Oltiin yötä ihan Lahden ydinkeskustassa hotelli Mustassa Kissassa. Se oli oikeestaan jännä hotelli, kun se ei ollu erillinen rakennus vaan se oli vaan sillee kerrostalon yhteydessä. Ei oltu kun yks yö mutta siitä huolimatta kerittiin kotiutua tuonnekin, isi sano että ei menny kauaakaan niin kämppä oli ihan pommin jäliltä. No, kaikki oli hyvin tarkkaan suunnitellussa järjestyksessä! Ja se tunne kun astu ovesta sisälle ekan kerran ja näki ikkunasta valkean...... seinän! Ihan huimat kaupunkinäkymät. No, eipähän kukaan päässy ainakaan huoneeseen pahemmin kurkkimaan jos ei oo seinän sisälle tiirikoitunu.
Ja ekan kerran elämässämme astuttiin Lahdessa ulos autosta, niin saman tien meinattiin kuolla nauruun ja nolattiin ittemme mutta ei se paljo haitannu ku vauhtiin päästiin! No oikeesti ei voinu olla nauramatta! Joku vähän kajahtaneen näkönen mies käveli sitä katua pitkin, sitten Marin isä vaan seiso siinä keskellä tietä ja se ei huomannu sitä miestä. Sitten Marin isä lähti kävelee eteenpäin ja se mies joutu jo sillon hidastaa vauhtiaan ettei se kävele päälle. Sitten Marin iskä vaan tallusteli etteenpäin ja selitti Heidin isälle jotakin kunnon savolla, ja yhtäkkiä se sitten pysähty kun seinään ja se tie vietti vielä alaspäin aika jyrkästi niin se takaa tuleva mies pysähty ihan kun seinään sekin, se ihan tärähti kun niin tomerasti pysähty siltä seisomalta! Ja eikös me räjähdetä niin kamalaan nauruun ihan JUST sillä sekunnilla kun se tapahtu, ei ees voitu oottaa että se mies ehtis kävellä ohi.... Hyvä ettei Heidi pukannu sitä miestä päällään kylkeen kun alko nauraa maha kippurassa! No sehän tästä ois vielä puuttunu! Meidän isät vaan nauro kun ne kerkes mennä toiselle puolelle tietä selvittelee parkkeerausmaksuja, kun me naurettiin varmaan 5 minuuttia keskellä Lahden ydinkeskustaa ja vilkkainta katua mielikuvalle tapahtuneesta. Heti kun vähäks aikaa rauhottu niin kohta alotettiin uudestaan, mahaan sattu ihan hirveesti, kunnon vatsalihastreeni. Että me tultiin Lahteen, terve vaan! Ei ainakaan ollu hiihtolinjan edustustakit taaskaan päällä tai mitään, tietenkään....
Ja ekan kerran elämässämme astuttiin Lahdessa ulos autosta, niin saman tien meinattiin kuolla nauruun ja nolattiin ittemme mutta ei se paljo haitannu ku vauhtiin päästiin! No oikeesti ei voinu olla nauramatta! Joku vähän kajahtaneen näkönen mies käveli sitä katua pitkin, sitten Marin isä vaan seiso siinä keskellä tietä ja se ei huomannu sitä miestä. Sitten Marin isä lähti kävelee eteenpäin ja se mies joutu jo sillon hidastaa vauhtiaan ettei se kävele päälle. Sitten Marin iskä vaan tallusteli etteenpäin ja selitti Heidin isälle jotakin kunnon savolla, ja yhtäkkiä se sitten pysähty kun seinään ja se tie vietti vielä alaspäin aika jyrkästi niin se takaa tuleva mies pysähty ihan kun seinään sekin, se ihan tärähti kun niin tomerasti pysähty siltä seisomalta! Ja eikös me räjähdetä niin kamalaan nauruun ihan JUST sillä sekunnilla kun se tapahtu, ei ees voitu oottaa että se mies ehtis kävellä ohi.... Hyvä ettei Heidi pukannu sitä miestä päällään kylkeen kun alko nauraa maha kippurassa! No sehän tästä ois vielä puuttunu! Meidän isät vaan nauro kun ne kerkes mennä toiselle puolelle tietä selvittelee parkkeerausmaksuja, kun me naurettiin varmaan 5 minuuttia keskellä Lahden ydinkeskustaa ja vilkkainta katua mielikuvalle tapahtuneesta. Heti kun vähäks aikaa rauhottu niin kohta alotettiin uudestaan, mahaan sattu ihan hirveesti, kunnon vatsalihastreeni. Että me tultiin Lahteen, terve vaan! Ei ainakaan ollu hiihtolinjan edustustakit taaskaan päällä tai mitään, tietenkään....
