"jos vaan vahvat pysyy hengis niin mä päätin et mä selviin."

  
(sanat ei oo huonot!)


Just tämmönen fiilis oli eilen.
Ois voinu lähtee hyppimään seinille, jota tosin harrastan silloin tällöin jos on seinä ja tilaa vieressä.
Meillä oli lihaskuntotestit linjalla.
Ne meni hyvin, vaikka oli siellä pari testiä, jotka ei parantunu,
vaan pysy suunnilleen samana.
Kuitenkin suurin osa niistä parani. Taas.
Mä oon niin helvetin ylpeä itestäni sen takia.
Ajattelin alkusyksystä, etten mä pysty parantaa niitä tuloksia enää näin syksyllä, koska ei niin oo tapahtunu vähään aikaan. Aina se kipinä on sammutettu ja se kaikki on otettu multa pois.
Oon saanu vaan vajota pohjalle ja todeta, että saan ruveta rakentamaan kaiken alusta.
Taas.
Se on ollu tosi turhauttavaa, kun toivoin kuitenkin, että mä onnistuisin.
Onhan yrittäminenkin onnistumista. Mut ei aina jaksais vaan yrittää, se käy ajan myötä raskaaksi.
Ois vaan niin helppoo, jos tekeminen sujuis. Eihän se ilman työtä ja tuskaa sujukaan.
Mut ettei kaikkee tartteis aina alkaa rakentaa uudestaan.
Jäis ees jotain käteen.
Ollaan kohta jo marraskuun puolella ja kisakausi lähestyy kovaa vauhtia.
Kohta se on jo ja pitäs olla valmis.
Viime vuonna en ollu. Pääsin kuitenkin sen verran jaloilleen vaikeen ja tukkosen syksyn jälkeen, että mä pystyin siihen, mutten täysillä.
Nyt musta tuntuu, että mä oon paljon valmiimpi siihen, kun pitkään aikaan.
Mä en oo sairastanu ollenkaan koko syksynä, vaikka onhan mun maha oireillu.
Välillä oli semmonen vaihe, että vaikka oli nälkä, niin silti maha oli jo valmiiks täynnä, jonka takia en ois jaksanu syödä mitään.
Tässä terveenä olemisessakin on totuttelemista. Voi oikeesti elää, kun ei tartte koko ajan miettiä, oonkohan mä kenties ens viikolla keuhkoputkentulehduksessa vai tukehunko kenties muuten vaan.
Mut vaikka usko itteen on välillä ollu aika vähänä, oon silti tienny, et mä pystyn.
Mun ympärillä on ollu ihmisiä, jotka on uskonu muhun välillä enemmän kun mä itse.
Se on tuntunu tosi hyvältä. On tuntunu, että musta välitetään. 

 

Ne ihmiset on auttanu mua paljon enkä varmaan enää ees kehtais yrittää vielä onnistua tässä, mitä mä haluaisin tehdä ja missä haluaisin onnistua, ilman sitä tukea.
Tää laji on tosi "raaka" ja vaatii tosi paljon.
Hiihtäjän todellinen arki tavoitteellisessa treenaamisessa ympäri vuoden alkaa vasta n. 13 ikävuodesta ylöspäin. Sen jälkeen vasta tietää, mitä hiihtäjän arki oikeesti on.
Silti alan pikkuhiljaa ymmärtää ihan käytännössä, että mä ihan oikeasti vieläkin
pystyn tähän. Täysillä. 

Vielä reilu puol kuukautta marraskuun puoliväliin, sinne 15.päivän tienoille. Sillon mulla vuos sitten vasta selvis tää allergia, jonka takia syksy oli niin vaikee.
Heinäallergia hidasti allergiatesteihin pääsyä, koska mua ei päästetty sinne ennenkun heinä lopettaa kukkimasta ja routa tulee maahan.
Sillon mä sit sinne pääsin. Sain kuulla, että reagoin maitotuotteiden ryhmään.
Toivoin vielä, että jos se olis vaan joku yksittäinen ruoka-aine siitä ryhmästä. Mutta sitten sain kuulla, että se on sit mun todellisuus loppuelämän ajan.
Sain kuulla, et mulla on puhennu maitoallergia todennäkösesti mykoplasman takia, koska mun elimistö oli niin pahassa jamassa ja vastustuskyky oli niin alhaalla.
Olihan mulla se allergeeni olemassa elimistössä maitoa vastaan, koska mulla oli pienenäkin maitoallergia. Mutta se monesti häviää pikkulapsi-iän jälkeen eikä oo todennäköstä, että se puhkeaa enää uudestaan.

On se näköjään mahdollista, kun tarpeeks raju ja pitkäaikanen infektio pistää elimistön ihan sekasin ja lopulta kääntyy omaa elimistöö vastaan ja alkaa tuhota sitä.
Siinä ei enää entinen hyvä vastustuskyky auta.
Kuitenkin oli oppinu viimeset reilut kymmenen vuotta syömään mitä haluaa. On se aika shokki kuulla, että jätät jotain niin oleellista pois ruokavaliostas.
Todennäkösesti loppuelämän ajaks.
Söinkin saman tien sen puhelun jälkeen maitopohjasen jäätelön. Muistan, et mua ahisti kyllä sen jälkeen. Ajattelin, että mä oon saattanu itteni tukehtumisen partaalle koko syksyn ajan tietämättäni, niin yks jäätelö tässä vaiheessa ei enää muuta tilannetta.
Koko ruokavalio pitäs pistää ympäri, ja oppia elämään sen kanssa.

