"Wanhat olkaa hyvät"

Wanhojen tanssit oli ja meni ja tiedetään, että tän postauksen olis pitäny tulla paljon aiemmin taas kerran. Eipä tässä selittelyt auta, mutta parempi myöhään kuin milloinkaan jnejne... eli tässä tulee meijän Wanhojen päivä kuvien kera! :)

Nää kuvat on kylläkin tansseja edeltäviltä viikoilta uurastuksesta koristeiden parissa. Kieltämättä jäi vähän viime tippaan, koska viimenen viikko oltiin joka hypärillä ja vielä koulunkin jälkeen noita tekemässä ja päivää ennen vanhoja saatiin viimeset jutut sitten valmiiks:D Kova työ kuitenkin palkittiin, koska ainakin meijän mielestä noista tuli tosi hienot! :)

Perjantaina aamupäivällä Elisa taiteili meijän hiuksiin näin hienot kampaukset. Ei tarvinnu mennä istumaan koko aamuks mihinkään kampaajalle ja sai silti kivan kampauksen, kun omistaa noin ihanan ja taitavan kaverin ♥ Kiitos vielä kerran Elisalle!:)

Tältä tää koristelu sitten näytti. Loppujen lopuks aika yksinkertanen, mutta silti hieno. Kertokaas mielipiteitä, että miltä teijän mielestä näyttää:)

Huomaa Heidi ja korkkarit, se oppi kertaheitolla kävelemään ja samalla tanssimaan semmosilla! Ja ei ollu ees ongelmia! Sukulaisetkin ihan ihmeissään.... :D

Päivällä meillä oli eka esitys, jossa oli ala- ja yläaste sekä lukio kattomassa. Tai oli se kylläkin ihan avoin yleisöesitys ja sinne sai tulla kuka vaan kattomaan. Sen jälkeen mentiin sitten tanssiporukalla ravintolaan syömään. Siellä oli kaikki laitettuna hienosti ja oli aika juhlallinen tunnelma istua siellä mekot päällä:D Piti yrittää olla hienosti ja ennen kaikkee olla sotkematta pukua! Harvoin tulee käytyä hienossa ravintolassa syömässä ja pari kertaa Mari saikin tönästä Heidiä, kun tämä rönötti tyylikkäästi kyynärpäät pöydällä :D Mutta ei tuo nyt niin vakava tilaisuus ollu ja oltiin vaan omalla porukalla, niin ei ollu ulkopuolisia näkemässä, vaikka kaikki ei mennykkään niin ku piti!
Oli muuten tosi hyvää ruokaa! Aluks saatiin alkuruokana jotain kasvissosekeittoo, sitten pääruokana pippuripihvi sekä kermaperunoita ja sitten jälkkäriks valkosuklaamoussee. Kyllä sai mahansa ainaki täyteen, mutta piti olla syömättä liikaa ettei mekko repee eiku :D
Heidille tuotiin kaikki ruuat erikseen kun ilmotettiin erityisruokavaliosta, mutta kaipa siinä ruuassa sitten jotain kuitenkin oli kun viikonloppuna Heidi oli sitten ihan tukossa ja vielä seuraavalla viikollakin. Mulle kun nuo oireet ei tule saman tien vaan voi tulla seuraavan vuorokauden puolellakin.
Ruokailun jälkeen lähettiin takas koululle. Tullessa päästiin opettajien kyydissä tulemaan, mutta sitten ne lähti viemään porukkaa vanhainkotiin tanssimaan, niin eipä ollukkaan enää autoja joihin mennä. Ei siinä auttanu ku lähtee käppäsemään ne mekot päällä koululle se muutama sata metriä (onneks ei ollu pitempi matka!) Kaiken lisäks meillä ei ollu ku ohuet bolerot päällä, koska tottakai me aateltiin, että päästä autolla poiskin. Siellä sitten juostiin mekot korvissa tennarit jalassa (muodikasta!) ettei palelluta siihen matkalle. Mahto olla aika näky ohikulkijoille.... poikia lähti kävelee koululle jo ennen meitä ja me kiidettiin vilkku päällä ohi ja saatiin vähän naurua kaupan päälisiks! :) 


Illalla oli sitten toinen esitys, joka oli myös yleisöesitys. Siellä oli sitten enemmän vanhempia kattomassa ja meijän molempien porukatkin ja sukulaisia oli siellä. Tanssittiin kaikki samat tanssit mitkä päivälläkin paitsi päivän ohjelmasta poiketen meijät kaikki kukitettiin ja tanssittiin yks valssi enemmän. Ja tottakai loppuhuipennuksena meijän omatanssi! ;)










