Lähettiin onneks ajoissa niin kerittiin vähän lötköillä hotellihuoneessa ennenku lähettiin kiertää latuja Lahden hiihtostadionille. Piti käydä viemässä iseille (mietittiin yks päivä et miten tuon voi sanoo monikossa, tosi hankala sana! kellää parempia ehotuksia?!) tavaroita niiden hotellihuoneesta, joten piti ajella ensin neljännestä kerroksesta kellarikerrokseen parkkihalliin, jonne ne oli perustanu voitelupisteen, hakemaan niiltä avain, ajettava takas ylös, haettava ne jutut niitten huoneesta ja mentävä takas alas. Tulipahan tehtyä alkuverkat, eiku miten oli! (=lue: sormikramppi korkeintaan koska piti painella niitä hissin nappuloita)
Se tunne kun huoneemme suoraan oikealla ja ikkunan välistä roikkuu muovipussi. Siinä saatto olla monelle ihmiselle oikee pähkinä purtavaks ku ne on miettiny et mitä siellä on. Mut mitäs muuta kun ruokaa! Ne oli kylmäsäilytyksessä huoneen ulkopuolella, aika kätevää vai mitä? ;) Ei siellä huoneessa ollu jääkaappia tai muutakaan missä niitä ois voinu säilyttää, niin Mari teki hienon ratkaisun. Heidi ei kyllä kestäny tota ensiks, mut oli kieltämättä hyvä idea ja illalla oli hyviä ruokia syödä! 
Sittenpä lähettiin eksyilee Lahen "kylälle" joka muistutti kyllä alkunäkemältä ihan Helsinkiä. Tai oikeestaan Japania, niin kun Heidi ensimmäisenä suustaan päästi kun tultiin ydinkeskustaan. Sillon Mari ei kestäny.... Mut oliko taas yllätys jos jompikumpi meistä ei kestä toistemme juttuja? No eipä oikeestaan.
Vähänkö tuo hiihtostadion oli ISO! Se oli ihan oikee hiihtoareena, siellä on ite asiassa 2017 MM-kisatkin! Ois kyllä siistiä olla kattomassa, mutta totta kai me tähätään siihen että me oltas siellä ite starttiviivalla! ;) Aika näyttää, aika näyttää!
Käytiin kiertää ladut, oli siellä ihan mukavia hapotusnousuja ja vaativia laskuja. Mutta nykyään on kyllä tottunu, että kisoissa on ihan vaativuustasoo joten sitä pysty oottamaan varsinkin Lahden maastoilta. Vaikka joku oli kyllä siinä kisassa laskenu yhestä laskusta niin pahasti ulos, että sillä oli menny taju kun niskat oli taittunu, se oli kai heränny vasta sairaalassa. Että hui. Oli niissä vauhtia kuiteski aika lailla, vaikka keli ei ollukaan mikään superliukas. Keli oli tosi raskas kisapäivänä, meillä oli tokavika startti kolmen aikaan ja latuja ei ollu enää nimekskään ja ne oli ihan jauhona. Ja oikeestaan siks laskutkin oli vaarallisia, kun niihin kerty hirveet lumivallit ja urat suksen kanttailusta ja jarruttamisesta. Oli kohta parempi laskee jos ei ees yrittäny jarruttaa kun suksi oli heti jossain urassa.
Vähänkö tuo hiihtostadion oli ISO! Se oli ihan oikee hiihtoareena, siellä on ite asiassa 2017 MM-kisatkin! Ois kyllä siistiä olla kattomassa, mutta totta kai me tähätään siihen että me oltas siellä ite starttiviivalla! ;) Aika näyttää, aika näyttää!
Käytiin kiertää ladut, oli siellä ihan mukavia hapotusnousuja ja vaativia laskuja. Mutta nykyään on kyllä tottunu, että kisoissa on ihan vaativuustasoo joten sitä pysty oottamaan varsinkin Lahden maastoilta. Vaikka joku oli kyllä siinä kisassa laskenu yhestä laskusta niin pahasti ulos, että sillä oli menny taju kun niskat oli taittunu, se oli kai heränny vasta sairaalassa. Että hui. Oli niissä vauhtia kuiteski aika lailla, vaikka keli ei ollukaan mikään superliukas. Keli oli tosi raskas kisapäivänä, meillä oli tokavika startti kolmen aikaan ja latuja ei ollu enää nimekskään ja ne oli ihan jauhona. Ja oikeestaan siks laskutkin oli vaarallisia, kun niihin kerty hirveet lumivallit ja urat suksen kanttailusta ja jarruttamisesta. Oli kohta parempi laskee jos ei ees yrittäny jarruttaa kun suksi oli heti jossain urassa.
