olympialaisten mitalifiiliksiä

"Tässä on urheilun ja teatterin ero: teatterissa tietää ainaa, että lopussa joku kuolee tai rakastuu. Urheilussa käsikirjoitus elää niin kauan, kunnes näytös on loppu." 

Tällä tavalla luki Ilta-Sanomissa, joku tyyppi oli sanonu noin jossain, arvaa muistanko mä kuka ja missä:D mutta joka tapauksessa hyvin sanottu. Ja se käsikirjoitus elää vielä senkin jälkeen, kun näytös on loppu. Se jättää jäljen historiaan. Kyllähän kaikki tietää Mika Myllylän. Se voitti 16 vuotta sitten Naganon olympialaisissa perinteisen 30 kilometrillä olympiakultaa vuonna 1998. 16 vuotta sitten. Niin kauan siitä on, kun yksikään suomalainen hiihtäjä on saanut olympiakultaa! Myllylä oli kyllä lahjakas ja hiihdolle omistautunut kaveri, harmi että oli itse silloin niin pieni kun se pisti maastohiihdon uuteen uskoon. Mutta oon tässä hiljattain alottanu lukemaan Myllylän elämänkertaa, Riisuttu Mestari. Se on tosi hyvä kirja, koska se on kirjotettu urheilijan omasta näkökulmasta, jossa se kertoo kaiken niin kuin itse ajatteli. Kaikki tärkeät kisat, niillä joilla oli sille jotain suurta merkitystä, mistä kaikki lähti ja miten homma eteni, ketkä oli sen tukena, urheilijan ongelmat urheilijan omasta näkökulmasta.
Äiti hiihti nuorempana Myllylän kanssa samaan aikaan saman ikäsissä tytöissä. Se on nähny paikan päällä kun Myllylä voitti ensimmäisen Suomen mestaruutensa 17-vuotiaana. Ja sillä oli se neonvärinen pipo päässä, onnenpipo josta julkisuudessa puhuttiin ja kirjassakin kerrottiin.
Moni muistaa lähinnä Myllylästä sen, että se kärähti dopingista Lahden MM-kisoissa 2001. Ja niin moni muukin suomalainen. 

Mutta kun luki tuon kirjan, niin todella tajus sen, että se oli todella lahjakas hiihtäjä, eikä Suomesta oo sen jälkeen toista yhtä lahjakasta löytyny eikä varmasti löydy. Iivo on nyt uusi Suomen hiihtotähti, se on ollu nuoresta asti tosi lahjakas. Myllylä oikeesti omisti hiihdolle kaiken, minkä se suinkin pystyi ja sillä tavalla se pääsi maailman huipulle ja olympiavoittajaksi. Se kirja kertoi niin hyvin, miten paljon sen piti hiihdolle antaa, miten paljon se otti - mutta miten paljon se antoi.
Ei voi edes sanoin kuvailla, miten paljon sitä pitäisi kunnioittaa. Ei sille voi kun hattua nostaa. Se teki unelmiensa eteen niin paljon töitä, mutta lopulta jäi kiinni dopingista, joka oli listan ns. "harmaalla alueella" eli sen näkymistä dopingtestissä ei voitu tietää. Se ei ollut sallittu eikä kielletty aine. Mutta silti, olisi pitänyt tiedostaa riskit. Mutta kärähtäminen oli niin iso järkytys Mikalle ja koko Suomen hiihdolle, että todennäköisesti sen takia meillä ei ole enää tätä meidän olympiavoittajaa täällä. Toivotaan, että Myllylä hymyilee siellä jossain, vaikkei ehtinyt nähdä tätä Suomen maastohiihdon huippupäivää. Mutta olisi se ylpeä. Suomen hiihto on ollut miesten osalta välillä niin pohjalla, että ihan sääliksi on käynyt. Kuitenkin meidän mieshiihtäjätkin ovat tehneet kamalasti työtä, ei se siitä ole kiinni. Joitain asioita on vain tehty väärin, kun ei kulje. On tosi mahtavaa nähdä, että hekin onnistuivat ja vielä kertaheitolla toivat meille jättipotin. Iivon unelma toteutui 22-vuotiaana ja Musti sai viimeisessä mahdollisuudessaan olympiakullan. 

Ja kun olen itse saman seuran kasvatti kuin Iivo ja Kerttu, niin saa olla entistä ylpeämpi ja iloisempi niiden puolesta. Kun aloitin aktiivisesti kilpailemaan 10-vuotiaana ja omalla kylällä ei ollut muita hiihtäjiä, ei kisoja, ei seuran harkkoja - minua ruvettiin kuskaamaan 30 km päässä pienessä 4 000 asukkaan naapuripitäjässä kylä-Cupissa, jossa oli pieniä iltakisoja ja seuralla yhteisharkkoja.
Sieltä sain kipinän säännölliseen ja tavoitteelliseen harjoitteluun ja hiihdinkin jo seuraavana talvena Vieremän Koiton väreissä kansallisia kisoja. Hiihdin siellä 5 vuotta ja sinä aikana Koitto on ollut mukana kasvattamassa minua kohti suurta urheilumaailmaa. Koitto on minun kasvattajaseurani ja samalla on tullut seurattua Kertun ja Iivon nousemista kansainväliselle huipulle.
Jos niinkin pieneltä kylältä on pystynyt ponnistamaan olympiamitalistiksi, miksi minäkin en voisi? Se on niin iso unelma, ettei sitä uskalla sanoa edes ääneen. Mutta kun sen sanoo, niin se tuntuu hetken aikaa olevan vähän todellisempi ajatus. Nyt se tuntuu niin kaukaiselta ja mahdottomalta, mitä se onkin. Mutta ei kukaan olisi uskonut nuorempana Kertusta ja Iivostakaan, miten heidän kehitys jatkuu ja mihin he pystyvät muutamien vuosien päästä, vaikka he olivatkin lahjakkaita. Puhuttiin, että näistä sisaruksista tulee vielä jotain suurta. Osa puhui, että heidät poltetaan pohjaan, eivät he kestä sellaista rääkkiä mitä heiltä puhujien mukaan vaadittiin. Mutta myös "rääkkiä" tarvitaan. Mutta kun rääkin ja perusharjoittelun ja muut osa-alueet pystyy yhdistämään toimivaksi kokonaisuudeksi, ei kukaan pala pohjaan. Ei kai tätä kukaan voinut uskoa tapahtuvan, ennen kuin se oikeasti tapahtui.

Minä olen aika vaitonainen omista tavoitteistani. Mieluummin lataan itseni oman pääni sisällä, kun kailotan tavoitteeni kaiken kansan kuultavaksi. Urheilussa pyrin siihen, että teen ja saavutan ensin, sitten avaan suuni. Tavallisessa elämässä en ole sellainen, saatan puhua taukoamatta ja ajatella vasta sitten tai teen ennen kuin ajattelen. Joskus tämä tietynlainen luonteenpiirre heijastuu harjoitteluunkin, ja toisaalta ei se ole huono juttu. Joskus on hyvä uskaltaa repäistä ja tehdä jotain, mitä ei tekisi jos tajuaisi edes hetken aikaa ajatella.
Tällä hetkellä tavoitteeni on olla terve ja päästä kuntoon, sivuuttaa isot ongelmat joita mykoplasma mukanaan toi. Niitä on ratkottu jo kolme vuotta, ja onneksi loppu alkaa näkyä. Kunhan muistan elää tarkasti allergian rajoittamin tavoin, jonka mykoplasma minulle muistoksi jätti. Onneksi sen ei tarvitse olla ongelma, jos ei tee siitä ongelmaa. Se vaatii vain sitä, että ihmiset ottavat allergian tosissaan. Muuten ei saa hetken rauhaa.
Tämä on toisaalta välitavoite, mutta toisaalta pitkän ajan tavoite, koska terveys on kaiken a ja o. Mutta kun Sami Jauhojärvi tuli parisprintin viimeistä osuutta, me ei pystytty enää Marin kanssa istumaan paikallaan. Meidän piti hyppiä ympäri huonetta ihan hullun lailla, ennen sitä heiluttiin puolelta toiselle sohvalla ja huudettiin. Viimeisellä osuudella selostuksesta ei ollut tietoakaan. Huudettiin niin paljon, että kuulo ja ääni meni väliaikaisesti ja lihakset oli ihan velttoina, ihan kuin olisi itse ollut kisaamassa. Sanoinkin, että hapotan noiden hiihtäjien puolesta täällä kotikatsomossa. Että sori naapurit!
300 metriä ennen maalia saksalainen kaatui, mutta onneksi protesti hylättiin ja Suomi sai kultansa. Loppusuora oli sillä hetkellä ihan pimennossa, me hypittiin ja huudettiin, nähtiin että venäläinen ei saa kiinni, huudettiin että ei saa kiinni! Kun oli 10 metriä maaliin, hypittiin sylikkäin, huudettiin, itkettiin: Suomi todella otti olympiakultaa, se teki sen! Se oli niin hieno hetki.

Saksa tuli lopulta kauas mitalikolmikosta. Juoksija Lasse Viren oli sanonut, että mitä se sinne maahan jäi makaamaan, on sitä itsekin kisa voitettu vaikka on kaaduttu - on vain noustu ylös ja jatkettu matkaa! Kisan luonteeseen kuuluu pysyä pystyssä, mutta kolarit on myös osa kisan luonnetta. Se on vain hyväksyttävä ja sitä paitsi, Suomi todella ansaitsi mitalinsa niin naisissa kuin miehissä! Se on vuosien työn tulosta eikä syntynyt hetkessä.

Miten ihminen voikin olla niin läsnä urheilussa? Ei edes tarvitse "hakea" sitä fiilistä, että nyt kannustetaan Suomen hiihtäjät voittoon. Se tulee vaan niin luonnostaan varsinkin, kun on itse saman lajin urheilija. Siinä on vaan niin läsnä ja aidosti mukana, että kun Jauhojärvi tuli maalisuoraa, niin ihan silmät meiltä molemmilta kostui, oli se vaan niin upea hetki eikä näitä liikaa näe! Ja palkintojenjaossa Maamme-laulu oli ihan mahtava. 1 kulta, 2 hopeaa, 1 melkein-pronssi 0,2 sekunnin erolla. Iivo olisi ansainnut siitä hiihdostaan melkein-pronssi-mitalin. Nuori poika, ei yhtään maailman cupin srtattia tältä kaudelta, sairastanut paljon, sitten se tulee ja räväyttää itsensä melkein olympiamitaleille. Kisakylässäkin oli alkanut porukka varovaisesti taputtelemaan poikaa olkapäälle hienosta hiihdosta. Dario Colognaa, maastohiihdon kuninkaaksi häntä nimitetään, haastateltiin ja hän totesi, että kuuli Iivon nimen ensimmäisen kerran kolme viikkoa sitten, kun hän voitti nuorten maailmanmestaruuden Val Di Fiemmessä. Ja ei mennyt kauaakaan, kun hän oli olympiavoittaja. Lahjakkaat sisarukset, ei siinä muuta. 

Sanoinkin Marille olympiakullan voittamisen jälkeen käsien vielä täristessä, tunnin jännityksen lauetessa (kaksi mitalia tunnin sisälle, huh hermot ei kestä tämmösiä!) ja jalkojen ollessa hapoilla, että vähänkö olisi siistiä joskus antaa ihmisille tämä tunne, mikä me just nyt koetaan. Kansallisuustunne, ylpeys omistaan. Saisi antaa jotain koko maalle, painaa nimensä historiankirjoihin. Vähänkö se olisi siistiä. Istuttiin sitten hiljaa ja katottiin voittajien ja hopeamitalistien haastatteluja telkkarista.