Molemmat esitykset meni tosi hyvin ja suuremmilta mokilta vältyttiin. Vaikka ennen esityksiä jännitettiin tyttöjen kanssa pukkarissa ja tehtiin koko porukan voimahali. Sitten kun musiikki alko soimaan, niin pysty kuitenkin hyvin palauttamaan kaikki kuuden viikon aikana opetellut tanssit mieleen ja askeleet oli muistissa siitä jännityksestä huolimatta. Heidiä päiväesitys jännitti enemmän kun iltaesitys, Marilla tais olla toisinpäin vaikka ei meillä mitään paniikkia ollu. Silti jänskätti! Seisottiin jonossa päivänäytöksessä kun ootettiin et musiikki alkaa soida ja Mari seisoi Heidin takana. Heidi tuumi Marille: "Oikeestaan nyt kyllä pyörryttää." "Heidi et oo tosissas!" Sitten Mari ravisteli Heidiä kylmillä käsillään niin vähemmästäkin virkos. :DDDDD

Edellisenä iltana käännettiin Marin mekon helmaa 3h ja aamulla puoli tuntia. Siitä tuli ihan hyvä, kun meinasi kenraaleissa olla ongelmaa että Mari astuu ite sen päälle, sen pari astuu päälle ja muiden parit astuu sen päälle. Ja Heidi istui orjallisesti koko sen ajan penkillä ja varmisti että lanka on suorassa... Ei oo varmaan ikinä tullu pelättyä niin paljon solmuja! Kun se lanka meni solmuun niin sitä ei saanu selväks ja se katkes ja sit oli taas uus ongelma edessä. Mutta en minä olis voinu mennä nukkumaan ja jättää Maria ompelemaan sitä mekkoa yksinäänkään, koska kuitenkin tiesin että jos mulla ois ollu sama tilanne, niin Mari ois auttanu ihan yhtä lailla mua! :)

Lopuks oli sitten kuvausten aika:































Kiva tajuta sitten jälkikäteen, että Marista ei oo muuta yksittäis kuvaa kun tämä.... Se jotenkin unohtu, kun oli niin monenlaisia kuvia otettavana, mutta ei se nyt maailmanloppu oo. Kaikki muut kuvat onnistu ja pääasia, että muistan tän päivän ite hyvin varmasti tosi pitkään:)

Antit vaan vaihtu näissä kuvissa! :D

Siinä Antin enkelit ;) Tää on kyllä kieltämättä aika hyvä kuva ja varsinkin meijän molempien porukat on ihastunu tähän :D
Hiihtolinjalta tulee VOIMAA!:D

Veljet ♥

Tästä kuvasta puhuttiin jo joskus ennen tansseja. Savolaiset! Me ei olla enää niin vähemmistöö, koska onhan meitä jo neljä! ;)

Tässäpä meijän tanssiporukka kokonaisuudessaan. Oli kyllä ikimuistonen päivä eikä kyllä olis jätetty sitä mistään hinnasta väliin. Isot kiitokset kaikille kurssilla mukana olleille! :)

-Mari & Heidi

Potkiaisia, penkkarit, vanhojen koristelua

Ollaan vähän muutama viikko jälessä näissä tapahtumissa, mutta liekkö tuolla niin väliä! Kertoillaan nyt vähän toissa viikon tapahtumista. Oli siis meidän kakkosten järkkäämät potkiaiset, pidettiin pari yhteistä "palaveria" Alisan, Sinin ja Anskun kämpillä ja lopulta saatiin "pienten" ongelmien jälkeen hienot potkiaiset aikaan! Saatiin kiitosta hyvästä toiminnasta myös opettajilta, vaikka pakostihan siellä vähän vauhti tahtoo olla kova kun nää meidän ihanat abit potkitaan koulusta! 

Enempää ei viiti tänne laitella kuvia, ehkä nuo kaks kuvaa kertoo aika paljon. :D Kuten ymmärrettävää, ei oo ikinä aiemmin tullu oltua lukion kakkosella eikä sen puoleen kolmosellakaan, joten eipä oo ikinä ennen tullu oltua potkiaisissa joten kerta oli ensimmäinenkin! Paitsi pitäähän aina olla muutama ykkönen paikan päällä seuraamassa ohjelmaa, että ne osaa seuraavana vuonna meille järkätä! Me käytiin hommaamassa perunajauhot, porkkanat ja pyykkipojat ennen potkiaisia, pientä rekvisiittaa! ;)
Seuraavaks ois luvassa omat potkiaiset, mutta saattaa olla että me jätetään ne potkiaiset ihan oikeesti sille viimeselle vuodelle eli ne ois edessä vasta parin vuoden päästä tän hetkisten ykkösten kanssa. Meistä tuntuu, että ehkä se riittää että meidät kerran potkitaan! Ikinä ei tiiä mitä nää kakkosvuoden opiskelijat keksii! 

Ja penkkarit oli tänäkin vuonna, oho! Abeilla oli meille vähän ohjelmaa salissa ja yllätyksiä koululla.... 

Tää alimmainen kuva oli Heidin ja Emmin luokka jossa niillä piti olla matikkaa.... Ei me ite asiassa jaksettu siivota tota, vaan istuttiin lattialla tai siirrettiin vähän tuoleja pulpettien päältä ja tehtiin siinä tehtäviä. Tai ihan ku kukaan ois niitä oikeesti jaksanu tehhä! Lopputunnista ruvettiin sitten koko paikalla olevan lukion voimin siivoomaan koko lukion aula ja luokat järjestykseen. Ei siinä kauaa nokka turissu kun porukalla pistettiin ranttaliks! Sinne meni roskiin meidän Abinoitten lukioajan monisteet, joita ne oli ympäriinsä käyny levittelemässä! Voi sitä aikaa kun itekki saa tehdä noin. ;) 

Torstain ohjelma olikin: penkkarit, matikan tunti, koristelujuttujen viimeisteleminen ja nuppineulojen ettiminen uudelta ala-asteelta jonne meinattiin eksyä, salamana enkun kuuntelukokeeseen 15-20 minuutiks ja sen jälkeen loppupäiväks koristelee salia Vanhojen tansseja varten. Ja illalla toki kenraalit!
Siihen koristeluun tuhraantuki aikaa 2h 30min, varsinkin kun oli pakollista väliaikatoimintaa koska olympialaiset ja hiihto. Aikku hävis 2 sekuntia pronssista, kyllä hiihtolinja kävi kuumana! Siinä vaiheessa meidän osalta koristelu ei edistyny yhtään, mutta onneks siellä oli saatu jo asiat rullaamaan ja muut hoiti sillä aikaa sitä hommaa. :) Pojat harjotteli keskenään tansseja, kun osa porukkaa lähti jo pois ja koristelu alko jo pikkuhiljaa valmistua ja yhteen hommaan ei tarvittu kovin montaa ihmistä sähläämään.
Oltiin tosi ylpeitä noista meidän tekemistä kirjaimista, kun ne lopulta näki tuolla salissa ihan oikeesti. Kyllä me niitä tehtiinkin pari viikkoa ihan urakalla, viimesellä viikolla käytettiin Emmin ja Elisan kanssa tietenkin me mukaan lukien lähes kaikki hypärit siihen että mentiin keramiikkaluokkaan niitä tekemään. Ois voitu päästä paljo helpommalla jos ois käytetty entisiä kirjaimia, mutta tää oli nyt kuitenkin niin ikimuistonen tilaisuus ja ne samat kirjaimet ja samantyylinen koristelu on ollu ainakin vuodesta 2010 asti, joten jo oli aikakin saada jotain uutta aikaan! :) 

Lopulta saatiin kuvauspaikalle se puukin, mitä kovasti sinne toivottiin kun koristeluehdotuksia kerrottiin tanssiryhmälle. Ette arvaa, mitä meille aluks ehotettiin... Kanslisti anto meille SAKSET ja anto luvan mennä nirhaamaan opettajan huoneen ikkunan alta täydelliseltä näköetäisyydeltä jostain kitusesta pensaasta oksan! No, me mentiin vaikka me ois tarvittu ihan puun näkönen risu eikä mitään oksaa... No olihan se aika epätoivosta niillä saksilla yrittää nirhata monta senttiä paksua oksaa poikki ja kaiken lisäks siinä opettajanhuoneen ikkunan alla vielä. Joku mies tuli kai hakemaan lastaan koulusta, se käveli autolleen ja kysy meiltä vitsaillen: "Pitääkö täällä koulussa nykyään itse käydä risut hakemassa?" Sillä oli ilmeisesti hirveen hauskaa meidän kustannuksella....
No, sitten mentiin lopulta takas sisälle sanomaan, että ei se onnistu saksilla. Sitten kanslisti sanoo, että se kertoo talonmiehelle terveiset että hommaa meille puun huomiseksi! No voi kuinka ihanaa! :) Että voitte kuvitella seuraavana päivänä kun menee kouluun, niin siinä ulko-oven vieressä rehottaa ihan järkyttävän näkönen risukasa, ei me ees tajuttu että se puu oli olevinaan se, ennen kun kanslisti meille niin kertoi. Ja voitte vaan kuvitella, kun me kuletettiin ne risut yläasteen ovesta sisälle, just välitunnin aikaan ängettiin oppilaitten välistä niitten risujen kanssa ja kuletettiin ne keramiikkaluokkaan! Herätettiin kieltämättä vähän huomiota mutta se ei sinänsä ollu uutta.
Elisa vähän teki ihmeitä niille risuille, yhisteltiin niitä yhessä rautalangalla ja spraymaalattiin hopeiseks, niin ei se ihan hirvee ollukkaan! :)

Että tämmöstä viikolla 7! Nyt jatketaan hiihtoloman viettämistä huonoissa hiihto-olosuhteissa aurinkoisissa merkeissä onneksi kuitenkin! =)

- Heidi (ja Mari kuvien puolesta♥♥)

