä useammin sitä, että syödään välipalaa, mennään treeniin ajoissa ja syödään keskieurooppalaisittain jopa yhdeksän aikaan illalla. Usein treenin jälkeen en ole enää tuottelias, joten teen mieluummin kouluhommat ennen treenejä, joiden vuoksi treeniin lähteminen ja syöminen viivästyvät myös. On tehtävä kompromisseja ja niistä kaikki eivät ole aina parhaita mahdollisia, mutta me urheilijatkin olemme vain ihmisiä. Pitää yrittää tehdä asiat paremmin ja aikatauluttaa elämä järkevämmin, mutta aina se ei onnistu ja koska meitä asuu kaksi urheilijaa pariskuntana samassa taloudessa, ei se todellakaan aina onnistu. Kummallakin on eri aikataulut ja deadlinet kouluhommien kanssa, jolloin joutuu väkisinkin joustamaan toisen takia. Se on elämää se.

Nyt kuitenkin minulla on ympärilläni uusia ihmisiä, jotka pitävät minusta huolta ja huolehtivat, että olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Mari kuitenkin huolehtii edelleen minusta. ;) Sanoinkin äidille ennen koulunalkua, että kyllä minä saan uusia kavereita, jotka ovat paremmin perillä aikatauluista kuin minä. Äiti hymähti ja totesi, että pitäisi sinun itsekin olla. Ja kieltämättä kohtuudella olen ollutkin ajan tasalla ja kouluunkin olen joutunut, vaikka sama kaava on jatkunut kuin lukiossa: ilman viime tinkaa ei olisi kiirettä.
Yleensä pölähdän samalla kellonlyömällä luokan ovesta sisään, luokassa iskee viiden kilometrin pyöräilyn aikaansaama jälkihiki ja saan riisua puolet vaatteista selvitäkseni siitä. Jos olen joskus poikkeuksellisesti selkeästi ajoissa, kaverit järkyttyvät ja ihmettelevät, että ovatko he myöhässä.
Parasta hien kaatuessa päältä on, jos tunnilla aletaan heti riisumaan! Ihan selvennyksenä, fyssariopiskelijat joutuvat riisumaan melko usein ihan alusvaatteisilleen tutkimista ja harjoittelua varten. Yleensä meillä on kyllä shortsit mukana siltä varalta, ettei ihan alasti tarvitse kuljeskella luokassa. Tänä vuonna yksi uusia asia onkin se, miten luonnolliseksi housujen riisuminen ja vaihtaminen sortseihin keskellä luokkaa on tullut. Eipä olisi ennen tullut mieleen riisua housuja luokassa, mutta näköjään kaikkeen tottuu. On tullut mietittyä, millainen järkytys meidän tunti olisi jonkun muun alan opiskelijalle. Onhan vaatteiden vähentämisen kuitenkin oltava meille luonnollista, jos meinaa työelämässäkin tutkia asiakastaan kunnolla.
Minusta tuntuu, että olen löytänyt juuri sen alan, jota kohtaan koen paloa ja mielenkiintoa ja josta haluan oppia valtavasti lisää ja jota haluan tehdä työkseni. Koen olevani niin onnekas, että pääsin opiskelemaan fysioterapiaa ja että minulla on tunne, että olen omalla alallani. Tämä kiehtoo niin paljon ja en vaihtaisi mitään pois!

Koulumatkakin on kokenut suuren muutoksen 500 metristä 5 kilometriin per suunta. Päivässä pyöräilen 10 kilometriä huomaamattani ja en ole mennyt talvella kuin kaksi kertaa bussilla, kun halusin säästää astmaisena ihmisenä keuhkojani pakkaselta. Kylmä ei varmasti olisi pyöräillessäkään tullut, koska toppavaatteiden ansiosta olisin takuulla ollut lämpökuoleman ja suihkun tarpeessa vielä enemmän kuin normaalisti.
Totesin, että en pikkutingasta mene bussilla, koska siinä jää niin paljon hyötyliikuntaa tekemättä. Sitä paitsi pyöräilen paljon mieluummin, koska busseja joutuu odottamaan ja siinä jos missä tulee kylmä ja tylsyys! Pyörällä pääsen lähtemään milloin haluan eikä tarvitse odotella busseja, vaikka niitä kulkeekin hurjan usein verrattuna siihen, että kotoa pääsee Iisalmeen hyvällä tuurilla kaksi kertaa päivässä ja Putaalta Jyväskylään myöskin melko harvakseltaan. Sekin on uutta, että kaupungin keskusta on 3-4 kilometrin päässä eikä sinne ole 40 - 120 kilometriä, mitä tähän asti. No, 3-4 km on tarpeeksi pitkä matka ja en mene keskustaan huvin vuoksi, vaan minulla pitää olla jokin oikea asia sinne mennäkseni. ;)

En olisi uskonut, että saan noin monta hyvää ystävää tänä vuonna, joiden kanssa pohtia fysioterapeuttisia ongelmia ja niiden ratkaisuja kuin myös elämää ylipäänsä ja päätyä mitä ihmeellisimpiin johtopäätöksiin. Niistä kavereista ja koko luokasta ja ryhmähengestä on ollut suuri apu Ouluun sopeutumisessa ja oppimisessa. Olen ihmetellyt itsekin, miten hyvin olen sopeutunut Ouluun ja tykästynyt tähän kaupunkiin, kun monella muulla on omalla opiskelupaikkakunnallaan sellainen tilanne, ettei sopeudu tai tykkää kaupungista ja on siellä vain opiskelujen takia. Jannekin sanoi alkaneensa pitää Oulusta oikeastaan vasta menneen vuoden aikana enemmän, vaikka on asunut siellä aiempinakin vuosina. Itse olen tykännyt asua Oulussa ja siihen on varmaan auttanut se, että en muuttanut nyt ensimmäistä kertaa kotoa pois.

Olen selvinnyt nyt paremmin liiallisen aikani kanssa ja olen lähtenyt heti aamusta tekemään treenin ja illalla olen voinut hyvillä mielin tehdä jotain muuta eikä ole tarvinnut miettiä treeniä enää sitten. Nyt olisi aikaa tehdä kahtakin treeniä, mutta en ole uskaltanut aloittaa liian nopeasti, ettei parantunut jalkani kipeydy uudestaan ja onhan tuota tekemistä silti keksinyt. On ollut aikaa toteuttaa itseään ja tehdä asioita, joita yleensä ei ehdi tekemään, vaikka haluaisi. Yritin kyllä yhtenä päivänä vähän kerrata anatomiaa ja sainkin jonkin verran kerrattua ja kirkastettua muutamia lihasten lähtö- ja kiinnityskohtia, joita on tullut ainakin hieroessa mietittyä ja todettua, että ihmismuisti on hyvä mutta lyhyt.

Nyt olen ollut kotona pidempään, koska ei ole pakko mennä Ouluunkaan. Viikonloppuna on alaselkäkoulutus hotelli Lasaretissa ja saa nähdä, millaista informaatiota sieltä tulee ja mitä oppii. Toisaalta on hyvä, että ilmoittauduin kurssille, koska tulee ainakin jotain virikettä aivoille omaan alaan liittyen nyt lomankin aikana!

Odottelen vielä, josko töistä kuuluisi. Jos jään ilman töitä, pitäisi elää kuin ammattiurheilija ja treenata kaksi kertaa päivässä, mutta kyllä minä silti haluaisin töitä, koska haluaisin jotain hanketta ja saada rahaa. Pakko jotain työtä olisi saada edes kotoa, jos ei Oulusta tärppää. Olen laittanut todella moneen paikkaan hakemuksen ja saanut kaikista vastauksen ennemmin tai myöhemmin, että kiitos mielenkiinnostasi, mutta valinta ei kohdistunut tällä kertaa sinuun. Tsemppiä työnhakuun ja haethan jatkossa uudestaan, plaa plaa. On alkanut jo turhauttaa, mutta vielä on toivoa.

Loppuun kuva äitienpäiväkakuista. Valkean tein itse, saksanpähkinä-porkkanakakku maidottomana.

Anteeksi jos kuvat ja niihin liittyvät tekstit sotkivat oikean tekstin lukemista. Huomasin sen itse luonnosta lukiessani, koska aihe vaihtui yhtäkkiä. Niiden tarkoitus oli olla tekstin lomassa tasapainottamassa pelkkää tekstiä, mutta osa kuvista ei olisi kertonut mitään ilman selitystä. Jospa selvisitte! ;)

Hyvää keväänjatkoa kaikille! ♥

-Heidi

Pääsiäinen 2017 / TALLINNA 15.4.

Moikka! Koulu loppui keskiviikkona, mikä tarkoittaa sitä, että neljän kuukauden kesäloma on juuri alkanut. En käsitä sitä vieläkään, koska se on kolmasosa vuodesta! Pakko pitää opittuja taitoja yllä, koska muuten ehdin unohtaa kaiken oppimani!! Anatomian kertaaminen tuskin on pahitteeksi myöskään.
Nyt minulla on aikaa kirjoittaa blogia ja kertoa hieman meidän Tallinnan reissustamme pääsiäisenä.

Minulla ei ollut kiirastorstaina koulua, koska tunnit siirrettiin toiseen ajankohtaan, joten pääsin lähtemään heti aamupäivästä junalla Oulusta Kuopioon. 4 tunnin ja 15 minuutin junamatka tuntui iäisyydeltä, koska minulla ei ollut juuri muuta ajanvietettä kuin kuunnella musiikkia, mutta en jaksanut kuunnella sitäkään neljää tuntia. Olisinpa jo tuolloin tajunnut katsoa Skamia, johon Mari koukutti minut reissun aikana.. :D
Pitkänäperjantaina lähdimme Marin kanssa Kuopiosta junalla Helsinkiin, mutta jäimme pois Tikkurilan asemalla, koska köpötimme kävellä siitä Heurekaan! Lapsiraukat eivät ole lapsina päässeet sinne, niin pitää lähteä nyt 20-vuotiaina. :D Junamatkan aikana Mari alkoi katsoa SKAM- nimistä sarjaa ja minä totesin, että anna minulle toinen korvanappi, niin voin minäkin katsoa ajanvietteeksi. Kyseessä on siis nuorison suosima norjalainen sarja, mutta hyvä sarja kyllä! :D Kieleenkin jää koukkuun, kun se kuulostaa niin kivalta ja ihmeen paljon siitä ottaa tolkkua, koska norja muistuttaa paljon ruotsia. Tästä viattomasta ajanvietteeksi katsotusta jaksosta poiki aina seuraava ja seuraava, kun joutui odottelemaan tai liikkumaan paikasta toiseen ja totesin sunnuntaina Onnibussissa Helsingistä Kuopioon viisi tuntia istuessani (ja 5 tuntia kyseistä sarjaa katsottuani), että olen koukussa ja minun on pakko jatkaa katsomista kotonakin, vaikka se ei todellakaan ollut tarkoitukseni!! :D
(Nyt tilanne on se, että olen katsonut kaikki kolme tuotantokautta ja neljännestä ei ole tullut kuin vasta kolme jaksoa. Joudun siis odottamaan niiden ilmestymistä :D).

Tulin paikallisbussilla Oulun linja-autoasemalle ja kipitin raiteiden ali rautatieaseman puolelle odottelemaan junaa. Minua naurattaa aina aseman sisätiloissa, koska lukion toisella lähdettiin Marin ja Veeran kanssa Helsinkiin katsomaan Cheekiä ja lähdettiin Oulaisten asemalta, joka oli meille kaikille vieras asema, mutta siinä kävikin niin, että päädyttiin väärään junaan ja Ouluun Helsingin sijasta. Tuolla sisätiloissa silloin odoteltiin. :DDDd Good times.

Loppuihan se matka lopulta ja Kuopioon päästyäni tallustin Interportiin etsimään Mari ja Reettaa, jotka olivat metsästämässä uusia lenkkareita ja tutkimassa alennusmyyntejä.
Illalla Marilla oli pakkaushommat meidän reissuun ja lisäksi Putaalle, koska Mari on loppukevään Maaritin nurkissa meidän entisessä kämpässä, fysioterapian harjoittelun merkeissä Putaan tk:ssa.
Kuvan idea on kuitenkin se, että Marin pakatessa kulutin aikaani leikkimällä Marin lippiksellä ja kieltämättä kunnon lippis lisää katu-uskottavuutta. Pitäisi hankkia itsellekin! ;)

Tytöt lähdössä reissuun ja tämän kuvan perusteella vaikuttaa siltä, että siitä ei voi seurata mitään hyvää.

 

Heureka oli ensimmäinen kohteemme ja se löytyi helposti. Ensimmäisenä suuntasimme Body Worldiin, jossa oli eläinten ja ihmistenkin anatomiaa. Voitte siis arvata, että se oli meidän valtakuntamme ja siitä ei voinut seurata mitään hyvää, kun kaksi tulevaa fysioterapeuttia pääsi tutkimaan lihaksia ja kaikkea muuta jännää.

Mari: "Meidän Kalle on päässy näyttelyyn!"
Heidi: "Meillä se on Tapsa! On kyllä tyypillä vähän genu valgusta."
(Lue: pihtipolvet)

Mari: "On kyllä porolla vähän sternot ja scaleniukset kireellä!" (lue: päänkiertäjälihas ja kylkiluunkannattajat)
Heidi: "No on! Onko toi trapezius? Vai onko se latissimus?" (lue: epäkäslihas, leveä selkälihas)
Mari&Heidi yhtä aikaa: "Ai, nämähän lihakset lukee tässä."
Heidi: "No ollaan ainakin pro, kun tiedettiin lukemattakin!"

Hetken päästä karhun luona:

Heidi: "Jestas, on tyypillä järmee rectus abdominis!" (lue: suora vatsalihas)
Mari: *nauraa* "Niinpä! Ja aika jäätävä pectoralis." (lue: rintalihas)
Heidi: "Katoppa täältä takaa! On noilla gluteuksillakin jotain tehty! Ei oo ilmaseks tullu!" (lue: pakaralihas)
Mari: "No on kyllä ihan jäätävät! Ja ei pistä quadriceps yhtään huonommaks ainakaan." (lue: nelipäinen reisilihas)
Heidi: "Ja on kyllä aika iso biceps kans." (lue: hauislihas)
Mari: "Ei ihmekään, että on aika jämy ilmestys luonnossakin."

Hetken päästä tästä tästä keskustelusta:

Heidi: "Siis en pääse yli noista vatsalihaksista. Ihan jäätävät oikeesti."

Kun oltiin kierretty kaikki Heurekassa, oli mennyt kolmisen tuntia. Käytiin myös katsomassa rottakoripalloa! Se oli mielenkiintoista, koska rotat oli opetettu saamaan aina makupala, kun ne veivät pallon koriin. Todella mielenkiintoista!
Lopuksi minä itse asiassa muistutin Maria, että katon rajassa oli vaijeriin kiinnitetty pyörä, jolla sai käydä ajamassa. Mentiin kumpikin eri päistä ylös, jotta voin kuvata Marin pyöräilyn etupuolelta. Tajusin kyllä jo tuonne ylös kiivetessäni, että jalat menee veltoksi ja alkoi pelottaa pelkkä seisominen. Jalat täristen sain kuvattua Marin ja hermostunutta naurua havaittavissa... :D
Kun Mari tuli pois pyörästä, se erehtyi sanomaan, että aluksi tuntui siltä, että pyörä ei pysy vaijerilla, mutta sitten huomasi, että kyllä se pysyykin. Minua pelotti jo valmiiksi, joten se riitti jo siihen, että jouduin lähestulkoon pakokauhun valtaan. Turvaverkko oli lähinnä näön vuoksi, mutta varmasti myös oikeasti turvallisuuden vuoksi. Siitä näkyi kuitenkin läpi ja se oli minulle liikaa.

Menin istumaan pyörän satulaan, mutta en suostunut päästämään irti porraskehikon kaiteista. Mari yritti saada minut menemään lupaamalla minulle jäätelön ja karkkia ja ties mitä, mutta en ole niin yllytyshullu, että se toimisi. Meidän taakse alkoi tulla jonoa ja toiseen päähän portaita ilmestyi ilmeisesti pienen pojan isä vastaanottamaan poikaa. En uskaltanut mennä, vaan päästin pojan menemään välissä ja joku palautti pyörän polkemalla sen takaisin. Sitten istuin siihen uudestaan ja sain jo toisen käden pyörän tankoon, mutta toisella puristin edelleen kaiteesta. Maria jo hävetti, kun en uskaltanut mennä sen pienen pojankaan jälkeen ja Mari luulikin, että en muuten vain uskalla tai alan nössöillä.

Istuin pyörän selässä liian kauan ja mietin, uskallanko mennä, mikä vain pahensi tilannetta entisestään. Mari sanoi, että tyrkkää minut liikkeelle ja kiljaisin, että et työnnä! Sehän Maria varmaan hävetti entisestään, mutta minusta alkoi tuntua, että saan kohta jonkun paniikkikohtauksen ja pyörryn, jos menen ja minun oli pakko nousta ylös pyörästä ja tulla portaat alas. Alhaalla tuntui siltä, että jalat ovat aivan makaronia ja olen koko tyttö aivan veltto. Tätä olotilaa kesti varmaan tunnin ennen kuin elimistökin suostui rauhoittumaan ja tajuamaan, ettei ole mitään hätää. :D

Marikin myönsi jälkikäteen, ettei tajunnut sen olevan minulle niin kamala asia ihan oikeasti ja että minulla on oikeasti jonkinlainen korkeanpaikankammo. Olenhan kiivennyt Puijon suurmäkeen, mäkihyppytorniin, mutta en ole nähnyt miten korkealle kiipeän kuin vasta ylhäällä ja siellä se on ollut vain siistiä, vaikka alaspäin laskeutuminen hissille onkin ollut pelottavaa. Pahinta on, jos näen minne kiipeän tai mistä olen tulossa alas. Ilmeisesti minulla on jonkinlaista korkeanpaikankammoa, joka ilmeni tällä kertaa Heurekassa sellaisessa aktiviteetissa, josta pienet lapsetkin selvisivät. Pahin taitaakin olla tämä aikuisikä, kun alkaa tulla järkeä päähän ja alkaa ajatella liikaa. Lapsena ei ajattele seurauksia, jolloin uskaltaa paljon enemmän.

Tämänkin mieltäni järkyttävän kokemuksen jälkeen jaksoin hymyillä jätti-ison pöydän ja tuolin ääressä, jossa jalat eivät yltäneet lähestulkoonkaan lattiaan. :D Kerrankin mahduttiin Marin kanssa vierekkäin samalle tuolille. :D

Päästiin Heurekasta Helsinkiin ja siellä alkoi ruuan etsiminen. Marille iski yhtäkkiä niin hirveä nälkä, että ihan näköä haittasi. Lopulta löydettiin hyvä kiinalainen noutopöytä ja voin vieläkin muistaa Marin ilmeen ja helpottuneen huokaisun: "Tähän mennään!" ja sen, kun Mari alkoi lappaa ruokaa lautaselle yhtä paljon kuin minä. Ei mainita sitä, miten monta kertaa haettiin lisää.. :D Nälkä ehti tosiaan yllättää ja ruuan määrä oli sen mukainen.

Ruuan jälkeen ei jaksettu tehdä mitään eikä kierrellä kaupoissa, koska oltiin menossa kuitenkin Tallinnaan. Laivan lähtöön oli vielä aikaa, joten oli turhaa lähteä vielä odottelemaan sinne. Niinpä mentiin norkoilemaan Kamppiin kuin pahimmatkin massateinit ja paikallinen nuoriso ja katsottiin teinisarja Skamia Kampin kakkoskerroksen portailla.
Niin kauan, kun vartijat tulivat häätämään meidät ja lukuisa määrä muuta paikallista jengiä. :DDd
Naurettiin tilanteelle ja siirryttiin Starbucksiin juomaan kahvijuomaa ja jatkamaan Skamin katsomista kuin mitkäkin teinit. :DDd
Niin kauan, kun kahvila suljettiin. xD Siinä vaiheessa kyllä jo nauratti, että kunnon kauppakeskuksessa notkujat. Siinä vaiheessa olikin kyllä jo aika käydä hyödyntämässä ilmainen vessa ja lähteä odottelemaan oikeaa ratikkaa Katajanokan terminaalille.

Otettiin oikea ratikka, mutta jäätiin ehkä hieman väärässä kohtaa pois, koska jouduttiin kävelemään jonkin matkaa oikeaan paikkaan, mutta tulipahan reippailtua. Terminaalilla käytiin lähtöselvityksessä ja todettiin, että laivaan pääsee vasta tunnin päästä. Eli voittekin jo arvata, että katsottiin Skamia siihen saakka. Alkaa olla jo jokseenkin nolo. :D

Minulla oli paha sivistysaukko, koska en ollut koskaan ollut laivalla. Menimme heti kannelle, kun laiva oli vielä lähellä satamaa. Taivaalla komeili hienot värit, mutta tuuli alkoi pahentua, mitä kauemmaksi rannasta päästiin. Laivalla olo ei ollut kamalaa eikä se keinunut yhtään, joten jopa minä huonopäinen ihminen kaikkeen keikkuvaan, liikkuvaan ja pyörivään, pystyin olemaan laivassa vaivatta eikä liikettä juuri edes huomannut.
Käytiin tax-freessa ostamassa tuliaisia ja mentiin katsomaan baarin puolelle, olisiko menoja. Silloin keski-ikä oli ehkä 50, mutta laivan saavuttua satamaan puolenyön maissa nuorempaa väkeä alkoi virrata paikalle. Ruuhkaa laivalla oli kuitenkin vähän, odotin pääsiäisen aikaan suurempaakin väenvirtausta. Mari totesikin, että eihän me keritty edes nukkumaan ennen kuin tulimme satamaan! Laivassa kuulemma nukuttaa hyvin.

Meidän tuli olla poistuneita laivasta 7.00 mennessä. Hytin pöydällä luki, että herätys on 6.30 ja hyttien luovutus 6.45. Ajateltiin, että se on yleinen ohje ja laitoin itse herätyksen jo 6.25 kaiken varalta. Puolen aikaan Mari kömpi ylös ja henkilökunnan nainen avasi hytin oven (mutta ei saanut sitä auki, koska kaikki tavarat olivat oven edessä :DDd) ja huhuili herätystä. Sanoin, että hereillä ollaan ja valotkin on päällä. 6.43 sama nainen pyrki ovesta sisään ja huusi: "2 minuuttia!" Katsottiin toisiamme ihan hämillämme, että mikä on tämä armeijameininki. :D Laivalla oli kuitenkin kiire lähteä takaisin Helsinkiin, koska osa risteilijöistä ei tullut maihin lainkaan.

6.50 terminaalia kävellessä tuntuikin kyllä siltä, että oli herännyt 20 minuuttia sitten. Käveltiinkin jonkin matkaa summassa johonkin suuntaan, koska ei vain yksinkertaisesti jaksanut kaivaa laivalta ottamaamme karttaa esille. :Dd

 

Kartta löytyi kuitenkin edestä ja alettiin tutkailla sitä. Tässä vaiheessa varmaankin herättiin kyseiseen päivään, koska saatiin nauraa heti aamun ratoksi näille kadun nimille ja ennen kaikkea tuolle "Olet tässä" -ilmaisulle viroksi: "Asud siin." Siinähän me asutaan! Hima siellä missä hattuni on ja koti siellä, mihin lasken reppuni. Tällä motolla siis liikenteessä jälleen. Tuli kieltämättä mieleen viime keväinen reppureissu.

Paitsi Tallinnassa ei ollut lämmin. Aamulla oli varmasti pakkasasteita ja kiviaidan vieressä oli kuuraa. (Voit bongata alla olevasta kuvasta). Katsottiinkin sääennustetta kotona ja todettiin, että ei taida olla kevättakin käyttöönotolle asiaa, vaan lähdetään toppatakeissa. Se paljastui erittäin järkeväksi ratkaisuksi. Ei päästy lämpimälle etelänlomalle siis.

 

Raekoja platsilla eli Raatihuoneentorilla ei ollut vielä ennen puolta kahdeksaa järin paljoa muita ihmisiä... :D Tästäkin tulee mieleen, kun lähdettiin Pariisissa paikallista aikaa 6:30 hotellilta, niin ei ollut Notre Damellakaan vielä siihen aikaan ketään muita turisteja! Paitsi yksi tyttö, joka halusi meidän ottavan siitä kuvan ja joka luuli meitä saksalaisiksi.

Aikainen seikkailemaan lähteminen meinasi koitua kohtaloksi, koska siellä päin ei missään ollut mitään ruokakauppaa eikä mikään ollut vielä aukeamassa lähiaikoina. Tallustimme vain eteenpäin, onhan tässä onneksi rasvaa jota käyttää polttoaineena siihen asti, kun saa ruokaa. xD

Vanhaan kaupunkiin pääsi Luhike jalg ja Pikk jalg -nimisiä katuja pitkin, jotka tarkoittivat suomeksi Lyhyttä ja Pitkää jalkaa. Naurettiinkin, että lähdetäänhän lyhyttä jalkaa menemään.

"Lyhyt jalka" toi meidät kauniille aukiolle, johon aamuaurinko paistoi todella ihanasti. Saatiin rauhassa käyttää aamupäivä nähtävyyksien kiertelyyn, koska ihmisiä ei ollut vielä liikenteessä juuri yhtään ja siksi kuviakin oli hyvä ottaa. Ainut huono oli se, että sormet olivat jäässä, kun piti ottaa aina hanskat pois, että sai otettua kuvan.

Aukiolla oli "portti", jonka luona luki englanniksi (viro ei ihan lähtenyt lonkalta), että kyseinen portti on ollut aikanaan aina kiinni ja se on jakanut kaupungin ylä- ja alakaupunkiin. Juuri tämän jaon takia koko Tallinna koostuu vartiotorneista, muurin pätkistä ja linnoituksista. Minusta muukin osa kaupunkia kuin vanha kaupunki on melko vanhaa - tienkin lukuun ottamatta uusinta aluetta, jossa on ostoskeskuksia.

"Jykevä keskiaikainen puolustustorni Kiek in de Kök (saksan kielestä "kurkkaa keittiöön") on saanut nimensä tarinasta siitä, miten vartiotornin soturit olivat mielellään tirkistelleet ylhäältä tornista alakaupungin keittiöiden ikkunoita. "

visitestonia.com

Aleksanteri Nevskin katedraali

"Mahtava ja runsaasti koristeltu historistista sekatyyliä edustava kirkko valmistui Toompealla vuonna 1900, jolloin Viro kuului Venäjän tsaarivaltioon. Hyvin hoidettu katedraali on Tallinnan ortodoksikirkkojen arkkitehtuurin suurenmoisin esimerkki. Kirkon tapuleista löytyy Tallinnan mahtavin yhdistelmä kirkonkelloja. Se koostuu 13 kellosta, joiden joukossa on myös Tallinnan suurin, 15 tonnia painava kirkonkello."

visitestonia.com

Itse asiassa emme tienneet tätä faktaa tästä kirkosta emmekä olleet aluksi varmoja, mikä kirkko tämä edes on. Totesimme ristin perusteella sen olevan ortodoksinen ja olimme jo menossa ohi, kunnes huomasimme, että turistin näköisiä ihmisiä menee kirkkoon sisään. Sinne alkoi mennä myös sen näköistä porukkaa, että siellä alkaa kirkonmeiningit ja kellot kumisivat. Totesimme, että mennään lämmittelemään vähäksi aikaa sisään.
Ja kannatti käydä! Kirkko oli sisältä todella upea, koristeltu ja henkeä salpaava kaikkine yksityiskohtineen. Ihailen kyllä ortodoksikirkkojen yksityiskohtaisuutta ja kauneutta suuresti. Jäätiin sivummalle seuraamaan, kun papit tulivat hienoissa kaavuissaan (anteeksi jos käytän väärää termiä!!) ikonin takaa ja alkoivat posmittaa jotakin viroksi lausumistyylillä, mikä on ortodoksisessa kirkossa ominaista. Emme olisi ottaneet varmaan selvää siitä, vaikka olisimme ymmärtäneet, koska puhe vaikutti erittäin epäselvältä. Tai sitten se oli vain se kieli. Viron kieli käy melkein hermoille, kun se muistuttaa niin paljon suomea, mutta ei ole kuitenkaan sinne päinkään!! :D

Naurettiin, että ei me ihan joutavia reissaajia olla, kun ollaan Tallinnassa kahdeksan aikaan aamulla kirkossa seuraamassa jumalanpalvelusta. Sitten tajuttiinkin, että on pääsiäinen ja kirkonmeiningit saattavat olla vielä hienommat ja erikoisemmat kuin tavallisesti. Kun sormet olivat lämmenneet, päätimme lähteä, koska oli hieman ulkopuolinen olo, vaikka paikan päällä oli muitakin turisteja. (Ihme sinänsä, koska kello oli niin vähän :DDd) Kirkon sisällä oli todella kaunista ja en ole ikinä käynyt niin upeassa kirkossa, mutta en uskaltanut kuvata, koska kirkon eteisessä oli kuvaamiskielto ja erityisesti niin pyhässä paikassa kuin kirkko en todellakaan halunnut rikkoa kieltoa ja kaiken lisäksi jumalanpalvelus oli meneillään. =)

Tämä oli ehkä paras niistä hassuista kadunnimistä. Kohtu. Mikäs siinä. :D

Kohtu -niminen tie toikin meidät Kohtuotsan näköalatasanteelle, mille myös naurettiin. Maisemat olivat kyllä ihan nätit ja The Times we had -kirjoitus seinässä oli tosi kiva. Joku tyyppi istui lukemassa kirjaa muurilla, mutta toisaalta se sopi kuvaan täydellisesti.

Ja oudoista nimistä puheen ollen, tämä oli Patkulin näköalatasanne. Maisemat olivat ehkä jopa nätimmät tästä näkövinkkelistä, vaikka siitä näkikin samat maisemat kuin edellisestä. Vain eri näkökulmasta.

"Pitkää jalkaa" pois tullessa oli kivan näköistä (mutta vaikeakulkuista) kivitietä ja yllätysyllätys, paljon muureja. Aika oivallinen paikka ottaa kuvia.

Löysimme myös vahingossa muurin pätkän (joita ei ollut vaikeaa löytää), mutta jolle oli mahdollista päästä kävelemään. Ovessa luki muurille pääsevän klo 11-17 tai jotain sitä luokkaa. Kello oli hädin tuskin yhdeksää, joten päätettiin tulla uudestaan myöhemmin, jos suinkin ehdimme.

Katsoimme kartasta, missä on rautatieasema ja suunnistimme sinne, koska ajattelimme siellä olevan varmasti jonkinlainen ruokakauppa. Ja oikeassa olimmekin. Liikennevaloissa seisoskellessa pisti silmään MatkaSavon linja-auto. Se on meiltä kotoa tai ainakin Iisalmesta. Naurettiin, että on savolaiset lähteneet linja-autolla Tallinnaan. Itse asiassa viron kieltä kuuli aika vähän, koska oikeastaan lähes jokainen vastaantulija puhui suomea. Sen vuoksi ei edes tuntunut siltä, että olisi ollut missään ulkomailla. Oli myös vaikeaa päättää, puhuuko kassalla suomea vai englantia, koska kassat osaavat varmasti suomeakin. Ei silti voi olla varma, joten käyttää englantia, jos tarvitsee kysyä enemmän jotakin, mutta voi sanoa kuitenkin kiitos. :D Oletan, että suomi tarttuu työntekijöille aika helposti, kun sitä kuulee päivittäin yhtä paljon kuin omaa kieltään.

Ja lopulta puoli kymmenen maissa aamupalaa! Puoli seitsemästä asti porskutettiin olla hereillä ja kävellä ympäri Tallinnaa ilman ruokaa. Se eilisiltainen tankkaaminen kiinalaisessa ilmeisesti teki tehtävänsä... :D Kaupassa minun piti käyttää sanakirjaa avuksi, jotta otin tolkkua joistakin virolaisista sanoista, vaikka paljon niistä pystyi päättelemäänkin. Kuitenkin ostokset tehtyä paljastui, että leivässä oli heraa (peräisin maidosta). Piti lähteä uudestaan kauppaan ostamaan sämpylöitä, joita söin paljailtaan ja lahjoitin patongin pätkän Marille. Onneksi asemalla oli rauhallinen paikka, jossa syödä aamupalaa sisällä, koska ulkona oli kylmä.

Vapaudenaukio oli yksi niistä nykyaikaisemmista nähtävyyksistä. Sen näki kyseisen kirkon ja aukion yksinkertaisuudesta ja tietynlaisesta paljaudesta. Aukio on virolaisuuden ja kansallisen ylpeyden symboli, joka on nykyään suosittu kohtaamispaikka. visitestonia.com

Ulkona oleskelun myötä alkoi olla taas hieman kylmä ja sormet jäässä, joten Suur-Karja -nimisellä tiellä oleva pieni kioski tuli tarpeeseen. Ostettiin siitä lämpimät juomat ja se lämmitti mukavasti käsiä. Kävelimme Viru-torneille, jotka oli merkitty karttaan yhdenlaisina nähtävyyksinä, vaikka muureja riitti muuallakin.

Muurin varrella oli kukkatori, josta tuli mieleen Amsterdamin luultavasti yli kilometrin mittainen osittain veden päällä kelluva kukkatori.

Mentiin vielä uudestaan Raatihuoneentorille ja siellä oli silloin jo elämää, toisin kuin aamulla. Kahvilat ja ravintolat olivat auenneet ja ihmiset heränneet. Mari yritti etsiä Tallinnan keskipistettä kyseiseltä torilta, mutta tuo viemärin kansi se ei ainakaan ollut. :D

Sokos Hotel Viru on melko hyvä maamerkki, koska se näkyy niin kauas. En olekaan ennen tainnut nähdä noin isoa Sokos Hotellia!

Käytiin nähtävyyskierroksen jälkeen shoppailemassa Viru-keskuksessa ja muissa kaupoissa modernimmalla ja uudemmalla ostosalueella. Kivoja vaatteita tarttui mukaan. Shoppailun jälkeen jäi aikaa lähteä vielä muurille, mutta käveltiin turhankin pitkä mutka, koska Mari luki karttaa ja se muisteli kyseisen muurin olevan ihan toinen muuri siinä kartalla, vaikka itse tiesin mihin muurille ollaan suunnistamassa ja oltaisiin päästy tosiaan suorempaankin. :D

Muurille pääsy maksoi 1,50 opiskelijalta. Onneksi ei sen enempää, koska oltiin muurille pääsyn takia kävelty sinne. Ja oli se kokemuksena enemmän kuin sen 1,50 euron arvoinen! Ensin piti kiivetä jykevät, jyrkät kiviportaat ylös ja se oli jo pelottavaa, mutta ei puhuta alastulosta. Itse asiassa alastulo pelotti Maria enemmän kuin minua, koska minulle pahinta oli todistetusti tälläkin reissulla nouseminen tai laskeutuminen, jos näen alas. Kiviportaiden läpi ei kuitenkaan nähnyt, mutta kävi mielessä, että onhan ne jo aika vanhat... :D
Käveltiin muurin päällä ja se oli aika siistiä. Muurin seinässä oli aukkoja, joista on luultavasti vartioitu ja tarvittaessa tulitettu. Tallinna vaikuttaakin vanhalta Venäjän vallanaikaiselta vartiokaupungilta kaikkine torneineen, muureineen ja kirkkoineen.

Matkalla muurille minulla kipeytyi vasen jalkaterä ulkosyrjästä aivan samalla tavalla kuin vuosi sitten ennen meidän Euroopan reissua. Olinkin silloin viikon tekemättä yhtään mitään, jotta saisin jalan kuntoon. Ei se ollut kunnossa lähtiessäkään ja kävely sattui, mutta jalalla kärsi silloin astua. Kuitenkin silloinkin kipukohta ja oireet olivat samat. Silloinkaan en kärsinyt akuutissa vaiheessa astua jalalle ollenkaan ja samat oireet alkoivat nyt.
Kipu ei luvannut hyvää, mutta muurilla oleminen ja seikkaileminen oli niin siistiä, että en muista kivun olleen vielä sietämätön.

Luultiin jo muurin loppuneen, mutta sitten huomattiin kiviportaiden vievän ylöspäin. Lähdettiin nousemaan ja kiivettiin vain ylemmäs, vaikka välillä puiset portaat vaikuttivat aika heikkotekoisilta. Tulimme vartiotornin sisään! Se oli todellakin hieno.

Kävellessä pois muurilta jalkani kipeytyi todenteolla, enkä kärsinyt enää astua ollenkaan. Könttäsin päkiällä ja jokainen askel sattui kuin puukkoa työntäisi jalasta läpi. Siinä vaiheessa ei ollut enää kylmä, koska tuskanhiki alkoi olla melkoinen. Toki myös aurinko oli alkanut paistaa.

Istuin kyllä viimeiset pari tuntia aina kuin mahdollista, koska seisominenkin sattui. Yritin hieroa ja mobilisoida jalkaterää, mutta ei siitä ollut mitään hyötyä. Kipu alkoi heti, kun astuin jalalle ja se on aika olennaista, että pääsee eteenpäin.

Lopulta kaikki ostokset ja nähtävyydet oli tehty ja nähty ja saavuimme satamaan. Minä edelleen jalkaani perässä vetäen. Tässä Marin myötätunto minua kohtaan kasvoi niin suureksi, että hyppäsin Marin reppuselkään. Mari jaksoi kantaa minua noin sata metriä, mutta se olikin ainut matka, joka ei sattunut edelliseen tuntiin. :D Tosiystävyyden merkki, kun ottaa kaverin vaikka reppuselkään ja kantaa huolistakin puolet! ;)

Lopulta minäkin selvisin Reisiterminaaliin (naurettiin tuollekin) ja päästiin jo saman tien laivaan, vaikka oltiin melko ajoissa paikalla. Buffettiin syömään ei tarvinnut jonottaa kovin kauaa, mikä oli hyvä juttu, koska pääsin lepuuttamaan jalkaani istumalla. Nälkäkin alkoi jo olla, koska ei oltu syöty päivän aikana juurikaan mitään. Aamupala puoli kymmeneltä ja myöhemmin välipalaksi aamupalalta jääneitä leivänkänttyjä ja banaanit. Säästettiin myös tarkoituksella mahaa laivan buffetille!

Minäkin sain kokea sen ja nähdä, miten paljon ruokaa voi olla tarjolla yhdellä kertaa. En tietenkään saanut syödä kaikkea, koska kaikki ei ollut maidotonta, mutta en edes kysynyt keltään mitään, koska maidottomat oli hyvin merkitty ja niitäkin oli ihan riittävästi ja tulin todellakin kylläiseksi, ellen jopa ähkyyn. Jälkiruokia oli vähemmän saatavilla maidottomana, mutta toisaalta se saattoi olla vain hyvä juttu. :D Olisin kuitenkin mielelläni maistanut vähän kaikkea, mutta ruokarajoitukset pitävät ehkä syömisen määrän paremmin kontrollissa. :D

Laivamatka kesti vain 2,5 tuntia, joten ei ehditty syömisen lisäksi tekemään juuri mitään muuta! :D Syötiin yli 1,5 tuntia ja sitten jäi tunnin verran aikaa lojua karaokepuolella kuuntelemassa muiden lauleskelua. Oltiin tosin aivan väsyneitä syömisen, kävelemisen ja seikkailemisen jälkeen.

Satamasta enoni tuli hakemaan meidät ja vei Vantaalle Eevin luo. Eevi on Helsingissä valmennuskurssilla ja asuu siellä toistaiseksi, joten oli kiva hyödyntää majapaikka ja päästä höpöttelemään ja näkemään Eeviäkin pitkästä aikaa! =)♥

Seuraavana aamuna vietettiin luvan kanssa hidas aamu ja lähdettiin sitten odottelemaan junaa Helsinkiin. Viereiseltä raiteelta olisi lähtenyt juna lentoasemalle, joka olisi ollut parin pysäkin päässä. Tuumittiin, että passitkin olisi mukana, että otetaanko äkkilähtö jonnekin. No, Marilla alkoi työharkka ylihuomenna, joten sen takia ei viitsitty. ;) :D
Helsingissä minä taas könttäsin vasen jalka päkiällä eteenpäin ja etsittiin ruokapaikkaa, koska Onnibus lähti 14:30 ja oli Kuopiossa 19:30. Niinpä mentiin testaamaan ensimmäistä kertaa Friends&Burgers.

Sain myös tällä reissulla tietää, että Oulussakin on kyseinen ruokapaikka! On varmasti monta muutakin asiaa, jota en tiedä.
Heti syötyämme mentiin kauppaan ostamaan ruokaa (:DDD) koska bussimatka on pitkä ja nälkä saattaa ehtiä yllättämään ennen iltakahdeksaa. Tuntui vain, että ollaan koko ajan vain syöty eikä muuta tehty. xD
Tosin syöminen täytti niin hyvin, että syötiin matkalla lähinnä ajankuluksi, mutta kauheaa nälkää ei oikeastaan tullut missään vaiheessa. Matka menikin rattoisasti katsoen Skamia, eikä viisi tuntia bussissa ollutkaan yhtään niin paha, kun oli jokin hyvä sarja seurattavana ja hyvä seura!

Maanantaina lähdettiin Kuopiosta pysähtyen Sonkajärvellä ja Kiuruvedellä. Mari ja Maarit jatkoivat Putaalle, mutta itse jäin Pyhäjärvelle odottelemaan Onnibussia Ouluun. Oulussa odottelin vielä paikallisbussia kotiin ja niinpä reissu tuli päätökseen ja mieskin kotiin illemmalla.

NewYorkerin pussista löytyi tällainen kuponki ja tällekin naurettiin. Nimenomaan, me ootame sind alati tagasi! Saatte hetken odottaa, mitä tuo sitten oikeasti tarkoittaakaan. :D
Ja itse asiassa sain tietää myös, että Oulussakin on NewYorker! En vain ole nähnyt sitä keskustassa, koska se ei ole siellä, vaan Ideaparkissa! Se oli kuitenkin olennainen tieto, koska NewYorkerista löytyy aina kivoja vaatteita.


Tässä oli meidän pääsiäisen reissu Tallinnassa. Toivottavasti oli viihdyttävää luettavaa ja katseltavaa! Kahtena keväänä on lähdetty reissuun vähän kauemmaksi, mutta nyt tuntui siltä, että harmittaa, jos ei lähde mihinkään reissuun ja tulee yhdeksi kevääksi tauko. Lopulta tämä Tallinnan reissu oli aika extempore-idea: keksittiin ja ylihuomenna oltiin varattu jo laivat, bussit ja junat. Risteily itsessään ei ollut kallis, koska buffetruoka maksoi enemmän kuin laiva. :DD Kuitenkin moneen kertaan on todettu, että kalleinta on mennä Helsinkiin!!! Mitäs asuu niin kaukana. :D

Nyt siis voidaan hyvillä mielin raksittaa taas yksi kaupunki yli maailmankartalta. Toivottavasti niitä raksitettavia kaupunkeja tulee vielä lisää! :)

[x] TALLINN

Hyvää kevättä kaikille!

-Heidi