Käytiin hiihtolenkin jälkeen pyörimässä ympäri keskustaa ettimässä ruokaa. Oli kuitenkin myöhä niin ei kaikki paikat ollu enää auki. Lopulta päädyttiin Rossoon, joka löyty ihan hotellin nurkalta. Meni siellä syömässä 2h 30min, kun siellä oli oikeen pöytään ohjaamiset, sit meni Heidin sanoin "miljoona vuotta ennen kun ne tuli kysyy tilaukset, miljoona vuotta kun ne toi ne tilaukset, miljoona vuotta kun ne tuli kysymään laskua ja miljoona vuotta kun ne tuli perimään sen laskun." Eli siis toisin sanoen teki jo tosi paljon mieli hotellihuoneeseen valmistautumaan seuraavan päivän kisaan ja iltatoimiin, kun kello alko lähennellä iltakaheksaa. Heidi valitti suhteellisen kovaan ääneen että se haluaa pois, tulkaa jo hakemaan se lasku, oisin voinu maksaa heti ekalla kerralla kun kävitte! Joo no, sille saa aika usein nauraa ja aika usein myös hävetä sitä. Onneks kukaan ei tainnu kuulla sen valitusta.... :D
Ja illalla nukkumaan mennessä Heidi mallaili että laittais numeronsa tyynyn alle jos se tois vaikka onnea seuraavan päivän kisaan. No, ei se kuitenkaan niin tehny vaan laitto numeron sängyn viereen tuolin karmille. Oli kyllä mukavat sängyt, molemmat nukku superhyvin ja heräs ekan kerran herätykseen!
Ja illalla nukkumaan mennessä Heidi mallaili että laittais numeronsa tyynyn alle jos se tois vaikka onnea seuraavan päivän kisaan. No, ei se kuitenkaan niin tehny vaan laitto numeron sängyn viereen tuolin karmille. Oli kyllä mukavat sängyt, molemmat nukku superhyvin ja heräs ekan kerran herätykseen!
Sori mutta meistä ei oo tällästä hienoo ihkuu teinipeilikuvaa yhessä, koska kun tää kuva otettiin niin Marin pukeutuminen oli vielä vähän vaiheessa (mutta se nyt ei yllättäny ketään:D) ja sillä oli pelkästään kerrastot päällä (eli kalsaripaita eiku:D).
Marilla oli flunssaa jo keskiviikosta asti, ja joutu lopulta tekee vaikeen päätöksen kisa-aamuna, vaikka se hartaasti intti että sille pitää voidella sukset ja että se lähtee hiihtämään. Mutta eihän se isi hirveesti Marin suksia voidellu, koska se näki ettei se pysty hiihtämään. Alkuverkassa oli nenä tukossa (niinku se oli ollu viimeset neljä päivää....) ja poltteli sen verran kurkussa että eipä siinä sitten ollu järkee lähtee riskeeraamaan koko loppu talvee ja kentien seuraaviakin talvia hiihtämällä puoli kuntosena raskaassa kelissä ja raskaissa maastoissa. Harmitti ihan hirveesti, kun mieli oli tehny ladulle kun oli ilmottautunukki, mutta tämmösiä päätöksiä pitää pystyä joskus tekemään, jos ne on vaan omaks parhaaks:)
Lopulta Mari oli sitten siellä ladun varressa kannustus ja -sauvapartiossa. Eli siis suomeksi sanottuna se tökötti ladun varressa huutamassa meille sauvat kädessä sauvarikon varalta ja otti muutaman kuvan.
Heidi kuitenkin lähti kisaan, koska ei sillä semmosta radikaalia ongelmaa ollut. Tosin lauantaina kun käytiin illalla hiihtämässä kisaladut pariin kertaan läpi, se oli ihan tukossa ja limaneritys oli ihan järkyttävä. Perjantaina tanssittiin Vanhat ja käytiin päivä- ja iltaesitysten välillä syömässä hienossa ravintolassa (Heidi ei oikeen hallinnu hienoja pöytätapoja, mutta ei tainnu moni muukaan mutta toisaalta sen ymmärtää koska ei oo tullu hirveen usein syötyä missään hienossa paikassa! Kyynärpäät meinas olla innokkaana tulossa koko ajan pöydälle...). Sinne ilmotettiin erityisruokavaliot ja totta kai siihen luotetaan, että ruoka myös valmistetaan niiden mukaisesti.
Mutta jostain kumman syystä Heidi oli ihan tukossa heti lauantaina ja joka rööri oli limaa täynnä. No, epäilykset heräs viimestään siellä hiihtolenkillä, kun tuntu ahistavan hengitystä ja tuntu ettei jaksa yhtään, kun tuntu ettei happea riitä joka paikkaan. Koko loppuillan sai räkiä limaa kurkusta, jolle ei tuntunu loppua näkyvän. Ihan tyypilliset allergiaoireet. Sillä erolla, että vuos sitten syksyllä olo oli koko ajan tämmönen, mutta lopulta siitä tuli normaali olotila ennen kun asialle saatiin selvyys.
No, käytiin sunnuntaiaamuna aamulenkillä kiertämässä pari korttelia (outoo sanoo noin:D) ja sillonkin oli molemmilla aika raskasta. Marilla tuntu pahalta kun sillä oli flunssaa ja Heidillä oli muuten vaan raskaan tuntuista ja edelleen sitä limaa vaikka muille jakaa. Alkuverryttelyssäkin tuntui ihan siltä, että "miten voi olla näin raskasta..." kun tuntui ettei siinä mihinkään pääse. Hapotti kamalasti ja tuntui ettei happi riitä. Melkein osas jo sanoo eilisen hiihtolenkin ja aamulenkin perusteella, että kisa ei voi mennä hyvin, mutta niinkin on käynyt vuosin varrella että vaikka verryttely on tuntunu hankalalta niin kisassa on kuitenkin menny kohtuullisesti tai jopa hyvin.