SM-Lahti 15.-16.2.2014

Eli nyt ne muutamat sanaset tästä aika turhasta Lahden reissusta, jonne lähettiin paahtamaan heti lauantaiaamuna puol kymmeneltä kun illalla oli ollu Vanhojen tanssit. Oishan ne jatkopippalotki ollu, mutta me nyt oltiin jälleen kerran true urheilijoita ja lähettiin kuvan räpsimisen ja salin siivouksen jälkeen puoli kymmeneltä juoksemaan! Ei oo kyllä ennen tullu tuohon aikaan illasta lenkille lähettyä mutta tulipahan sekin kokkeiltua! Oli kieltämättä pikkusen ylipukeutunu olo, kun oli se ihana kampaus ja meikit naamassa ja sitten siihen päälle vaan pippoo ja lämppäpukua! 

Oltiin yötä ihan Lahden ydinkeskustassa hotelli Mustassa Kissassa. Se oli oikeestaan jännä hotelli, kun se ei ollu erillinen rakennus vaan se oli vaan sillee kerrostalon yhteydessä. Ei oltu kun yks yö mutta siitä huolimatta kerittiin kotiutua tuonnekin, isi sano että ei menny kauaakaan niin kämppä oli ihan pommin jäliltä. No, kaikki oli hyvin tarkkaan suunnitellussa järjestyksessä! Ja se tunne kun astu ovesta sisälle ekan kerran ja näki ikkunasta valkean...... seinän! Ihan huimat kaupunkinäkymät. No, eipähän kukaan päässy ainakaan huoneeseen pahemmin kurkkimaan jos ei oo seinän sisälle tiirikoitunu.
 
Ja ekan kerran elämässämme astuttiin Lahdessa ulos autosta, niin saman tien meinattiin kuolla nauruun ja nolattiin ittemme mutta ei se paljo haitannu ku vauhtiin päästiin! No oikeesti ei voinu olla nauramatta! Joku vähän kajahtaneen näkönen mies käveli sitä katua pitkin, sitten Marin isä vaan seiso siinä keskellä tietä ja se ei huomannu sitä miestä. Sitten Marin isä lähti kävelee eteenpäin ja se mies joutu jo sillon hidastaa vauhtiaan ettei se kävele päälle. Sitten Marin iskä vaan tallusteli etteenpäin ja selitti Heidin isälle jotakin kunnon savolla, ja yhtäkkiä se sitten pysähty kun seinään ja se tie vietti vielä alaspäin aika jyrkästi niin se takaa tuleva mies pysähty ihan kun seinään sekin, se ihan tärähti kun niin tomerasti pysähty siltä seisomalta! Ja eikös me räjähdetä niin kamalaan nauruun ihan JUST sillä sekunnilla kun se tapahtu, ei ees voitu oottaa että se mies ehtis kävellä ohi.... Hyvä ettei Heidi pukannu sitä miestä päällään kylkeen kun alko nauraa maha kippurassa! No sehän tästä ois vielä puuttunu! Meidän isät vaan nauro kun ne kerkes mennä toiselle puolelle tietä selvittelee parkkeerausmaksuja, kun me naurettiin varmaan 5 minuuttia keskellä Lahden ydinkeskustaa ja vilkkainta katua mielikuvalle tapahtuneesta. Heti kun vähäks aikaa rauhottu niin kohta alotettiin uudestaan, mahaan sattu ihan hirveesti, kunnon vatsalihastreeni. Että me tultiin Lahteen, terve vaan! Ei ainakaan ollu hiihtolinjan edustustakit taaskaan päällä tai mitään, tietenkään.... 

Lähettiin onneks ajoissa niin kerittiin vähän lötköillä hotellihuoneessa ennenku lähettiin kiertää latuja Lahden hiihtostadionille. Piti käydä viemässä iseille (mietittiin yks päivä et miten tuon voi sanoo monikossa, tosi hankala sana! kellää parempia ehotuksia?!) tavaroita niiden hotellihuoneesta, joten piti ajella ensin neljännestä kerroksesta kellarikerrokseen parkkihalliin, jonne ne oli perustanu voitelupisteen, hakemaan niiltä avain, ajettava takas ylös, haettava ne jutut niitten huoneesta ja mentävä takas alas. Tulipahan tehtyä alkuverkat, eiku miten oli! (=lue: sormikramppi korkeintaan koska piti painella niitä hissin nappuloita) 

 Se tunne kun huoneemme suoraan oikealla ja ikkunan välistä roikkuu muovipussi. Siinä saatto olla monelle ihmiselle oikee pähkinä purtavaks ku ne on miettiny et mitä siellä on. Mut mitäs muuta kun ruokaa! Ne oli kylmäsäilytyksessä huoneen ulkopuolella, aika kätevää vai mitä? ;) Ei siellä huoneessa ollu jääkaappia tai muutakaan missä niitä ois voinu säilyttää, niin Mari teki hienon ratkaisun. Heidi ei kyllä kestäny tota ensiks, mut oli kieltämättä hyvä idea ja illalla oli hyviä ruokia syödä! 

Sittenpä lähettiin eksyilee Lahen "kylälle" joka muistutti kyllä alkunäkemältä ihan Helsinkiä. Tai oikeestaan Japania, niin kun Heidi ensimmäisenä suustaan päästi kun tultiin ydinkeskustaan. Sillon Mari ei kestäny.... Mut oliko taas yllätys jos jompikumpi meistä ei kestä toistemme juttuja? No eipä oikeestaan.
Vähänkö tuo hiihtostadion oli ISO! Se oli ihan oikee hiihtoareena, siellä on ite asiassa 2017 MM-kisatkin! Ois kyllä siistiä olla kattomassa, mutta totta kai me tähätään siihen että me oltas siellä ite starttiviivalla! ;) Aika näyttää, aika näyttää!
Käytiin kiertää ladut, oli siellä ihan mukavia hapotusnousuja ja vaativia laskuja. Mutta nykyään on kyllä tottunu, että kisoissa on ihan vaativuustasoo joten sitä pysty oottamaan varsinkin Lahden maastoilta. Vaikka joku oli kyllä siinä kisassa laskenu yhestä laskusta niin pahasti ulos, että sillä oli menny taju kun niskat oli taittunu, se oli kai heränny vasta sairaalassa. Että hui. Oli niissä vauhtia kuiteski aika lailla, vaikka keli ei ollukaan mikään superliukas. Keli oli tosi raskas kisapäivänä, meillä oli tokavika startti kolmen aikaan ja latuja ei ollu enää nimekskään ja ne oli ihan jauhona. Ja oikeestaan siks laskutkin oli vaarallisia, kun niihin kerty hirveet lumivallit ja urat suksen kanttailusta ja jarruttamisesta. Oli kohta parempi laskee jos ei ees yrittäny jarruttaa kun suksi oli heti jossain urassa. 

Käytiin hiihtolenkin jälkeen pyörimässä ympäri keskustaa ettimässä ruokaa. Oli kuitenkin myöhä niin ei kaikki paikat ollu enää auki. Lopulta päädyttiin Rossoon, joka löyty ihan hotellin nurkalta. Meni siellä syömässä 2h 30min, kun siellä oli oikeen pöytään ohjaamiset, sit meni Heidin sanoin "miljoona vuotta ennen kun ne tuli kysyy tilaukset, miljoona vuotta kun ne toi ne tilaukset, miljoona vuotta kun ne tuli kysymään laskua ja miljoona vuotta kun ne tuli perimään sen laskun." Eli siis toisin sanoen teki jo tosi paljon mieli hotellihuoneeseen valmistautumaan seuraavan päivän kisaan ja iltatoimiin, kun kello alko lähennellä iltakaheksaa. Heidi valitti suhteellisen kovaan ääneen että se haluaa pois, tulkaa jo hakemaan se lasku, oisin voinu maksaa heti ekalla kerralla kun kävitte! Joo no, sille saa aika usein nauraa ja aika usein myös hävetä sitä. Onneks kukaan ei tainnu kuulla sen valitusta.... :D
Ja illalla nukkumaan mennessä Heidi mallaili että laittais numeronsa tyynyn alle jos se tois vaikka onnea seuraavan päivän kisaan. No, ei se kuitenkaan niin tehny vaan laitto numeron sängyn viereen tuolin karmille. Oli kyllä mukavat sängyt, molemmat nukku superhyvin ja heräs ekan kerran herätykseen! 

Sori mutta meistä ei oo tällästä hienoo ihkuu teinipeilikuvaa yhessä, koska kun tää kuva otettiin niin Marin pukeutuminen oli vielä vähän vaiheessa (mutta se nyt ei yllättäny ketään:D) ja sillä oli pelkästään kerrastot päällä (eli kalsaripaita eiku:D).

Marilla oli flunssaa jo keskiviikosta asti, ja joutu lopulta tekee vaikeen päätöksen kisa-aamuna, vaikka se hartaasti intti että sille pitää voidella sukset ja että se lähtee hiihtämään. Mutta eihän se isi hirveesti Marin suksia voidellu, koska se näki ettei se pysty hiihtämään. Alkuverkassa oli nenä tukossa (niinku se oli ollu viimeset neljä päivää....) ja poltteli sen verran kurkussa että eipä siinä sitten ollu järkee lähtee riskeeraamaan koko loppu talvee ja kentien seuraaviakin talvia hiihtämällä puoli kuntosena raskaassa kelissä ja raskaissa maastoissa. Harmitti ihan hirveesti, kun mieli oli tehny ladulle kun oli ilmottautunukki, mutta tämmösiä päätöksiä pitää pystyä joskus tekemään, jos ne on vaan omaks parhaaks:)

