Muutoksen tuulia

Moikka moi! Voisin tehdä nyt toista osaa Amsterdamista, mutta en nyt kuitenkaan jaksa tehdä sitä, vaikka reissupostauksia onkin kiva tehdä; käydä läpi ihania kuvia ja valita sadoista parhaimmat otokset tänne (mutta niiden lataaminen kestää kauan), kirjoitella tapahtumia ja hauskoja sattumia reissun varrelta ja muistella ylipäätään tuota reissua tänne kirjallisessa muodossa. Nyt kuitenkin haluan kirjoittaa muista asioista.
Nyt tapahtuu niin paljon.

En ole ollut koulussa helmikuun jälkeen. Maaliskuussa oli kirjoitukset, joten niihin lukiessa sai kuitenkin vierähtämään aikaa varsinkin urheilun ohessa. Kirjoitusten jälkeen oli kaksi viikkoa luppoaikaa, kunnes alkoi pääsykokeisiin lukeminen ja nyt sitä riittäkin kesäkuulle asti. Ensi tiistaina on sosiaali-, terveys- ja liikunta-alan sähköinen esivalintakoe, jonka sisällöstä ei voi tietää yhtään mitään. Kuitenkin onneksi pääsen materiaaleista jo eroon, koska vaikka niiden lukemiselle jäi vähemmän aikaa reissun vuoksi, niin olen käyttänyt viimeisen viikon elämästäni vain lukeakseni siihen ja olen saanut luettua tosi hyvin ja kirjoitettua muistiinpanoja, jotka auttavat minua oppimaan ja muistamaan. Nyt on enää jäljellä kertaamista ja sitä tein jo koko aamun. Kävin juoksemassa ja nyt voin hyvillä mielin käyttää hetken blogin parissa ajatuksiani purkaen.

Tekemistä on ollut ja lukemista riittänyt, joten ei tässä ole aiemmin ehtinyt edes ajatella, miten paljon tässä tapahtuu asioita. Pihtiputaalta kotiin muuttaminen laittoi ajattelemaan asiaa ja alkoi ihan hirvittää kun tajusin, että kaikki tuttu yhtäkkiä häviää ympäriltä.
On edessä uudet tuulet, joita odotan innoissani, mutta myös peloissani - tai ainakin jännittyneenä, koska en ole ollut tällaisessa elämäntilanteessa ikinä ennen. Tämä on ensimmäinen kerta, kun en ole koko elämäni aikana koulussa tähän aikaan vuodesta ja ensimmäinen kerta, kun en tiedä pääsenkö kouluun ensi syksynä. Tähän asti se on ollut itsestään selvää. Nyt mikään ei enää ole.

Heti Suomeen takaisin tulemisen jälkeen alkoi muutto. Koko yönä ei oltu nukuttu, mutta seuraava päivä lastattiin tavaroita laukkuihin ja laatikoihin. Sama jatkui seuraavanakin päivänä, mutta silloin oltiin sentään nukuttu hyvin yön yli. :D Todellisuus iski sitten, kun käytiin hakemassa viimeiset tavarat ja jätettiin avaimet keittiön pöydälle. Samassa kämpässä tuli asuttua neljä vuotta, joka on pitkä aika asua jossakin. Tulen varmasti muuttamaan vielä monta kertaa, mutta ei se sitten ole varmasti enää samanlaista. Tuo oli ensimmäinen oma asunto ja siitä tuli toinen koti. Tavarat olivat siellä ja mennessäni oikeaan kotiin toin tavarat mukanani kämpältä, koska kotona ei ollut tärkeimpiä tavaroitani. Tavallaan vielä muistan niin hyvin, kun neljä vuotta sitten elokuussa pieni 16-vuotias tyttö muutti omilleen, mutta toisaalta siitä on niin kauan, että se on enää hämärä kuva päässäni. Ei se tuntunut siltä. Silloin tuntui siltä kuin olisin Marin kanssa leirillä. Kun parin viikon päästä meille alkoi valjeta, että me asumme siellä (varmaan karu opiskelijan arki iski), niin se ei ollut enää shokki. Se oli ollut normaalia alusta asti.
Olin heti kuin kotonani.

En usko, että Pihtipudas katoaa elämästäni mihinkään. Se on aina osa sitä, koska se muodostui niin tärkeäksi paikaksi. Jotkut ihmettelevät, miten niin kämäisestä pikkupaikasta voi tulla niin tärkeä paikka, jos se ei kuitenkaan ole kotipaikka. En minäkään tarkalleen ottaen tiedä. Eihän siellä edes ole mitään. :D Mutta se siinä varmaan onkin. Se on ollut turvallinen paikka itsenäistyä ja kasvaa kohti aikuisuutta. Ei liikaa houkutuksia tai paineita mennä. On voinut vain olla oma itsensä ja tehdä omia juttujaan yksin ja yhdessä. Kaiken lisäksi sieltä on niin hyviä muistoja, että siitä on muodostunut positiivinen kuva. Toivon, että sopeudun myös uuteen opiskelupaikkaani vähintäänkin yhtä hyvin ja uskon, että positiiviset kokemukset auttavat minua sopeutumaan mihin vain. Olen kuitenkin sopeutuvainen ja uskon, että löydän paikkani myös jostain muualta. En kuitenkaan ole yksin, vaikka kaikki ympärillä muuttuu. Ihmiset eivät kuitenkaan katoa, vaikka he eivät läsnä olisikaan.

Pihtiputaalla siinä meidän kämpän seinien sisällä on koettu niin paljon, niin iloja kuin suruja. On koettu syntymät ja kuolemat, erot ja rakastumiset, itketty ja naurettu (varsinkin naurettu), puitu sotasuunnitelmia ja koulutehtäviä, tehty hölmöyksiä, saatu maailmanluokan ideoita (joskus ihan järkeviä sellaisia), kinasteltu ja sovittu, säikytetty toisemme kuoliaiksi milloin mistäkin syistä, tuskailtu koulujuttujen kanssa, turhauduttu ongelmien edessä ja vastaavasti hihkuttu onnistumisten johdosta - nähty elämää yhdessä. Neljän vuoden aikana meistä on mukamas kasvanut pian parikymppisiä aikuisia naisihmisiä. Silti tuntuu välillä, että mehän ollaan vielä niitä pieniä 16-vuotiaita tyttöjä, joilla ei ollut vielä huolta tulevaisuudesta. Niitä tyttöjä, jotka olivat varmoja siitä, että pääsevät haluamaansa lukioon panostamaan urheiluun ja opiskeluun; niitä tyttöjä, jotka olivat varmoja siitä, etteivät halua jäädä kotipaikkakunnalle lukioon; niitä tyttöjä, jotka tiesivät aina kesän jälkeen, minne mennä. Aina on ollut paikka minne mennä. On ollut paikka, jossa on löytänyt myös oman paikkansa. On haikeaa luopua siitä turvapaikasta, jollaiseksi se muodostui. Sinne oli aina kiva mennä ja varsinkin ensimmäisenä lukuvuonna en olisi halunnut kotiin tullakaan, kun siellä oli niin mukavaa. Viimeisinä lukiovuosina alkoi taas oivaltaa, miten kivaa on välillä tulla käymään myös kotona ja miten tärkeä koti on, vaikka asuisikin suurimman osan vuodesta jossain muualla. Opin selviytymään itsenäisemmin, mutta onneksi oli kaveri auttamassa hätätilanteissa! ;)

Sain myös ihania ystäviä, joita toivottavasti en koskaan menetä. Emme näe enää niin usein ja tuntuu pelottavalta, etten ehkä näe enää kesän jälkeen Mariakaan jatkuvasti. En näe Emmiäkään jatkuvasti ja kaikkia muitakin, kuten Veeraa ja Elisaa, yhä harvemmin. Koko lähiympäristöni alkaa koostua uusista ihmisistä, mutta toisaalta odotan sitäkin. Tutustun mielelläni uusiin ihmisiin ja luon uusia kontakteja innokkaasti ja pidän niistä parhaani mukaan kiinni. Tähän asti ei ole tarvinnut miettiä Marin kanssa, milloin näemme, koska olemme nähneet vähän liiankin kanssa. :D Jatkossa se on kuitenkin tarpeen, vaikka Whatsapp käy kuumana nytkin silloin, kun emme näe päivittäin. Me emme kuitenkaan ole enää kämppiksiä - emme ole enää me! Meidät yksilöllistetään, emme ole enää samaa pakettia. :Dd Jos pääsemme sinne minne haluamme, tulemme opiskelemaan eri paikkakunnilla, mutta ei se sinänsä ole ongelma, se on vain haaste. Asiaa on mietitty monelta kantilta kummankin taholta ja haku on tehty kummankin oman parhaan mukaan ja omien päätösten valossa. Kukaan muu ei ole voinut niihin vaikuttaa, vaan olemme tehneet omat päätöksemme. Niinhän meidän täytyykin, meillä on kuitenkin omat elämät, joita meidän täytyy elää - kuitenkin niin, että olemme niissä mukana. Muistot eivät häviä koskaan ja tulevaisuus riippuu vain meistä.

Nyt pitää lukea pääsykokeisiin, tehdä ennakkotehtävä valintakokeisiin, joihin toivottavasti pääsen, lukea lisää valintakokeisiin, koska sinne minä haluan ja stressata siitä, pääsenkö kouluun vai en. Juhlat ovat tulossa ja on hienoa saada lukio päätökseen ja kutsua sukulaisia, ystäviä ja muita tuttuja juhlistamaan sitä. Mummolla on paha stressi, kun juhlat järjestetään tilanpuutteen vuoksi mummolassa (ja se on minusta vain mukava asia), vaikka syytä alituiseen huolehtimiseen ei olisikaan. Voit ottaa iisisti rakas mummo, kaikki järjestyy kyllä! ♥ (Tämä siltä varalta, että digiaikaan soluttautunut mummoni lukee postaustani tabletiltaan!) ;)
Minulla on ollut myös opeteltavaa juhlien vuoksi. Mekkokriisiä minulla ei ole ollut, koska perhetuttu otti vanhojen tanssimekon hommakseen ja korjasi sitä, lyhensi helmaa ja teki ylimääräisestä helmakankaasta olkaimet, niin sen ei tarvitse olla niin tiukalla kuin Wanhoissa. Se on todella kiva ja persoonallinen nyt, kellään ei takuulla ole samanlaista. Ihan niin kuin ei ollut Wanhoissakaan. :) Kenkäongelmaakaan ei ollut, koska olen omistanut elämäni aikana tasan yhdet korkkarit, jotka ostin Wanhoihin ja niitä varten opettelin kävelemään niillä hyvin innokkaasti joka päivä ja ilta - lopulta tanssiminen sujui ongelmitta. Niinpä olen säästänyt kyseiseen mekkoon sopivia kenkiäni ylioppilasjuhlia varten - mekkokin on käytännössä sama, tosin ison muodonmuutoksen kokenut - joten olen säästänyt siinä useamman kympin rahaakin.
Kuitenkin meikki ja hiukset ovat tuottaneet melkeinpä harmaita hiuksia (joita en nyt toivo!) :D Juhlat pidetään sunnuntaina, joten minun on selvittävä kahden päivän operaatioista - ja kauneusoperaatiot eivät ole ollenkaan minun juttuni. Sunnuntaille sain kuitenkin kampaaja-ajan, joka helpottaa elämääni paljon. Thanks god.

Kuitenkin lakituspäivänä on selvittävä itse hiusteni kanssa ja samoten meikin kanssa lauantaina JA sunnuntaina. Olen kuitenkin saanut siihen apua, joten alan jo vakuuttua siitä, että osaan tehdä ihan hyvän meikin ihan jo itsekin. Toivon mukaan kestän itseäni sitten niin tällättynä kahden päivän ajan. :DD No onhan se ihan mukava joskus laittautua, mutta yleensä ottaen en vain jaksa. Tällaisina hetkinä toivon, että minua olisi joskus kiinnostanut opetella laittamaan hiuksia tai meikkaamaan. Valitettavasti ei ole kiinnostanut. Ripsari on aina vakiomeikki. ;)

Samaan aikaan on aihetta iloon ja juhlaan kuin stressiin ja huoleen. Toki ei pitäisi huolehtia etukäteen asioista, joihin ei voi älyttömästi vaikuttaa. Kuitenkin vähemmästäkin mietin, että mitä jos minun ei koeta soveltuvan alalle (vaikka no, kaikki sanovat, että minua soveltuvampaa ihmisläheiselle alalle ei ole) tai mitä jos en pääse edes valintakokeeseen tai pääsen sinne, mutta jään tosi lähelle varasijalle kuitenkaan sisään pääsemättä tai en pääse ollenkaan ja joudun asumaan kotona koko vuoden. Toki voin hakea täydennyshauissa ja aina uudestaan, mutta toivoisin niin paljon, että pääsisin nyt. Se helpottaisi niin paljon elämää - mutta sama juttuhan se on kaikilla hakijoilla. Kaikki haluavat päästä sisään, mutta paikkoja on rajoitetusti. Niitä on niin VÄHÄN.

On minulla kuitenkin jotain suunnitelmia sille varalle, jos en pääse. Mutta toivon kuitenkin niiiin paljon, että pääsen. Olen miettinyt, että mikä minusta tekee niin erikoisen, että erottuisin joukosta ja vakuuttaisin, että minut on juuri otettava sisään? Millä tavalla minä erotun? En minä ole niin erikoinen!
Mutta kun aloin miettiä (ja mietin asiaa myös Jannen kanssa), niin olen motivoitunut. Kyllä sen minusta varmasti näkee ja annan sen tulla ilmi. Menen kesätöihin fysikaaliseen ja toivon mukaan siitä on hyötyä valintakokeessa, jos olen saanut jo kosketusta alasta ihan oikeassa ympäristössä. Olen innokas oppimaan uutta ja imen tietoa kuin pesusieni. Minulla on taito ohjata liikuntaa, saada isojakin ryhmiä toimimaan ja kuuntelemaan. Ohjaustaidoista on varmasti hyötyä ja kertoo myös motivoituneisuudesta alalle. Urheilullisuus on myös yksi juttu, mikä kielii hyvästä terveydestä ja hyvästä kunnosta alaan soveltuviin fyysisiin työtehtäviin. Olen omanlaiseni persoona ja jos en vähättele itseäni liikaa (mutta en myöskään liiaksi hehkuta, mitä en varmastikaan tee), niin on minulla mahdollisuuksia.
On minussa kuitenkin jotain erilaista kuin muissa. Toivottavasti se riittää.

Toivon siis, että uusi muutto olisi edessä ja tämän kamalan tavaramäärän saisi roudata johonkin uuteen paikkaan. Tekemistä on vaikka muille jakaa, mutta kyllä se sitten kesäkuun alkuun helpottaa. Hiihdon 1-tason valmentajakoulutus jatkuu äitienpäiväviikonloppuna ja sinnekin oli ennakkotehtävää, piti suunnitella harjoitusjakso ja yksi harjoitus. Työt fysikaalisessa alkavat 8.6. eli minun 20-vuotissyntymäpäivänäni!! :D Saa nähdä, mitä kesä tuo tullessaan. Siinäkin on uusia elementtejä: muun muassa oikea työ, kun nyt ensimmäistä kertaa en mene koko kesää pelkän urheilun ehdoilla. Ei siitä silti ole niin hyvää lopputulosta tullut ennenkään, että en voisi mennä nyt töihin. Toivon saavani työkokemusta ja varmuutta siitä, että fysioterapia on se ala, jonne minä varmasti haluan. Ehdin siitäkin huolimatta myös treenata.
Kesän arki kuitenkin rakentuu hieman eri tavalla, mutta odotan sitäkin muutosta kuitenkin innoissani. Luultavasti viikonloppuisin tulee kuljettua aika paljon Pihtiputaan suunnassa, mutta se ei taas haittaa minua yhtään. ;) Voin lähteä Pihtiputaalta, mutta Pihtipudas ei lähde minusta. Toivon mukaan minulla on siellä aina paikka minne mennä, vaikka se ei olisikaan enää oma rakas kämppäni ja minun oma huoneeni. Eikö se vähän niin mene, että koti on siellä, missä ovat ihmiset, joita rakastaa. Ja siellä, missä hattuni on. ;) Sinne minne tavarani lasken, siellä tilapäisesti asun. Tähän on opittu, tähän on tultu.

 

Muutoksen tuulet siis puhaltavat kovaa. Välillä se tuntuu pelottavalta ja ahdistavalta, mutta kohta olen taas innoissani ja kaikki tuntuu uudelta ja jännittävältä. Välillä jännitän sitä, miten löydän paikkani uudessa paikassa ja miten minut nähdään siellä, mutta toisaalta selvisin jo kerran uuteen paikkaan siirtymisestä; sain ihania ystäviä, ihania ihmisiä ympärilleni, jotka minusta välittivät ja sain uuden mahdollisuuden yläasteen jälkeen. Minut nähtiin oma itsenäni; iloisena, tomerana ja positiivisena Heidinä, jolla riittää temperamenttia, sisua ja mielipiteitä, mutta myös ymmärrystä, auttavaa olkapäätä ja rohkeutta. Asia, jota eniten halusin uudelta alultani oli se, että pääsen irti siitä muotista, johon yritin ahtaa itseni aiemmin. En ollut sellainen ihminen, joka välittää siitä, mitä muut minusta ajattelevat. En ollut hiljainen ja ujo, mutta kuitenkin urheilullinen ja ihan mukava. En ollut se tyttö, joka istui yksin ja yritti muuttua näkymättömäksi, mutta olla samaan aikaan vahva ja itsevarma. En halunnut olla enää sellainen ihminen. Halusin olla minä. Ja yllättäen, kaikki näkivät minut sellaisena. Olin varmempi kuin koskaan siitä, että tällainen minun olisi pitänyt uskaltaa aina olla.

Lukioaika Pihtiputaalla antoi minulle niin paljon hyvää. Se antoi muutoksen ja suunnan elämälleni, jota en koskaan tule katumaan. Hiihtolinja on parasta, mitä Pihtipudas minulle varmasti on antanut. Tai parasta ehkä, mitä minulle on ikinä annettu. Sain sieltä kavereita enemmän kuin minulla varmasti ikinä on yhtäaikaisesti ollut, löysin oman identiteettini ja varmuuden olla minä, sain varmuutta siitä, että minun kuuluu olla täällä, kuuluu olla urheilija ja tämä on paikka minne kuulun. Jos minulla on oma maailma, se on täällä.
Sain lopulta hienosti ajattelevan valmentajan, joka näki minut yksilönä, omanlaisenani ihmisenä - ja vasta sen jälkeen urheilijana, jonka kanssa tehdä töitä. Onhan minun kanssani välillä ollut vaikeaa tehdä töitä, koska olen itsepäinen ja minulla on aina jokin prosessi meneillään, joka estää minua treenaamasta, mutta kuitenkin ymmärrystä on löytynyt silti.

Asia, jota tarvitsin mykoplasmavuoteni jälkeen, jolloin niitä ongelmia alkoi vasta kertyä, oli se tuki ja turva, jota hiihtolinjalla päivittäin sain. Joskus en ymmärtänyt millään, miksi minun ei annettu vetää viimeisiä vetoja tai miksi minut passitettiin venyttelemään sen sijaan, että lähtisin treeneihin muiden kanssa, mutta olen nyt kiitollinen siitä, mitä se minulle opetti. Tuntui epäreilulta ja heikolta, kun hammasta purren itku silmäkulmassa lähdin treeneistä pois, vaikka kropassa tuntui niin pahalta, että olisin voinut tajuta sen itsekin. Nyt olen nyt ainoastaan tyytyväinen, että joku oli jokaikinen päivä kaitsimassa minua, jokaikinen päivä katsomassa perään, jokaikinen päivä sanomassa, että et sinä voi jatkaa noin ja jokaikinen päivä kannustamassa minua eteenpäin. Ilman hiihtolinjaa voisin olla nyt missä vain. Olisin varmaan käynyt jo lukion ja ties missä olisin. Ken tietää hiihtäisinkö edes enää, yrittäisinkö edes. Olisiko ollut helpompaa vain jättäytyä siitä?

Joka päivä oli asiantunteva valmentaja, joka kannusti minua ja vastavuoroisesti sanoi suoraan, jos jokin asia tökki ja vaati muutosta. Tiesin, että asia oli niin, mutta olin samaan aikaan kiinni talutushihnan toisessa päässä, josta en voinut tehdä omia päätöksiäni. Lähtökohtani ja terveystilanteeni ei ollut sama kuin muilla ja olin koko ajan kahden välillä. Kun omaa kokemusta ja tietämystä omasta tilanteesta ja tekemisestä puuttui, oli helpompi kallistua sinne, missä joku muu kertoi ja tiesi paremmin. Olen kiitollinen itselleni, että tajusin kääntyä pois. Olen paljon onnellisempi nyt, kun minulla on varaa valita. En tiedä, missä olisin nyt urheilijana tai ihmisenä, jos en olisi tullut linjalle tai jos en olisi silloin tajunnut vaihtaa suuntaa. Ehkä katuisin vielä tänäkin päivänä, että miksi en tehnyt muutosta silloin kuin se oli vielä mahdollista. Onneksi minun ei tarvitse katua.

Ei tunnu missään :D

 Onnistuneet otokset part...

 Antti please.

 Ei vieläkään... Veeran ilme kertoo kaiken. :D

 Jee!! ;)

Emmi: "Jaksaa jaksaa, punnertaa punnertaa!"

 En ehkä kestä itseäni. :DDd

Tämän talven vähäiseksi jäänyt kisakausi ja hengitysongelmat saivat jälleen kerran tajuamaan paljon. Olen asiasta paljon kirjoittanut, mutta tajuan joka hetki lisää onnellisuuden merkityksestä kaikessa tekemisessä. Vaikka kisat jäivät vähäiseksi ja harjoittelu oli vaikeaa, hengitys vinkui treeneissä ja pelkkä käveleminenkin ahdisti, nauraessa vinkui hengitys ja happivaje väsytti, en stressanut asiaa niin paljon kuin olisin tehnyt aiemmin. Hyväksyin sen, että en voi tehdä tilanteelle mitään muuta kuin odottaa ja antaa sen tasoittua. Muutaman kisan kävin, mutta eivät ne mitään herkkua olleet. Astmakohtauksen jälkeen oli yli kuukauden tauko ennen kuin starttasin maakuntaviestissä - ja se oli jo paljon parempi kokemus.
Menin talven melko iisisti. Ajattelin, mikä minlle on parasta ja tein asioista sen mukaan. Jätin sm-kisoja välistä, koska se olisi vain tuottanut pahaa mieltä ja itkua - turhaa kulkemista, koska en olisi päässyt luultavasti edes maaliin, kun hengitys olisi jo hirttänyt kiinni.
Minusta kuitenkin välitetään, vaikka aina kaikilta ei ymmärrystä löydy. Huhtikuu meni ihan levon kannalta. Jalka oli myös kipeä, mutta eniten pelotti se, miten se kestää reissussa. Harjoittelu tuli kerrankin vasta toisena tärkeysjärjestyksessäni ja se oli uutta.

Nytkin on paljon asioita tehtävänä ja paljon huolehdittavaa. Kuitenkin olen silti onnellinen. Reissun jälkeen aloin jo kaivata juoksemista - niinpä lähdin juoksemaan, koska minulla oli sitä ikävä. Halusin juosta. Menin salillekin, vaikka tiesin, että tulen kuolemaan seuraavana päivänä. Olin kaivannut sitä tervettä kipua lihaksissani, jota en ollut kokenut niin pitkään aikaan edes kilpailuissa. Kun ainut kipu kilpailussakin on keuhkoputkien supistumista vain pienempään kasaan, alkaa kaivata taas oikeaa harjoittelua, kun hengitys toimii ja olisi valmiuksia siihen. Face everything and rise.

Olen useana päivänä lähtenyt extemporena juoksemaan, koska olen niin paljon kaivannut sitä. (Eilen katsoin kelloa 14:38: "Jaa, ei sada. Voisi mennä lenkille." Viiden minuutin päästä kiidin jo täyttä päätä). Tänään mietin ennen lenkkiä, että voisin juosta kovempaa, jos on kohtuullinen kulku. Juoksin, koska voin. Vaikka talvella juoksu ei ollut korkeimmalla listallani, koska se alkoi ahdistaa niin helposti, se ei ole silti vienyt rakkautta sitä kohtaan pois. Erilaisessa tilanteessa näköjään voin taas kaivata sitä ja nauttia siitä fiiliksestä.
Salilla tuntui aluksi tauon jälkeen vieraalta tarttua kyykkytankoon, mutta kun tartuin, liike lähti selkärangasta. Tekniikka oli virheetön, entisellään. Ne tuhannet ja toiset tuhannet toistot ovat jättäneet jälkensä ja sekään tuntuma ei ole silti kadonnut.
Asiat eivät ehkä sittenkään katoa. Ne ovat tilannekohtaisia ja asenteella on paljon merkitystä. Maailma muuttuu, mutta jotkin asiat ovat aina ennallaan. Jotkut taas muuttuvat ja minunkin on muututtava mukana, jos aion elää täysillä. Koskaan ei saa kuitenkaan unohtaa rakkaitaan. ♥

Toivon, että tämä fiilis säilyy enkä hukkaa sitä tavoitteellisen treenaamisen alle. Haluan kisata juoksussa, jos vaan saan siihen mahdollisuuden. Haluan tehdä asioita, koska kaipaan niitä ja koska haluan. En aloita treenaamaan, kun valmentaja minulle niin sanoo. Aloitan, kun olen siihen valmis ja tunnen levänneeni sen verran, että en enää jaksa levätä. Haluan toimintaa. En osaa olla lähtemättä, vaikka yhtä hyvin voisin olla lähtemättä. Toki ajatuksena olisi treenata ja pystyä tekemään enemmän kuin vuosi sitten, mutta sekin laadukkaasti. Voin valita, tehdä asioita joita tahdon. Ei tarvitse ajatella kaikessa tekemisessä kokonaisuutta, ei aina hiihtoa. Voin ajatella juoksun kannalta, voin ajatella itseäni ja sitä, mikä tuottaa minulle onnellisuutta. Se on kokonaisuus, jonka ohjaksissa olen minä. Voin aina kysyä apua, jos sitä tarvitsen.

Näiden ajatuksien oivaltamisesta olen kiitollinen itselleni siitä, että päätin mennä Pihtiputaalle sekä Pihtiputaan lukiolle siitä, että teillä on pieni, mutta sisukas hiihtolinja ja hiihtolinjalle siitä, että se antoi minulle tämän kaiken, millä on eniten merkitystä. Näiden kaikkien postauksessa esiintyneiden kuvien takana on tarina, oma erityinen tai vähemmän erityinen hetkensä, mutta hetki, jonka muistan. Jokainen kuva kertoo tarinansa ja niistä tulee niin hyvälle mielelle, mutta samaan aikaan haikeus hautaa minut alleen kuin hyökyaalto. On niin ikävä noita aikoja ja noita hetkiä noiden ihmisten kanssa, enkä saa niitä hetkiä koskaan takaisin. Olen kokenut täällä niin paljon ja kuvamateriaalia on valtavasti. Tässä vaiheessa lukiotaivaltani olen iloinen, että niitä on.

Joka vuosi sanon saman asian, että "jospa tämä vuosi olisi valoisampi niin urheilun kuin kaiken muunkin suhteen". Ei se sitä kuitenkaan koskaan ole.
Mutta ehkä juju piileekin siinä, että saavutan onnellisemman ja valoisamman elämän, kun lakkaan tavoittelemasta sitä. Kyllä asiat järjestyvät, kun tarpeeksi halutaan. Niillä on tapana järjestyä. On huikea fiilis joku päivä kesken kaiken touhun havahtua ja tajuta, että asiat ovat kuitenkin hyvin juuri nyt. Olen onnellinen ja minusta välitetään, minua rakastetaan. Saman päivänä saatan taas hautautua hetkellisen stressipuuskan alle, kun epätietoisuus ja epävarmuus tulevaisuudesta alkaa taas ahdistaa, mutta pystyn kuitenkin vaikuttamaan siihen. En ole riepoteltavissa kuin roska tuulessa, vaan minulla on vaihtoehtoja. Minähän menen kouluun. Toivon, että päättäväisyyteni ja vaivannäköni palkitaan.
Paljon on ehtinyt tapahtua ja niin tapahtuu jatkossakin. Olen kasvanut ihmisenä niin paljon, että jos pääsisin nyt 16-vuotiaan itseni pään sisään, en varmaan tuntisi enää itseäni. Toisaalta kuitenkin olen ihan sama ihminen, mutta ehkä astetta kypsempänä versiona. Aika tekee tehtävänsä ja olen kiitollinen kaikista hetkistä, mitä lukioaikanani sain. Se yhteishengen määrä, luottamus ja yhdessä tekemisen ja keskinäisen välittämisen määrä on ollut aivan huippua kokea. Olen kehittynyt ihmisenä sekä urheilijana, vaikka urheilussa se ei ole järin paljon tuloksissa näkynyt, mutta henkinen muutos on ollut sitäkin isompaa. On hienoa nähdä, miten pari vuotta vanhoissa kuvissakin aito ilo ja nauru paistaa kasvoilta (ja tuskalliset irvistykset), vaikka helppoa ei ole ollutkaan. Se kertoo vain siitä, että olen ollut tyytyväinen elämääni ja onnellinen kulloisessakin tilanteessa, kun olen tajunnut sen. Iloisuus ja positiivisuus on ollut se lähtökohta, mistä elän.
Onnellisuudenkin löytää sitten, kun lopettaa etsimästä sitä. Yhtäkkiä se onkin ihan lähellä, ympärillä, läsnä koko ajan.

Näiden ajatuksien kera tsemppiä kaikille jatkoon, jotka olette samassa tilanteessa kuin minä! Elämä on asennoitumiskysymys, antakaa muutosten tuulten puhaltaa ja heittäytykää matkaan! :)

Jättäkää kommentteja jos heräsi fiiliksiä tai haluatte sanoa jotakin. =)
Kiitos kaikille näistä neljästä vuodesta!! xx

-Heidi