Oekeen hyvvee päevän köllykkätä kaekille! Näin kuuluttaja toivotteli lauantaina kisojen alkaessa:D Oltiin siis pitkästä aikaa kisailemassa Savon mualla ja nää oli nyt myös viimeset kisat tällä kaudella. Kyllä nyt tuntuu jo siltä, että vois alkaa siirtymään uuteen kauteen - hetken lepäilyn jälkeen tietysti - ja lumetki sais jo hävitä. Näyttää vaan että noi kasat tossa pihalla ei häviä minnekkään... Mut ehkä ne siitä pikku hiljaa valuu vetenä pois kun aurinko paistaa melkei joka päivä niin nätisti ja tiet on jo sulia:)
Mutta joo takas niihin kisoihin... Kyllä tässä jo huomaa, että alkaa kausi painaa takana ja kroppa on jumissa. Marilla ainaki oli tukkosta menoo koko ajan ja ylämäessä viimestään loppu sitten jalat kesken. Maaliin asti tultiin ja ihan kohtuu hyvä hiihto tuo kummiskii oli kun alkuverryttelyssäki jo tuntu ettei jalat toimi kunnolla. Ois voinnu mennä paremminki mut ei tällä kertaa menny nii eipä siinä sitte mittää. Ei tosiaankaan ollu mikään kauden kohokohta tai muuta, kunhan vaan hiihti vielä tän vikan kisan läpi.
Joonii, Heidi sano et kyllä tähän kelpas lopettaa tämä kausi. Sain hyvän kisan alle - ja onhan nuo kolme aiempaakin olleet, mutta kaatumiset on varjostanu sitä totuutta, että mä en oo enää kaukana ja ettei erot oo enää isoja. Ne on enää päivästä kiinni. Mut tässä vikassa kansallisessa kisassa se onneks pääs näkymään myös tuloksista. Meillä on tosi kova ja tasaväkinen sarja, mutta nyt erot oli ensimmäistä kertaa koko talvena noin pienet kaikkiin muihin tyttöihin. Täältä mä tuun hitaasti mutta varmasti, pienin askelin - oottakaahan vaan!:)
Mutta niinkun Marikin sanoi, että ei ollu kauden kohokohta eikä mitään parasta mahollista tekemistä - niin ei sen puoleen, ei ollu täälläkään. Mutta oli kyllä aihetta hymyyn: sehän tarkottaa vaan sitä, että mä itse eikä kukaan muukaan vielä edes tiedä, mihin mä voin pystyä! Nyt pysyin pystyssä, en ottanu lumikontakteja, joten sain annettua myrskyvarotuksia, et täällä mä oon! Ens kaudella katotaan, et joko mullekki suotas onni puhjeta kukkaan! Suunta on selvästi ylöspäin ja toivottavasti sama suunta jatkuu kohti kesää!
Jaksoin tasasesti koko matkan ja en huomannu mitää selkeetä "alkukankeus" -vaihetta, mikä on haitannu mua koko talven. Aina ensimmäiset yks tai kaks kilsaa menee siihen, etten yksinkertasesti vaan pääse vauhtiin. Sit matka jo loppukin kesken. Nytkin isoimmat erot tuli alussa, mitä siellä väliajanantajia oli, mutta nyt ne ei päässy venymään liian isoiksi.
Ja olin ihan fiiliksissä yhen mäen päällä, kun pääsin sen kokonaan wassulla, pumppasin jaloilla niin tomerasti! Parasta tästä teki se, että Antti sanoi juuri edellisenä päivänä, että jos en saa jalkojani toimimaan, niin semmosia mäkiä ei yksinkertasesti vain pääse pyhällä hengellä ylös, koska pelkillä käsillä ei voi tehdä kaikkea työtä. Ja loppua kohden hapot ei ottanu koko kropasta valtaa, vaan mä jaksoin vielä. Muistan viime vuonna, kun olin monta tyttöö eellä vielä pari kilometriä ennen maalia, mutta sitten ne iski. Ihan käsittämätön ylilyönti maitohappoja. Alamäen jälkeen seuraava ylämäki (jonka nyt menin wassberg-tekniikalla ihan heittämällä!) oli täyttä tuskaa, jalat ei liikkunu yhtään mihinkään ja ei sen jälkeenkään enää. Ja se mikä niistä pahat tekee, on se, ettei ne oo samanlaiset mitä yleensä terveellä ihmisellä tulee. Ne oli ihan ylilyöntejä. Ne saatto olla jopa kymmenessä, kun normaali on maksimaalisessa suorituksessa 4-5 ainakin tuossa vaiheessa kilpailua.