Oon mä nyt oppinutkin. Se on mulle ihan normaali ja arkipäiväinen asia, että joudun kieltäytymään yleensä lähes kaikesta tarjottavasta, kun ollaan kylässä, ja että joudun lukemaan kaikista tuotteista tuoteselosteet
 ja muistamaan sen joka päivä, joka hetki, joka paikassa, ihan joka kerta, kun aion laittaa jotakin suustani alas. 

Se on aika iso stressitekijä vieraassa ympäristössä, mutta muulloin sitä ei edes huomaa.
Siitä on tullut rutiini, joka pitää mut hengissä. 

Pitää paikkansa! :) 

On helpommin sanottu kun tehty unohtaa, että sairastin niin vaikeen mykoplasman, vaikka onhan siitä jo aikaa ja pitäs elää tässä hetkessä ja tulevaisuudessa.
Ja niin mä teen, oon tosi paha hetkessä eläjä. Sen takia moni asia jää hoitamatta ajallaan!
Mut en mä uskalla suunnitella hirveesti mitään suurta tässä vaiheessa, kun en yhtään tiedä, mitä talvi tuo tullessaan.
Tällä hetkellä näyttää, että mä oon kovaa vauhtia tulossa ylittämään omat rajani.
Mut ei ikinä tiedä, mitä tapahtuu. Huomattu on.
Pelkään varmaan, että se kaikki otetaan multa taas pois.
Parempi olla odottamatta liikaa ja mennä hetki hetkeltä, niin ei voi pudota 

liian korkeelta eikä liian kovaa.
Oon silti ihan hirveen sinnikäs ja mulla on tosi kova tempperamentti, joten oon silti
menossa pää kolmantena jalkana.
Yritän aina niin kauan, että onnistun. En välttämättä täydellisesti, mutta tarpeeks hyvin.
Monella menee hermot, koska mä en malta lopettaa.
Kyllä se silti on palkitsevaa.
En jää junnaamaan paikalleen, koska oon vaan "koukussa vauhtiin".
En malta pysyy paikallaan. Kyllä mä uskallan haastaa itteni, vaikkei mulla ois isoja tavotteita suunniteltuna valmiiksi.



En mä tuu ikinä unohtaa, että oon sairastanu mykoplasman, koska se kuitenkin muutti mun koko elämän.
Se voi olla vanha juttu kymmenenkin vuoden päästä, mutta se kulkee aina mukana
maitoallergian muodossa.
En mä varmasti tuu unohtaa sitä, vaikka mulle niin sanottaisiinkin.
Voisin sanoo, että "joojoo, okei." Mutta se kulkee aina mukana.
On se kuitenkin niin iso osa jokapäivästä elämää.
Halus tai ei. =)

Tää oli tämmöstä fiilistelyä tähän väliin. Tää ois voinu sopia paremmin siihen marraskuun puolivälin tienoille, koska se on aika merkittävä aika itselle. Just radikaali vuos takana täysin maidottomana. On siitä koitunu ongelmiakin, mutta enemmän hyvää.
Mulla kulkee kuitenkin henki ja pystyn treenaamaan nyt.
Kuten toi yllä oleva biisikin kertoo: "On niin helppoo valehdella itselleen, et mul on kaikki hallus." Jotka oli mun vierellä vaikka vain viime syksyn ajan, huomas varmasti, miten vaikee se oli loppupelissä myöntää, että kaikki ei oo hallussa.
Ite ei aina huomaa kaikkee olennaista.
Jonkun pitää sanoo se sulle suoraan vasten kasvoja, ennen kun vähitellen alat
ymmärtää sen. Ihan oikeesti.
Mä en enää ikinä halua joutua niin lähelle tukehtumista, mitä viime syksynä Pm-maastojuoksuissa.
Pidän siitä kyllä huolen.
Entiiä mitä mieltä ootte tästä, mut mua ainakin helpotti tosi paljon taas purkaa vähän fiiliksiä tänne. Nää ei kuitenkaan oo liian henkilökohtasia, joten nää sopii blogikirjotuksien aiheeks.
Ja voihan joku olla nyt tai voinut olla joskus aiemmin samassa tilanteessa.

Ois tosi siistiä päästä haastamaan ittensä suksillakin ens talvena, ja ois siistiä,
jos mua vois alkaa pitää ihan tasavertasena kilpakumppanina pikkuhiljaa, kun alan vähitellen olla voiton puolella.
Tärkeintä on silti se, että mä pääsen ylittämään itteni.
Kyllä se päivä vielä tulee.
Talvi on kuitenkin pitkä. Sen näkee sitten, miten alan saada itestäni irti ja miten kehityn tästä hetkestä.
Nyt ollaan ainakin menossa oikeaan suuntaan.
Vihdoinkin!!! :)

Kiitti ja kuitti.

Teidän ihana stoorin kirjottaja,

Heidi