Lopulta Mari oli sitten siellä ladun varressa kannustus ja -sauvapartiossa. Eli siis suomeksi sanottuna se tökötti ladun varressa huutamassa meille sauvat kädessä sauvarikon varalta ja otti muutaman kuvan.
Heidi kuitenkin lähti kisaan, koska ei sillä semmosta radikaalia ongelmaa ollut. Tosin lauantaina kun käytiin illalla hiihtämässä kisaladut pariin kertaan läpi, se oli ihan tukossa ja limaneritys oli ihan järkyttävä. Perjantaina tanssittiin Vanhat ja käytiin päivä- ja iltaesitysten välillä syömässä hienossa ravintolassa (Heidi ei oikeen hallinnu hienoja pöytätapoja, mutta ei tainnu moni muukaan mutta toisaalta sen ymmärtää koska ei oo tullu hirveen usein syötyä missään hienossa paikassa! Kyynärpäät meinas olla innokkaana tulossa koko ajan pöydälle...). Sinne ilmotettiin erityisruokavaliot ja totta kai siihen luotetaan, että ruoka myös valmistetaan niiden mukaisesti.
Mutta jostain kumman syystä Heidi oli ihan tukossa heti lauantaina ja joka rööri oli limaa täynnä. No, epäilykset heräs viimestään siellä hiihtolenkillä, kun tuntu ahistavan hengitystä ja tuntu ettei jaksa yhtään, kun tuntu ettei happea riitä joka paikkaan. Koko loppuillan sai räkiä limaa kurkusta, jolle ei tuntunu loppua näkyvän. Ihan tyypilliset allergiaoireet. Sillä erolla, että vuos sitten syksyllä olo oli koko ajan tämmönen, mutta lopulta siitä tuli normaali olotila ennen kun asialle saatiin selvyys.

No, käytiin sunnuntaiaamuna aamulenkillä kiertämässä pari korttelia (outoo sanoo noin:D) ja sillonkin oli molemmilla aika raskasta. Marilla tuntu pahalta kun sillä oli flunssaa ja Heidillä oli muuten vaan raskaan tuntuista ja edelleen sitä limaa vaikka muille jakaa. Alkuverryttelyssäkin tuntui ihan siltä, että "miten voi olla näin raskasta..." kun tuntui ettei siinä mihinkään pääse. Hapotti kamalasti ja tuntui ettei happi riitä. Melkein osas jo sanoo eilisen hiihtolenkin ja aamulenkin perusteella, että kisa ei voi mennä hyvin, mutta niinkin on käynyt vuosin varrella että vaikka verryttely on tuntunu hankalalta niin kisassa on kuitenkin menny kohtuullisesti tai jopa hyvin.

Ei ollu verryttelyssä yhtään sellasta fiilistä, että ois tehny mieli vetää yhtään kovempaa tai ylipäätään verrytellä ollenkaan. Väsytti vaan kamalasti ja yritin säästellä voimia kisaan, että jaksas ees siinä. Kyllä mä itteeni kamalasti yritin tsempata ja ladun varressakin oli hieno tunnelma. Mukavat edellytykset hiihtää kaiken kaikkiaan kovaa.
Tunnelma on aina yhtä mukavan jännittynyt, kun lähtöön on vartti ja koko 18-vuotiaiden tyttöjen sarja ja ehkä vähän seuraavaakin sarjaa on siellä lähtökarsinassa odottamassa, joko mennään. Mulla oli lähtöpaikka ihan takarivistä, koska mulla oli vähiten ranking-pisteitä ilmoittautuneista kun en oo käynny paljoo semmosia kisoja, josta niitä olis saanu. Mutta ei se tarkottanu tietenkään sitä, että olisin huonoin, sillä ei ne pisteet koko tarinaa kerro!
Mutta tällä kertaa tuntu heti lähtölaukauksesta asti kamalalta, ihan alusta asti. Heti ekan nousun päällä oli henki tukossa ja lihakset voimattomat, vaikka olin lähtevinään siihen maltilla koska ekaan nousuun on helppo tappaa ittensä mutta kyllä ne hapot siitä olisi matkan varrella ehtineet helpottaa. Mutta ei nyt ollu kyse siitä. Henki ei kulkenut ja lihakset oli ihan hapoilla, koska henki tukossa. Viiden kilometrin kiekkaa kierrettiin kolme kertaa, ja toiselle kiekalle loppui pitokin. Sitten se vasta aikamoista räpeltämistä olikin, kun jouduin menemään ihan muista syistä kaikki mäet kävelemällä ja sitten vielä suksetkaan ei pitäneet. Mutta en pistä suksen piikkiin kaikkea, olisin minä niillä maaliin hiihtänyt jos olisi edes tunne ollut parempi. Ja eihän niihin pitoa pystynyt edes hakemaan terävällä potkulla, kun ei jaksanut ylipäätään potkaista kunnolla kun potkeet oli maitohaposta ihan loppu.

Olin jo juottopaikalla jäänyt ihan liikaa muusta porukasta, koska en pystynyt yhtään taistelemaan sijoituksista, lähinnä itseäni vastaan taisteluksi koko kisa menikin siihen asti kun sitä riitti. Lähdin kuitenkin stadionilta toiselle kierrokselle, kukaan ei käskenyt minua keskeyttämään, vaikka meneminen oli ihan epätoivoista. Tein sen päätöksen ihan itse.
Siihen mäkeen ahdisti eniten hengitystä missään vaiheessa, sitten hätäännyin siitä ja tuli yhtäkkiä älyttömän paha mieli koko kisasta ylipäätään, että hengitys alkoi pätkiä ja meinasin ihan oikeasti tukehtua siinä mäen päällä. Vauhti oli hetken aikaa varmasti ihan nollassa, se hetki on edelleen jollain tapaa ihan pimennossa itseltä, koska tuntui hetken aikaa että maailmakin sumenee siihen.
Mari sattui juuri siinä sauvan kanssa olemaan ja olisi varmasti halunnut auttaa, mutta mitäs siinä on kukaan tekemään. Se yritti vaan tsempata minua jatkamaan, koska tietää kyllä miltä tuntuu keskeyttää. Mutta aina ei ole järkevää jatkaa, vaikka haluaisikin. Joskus vaan kroppa huutaa pysähdy, mutta pää sanoo jatka. Se on urheilijan päätös, kumpaa päättää kuunnella.
Sain rauhoiteltua itseni ja jatkoin matkaa. Päätin sillä hetkellä, että hiihdän tämän kierroksen loppuun niin, että olen taivaltanut 10km ja saan vauhdikkaista laskuista laskukokemuksen, sillä päätin että tulen ne niin täysillä kuin suinkin uskallan, sillä minulla ei ole tässä vaiheessa enää mitään hävittävää. Ja vaikka olisin keskeyttänyt jonnekin metsään, niin olisi minun sieltä pois pitänyt joka tapauksessa tulla, joten oli ihan sama hiihtää koko kierros kerran vielä tolpillani pysyin. Ilmoitin juomapaikalla isille tasurilla ohi lykkien, että en juo nyt enkä tule juottopaikalle enää kolmatta kertaa, sillä ei tästä mitään tule ja keskeytän stadionille. Ei se päätös silloin niin kamalalta tuntunut ja mietin maalialueelle hiihtäessä, että ehkä se ei tällä kertaa ole niin kamalaa, olenhan yhden kerran aiemmin urheilu-urani aikana - jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua - keskeyttänyt ja ehkä kestän sen nyt. 

Kuitenkin, heti kun tulin väliaikapisteelle, ajoin ladulta pois, otin sukset jalasta, sauvat kädestä, - purskahdin saman tien itkuun. Se vain tuli, ei siinä mikään auttanut. Ihan saman tien, sillä hetkellä kun pysähdyin kisaladun viereen. Joku mies tuli siihen jotain selittämään, että ei aina kulje, älä suotta itke. Olisi tehnyt mieli käskeä se vain menemään pois, mutta onneksi se tajusi lähteä kun en sanonut mitään. Vähän aikaa siinä niiskutin, sitten joku nainen juoksi hakemaan minulta nilkkatunnisteet ja numeron pois. Sekään sen enempää kysellyt, onneksi ei. Menin lähtökarsinaan pukemaan päällysvaatteet ja sitten isi olikin jo ehtinyt tulla juottopaikalta rinteestä.
Meinasin lähteä ensin hiihtämään, mutta ei jaksanut yhtään potkua ottaa, joten päätin sitten mennä juoksemaan. Ihan kuin sitäkään olisi jaksanut kunnolla, mutta kuitenkin jaloittelemaan menin ja sai hetken aikaa olla yksin ja koota ajatuksia. Mari ehti kuitenkin ennen sitä tulla minua halaamaan. Keskeytyksen täytyy olla yksi kamalimmista asioista, joita urheilija joutuu tekemään. 

Yhdesti aikaisemmin sen on joutunut tekemään, mutta se ei oikeastaan ollut päätös vaan seuraus, joka pakotti siihen ilman sen kummempaa päätöksentekoa. Toissasyksynä lievä anafylaktinen shokki. Lievä sen takia, että en tukehtunut kuitenkaan. Piirinmestaruus maastojuoksut. Luulin, että minulla oli vähän flunssaa, mutta lähdin kuitenkin. Oikeasti olin vain tukossa, samalla tavalla kuin viime viikonloppuna, mutta silloin se oli normaali olotila. Luulin sitä nuhaksi, vaikka todennäköisesti oireet olivat vain pahemmat silloin eli toisin sanoen altistus maidolle oli ollut suurempaa. 
Oltiin juostu 1-2km, syke näytti 199. Siellä jonon hännillä, koko ajan vain jäin niistäkin, jotka olin normaalisti juoksussa päihittänyt. Siihen valmentajan kohdalle lyyhistyin, haukoin henkeä, räin limaa. Epäili että ei kai minulla vain astmaa pitäisi olla. Silloin intin pätkivin sanoin itkun keskeltä, että minulla on vain flunssa. Flunssahan tuolla tavalla tukehduttaa, ihan vissiin.