Ei ollu verryttelyssä yhtään sellasta fiilistä, että ois tehny mieli vetää yhtään kovempaa tai ylipäätään verrytellä ollenkaan. Väsytti vaan kamalasti ja yritin säästellä voimia kisaan, että jaksas ees siinä. Kyllä mä itteeni kamalasti yritin tsempata ja ladun varressakin oli hieno tunnelma. Mukavat edellytykset hiihtää kaiken kaikkiaan kovaa.
Tunnelma on aina yhtä mukavan jännittynyt, kun lähtöön on vartti ja koko 18-vuotiaiden tyttöjen sarja ja ehkä vähän seuraavaakin sarjaa on siellä lähtökarsinassa odottamassa, joko mennään. Mulla oli lähtöpaikka ihan takarivistä, koska mulla oli vähiten ranking-pisteitä ilmoittautuneista kun en oo käynny paljoo semmosia kisoja, josta niitä olis saanu. Mutta ei se tarkottanu tietenkään sitä, että olisin huonoin, sillä ei ne pisteet koko tarinaa kerro!
Mutta tällä kertaa tuntu heti lähtölaukauksesta asti kamalalta, ihan alusta asti. Heti ekan nousun päällä oli henki tukossa ja lihakset voimattomat, vaikka olin lähtevinään siihen maltilla koska ekaan nousuun on helppo tappaa ittensä mutta kyllä ne hapot siitä olisi matkan varrella ehtineet helpottaa. Mutta ei nyt ollu kyse siitä. Henki ei kulkenut ja lihakset oli ihan hapoilla, koska henki tukossa. Viiden kilometrin kiekkaa kierrettiin kolme kertaa, ja toiselle kiekalle loppui pitokin. Sitten se vasta aikamoista räpeltämistä olikin, kun jouduin menemään ihan muista syistä kaikki mäet kävelemällä ja sitten vielä suksetkaan ei pitäneet. Mutta en pistä suksen piikkiin kaikkea, olisin minä niillä maaliin hiihtänyt jos olisi edes tunne ollut parempi. Ja eihän niihin pitoa pystynyt edes hakemaan terävällä potkulla, kun ei jaksanut ylipäätään potkaista kunnolla kun potkeet oli maitohaposta ihan loppu.
Olin jo juottopaikalla jäänyt ihan liikaa muusta porukasta, koska en pystynyt yhtään taistelemaan sijoituksista, lähinnä itseäni vastaan taisteluksi koko kisa menikin siihen asti kun sitä riitti. Lähdin kuitenkin stadionilta toiselle kierrokselle, kukaan ei käskenyt minua keskeyttämään, vaikka meneminen oli ihan epätoivoista. Tein sen päätöksen ihan itse.
Siihen mäkeen ahdisti eniten hengitystä missään vaiheessa, sitten hätäännyin siitä ja tuli yhtäkkiä älyttömän paha mieli koko kisasta ylipäätään, että hengitys alkoi pätkiä ja meinasin ihan oikeasti tukehtua siinä mäen päällä. Vauhti oli hetken aikaa varmasti ihan nollassa, se hetki on edelleen jollain tapaa ihan pimennossa itseltä, koska tuntui hetken aikaa että maailmakin sumenee siihen.
Mari sattui juuri siinä sauvan kanssa olemaan ja olisi varmasti halunnut auttaa, mutta mitäs siinä on kukaan tekemään. Se yritti vaan tsempata minua jatkamaan, koska tietää kyllä miltä tuntuu keskeyttää. Mutta aina ei ole järkevää jatkaa, vaikka haluaisikin. Joskus vaan kroppa huutaa pysähdy, mutta pää sanoo jatka. Se on urheilijan päätös, kumpaa päättää kuunnella.
Sain rauhoiteltua itseni ja jatkoin matkaa. Päätin sillä hetkellä, että hiihdän tämän kierroksen loppuun niin, että olen taivaltanut 10km ja saan vauhdikkaista laskuista laskukokemuksen, sillä päätin että tulen ne niin täysillä kuin suinkin uskallan, sillä minulla ei ole tässä vaiheessa enää mitään hävittävää. Ja vaikka olisin keskeyttänyt jonnekin metsään, niin olisi minun sieltä pois pitänyt joka tapauksessa tulla, joten oli ihan sama hiihtää koko kierros kerran vielä tolpillani pysyin. Ilmoitin juomapaikalla isille tasurilla ohi lykkien, että en juo nyt enkä tule juottopaikalle enää kolmatta kertaa, sillä ei tästä mitään tule ja keskeytän stadionille. Ei se päätös silloin niin kamalalta tuntunut ja mietin maalialueelle hiihtäessä, että ehkä se ei tällä kertaa ole niin kamalaa, olenhan yhden kerran aiemmin urheilu-urani aikana - jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua - keskeyttänyt ja ehkä kestän sen nyt.
Yhdesti aikaisemmin sen on joutunut tekemään, mutta se ei oikeastaan ollut päätös vaan seuraus, joka pakotti siihen ilman sen kummempaa päätöksentekoa. Toissasyksynä lievä anafylaktinen shokki. Lievä sen takia, että en tukehtunut kuitenkaan. Piirinmestaruus maastojuoksut. Luulin, että minulla oli vähän flunssaa, mutta lähdin kuitenkin. Oikeasti olin vain tukossa, samalla tavalla kuin viime viikonloppuna, mutta silloin se oli normaali olotila. Luulin sitä nuhaksi, vaikka todennäköisesti oireet olivat vain pahemmat silloin eli toisin sanoen altistus maidolle oli ollut suurempaa.
Oltiin juostu 1-2km, syke näytti 199. Siellä jonon hännillä, koko ajan vain jäin niistäkin, jotka olin normaalisti juoksussa päihittänyt. Siihen valmentajan kohdalle lyyhistyin, haukoin henkeä, räin limaa. Epäili että ei kai minulla vain astmaa pitäisi olla. Silloin intin pätkivin sanoin itkun keskeltä, että minulla on vain flunssa. Flunssahan tuolla tavalla tukehduttaa, ihan vissiin.
Silloin se tunne keskeyttämisestä tuli vasta vähän ajan päästä, vähän viiveellä lähinnä sen takia, että meinasin ensin tukehtua ja se oli päälimmäinen ajatus. Sitten tuli kamala olo siitä, että keskeytin. Minä luovutin. Jotenkin ajattelin, että tällä kertaa sellaista tunnetta ei tulisi. Mutta se tuli heti, todellisuus löi suoraan vasten kasvoja, kun riisuin sukset jalasta. Vaikka ei ollut mitään järkeä jatkaa, koska ei siitä mitään tullut. Jatkaminen olisi voinut aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä.
Silti keskeyttämisestä tulee aina hirveä olo: päälimmäisenä ajatus siitä että luovutin, annoin periksi. Aina haluaisi tulla maaliin, ei ikinä haluaisi jättää kesken. Ei matka tappanut, 15km on yksi lempimatkoistani ja odotinkin sitä innolla. Mitään muuta järkevää selitystä yhtäkkiselle hengenahdistukselle ja limaneritykselle ei voinut löytyä kuin allergiset oireet. Muutenkin näitä kisoja edeltävä viikko oli harjoituksellisesti hankala: tiistaina kärsin ihan kamalista mahakivuista, ja olinkin koko päivän ihan voimaton sen jälkeen. Onneksi treeni tuli tehtyä aamulla, jonka aikana kipu jolle en vieläkään tiedä syytä, alkoikin. Illalla ei olisi ollut enää treeniä tekemään, oli niin voimaton olo että hyvä kun jaksoi edes kouluun kävellä. Kokeilin illalla tehdä keskivartaloa, niin en jaksanut nousta edes lattialta ylös, meni siihen kamalaan kipuun kaikki voimat.
Keskiviikkonakin edellisen päivän kivut vaikutti harjoitteluun. Itse asiassa edellisenä päivänä kivun alkaessa oltiin juoksulenkillä ja lähdin pois, kun piti lopulta kaksin kerroin kävellä. Sitten tajusin kun kämpille asti sain rimpuiltua, että eihän mulla ole avainta EIKÄ puhelinta!! Istuin sitten vartin kämpän ulko-oven edessä rappusilla kippurassa ja sitten kun alkoi tulla kylmä, kävelin tietä edes takaisin kippurassa (näytti varmaan tosi järkevältä touhulta) ja tulihan se Mari sieltä vartin päästä.... liikkuminen oli aika epätoivoista, joten onneksi Mari tuli koska olis kylmä alkanu tulla. Saman tien kun pääsin sisälle niin kaaduin suoraan sänkyyn ja olotilaa kestikin pari tuntia.
Sitten ruuassa täytyi olla maitoa tai jotain maidon ainesosaa, vaikka erityisruokavaliosta ilmoitettiin. Nyt kävi näin. Se varmistui melko varmaksi seuraavalla viikolla, kun maanantaina oli ihan väsynyt (kaverit tuumi seuraavana päivänä että olin vähän räjähtäneen näköinen edellisenä päivänä) ja henki oli edelleen tukossa, matikan valmistava tunti oli viimeinen asia mikä olisi sinä päivänä kiinnostanut. Siivoaminen olisi ollut täys mahdottomuus, onneksi sen sai pois alta tiistaina.
Kurkku oli vielä maanantaina ihan kuin raastinrauta ja limaa riitti. Arvelin, että jos tämä on allergista, niin huomiseen mennessä täytyisi helpottaa. Ja niin helpottikin. Tiistai oli paljon parempi, vaikka limaneritys jää joksikin aikaa, jos sen jostain riesakseen saa. Mutta ihan selvästi jokin tökki ja pahasti tuona viikonloppuna, sillä viikko ennen Lahtea ja viikko sen jälkeen tuli ihan hyviä suorituksia.
