Kisareissuja ja reissumiehiä

Noniin heipä hei vaan, reissumiehet tiällä kirjottelis! Vihdoinkin pahimmat kiireet alkas olla ohi (potkiaiset saatiin kunnialla pidettyä ja saatiin hyvästä toiminnasta kehuja ja Wanhojen tanssitkin selvittiin kunnialla, näistä erillisiä postauksia piakkoin!). Mitä tässä nyt koeviikko olis mutta siihen lähetään nyt Marin lohkasemalla kliseellä: "Kysyppä joku kysymys! Hyvä kysymys mutta kysyppä joku toinen!" Aika hyvin sanottu kieltämättä! 

Palataan nyt vielä viikko taaksepäin Ristijärvi-Puolanka kisoihin, jotka vähän isommat FIS- ja Ranking-kisat. Eli siis niistä sai FIS- ja Ranking-pisteitä. Ne vaikuttaa tämän ja tulevien vuosien lähtöjärjestykseen kisoissa, varsinkin noi FIS-pisteet on aika monimutkanen sydeemi joten ei ruveta selittämään enempää teille lukijoille. :D
Tässä muutamien kuvien myötä pääsette samaistumaan rankkojen kisareissujen tunnelmaan ! Ja pahoittelemme joidenkin kuvien huonolaatuisuutta koska ilma ei ollut erityisen kirkas ja tuolla ladun varressa harvemmin kameraa kulettaa mukanaan joten kännykkälaatu on taattu. :) MUTTA LUNTA!! Näettekö sen valkeuden?! Ei tarvinnu mennä kun reilu sata kilsaa pohjosseen päin niin oli täysi talvi! 

Pikkuveli ihan fiiliksissä kun kisapaikalla pääs ekoja kertoja tälle talvee hyppii lumikasoihin! Kotona ei semmosia oo liiemmin näkyny... ja Heidi sai hävetä äitiään kun heti kun se pääs autosta ulos, niin se alko kuvata lumisia puita! Liikenteen ohjaajat luuli että ollaan jostain etelästäki, no mikäs siinä olla noin 150km etelämpää joka ei oo kyllä etelää nähnykkään, mutta siellä ei oo lumisia puita! 

Tilannekuvia lähtötohinoista. Oli mukava käydä kisoissa Ristijärven SM-laduilla, sillä samassa paikassa kolmen viikon päästä SM-kisat. Mukava maasto, molemmat tykättiin!! 

 Illalla kyllä väsytti! Aki tuli meidän kanssa makaa sänkyyn vaikka sitä ei kyllä väsyttäny... :D Päätettiin sitten testata tota jalat seinälle -taktiikkaa, jota monet tekee kisapaikallakin. Me ei kyllä olla vakuuttuneita tuosta yhtään, koska jalat kuolee ja tulee vaan kipeemmäksi! Mutta ehkä se ei sovi kaikille. Sen idea on vissiinkin se, että jaloista kiertää veri poispäin ja sitten kun nousee ylös niin sinne tulee uutta hapekasta verta. Tai niin, ei me ihan varmoja asiasta olla mutta niin meille on selitetty. Jos tuli paha kämmi niin saa korjata. :D 

 Jaksettiin me kuitenkin lähteä kamalaan lumituiskuun pertsalla löpsyttelemään, mutta lumituisku oli niin kamala että eipä siellä laduista ollut tietoakaan. Oltiin vartti ja tultiin pois. Ja sen takia noinkin kauan, koska mentiin eteenpäin jos siellä metsän suojassa ei olisi niin pahasti ummessa, mutta turha toivo! Tukottaa vaan, äkkiä pois! Mari oli ihan fiiliksissä kun ladun varressa oli lunta niin paljon että sinne uppos!
Paljakan korven rinteet takana ja salamavalo + lumisade = laadukas kuva...  :)

Mentiin sitten käymään juoksemassa kun tuo hiihtäminen ei oikein onnistunu umpihangessa ja joku auto tööttäs iha hulluna vaikka mentiin ihan reunassa! Hirveet pakkorefleksit ku säikähti iha hirveesti..... :D ja niistä ei sitten puhuta...

Mutta tää reissu oli antoisa molemmille, sillä molemmilla meni hyvin kumpanakin päivänä vaikka molemmilla oli jalat vähemmän terävät vapaassa kuin pertsassa edellisenä päivänä. Mutta varsinkin Heidi sai paljon itseluottamusta kunnostaan ja siitä, että pystyy vielä onnistumaan ja Marinkin mielestä oli hyvä nähdä että mäkin alkaisin päästä kuntoon. Lauantain kisa kulki hyvin ja vielä pertsalla, joka ei ole kulkenut lähellekään niin hyvin kuin vapaa. Tekniikka pysyi kasassa ja pystyi pistämään itsensä ahtaalle - sain ensimmäistä kertaa itsestäni irti alusta asti. Sunnuntainakin sain itsestäni irti, vaikka jalat olisivat voineet toimia paremmin. Silti vingersin kovaa karkuun ja ylitin itseni, sillä en olisi uskonut pystyväni tällaiseen suoritukseen nyt. En ole tottunut siihen, koska on ollut niin paljon vaikeuksia. Sain viitteitä siitä, että ehkä se vanha Heidi on tulossa takaisin, joka on kova nousemaan mäkiä (oli muuten rankka maasto Puolangalla! Neljä kilometriä nousi suunnilleen koko ajan ja viimeisen kilometrin laski mutkasesti ja vauhdikkaasti) ja joka pääsee oikeuksiinsa rankassa maastossa semmosella ns. "työmiehen" kelillä, jolloin oikeesti erotellaan ohrat akanoista. Sairasteluvuosien aikaan semmonen keli ja maasto ei tosiaankaan oo ollu mun heiniä, eikä ylipäätään mikään keli tai mikään maasto, koska elimistö ei oo pystyny ottaa kovaa treeniä vastaan. Mutta pakosti aiempaan palaten, kun oli vielä kunnossa ja terveenä, en mä ikinä pärjänny hirveen hyvin semmosella nopeella lentokelillä.

Nää kaks kisaa oli tosi hyvät tässä välissä, koska sain varmistuksen sille, että kyllä mä vielä pystyn tähän. Mä oon tehny töitä sen eteen vaikeuksien keskellä, että mä paranisin ja että mä pystyisin vielä voittamaan itteni ja haastamaan muita. Nyt mä pystyin siihen. Tätä tunnetta odotellessa on jaksanu vaikeetkin hetket puskee eteenpäin ja jatkaa harjottelua. On tätä saanu oottaakki, mutta oli odotettavissa, että tää hetki tulee vielä. Harjottelu on kuitenkin alkanu sujua eri tavalla kun aiemmin - ja on oppinu siitä paljon. Harkat tuntuu vihdoinkin suurimmaks osaks hyvältä. Nyt on muutenkin tullu puheeks se, miten jotkut ei pääse yli niistä vaikeuksista ja mitä tapahtuu kun ne vaikeudet tulee ja motivaatio ei oo tarpeeks kova eikä se sitten riitäkään kun sitä toden teolla tarvittaisiin. Mä en edes ymmärrä, mistä mä tän kaiken motivaation itteeni lapan. Vaikka mä epäonnistuisin tai tuntuis hetken että maailma romahtaa, niin kohta kokoon itteni ja katon eteenpäin ja yritän uudestaan. Missään vaiheessa ei tuu mieleen että onko pakko jos ei taho. Ehkä se johtuu siitä, että mä tahdon. 

Kaikilla urheilijoilla on oltava jonkinlainen motivaatio, koska ei siitä harjottelusta muuten tuu yhtään mitään. Mutta miten kova se on, se on taas ihan oma lukunsa, asia erikseen. Se voi kestää siihen asti kun kaikki menee hyvin, mutta ei riitä enempään. Kellään ei oo motivaatiomittaria, jolla vois mitata motivoituneisuuden. Vielä 3-4 vuotta sitten, kun puhuttiin leirillä luennolla motivaatiosta, tiesin suunnilleen että se on lähtökohta josta lähetään, jonka takia ylipäätään lähetään. Mut en vielä tienny, onko mulla motivaatioo tähän, riittääkö se. Tykkäsin tehä, mutta sitä oli hyvin vaikee sanoo. Mutta sitten kun tuli vaikeuksia, vakuutuin siitä, että mulla on motivaatioo tähän ja se on tosi kova, sillä se riittää vieläkin. Vaikka ei se aina oo vakio, se heittelee ja voi välillä tuntua ettei sitä oo olemmassakaan, mutta kohta se jostain kimpoaa. Marillakin on kova motivaatio tähän, sillä ei senkään harjottelu oo ongelmatonta ollut. Sen ongelmat on ollu vaan erilaisia ja opettanu erilaisia asioita. Meille on sanottu, että saa ettiä kyllä muita urheilijoita, jolla ois yhtä hirvee motivaatio harjotella kun meillä ja joka sitoutuis tähän samalla tavalla. Tai onhan tähän sitouduttava, se on fakta! Mutta on myös mukava kuulla, että joku muukin huomaa sen.

Täällä me ollaan motivoituneina kuin kaksi muskettisoturia, eiku miten meni.... ja toivotamme teille hyvää alkanutta viikkoa!

Tai lähinnä Heidi tämän postauksen väsäsi, mutta kirjoitteli molempien puolesta koska samassa matkassa oltiin. Yhdessä kirjoittelemme näistä ikimuistoisista Vanhojen tansseista ja meidän järkkäämistä potkiaisista myöhemmin, kun tässä koeviikolla on aikaa (kröhöm...) sekä muutama tai vähän useampi sananen Lahden SM-kisoista joka nyt oli molemmilta aikamoinen fiasko.
Kämppäkin kaipais siivousta, kaikki hypärit on menny lähiaikoina kirjainten tekoon, joista niistäkin kuvia sitten Vanhojen postauksessa! Tuli tosi hienot, saadaan olla ylpeitä niistä ja vaikka ne vaati työtä, niin oli se sen arvosta kuitenkin! Ja mikä parasta, oltiin saatu paljon kehuja koristelusta! :)

-Heidi