Silloin se tunne keskeyttämisestä tuli vasta vähän ajan päästä, vähän viiveellä lähinnä sen takia, että meinasin ensin tukehtua ja se oli päälimmäinen ajatus. Sitten tuli kamala olo siitä, että keskeytin. Minä luovutin. Jotenkin ajattelin, että tällä kertaa sellaista tunnetta ei tulisi. Mutta se tuli heti, todellisuus löi suoraan vasten kasvoja, kun riisuin sukset jalasta. Vaikka ei ollut mitään järkeä jatkaa, koska ei siitä mitään tullut. Jatkaminen olisi voinut aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä.
Silti keskeyttämisestä tulee aina hirveä olo: päälimmäisenä ajatus siitä että luovutin, annoin periksi. Aina haluaisi tulla maaliin, ei ikinä haluaisi jättää kesken. Ei matka tappanut, 15km on yksi lempimatkoistani ja odotinkin sitä innolla. Mitään muuta järkevää selitystä yhtäkkiselle hengenahdistukselle ja limaneritykselle ei voinut löytyä kuin allergiset oireet. Muutenkin näitä kisoja edeltävä viikko oli harjoituksellisesti hankala: tiistaina kärsin ihan kamalista mahakivuista, ja olinkin koko päivän ihan voimaton sen jälkeen. Onneksi treeni tuli tehtyä aamulla, jonka aikana kipu jolle en vieläkään tiedä syytä, alkoikin. Illalla ei olisi ollut enää treeniä tekemään, oli niin voimaton olo että hyvä kun jaksoi edes kouluun kävellä. Kokeilin illalla tehdä keskivartaloa, niin en jaksanut nousta edes lattialta ylös, meni siihen kamalaan kipuun kaikki voimat.
Keskiviikkonakin edellisen päivän kivut vaikutti harjoitteluun. Itse asiassa edellisenä päivänä kivun alkaessa oltiin juoksulenkillä ja lähdin pois, kun piti lopulta kaksin kerroin kävellä. Sitten tajusin kun kämpille asti sain rimpuiltua, että eihän mulla ole avainta EIKÄ puhelinta!! Istuin sitten vartin kämpän ulko-oven edessä rappusilla kippurassa ja sitten kun alkoi tulla kylmä, kävelin tietä edes takaisin kippurassa (näytti varmaan tosi järkevältä touhulta) ja tulihan se Mari sieltä vartin päästä.... liikkuminen oli aika epätoivoista, joten onneksi Mari tuli koska olis kylmä alkanu tulla. Saman tien kun pääsin sisälle niin kaaduin suoraan sänkyyn ja olotilaa kestikin pari tuntia.

Sitten ruuassa täytyi olla maitoa tai jotain maidon ainesosaa, vaikka erityisruokavaliosta ilmoitettiin. Nyt kävi näin. Se varmistui melko varmaksi seuraavalla viikolla, kun maanantaina oli ihan väsynyt (kaverit tuumi seuraavana päivänä että olin vähän räjähtäneen näköinen edellisenä päivänä) ja henki oli edelleen tukossa, matikan valmistava tunti oli viimeinen asia mikä olisi sinä päivänä kiinnostanut. Siivoaminen olisi ollut täys mahdottomuus, onneksi sen sai pois alta tiistaina.
Kurkku oli vielä maanantaina ihan kuin raastinrauta ja limaa riitti. Arvelin, että jos tämä on allergista, niin huomiseen mennessä täytyisi helpottaa. Ja niin helpottikin. Tiistai oli paljon parempi, vaikka limaneritys jää joksikin aikaa, jos sen jostain riesakseen saa. Mutta ihan selvästi jokin tökki ja pahasti tuona viikonloppuna, sillä viikko ennen Lahtea ja viikko sen jälkeen tuli ihan hyviä suorituksia.

Limaa riitti vielä seuraavaan viikonloppuun asti, mutta sitten kisat menivätkin ihan hyvin. Ihan normaaliin tapaan ja terävyyttäkin löytyi parisprinttiin Marin kanssa, itse asiassa ollaan nyt parisprintin piirinmestareita! Vaikka oltais toiseks jääty, niin ei tosiaankaan ois huonoille hävitty, mutta oli iso positiivinen yllätys voittaa!! Kieltämättä ei osattu oottaa tämmöstä, varsinkaan kun mulla on ollu vähän vaikeeta tää kauden alotus. On mulla kuitenkin olemassa nopeusominaisuuksia, mutta ne on menny mollivoittosten kausien myötä taka-alalle. Jospa ne tästä rupeis löytymään pikkuhiljaa! :)

- Heidi&Mari