Tuoreet voittajat sanoivat, että nykyään Suomessa on tosi vähän nuoria, jotka haaveilevat olympiakullasta tai ylipäätään huipulle pääsemisestä ja kansainvälisestä urasta. Liian paljon lahjakkaita nuoria menee joukkuelajien pariin. He toivoivat, että nuoret saisivat näistä mitaleista potkua ja uskallusta myös yksilölajien pariin. Yksilölajissa on uskallettava olla välillä tietyllä tavalla itsekäs, jotta voi menestyä. Siinä on omat haasteensa verrattuna joukkuelajeihin. On pystyttävä tekemään töitä paljon yksin itsensä kanssa, mutta ryhmäharjoitukset ovat sitäkin mukavampia. On oltava potentiaalia ja halu tehdä. Joka treenissä pitäisi muistaa miksi siellä lenkillä ollaan. Ei sen takia, että joku muu niin haluaa vaan siksi että sinä haluat olla siellä. Mutta myös helposti motivoituneena sortuu treenaamaan yksin liikaa tai vastavuoroisesti jos motivaatio ei ole kunnossa, liian vähän. Mutta yleisempi syy sille jos ei kulje on se, että on treenannut liikaa kuin liian vähän.
On oleellista, että urheilijalla on tukijoukko, jolta saa apua ja neuvoja, jotta voi päästä huipulle. Urheilijalla on iso rooli, koska pitää uskaltaa tehdä päätöksiä, jos treenit ei suju. Pitää uskaltaa lähteä pois, uskaltaa tehdä vähemmän jottei vain pahenna asiaa. Päätöksenteko on aina yhtä vaikeaa, mutta väistämätöntä. Aina ei voi osata päättää oikein, mutta siihen oppii kokemuksen kautta. Pienestäkin oireesta voi tietää, mitä on luvassa, onko tulossa pelkkä flunssa vai jotain isompaa. Siinä oppii kuuntelemaan itseään, eikä enää sivuuta kuuroin korvin sitä, kun kroppa huutaa armoa. Kroppa sanoo pysähdy, pää sanoo jatka. Se on hankala yhtälö ja kaiken lisäksi loppupelissä urheilijan päätös.

 Mutta miten sanoin kuvailemattoman ihmeellistä ja hienoa olisi joskus saada antaa ihmisille se sama tunne, minkä Suomen nais- ja mieshiihtäjät antoi meille keskiviikkona - ja muissakin kisoissa, sillä niitä on tullut seurattua. Esimerkiksi Kertun Tour de Skin osakilpailuvoitto oli ihan jättipotti - ihan uskomaton ja täysin odottamaton yllätys. Urheilija sai olla suunnattoman ylpeä itsestään ja koko kansa urheilijastaan. Niin sen kuuluu mennä.
Ja onhan näitä kisoja paljon, mitkä ovat koskettaneet. Olisi siistiä joskus kantaa maailman cupia johtavan kultaista liiviä. Olisi siistiä antaa ihmisille se riemu, mikä voitosta seuraa. Tuntea itse ne tunteet. Se on takuulla oikeaa vuoristorataa, ihan niin kuin matka sinne. Nytkin on jo oppinut niin paljon, urheilu on ottanut mutta antanut sitäkin enemmän - ja paljon olisi vielä edessä opittavaa ja annettavaa. Olisi siistiä saada kultamitali kaulaan, olla maailman paras ja olympiavoittaja. Voittaa Tour de Ski. Siihenkin suomalainen on pystynyt ja usean kerran: Virpi Kuitunen. Nämä on niin isoja unelmia, että tätä isompia ei enää voi olla. Tämä laji antaa parhaimmat tuloksensa vasta vuosien päästä, siksi välillä on monen monia välietappeja, joita saavutetaan ensin.
Hiihdossa riittää esikuvia, joita ihailla. Silti pitää rakentaa oma ura, oma matka yhdessä ihmisten kanssa, jotka auttavat siinä. Ei kukaan pysty siihen yksin.

Eletään hetkessä, tartutaan hetkeen. Mennään päivä kerrallaan eteenpäin kohti isoja areenoita.
Välillä mennään taaksepäin, välillä eteenpäin. Piiri pyörii, välillä toiseen ja välillä toiseen suuntaan. Vastaan tulee isoja vuoria kiivettäväksi, välillä alamäkiä joissa saa vain rullailla. Kohta kaikki sujuu, kohta taas ei. Itseluottamus on hyvä, kohta et ole varma mihin pystyt. Mutta kuka muu sinuun uskoisi jos et sinä itse, näin sanoi Jauhojärvi. Tullaan kaatumaan monta kertaa, mutta aina noustaan ylös jotta voidaan kaatua uudestaan.
Jos sinne maahan jää makaamaan, tulee siinäkin pitkä aika!

Ehkä vielä joku päivä. Ehkä vielä joskus. Aika näyttää, miten käy.

-Heidi