Limaa riitti vielä seuraavaan viikonloppuun asti, mutta sitten kisat menivätkin ihan hyvin. Ihan normaaliin tapaan ja terävyyttäkin löytyi parisprinttiin Marin kanssa, itse asiassa ollaan nyt parisprintin piirinmestareita! Vaikka oltais toiseks jääty, niin ei tosiaankaan ois huonoille hävitty, mutta oli iso positiivinen yllätys voittaa!! Kieltämättä ei osattu oottaa tämmöstä, varsinkaan kun mulla on ollu vähän vaikeeta tää kauden alotus. On mulla kuitenkin olemassa nopeusominaisuuksia, mutta ne on menny mollivoittosten kausien myötä taka-alalle. Jospa ne tästä rupeis löytymään pikkuhiljaa! :)
- Heidi&Mari
Heidi kuitenkin lähti kisaan, koska ei sillä semmosta radikaalia ongelmaa ollut. Tosin lauantaina kun käytiin illalla hiihtämässä kisaladut pariin kertaan läpi, se oli ihan tukossa ja limaneritys oli ihan järkyttävä. Perjantaina tanssittiin Vanhat ja käytiin päivä- ja iltaesitysten välillä syömässä hienossa ravintolassa (Heidi ei oikeen hallinnu hienoja pöytätapoja, mutta ei tainnu moni muukaan mutta toisaalta sen ymmärtää koska ei oo tullu hirveen usein syötyä missään hienossa paikassa! Kyynärpäät meinas olla innokkaana tulossa koko ajan pöydälle...). Sinne ilmotettiin erityisruokavaliot ja totta kai siihen luotetaan, että ruoka myös valmistetaan niiden mukaisesti.
Mutta jostain kumman syystä Heidi oli ihan tukossa heti lauantaina ja joka rööri oli limaa täynnä. No, epäilykset heräs viimestään siellä hiihtolenkillä, kun tuntu ahistavan hengitystä ja tuntu ettei jaksa yhtään, kun tuntu ettei happea riitä joka paikkaan. Koko loppuillan sai räkiä limaa kurkusta, jolle ei tuntunu loppua näkyvän. Ihan tyypilliset allergiaoireet. Sillä erolla, että vuos sitten syksyllä olo oli koko ajan tämmönen, mutta lopulta siitä tuli normaali olotila ennen kun asialle saatiin selvyys.
No, käytiin sunnuntaiaamuna aamulenkillä kiertämässä pari korttelia (outoo sanoo noin:D) ja sillonkin oli molemmilla aika raskasta. Marilla tuntu pahalta kun sillä oli flunssaa ja Heidillä oli muuten vaan raskaan tuntuista ja edelleen sitä limaa vaikka muille jakaa. Alkuverryttelyssäkin tuntui ihan siltä, että "miten voi olla näin raskasta..." kun tuntui ettei siinä mihinkään pääse. Hapotti kamalasti ja tuntui ettei happi riitä. Melkein osas jo sanoo eilisen hiihtolenkin ja aamulenkin perusteella, että kisa ei voi mennä hyvin, mutta niinkin on käynyt vuosin varrella että vaikka verryttely on tuntunu hankalalta niin kisassa on kuitenkin menny kohtuullisesti tai jopa hyvin.
Ei ollu verryttelyssä yhtään sellasta fiilistä, että ois tehny mieli vetää yhtään kovempaa tai ylipäätään verrytellä ollenkaan. Väsytti vaan kamalasti ja yritin säästellä voimia kisaan, että jaksas ees siinä. Kyllä mä itteeni kamalasti yritin tsempata ja ladun varressakin oli hieno tunnelma. Mukavat edellytykset hiihtää kaiken kaikkiaan kovaa.
Tunnelma on aina yhtä mukavan jännittynyt, kun lähtöön on vartti ja koko 18-vuotiaiden tyttöjen sarja ja ehkä vähän seuraavaakin sarjaa on siellä lähtökarsinassa odottamassa, joko mennään. Mulla oli lähtöpaikka ihan takarivistä, koska mulla oli vähiten ranking-pisteitä ilmoittautuneista kun en oo käynny paljoo semmosia kisoja, josta niitä olis saanu. Mutta ei se tarkottanu tietenkään sitä, että olisin huonoin, sillä ei ne pisteet koko tarinaa kerro!
Mutta tällä kertaa tuntu heti lähtölaukauksesta asti kamalalta, ihan alusta asti. Heti ekan nousun päällä oli henki tukossa ja lihakset voimattomat, vaikka olin lähtevinään siihen maltilla koska ekaan nousuun on helppo tappaa ittensä mutta kyllä ne hapot siitä olisi matkan varrella ehtineet helpottaa. Mutta ei nyt ollu kyse siitä. Henki ei kulkenut ja lihakset oli ihan hapoilla, koska henki tukossa. Viiden kilometrin kiekkaa kierrettiin kolme kertaa, ja toiselle kiekalle loppui pitokin. Sitten se vasta aikamoista räpeltämistä olikin, kun jouduin menemään ihan muista syistä kaikki mäet kävelemällä ja sitten vielä suksetkaan ei pitäneet. Mutta en pistä suksen piikkiin kaikkea, olisin minä niillä maaliin hiihtänyt jos olisi edes tunne ollut parempi. Ja eihän niihin pitoa pystynyt edes hakemaan terävällä potkulla, kun ei jaksanut ylipäätään potkaista kunnolla kun potkeet oli maitohaposta ihan loppu.
Olin jo juottopaikalla jäänyt ihan liikaa muusta porukasta, koska en pystynyt yhtään taistelemaan sijoituksista, lähinnä itseäni vastaan taisteluksi koko kisa menikin siihen asti kun sitä riitti. Lähdin kuitenkin stadionilta toiselle kierrokselle, kukaan ei käskenyt minua keskeyttämään, vaikka meneminen oli ihan epätoivoista. Tein sen päätöksen ihan itse.
Siihen mäkeen ahdisti eniten hengitystä missään vaiheessa, sitten hätäännyin siitä ja tuli yhtäkkiä älyttömän paha mieli koko kisasta ylipäätään, että hengitys alkoi pätkiä ja meinasin ihan oikeasti tukehtua siinä mäen päällä. Vauhti oli hetken aikaa varmasti ihan nollassa, se hetki on edelleen jollain tapaa ihan pimennossa itseltä, koska tuntui hetken aikaa että maailmakin sumenee siihen.
Mari sattui juuri siinä sauvan kanssa olemaan ja olisi varmasti halunnut auttaa, mutta mitäs siinä on kukaan tekemään. Se yritti vaan tsempata minua jatkamaan, koska tietää kyllä miltä tuntuu keskeyttää. Mutta aina ei ole järkevää jatkaa, vaikka haluaisikin. Joskus vaan kroppa huutaa pysähdy, mutta pää sanoo jatka. Se on urheilijan päätös, kumpaa päättää kuunnella.
Sain rauhoiteltua itseni ja jatkoin matkaa. Päätin sillä hetkellä, että hiihdän tämän kierroksen loppuun niin, että olen taivaltanut 10km ja saan vauhdikkaista laskuista laskukokemuksen, sillä päätin että tulen ne niin täysillä kuin suinkin uskallan, sillä minulla ei ole tässä vaiheessa enää mitään hävittävää. Ja vaikka olisin keskeyttänyt jonnekin metsään, niin olisi minun sieltä pois pitänyt joka tapauksessa tulla, joten oli ihan sama hiihtää koko kierros kerran vielä tolpillani pysyin. Ilmoitin juomapaikalla isille tasurilla ohi lykkien, että en juo nyt enkä tule juottopaikalle enää kolmatta kertaa, sillä ei tästä mitään tule ja keskeytän stadionille. Ei se päätös silloin niin kamalalta tuntunut ja mietin maalialueelle hiihtäessä, että ehkä se ei tällä kertaa ole niin kamalaa, olenhan yhden kerran aiemmin urheilu-urani aikana - jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua - keskeyttänyt ja ehkä kestän sen nyt.
Kuitenkin, heti kun tulin väliaikapisteelle, ajoin ladulta pois, otin sukset jalasta, sauvat kädestä, - purskahdin saman tien itkuun. Se vain tuli, ei siinä mikään auttanut. Ihan saman tien, sillä hetkellä kun pysähdyin kisaladun viereen. Joku mies tuli siihen jotain selittämään, että ei aina kulje, älä suotta itke. Olisi tehnyt mieli käskeä se vain menemään pois, mutta onneksi se tajusi lähteä kun en sanonut mitään. Vähän aikaa siinä niiskutin, sitten joku nainen juoksi hakemaan minulta nilkkatunnisteet ja numeron pois. Sekään sen enempää kysellyt, onneksi ei. Menin lähtökarsinaan pukemaan päällysvaatteet ja sitten isi olikin jo ehtinyt tulla juottopaikalta rinteestä.
Meinasin lähteä ensin hiihtämään, mutta ei jaksanut yhtään potkua ottaa, joten päätin sitten mennä juoksemaan. Ihan kuin sitäkään olisi jaksanut kunnolla, mutta kuitenkin jaloittelemaan menin ja sai hetken aikaa olla yksin ja koota ajatuksia. Mari ehti kuitenkin ennen sitä tulla minua halaamaan. Keskeytyksen täytyy olla yksi kamalimmista asioista, joita urheilija joutuu tekemään.
Meinasin lähteä ensin hiihtämään, mutta ei jaksanut yhtään potkua ottaa, joten päätin sitten mennä juoksemaan. Ihan kuin sitäkään olisi jaksanut kunnolla, mutta kuitenkin jaloittelemaan menin ja sai hetken aikaa olla yksin ja koota ajatuksia. Mari ehti kuitenkin ennen sitä tulla minua halaamaan. Keskeytyksen täytyy olla yksi kamalimmista asioista, joita urheilija joutuu tekemään.
Oltiin juostu 1-2km, syke näytti 199. Siellä jonon hännillä, koko ajan vain jäin niistäkin, jotka olin normaalisti juoksussa päihittänyt. Siihen valmentajan kohdalle lyyhistyin, haukoin henkeä, räin limaa. Epäili että ei kai minulla vain astmaa pitäisi olla. Silloin intin pätkivin sanoin itkun keskeltä, että minulla on vain flunssa. Flunssahan tuolla tavalla tukehduttaa, ihan vissiin.
Silloin se tunne keskeyttämisestä tuli vasta vähän ajan päästä, vähän viiveellä lähinnä sen takia, että meinasin ensin tukehtua ja se oli päälimmäinen ajatus. Sitten tuli kamala olo siitä, että keskeytin. Minä luovutin. Jotenkin ajattelin, että tällä kertaa sellaista tunnetta ei tulisi. Mutta se tuli heti, todellisuus löi suoraan vasten kasvoja, kun riisuin sukset jalasta. Vaikka ei ollut mitään järkeä jatkaa, koska ei siitä mitään tullut. Jatkaminen olisi voinut aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä.
Silti keskeyttämisestä tulee aina hirveä olo: päälimmäisenä ajatus siitä että luovutin, annoin periksi. Aina haluaisi tulla maaliin, ei ikinä haluaisi jättää kesken. Ei matka tappanut, 15km on yksi lempimatkoistani ja odotinkin sitä innolla. Mitään muuta järkevää selitystä yhtäkkiselle hengenahdistukselle ja limaneritykselle ei voinut löytyä kuin allergiset oireet. Muutenkin näitä kisoja edeltävä viikko oli harjoituksellisesti hankala: tiistaina kärsin ihan kamalista mahakivuista, ja olinkin koko päivän ihan voimaton sen jälkeen. Onneksi treeni tuli tehtyä aamulla, jonka aikana kipu jolle en vieläkään tiedä syytä, alkoikin. Illalla ei olisi ollut enää treeniä tekemään, oli niin voimaton olo että hyvä kun jaksoi edes kouluun kävellä. Kokeilin illalla tehdä keskivartaloa, niin en jaksanut nousta edes lattialta ylös, meni siihen kamalaan kipuun kaikki voimat.
Keskiviikkonakin edellisen päivän kivut vaikutti harjoitteluun. Itse asiassa edellisenä päivänä kivun alkaessa oltiin juoksulenkillä ja lähdin pois, kun piti lopulta kaksin kerroin kävellä. Sitten tajusin kun kämpille asti sain rimpuiltua, että eihän mulla ole avainta EIKÄ puhelinta!! Istuin sitten vartin kämpän ulko-oven edessä rappusilla kippurassa ja sitten kun alkoi tulla kylmä, kävelin tietä edes takaisin kippurassa (näytti varmaan tosi järkevältä touhulta) ja tulihan se Mari sieltä vartin päästä.... liikkuminen oli aika epätoivoista, joten onneksi Mari tuli koska olis kylmä alkanu tulla. Saman tien kun pääsin sisälle niin kaaduin suoraan sänkyyn ja olotilaa kestikin pari tuntia.
Sitten ruuassa täytyi olla maitoa tai jotain maidon ainesosaa, vaikka erityisruokavaliosta ilmoitettiin. Nyt kävi näin. Se varmistui melko varmaksi seuraavalla viikolla, kun maanantaina oli ihan väsynyt (kaverit tuumi seuraavana päivänä että olin vähän räjähtäneen näköinen edellisenä päivänä) ja henki oli edelleen tukossa, matikan valmistava tunti oli viimeinen asia mikä olisi sinä päivänä kiinnostanut. Siivoaminen olisi ollut täys mahdottomuus, onneksi sen sai pois alta tiistaina.
Kurkku oli vielä maanantaina ihan kuin raastinrauta ja limaa riitti. Arvelin, että jos tämä on allergista, niin huomiseen mennessä täytyisi helpottaa. Ja niin helpottikin. Tiistai oli paljon parempi, vaikka limaneritys jää joksikin aikaa, jos sen jostain riesakseen saa. Mutta ihan selvästi jokin tökki ja pahasti tuona viikonloppuna, sillä viikko ennen Lahtea ja viikko sen jälkeen tuli ihan hyviä suorituksia.
Limaa riitti vielä seuraavaan viikonloppuun asti, mutta sitten kisat menivätkin ihan hyvin. Ihan normaaliin tapaan ja terävyyttäkin löytyi parisprinttiin Marin kanssa, itse asiassa ollaan nyt parisprintin piirinmestareita! Vaikka oltais toiseks jääty, niin ei tosiaankaan ois huonoille hävitty, mutta oli iso positiivinen yllätys voittaa!! Kieltämättä ei osattu oottaa tämmöstä, varsinkaan kun mulla on ollu vähän vaikeeta tää kauden alotus. On mulla kuitenkin olemassa nopeusominaisuuksia, mutta ne on menny mollivoittosten kausien myötä taka-alalle. Jospa ne tästä rupeis löytymään pikkuhiljaa! :)
- Heidi&Mari
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti