Virheitä tehdään ja niistä opitaan. Mutta minä teen ne ainakin viisi kertaa varmistaakseni, että olen oikeassa. :)

Tämä viikko on ollu melko normaali. Koulua, treenejä ja iltaa kavereiden kans!:) Liikunnassa afroaerobicia (afrosirkusta..), palloilucircuitia (palloilusirkusta..), zumbaa ja lippupalloa ja vähän kaikkee muuta erilaisempaa liikuntaa. :) Lippupallos oli vyötäröllä vyö ja siinä kaks lippua. Sit oli amerikkalainen jalkapallo, jota piti heitellä. Se oli aika taktinen peli ja Heidi ei oikein päässy mukaan sen sääntöihin. Pallot ei oo hallinnassa on ne sitten pyöreitä tai tommosia puikuloita! Kaiken lisäks sunnuntaina melkein-sijoiltaan-mennyt peukalo meinas taittua uudestaan heti ekan kerran, kun otin sen pallon kiinni.... :D

Tänään oltiin Haapajärvellä kisoissa. Näillä näkymin tokavika kisa, 5km vapaalla. Kivat maastot, liukas keli ja ihana sää! Arska paisteli:) Molemmilla oli hyvä tunne, oli kulkupäivä ja Mari hiihtikin kisan voittoon. Onnee Mari vielä! 

No, jossittelu ei tunnetusti muuta asioita, mutta auttaa kummasti - joten siis, ois voinnu tulla Pahkan tyttöjen kaksoisvoitto, jos Heidi ois jättäny tunaroinnin vähemmälle. Nimittäin se kaatu. Taas.
Kolmas kisa peräkkäin, mikä meni pilalle kaatumisen takia. Niin älyttömän tyhmä syy, mutta vie ihan hitosti aikaa. Taivalkoskella tosin lauantaina kaaduin omaa huolimattomuuttani ja sunnuntaina siinä olisi voinut kaatua kuka tahansa, nimittäin se laskun mutka oli niin pehmeä. Mutta sehän olin minä... :)

Kerkesin nousta ensimmäisen pitkän nousun, tuntui siltä että nyt kulkee ja ei ota takaa tulevat tytöt kiinni. Että nyt mennään eikä vaan meinata! Mutta sitten tuli ensimmäinen alamäki. Siihen asti kaikki oli hyvin, kunnes tuli mutka oikealle. Arvioin latua kiertäessäni alkuverryttelyssä mutkan leveämmäksi mitä se todellisuudessa oli ja tulin valehtelematta ainakin n. 20km/h siihen mutkaan ennakkoluulottomasti jarruttamatta, ajoin liian reunaan, suksi tökkäsi umpihankeen ja se oli menoa sitten. Kävin selälläni ojan pohjan kautta ja ei näkyny kun sukset käret, kun tyttö hävis sinne! Kyllä siinä muutama painokelvoton sana pääs ja jälkikäteen vähän huvittikin, kun mietin mitä puoli minuuttia sillä aikaa kiinni ajanut tyttö mahto ajatella, kun ryömin sieltä ojasta ylös ja kirosin kun aikamies....

No, oijoin sukseni ja näytin varmaan lumiukolta, mutta jatkoin matkaa. Jonkin matkaa oli vaikeaa ja Mari oli sieltä minuutin erolla kiinni ajaneena miettinyt, että miten se heidi tuossa jo on, kun äsken ero oli vielä minuutin luokkaa.  

Sinne meni ensimmäinen henkilökohtainen palkintosija kahteen vuoteen, hoppee ja pronssi. Vaikka nyt kävikin näin, niin anto tää hyvää näyttöö, et mä oon ens kaudella iskussa, jos vaan pysyn terveenä ja PYSTYSSÄ! Mutta harmittaa silti ihan hirveesti, kun kukaan muu ei mun kulkupäivää tuloksista nytkään näe. Mut ennemmin mä en uskaltanu laskee ja siks mä en kaatunukkaan. Mut nyt mä oon ennakkoluulottomampi ja rohkeempi ja mä meen päättömästi laskuja alas. Ja harjoteltii treeneissäki näitä syöksylaskuja (ja ojan pohjan kautta lentoja..) Joskus näköjään käy näin sit tositilanteissakin. :)

Kaatumisen jälkeen tultiin Marin kanssa aika samoja vauhteja ja Marilla oli tekemistä, että se sai kiinni - ja ei saanutkaan kun vasta maalisuoralla kaatumisestani huolimatta. Mutta vaikka mulla oli joku jota painella karkuun, niin ei se enää muuttanut sitä tilannetta, mikä se oli. Kaatuminen vei aikaa ja olin jo yhdessä vaiheessa melkein sen tytön kannassa, joka suikkasi ohi heittämällä kun pyöriskelin siellä ojassa. Hoppee ei varmasti ollu kaukana, siitä oon varma (sijoitus oli siis 4). Onneks mä tiiän sen itse. Nyt mulla on vielä yhet kisat aikaa näyttää, et mä oon kuntoutumassa ja et MÄ OON HYVÄ! mun pitää vaan uskoo siihen! KUNHAN PYSYN PYSTYSSÄ. 

Viikko sitten SM-kisoissa turmelin ton polven, kun löin sen sukseen!
Se on ollu koko viikon aina illalla kipee ja se ei oo oikein taittunu. Etenkin
lämpö pahentaa sitä. Mun urheiluhieroja-kummi käski käyttää siihen
kylmähoitoo, kun siinä on varmaan joku pieni kudosvaurio. Eikun
vihanneksia polveen ja heti alko auttaa! 

Maalissakin kyllä pääs muutama painokelvoton sana - ja itku. Sit kuulin tulokset kenttäkuulutuksesta ja se ei parantanu asiaa yhtään. Se oli kuitenkin jo kolmas kisa, mikä meni pilalle ihan tyhmän asian takia. Pettymys oli tosi iso. Ei viime viikonloppuna kyllä kulkenu muutenkaan hyvin - ei sillä, mutta ois se tolpillaan pysyminen parantanu sijotusta. Vaik nykyään oon huomannu, että en mä edes muista viime vuosien sijotuksia. Mä muistan vain sen miltä musta on tuntunu siinä kisassa. Mun ajattelu on muuttunu hirveesti, kun pitkään aikaan palkinnot ja hyvät sijotukset ei oo ollu realistisia tavotteita. Eikä ne enää ookkaan tärkein asia tekemisessä, joka on vain ihan hyvä. On oppinu huomaamaan, mikä oikeesti merkitsee urheilussa. Tunteet! Suuret ja pienet. Mä oon menny ja tullu, en oo pärjänny vaikeina aikoina, mut en mä oo masentunu. Ei sijotuksella oo väliä, vaikka ne on tälläsessa lajissa oleelllisia, tärkeitä ja välttämättömiä. Ne on kivoja mittareita siitä, kuka oli parhain. Tottakai on ihanaa olla joskus paras, ja se aika tulee vielä! Mä aion mennä täysillä eteenpäin ja kattoo mitä tulee! Mut masentua mä en aio. Pääasia et mä oon mukana. 

Älkää tekään masentuko ku on vaikeeta ittelle tärkeessä asiassa tai muuten vaa elämässä! Te selviätte!♥

Mä en tartte mun tekemiselle enää mitään todistetta. Aiemmin oli aina tärkeetä saada palkinto. Ei mun palkintokaappi oo nyt kasvanu yhtään pariin vuoteen. Nyt tärkein palkinto on se tunne ja jos se on hyvä, niin mä en vois toivoo enää mitään muuta! Paitsi tietysti löytyyhän näitä asioita, mutta ymmärsitte pointin.. :D

Tänään Mari tuli halaamaan mua maalis vaik oli vaikeeta, kiitti! Ja äiti sano jo ennen lähtöö vitsaillen, että pysyppäs pystyssä nyt. Mutta kolmas kerta toden sanoo, todistettu on... 

Mutta otti päähän. Otti ihan hirveesti. Äiti sano ettei se oo aiemmin kuullu et oisin käyttäny noin hirveetä kieltä, mutta kai sitä nyt saa äkänen olla tälläsessa tilanteessa! muutenkin oon niin tempperamenttinen luonne... :D 

Pukuhuoneessa oli niin hirvee haju, että meinasin oikeesti tukehtua sinne, vaikka mulla ei ole edes astmaa. Voi astmaatikkoparat, oisitte kuollu sinne... siis oli suihkutettu varmaan PULLOTOLKULLA hiuslakkaa ja deodoranttia! Se oli jotain ihan järkyttävää. Mä sain niin hirveen yskänpuuskan, että mun oli mentävä ulos koko pukuhuoneesta hengittämään raitista ilmaa. Äiti sattu just paikalle ja oli ihan ihmeissään, kun minä seison siinä melken punasena ja sanon etten mä voi hengittää pukuhuoneessa. No, äiti tuli ja auko kaikki ovet vähäks aikaa et ilma alkaa vaihtua. Tuumasta toimeen, olisin tehny ihan samat temput seuraavaks! 

Posmitin itekseni siinä vaatteita vaihtaessani, että eikö yhtään vähemmällä määrällä noita hajusteita niinku urheilijat pysty poistumaan pukuhuoneesta ja viimenen tikki oli kun ei mahtunu vessaan, kun se oli täynnä pikkusia teinilissuja meikkaamassa ja kihartamassa hiuksia - ja suihkuttamassa hiuslakkaa... huh, aika kiirellä poistuin! luulis nyt että urheilijat vois lähtee vaikka ilman meikkiä palkintojenjakoon, ihan surkeeta touhua tuommonen. onneks savossa ei oo tämmöstä ongelmaa hiihtokisois, tämänkin ilmaisin puoliääneen... :D 

Ja kaiken lisäksi unohdin monot kisapaikalle ja ne piti kääntyä hakemaan. No, onneks ei kauemmaks keritty! Tämmöstä tänään, hyvää viikonloppuu ja alkavaa viikkoo! :)

- Heidi