Mut just noiden happojen takia, joiden takia mun koko kroppa meni ihan kipsiin ja melkeen toimintakyvyttömäks, mä oon oppinu sietämään ihan hirveitä happoja. Siks nykyään saa tulla jo aikamoiset hapot, ennenkun mä todella menen niin kipsiin, ettei jalat enää yksinkertasesti liiku. Voin sanoa, että se on mun vahvuus. Haponsietokyky. Tänä talvena on hapottanu ja monesti onkin. Ja niin kuuluukin! Mutta uskallan melkein väittää, että kertaakaan hapot ei oo ollu niin sietämättömän suuret mitä viime talvena. Sitä ei vain voi käsittää, ja sen takia ei niitä enää jaksa muistella vaikka ne pakosta pulpahtaa aina mieleen. Ja hyvä että pulpahtaakin, niin osaa taas arvostaa sitä kehitystä, mitä on tapahtunut. Mutta kun on tottunu kestämään, niin pienimmät vastoinkäymiset ei tunnu enää missään!
Toivon, et voin olla hyvä esimerkki kaikille urheilijoille, että ihminen voi käydä ihan pohjalla, mutta kun antaa elimistölle tarpeeks aikaa toipua ja palautua (se voi tarkoittaa pahimmassa tapauksessa pidempää aikaa kuin vuosi), niin sieltä on vielä mahdollista nousta, jos kovasti haluaa. Jotkut ovat varmasti epäilleet, etten kestä tätä myllytystä, annan periksi ja lopetan koko touhun, mutta siinä saadaan kyllä pahemman kerran erehtyä. Vaikka en kiellä sitä, etteikö itsellä olisi jossain vaiheessa käynyt mielessä, että miksi mä edes yritän jaksaa. Miten mun elimistö ja kroppa kestää, kun elimistö on jatkuvassa tulehdustilassa. Onko tää sen arvosta, että mä turhaudun tähän samaan kaavaan kerta toisensa jälkeen. Viisi viikkoa viime talvena oli pisin jakso ilman lääkekuuria. Siks koko talvi tuntu niin lamauttavan pitkältä, kun oli kuin olisin alottanu harjoittelun alusta kymmenen kertaa. Mikään ei ollu säännöllistä ja jatkuvaa. Kaikki oli niin epävarmaa, mitään ei voinu suunnitella, kun tiesin jo, että en kuitenkaan ole terve. En kuitenkaan jaksa. Ehkä ei ois pitäny edes yrittää liikaa, kun mun oli vaikee myöntää itelle, että mä olin väsyny. Et mä en kerta kaikkiaan jaksa. Nyt mä vasta käsitän, miten väsynyt mä olin. Mut tiesin et parempaa on tulossa, ja hain ilman muuta sinne minne halusin - eli tänne, missä mä saan urheilla täyspainosesti koulun ohella.Tää talvi taas tuntuu menneen niin pian, kun kaikki on ollut säännöllistä, rutiininomaista ja jatkuvaa eikä mikään ole katkaissut sitä. Sen kerran kun olin lääkekuurin ja sairauden takia pakkolevossa, tuntui, että se viikko ei lopu koskaan. Mietin pakostakin, miten mä jaksoin tällaista vuosi sitten koko talven ajan. Ei ihmekään, että se talvi tuntui niin pitkältä ja miksi odotin kevättä ihan malttamattomana.
Mut onneks mä oon nyt entistä vahvempi kestämään kaiken mitä jatkossa keksitään niskaan kaataa! Entiiä kestäskö ihan kuka tahansa. Mutta jos on toivoa, peliä ei ole menetetty. Tästä tulikin mieleen meidän porukan keskeinen vitsi: "Etsitään toivoa. Vain tuore toivo kelpaa." Eli toisin sanoen epätoivoa ei kaivata!
Mä oon niin ylpee tästä kaudesta, vaikka kaus on jo loppunu ja musta tuntuu, etten oo vielä ees löytäny mun vauhtia ja kuntohuippua. Mut kaikki tunneskaalat on käyty läpi - ilon kyynelistä pettymyksen kyyneliin. Sunnuntaina hiihdin Pielaveden kylähiihdoissa ja samalla siellä oli Pielaveden pitäjänmestaruudet paikkakuntalaisille - ihan huvin vuoksi, kun veli ilmotettiin sinne. Alun perin mulle ei ollu edes sarjaa, ja sanottiin, että ois tämmönen tyttö tulossa starttaamaan kilpailun ulkopuolelle - mutta ne perusti mulle ihan oman sarjan ja hommas palkinnonkin! Sieltä sitten eka ja vika pytty kaappiin tältä kaudelta, olihan se ihan kiva saada mut tärkeintä on se, mitä tulee itestä eikä ulkopuolelta. Pääsin oikein onnettareksi arpajaisten jakoon... :D
On ollu valonpilkahuksia ja tänäkin vuonna kevät on antanu hyvää suuntaa ja uskoo jatkoon, et kyllä täältä vielä noustaan. Ja Niskasen Kertun mahtavat hiihdot SM-kisoissa Kontiolahdella anto uskoo, et kyllä täältä Savon pikkupitäjästäkin voi nousta kansainväliselle huipulle - myös mykoplasman ja muiden rankkojen sairasteluiden jälkeenkin! Onnee tosi paljon Kertulle ja olkaa koittolaiset ylpeitä että teillä on noin menestyvä nuori lupaus seurassanne!!:)
Sit tänää, maanantaina meillä oli linjan väliset triathlon-kisat! Oli kyllä ihan hirveen rankkaa, mutta silti tosi kivaa! Oli tarkotus ettei oteta ihan tosissaan koko touhua, mutta kyllähän se kilpailuks meni:D Molemmilla sykkeet koko aika vauhtikestävyyspuolella ja välistä käynny maksimillakin. :D Eli siis ekaks juostiin 2km, pyöräiltiin 5km ja hiihettiin 3km. Lentävät varusteen vaihdot - ja ei oo ikinä tähän mennessä menny monot niin liukkaasti jalkaan! Anna oli vähän katellu ku yhtä aikaa siinä tärisevin käsin näperrettiin monoja kiinni, että mitä se heidi nyt alko säheltää mut oli kuulemma nätisti sujahtanu sukat jalkaan:)
Veera ajo hirveetä kyytiä semmosella pienellä pyörän kyrtyllä (joo, Emmillä oli hieno maastopyörä ja meillä muilla oli semmoset mummopyörät:D oli kuitenki kolme vaihetta! paitsi annikalla ei yhtäkää) ja oli ajanu Heidin kanssa kauheeta kyytiä loppumatkan:D sit Anna vähä tyri pienen etumatkansa monon laittoon (Marilla oli kans vähä ongelmia monojen kanssa kun ne nauhat ei millään halunnu mennä solmuun! Ja hanskatki oli niin tiukat ettei niitäkään meinannu saada käteen:D) ja Heidi pääs Annan kanssa hiihtolenkille yhtä matkaa - ja kyllähän se ihan kilpahiihoks meni, mitä nyt niillä jaloilla enää pääs... :D Mari aina vilahdukselta näki muita ladulla metän toisella puolen, mutta kyllä siinä jo sen verran jaloissa paino että kunhan vaan "hiihteli" loppuun asti. Tukkosta oli kyllä koko matkan, mut niinku jo tuli mainittua niin tosi kiva oli kokeilla tämmöstä! Kävi hyvästä harjotuksesta. tuntu kyllä aluks pyöräilyn jäljiltä (ensimmäistä kertaa talven jälkeen... :DDD) kun lähti hiihtämään että ei oo ikinä hiihtänytkään, sen puoleisesti tuntu! Kyllähän siinä hapot sai ympäri kroppaa ja etenki ku ei oo ennen vastaavaa tehny tommosella temmolla, kyllähän peruslenkkiä on vastaavaan tapaan tehty. Saa nähhä pääseekö huomen aamuna sängystä ylös ja onko ihan rampaa porukkaa aamulla reeneissä;D sit emmi tulee varmaa suu hymyssä ja Antti kysyy: "Painaako Emmillä eilinen?" "Ai mikä eilinen? Mitä me muka tehtiin? Mä oon aina vireessä!" :DD
Sitten ollaan oltu aika vetelää porukkaa loppuilta (Mari makas lattialla ja sano: "Kato, mä oon kun pingviini kuivalla maalla!" "Mari, miten ois kala?" "Ai niin joo! Ilmankos se kuulostikin oudolta.") mutta jo seuraavalla kerralla varmasti tuntuu paljon paremmalta! Kerta se on ensimmäinenkin. :) Kyllä tämmöset linjan väliset triathlon kisat vois ottaa vaikka ihan perinteeks, kun sen verran mukavoo oli!
Ollaan tähänkin mennessä arvostettu triathlonisteja, mutta tän jälkeen kyllä entistä enemmän! Mutta myö hiihtäjät oltiin kyllä sitä mieltä, että ei tule lajinvaihdosta - kyllä tuo hiihto sen verran paljo vetää puoleensa!:D mut vaihtelu virkistää, tuntu ihan oikeelta triathlonistilta kun juostiin pyörän kanssa ja vaihettii kamppeita niin nopeesti ku pystyttiin:) vaikka tuo olikin vasta puolet siitä, mitä Emmillä on kisoissa! ja sit on vielä ne täysmatkat ja ties mitkä muut. Onha näitä matkoja vara valita toki hiihdossakin.
Elisa oli meillä virallisena kuvaajana ja ne Antin kanssa ajeli autolla millon missäkin! Kun saadaan joskus kuvia ja jos siellä on mitään suurin piirtein järkevän näköistä materiaalia, niin laitetaan sitten myöhemmin vähän tunnelmaa valokuvina!:D
- Mari & Heidi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti