Tänne tulee nyt postausta ihan urakalla (ollaan vain ylpeitä siitä, taukoja tulee varmasti!), koska näin alkulomasta on ainakin mulla, Heidillä, ollu aikaa enemmän, mitä todennäkösesti loman edetessä. Alkulomasta ei oo ollu hirveesti mitää suunnitelmia, mitä nyt treenailen aamua iltaa, mut ei mitää muuta sen lisäks.
Mut kohta alkaa työt, oon ohjaajana lasten liikunnallisella päiväleirillä kesäkuun pari vikaa viikkoo, varmasti tulee olemaan hauska työ, on vähän vapaamuotosempi ja saa olla ulkosalla! Sit pidän kans kotipaikkakunnalla yleisurheilukoulua 7-9-vuotiaille lapsille ja heinäkuussa näillä näkymin Sonkajärvellä myös.
Näistä saa jo tarpeeks hyvät palkat ja oon tosi ilonen, että sain kesätöitä asian parista, joka on tosi tärkee mulle ja ylipäätäänkin: eli siis on huippua päästä edistämään seuratoimintaa sekä lasten ja nuorten liikunnallisuutta! Se on tärkeää työtä, mitä urheiluseuroissa tehdään - tai ainakin pitäisi tehdä.
Itekki on nyt isompana huomannu, miten paljon seuratyö vaikuttaa lasten liikkumiseen ja urheiluun. Urheiluseuran toiminnassa aktiivisesti mukana olevat lapset harrastavat innokkaasti kaikkia lajeja laidasta laitaan ja käyvät kisoissa. Ja sitten jos vielä vanhemmat ovat mukana seuran toiminnassa, niin sitä enemmän se näkyy.
On tosi hienoo ollu nää pari vuotta seurata ihan vierestä Pahkan toimintaa ja olla siinä mukana. Siellä tosiaan homma toimii. Omallakin paikkakunnalla tätä samaa työtä on yritetty elvyttää, kun se on ollu yhtään kiertelemättä tai kaartelematta vähän rappiolla muutamat vuodet. Kyllä joukkuelajit menestyy ja niillä menee hyvin, mutta yksilölajeihin ei hirveästi ole kannustettu. Enkä halua olla ilkeä tai vähättelevä tai syyttävä. Mutta se on tosiasia, joka on kyllä monta kertaa huomattu.
Pahkassa pidetään tärkeenä just sitä, että lapset uskaltaa harrastaa yksilölajeja ja että niihinkin saadaan porukkaa. Kun tietyn lajin parissa on pajon lapsia ja nuoria, niin sehän alkaa muistuttaa joukkuelajia, vaikka suoritus tehdään yksin. Mutta yksilölajeissakin on viestejä, joissa työ tehdään kilpailutilanteessa joukkueena. Onhan se suurimmaksi osaksi yksin puurtamista, mutta kun lapsia innostetaan pienestä pitäen hyvin keinoin urheilemaan, niin ei se siltä niin helposti ala tuntuakaan. On tosi hienoa nähdä niin monia pikkulapsukaisia, jotka liikkuu ja urheilee aktiviisesti tai on muuten vain energisiä ja ilosia persoonia, jotka purkaa sen energian liikuntaan.
Kuulostan varmaan vanhalta höperöltä tädiltä, joka ihastelee nykynuorten liikunnallisuutta, mutta musta on tosi mukavaa nähä, että lapset ajautuu urheilun pariin.
Kun ja jos urheilukentällä näkee porukkaa, niin tulee hyvä mieli, että ne lapset on halunnu tulla just sinne heittämään ja hyppäämään eikä mennä tekemään jotakin korvaavaa.
Itse minä olin aika yksin omalla paikkakunnalla, kun halusin ruveta hiihtämään enemmän ja käymään kisoissa. Ei minulla ollut ketään kavereita ja se tuntui juuri siltä yksin puurtamiselta ja luulen, että minulla olisi mennyt koko touhuun jossain vaiheessa into ja mielenkiinto, jos emme olisi etsineet oman ikäisiäni hiihtäjänuoria viereisen pitäjän seuran järjestämistä hiihtokarkeloista. En ollut edes kuvitellut, että omalla paikkakunnallani järjestettäisiin samanlaisia urheilutapahtumia, mitä naapuripitäjissä järjestettiin.
Siellähän minä loppujen lopuksi urheilin noin viisi vuotta, ennen kuin siellä tuli vastaan samanlainen ilmiö, mikä kotipaikkakunnalla: porukkaa alkoi hävitä. Onneksi aina jostakin löytyy samanhenkisiä ihmisiä, jotka ymmärtävät lajin nurjatkin puolet omasta kokemuksesta ja siten löytyy aina joku, joka pystyy tukemaan ja olemaan läsnä, kun kasvetaan vähitellen kohti ammattimaista ja tavoitteellista urheilijan uraa. Ei ole pakko olla sidonnainen oman pitäjän seuraan, vaan se oikea paikka voi löytyä myös muualta. Siksi on tärkeää, että joka paikkakunnalla tehdään seuratyötä ja tottakai oman kylän ainoana hiihtäjätyttönä haluan olla mukana myös oman kylän toiminnassa tukemassa ja kannustamassa nuoria urheilijanalkuja urheilun pariin. Lapsilla on oikeus päättää, mitä lajia he harrastavat, mutta tottakai olisi hienoa, jos lapsilla löytyisi innostusta myös yksilölajien pariin, koska hiihdossa nuorten sarjojen osanottajia ei koskaan ole liikaa!
Kuitenkin melko varmasti vahvimmat ja kauaskantoisimmat ystävyyssuhteet on solmittu urheilun kautta juuri sen samanhenkisyyden ollessa niin vahvasti esillä.
Rakkaudesta lajiin ja tekemiseen muodostuu kuin näkymätön, mutta älyttömän vahva side sellaisten ihmisen välille, jotka tuntevat samoin.
Ehkä se selittää sen, miksi me pidetään entisten ja nykyisten seurakavereiden kanssa yhteyttä päivittäin - tai ainakin monta kertaa viikossa jollain tapaa. Vaikka kaikki seurakaverit eivät enää ole saman lajin parissa - ei sillä ole enää väliä. Me ehdittiin urheilla ja kasvaa yhdessä monta vuotta, ja se side, joka syntyy tärkeiden vuosien aikana itselle mieluisan asian parissa, ei katoa, vaikka kiinnostus lajiin lopahtaisi.
Tähän pätee sanonta: "Kerran urheilija, aina urheilija."
Olipa laji mikä tahansa, urheilijat osaavat tukea toisiaan. Se asia on niin merkityksellinen ja tärkeä, etten keksi edes sanoja kuvaamaan sen merkitystä.
Sen ymmärtämien voi olla vaikeaa ihmiselle, joka ei ole ikinä kuulunut seuraan, ollut mukana seuraamassa seuratoimintaa tai urheillut itse.
Jokainen laji on luonnollisesti erilainen ja niissä on erilaiset hyvät ja huonot puolensa Ne puolet pystyy ymmärtämään vain oman kokemuksen kautta, vaikka olisi opiskellut aiheesta ja tietäisi kaiken viimeistä pilkunviilausta myöten. Tunne on avainsana - ja jokainen ihminen tuntee kaikki tunteet itse, ei kukaan tee sitä kenenkään puolesta.
Sehän olisikin helppoa! Annetaan jonkun muun kokea ne kielteiset tuntemukset, kuten pettymykset, kipu ja tuska. Otetaan itse ne myönteiset koettavaksi.
Mutta jos tuntemuksia voisi jakaa näin, ei ihminen enää ymmärtäisi urheilun perimmäistä merkitystä. Unohdettaisiin se, miksi sitä tehdään ja mikä siitä tekee sen arvoista.
Se tunne. Onnistumiset, riemun kiljahdukset. Ja pettymykset. Kipu ja tuska. Ne kaikki kuuluvat urheiluun. Urheilevat lapset oppivat sen jo pienenä, mutta eivät silti kaikki. Siksi on monia ihmisiä, jotka eivät ymmärrä sitä tunnetta vielä aikuisenakaan.
Toki on ihmisiä, jotka ymmärtävät ja ovat tukena, vaikka eivät itse olisikaan kilpaurheilijoita. Minullakin on sellaisia kavereita ja ystäviä. Ja he ovat yhtä tärkeitä, sillä joskus on ihanaa irtautua siitä, mitä rakastaa ja puhua ja tehdä jotain ihan muuta. Erilaiset ystävät mahdollistavat sen. Siksi en voisi olla tyytyväisempi, kun minulla on ystäviä niin monien eri asioiden ansiosta.
Naapuripitäjän seuratoiminnasta oppii paljon vuosien varrella ja niitä on helppo yrittää soveltaa muuallekin, jos ne toimivat. Silti samat asiat eivät toimi joka paikassa.
Se onkin yrittämistä ja kokeilemista. Vaikka jokainen lapsi on erilainen, silti kaikki ovat kauttaaltaan samanlaisia: jokainen tarvitsee tukea ja kannustusta eri asioiden pariin.
Nyt kun olen koulussa jossain muualla kuin omassa kotipitäjässäni, olen saanut taas seurata vierestä uuden seuran toimintaa, etenkin oman lajini parissa pitäessäni talvella hiihtokoulua lapsille. Sielläkin seuratoiminta on yhtä rappiolla kuin kotonakin, ainakin joillain osa-alueilla. Silti on asioita, jotka ovat hyvin. Niistä tulee pitää kiinni.
Kun istuttiin opiskelupaikkakuntani hiihtokauden päättäjäisissä huhtikuussa, olimme Marin kanssa ihan ihmeissään! Missä kaikki on? Siellä oli ehkä 10-20 ihmistä. Missä kaikki äidit, isät, siskot, veljet, mummot, ukit, serkut ja muut sukulaiset ovat? Mitä on tehty väärin, kun hiihtokauden päättäjäisissä on niin vähän porukkaa?
Kun Pahka järjestää kyseisen tapahtuman, koko iso sali hiihtokeskuksella on täynnä porukkaa. Siellä ollaan isovanhemmista ja serkuista lähtien ihan kirjaimellisesti. Kaikki hiihdonystävät kokoontuvat yhdessä lopettamaan hiihtokauden ja siirtymään kesäurheilukauteen. Siellä on vanhat ja nuoret urheilijat. Tänä vuonna me ei päästy sinne, koska oltiin koulussa. Se harmitti jonkin verran, koska se on hieno tapahtuma.
Kerran talvella oltiin salissa venyttelemässä ja rupateltiin samalla niitä näitä treeneistä. Sitten tuli puheeksi yhden linjalaisen aloitteesta (ja kyseessä en ollut minä), että meillä on lukiossa kaksi urheilulinjaa: hiihto ja lentopallo. Molemmat on kovaa urheilua, mutta ne ovat kaksi täysin erilaista lajia keskenään. Ne ovat kaksi täysin erilaista linjaa.
Niitä ei voi verrata oikeastaan missään suhteessa, koska joka asiasta löytyy jokin, mikä tehdään eri tavalla tai mikä on erilainen.
Mutta suurin ero on se, että me vedetään treenejä ja kisoja elimistömme äärirajoilla, käytössä on maksimaalinen hapenotto ja maitohapot jylläävät, kun mennään kovaa. Se tekee kipeää ja tuntuu pahalta, mutta silti se tunne on se, minkä takia me sitä tehdään. Se tunne, kun saa itsestään kaiken irti ja mennään omilla äärirajoillaan, se on se tekemisen avain. Me rakastetaan sitä tunnetta, koska sen tunteen saavuttamiseksi me treenataan ympäri vuoden. Että me päästäisiin lujaa, niin kovaa kuin elimistö antaa myöten.
Eikä toinen linja tiedä siitä tunteesta mitään, mitä me rakastetaan. Niillä on erilaiset tavoitteet treenata ja niin kuuluukin olla.
Tästä tuli nyt tämmönen minun oma jaarittelu, mutta ihan asiaahan tää kuitenkin on. Ja aina ajankohtasta. Mä en halua tällä syyllistää tai ylistää minkään paikkakunnan toimintaa, haluan vain antaa ilmi sen, mitä mä oon mieltä näistä asioista ja mitä ite oon pistäny merkille.
Kaikki lajit on arvokkaita, mutta yhtäkään ei saa unohtaa. Sen takia on tärkeää, että jokaisen lajin parissa tehdään työtä, jotta lajin parissa säilyy vankka osanottajakaarti.
Oon melko varma, että minä tulen olemaan aina mukana jonkin seuran tai vaikka useammankin - kuten tälläkin hetkellä - toiminnassa myös jatkossa, koska näen sen asian tärkeänä.
Mä oon tällä hetkellä vähän äkäsellä päällä, mut en kerro siitä sen enempää, koska se ei liity tähän. Mutta mua ei nyt erityisemmin kiinnosta, oliko tässä liikaa tekstiä tai jaksoitteko lukea. Tää teksti nyt vain tuli. Varmasti on monta, joka tän lukee loppuun, koska tää kiinnostaa.
Joo eli tässä vielä viime viikolta vaatekaapin pakkuuta elämälaukkuun. Kaavin kaikki hyllyt suoraan lattialle yhteen kasaan ja sitten valitin, että ois pitäny pakata yks hylly kerrallaan, koska oli hirveen masentavaa lähtee pakkaamaan tollasta vuorta... mut ku pääs alkuun, niin se suju yllättävän kivuttomasti. Niinhän se yleensä meneekin, alottaminen on vaikeinta!
Ja sit pestiin ikkunat joka huoneesta, et näkee syksyllä jotaki ulos ja ettei tartte heti olla ikkunoita jynsseemässä. Joku pieni poika ajo pyörällä tosta ohi ja katto niiin tarkkaan, ihan kun ei ois ikinä ikkunanpesijää nähny. Meillähän oli ikkuna auki ja tuumasin kovaan ääneen nauraen: "Ei voi tuijottaa noin kauheesti! Kaulasahan tuo katkassoo!" Niin tota, ikkuna oli auki ja ei ainakaan kuulunu tielle... perus sinänsä. :)
Mut kohta alkaa työt, oon ohjaajana lasten liikunnallisella päiväleirillä kesäkuun pari vikaa viikkoo, varmasti tulee olemaan hauska työ, on vähän vapaamuotosempi ja saa olla ulkosalla! Sit pidän kans kotipaikkakunnalla yleisurheilukoulua 7-9-vuotiaille lapsille ja heinäkuussa näillä näkymin Sonkajärvellä myös.
Näistä saa jo tarpeeks hyvät palkat ja oon tosi ilonen, että sain kesätöitä asian parista, joka on tosi tärkee mulle ja ylipäätäänkin: eli siis on huippua päästä edistämään seuratoimintaa sekä lasten ja nuorten liikunnallisuutta! Se on tärkeää työtä, mitä urheiluseuroissa tehdään - tai ainakin pitäisi tehdä.
Itekki on nyt isompana huomannu, miten paljon seuratyö vaikuttaa lasten liikkumiseen ja urheiluun. Urheiluseuran toiminnassa aktiivisesti mukana olevat lapset harrastavat innokkaasti kaikkia lajeja laidasta laitaan ja käyvät kisoissa. Ja sitten jos vielä vanhemmat ovat mukana seuran toiminnassa, niin sitä enemmän se näkyy.
On tosi hienoo ollu nää pari vuotta seurata ihan vierestä Pahkan toimintaa ja olla siinä mukana. Siellä tosiaan homma toimii. Omallakin paikkakunnalla tätä samaa työtä on yritetty elvyttää, kun se on ollu yhtään kiertelemättä tai kaartelematta vähän rappiolla muutamat vuodet. Kyllä joukkuelajit menestyy ja niillä menee hyvin, mutta yksilölajeihin ei hirveästi ole kannustettu. Enkä halua olla ilkeä tai vähättelevä tai syyttävä. Mutta se on tosiasia, joka on kyllä monta kertaa huomattu.
Pahkassa pidetään tärkeenä just sitä, että lapset uskaltaa harrastaa yksilölajeja ja että niihinkin saadaan porukkaa. Kun tietyn lajin parissa on pajon lapsia ja nuoria, niin sehän alkaa muistuttaa joukkuelajia, vaikka suoritus tehdään yksin. Mutta yksilölajeissakin on viestejä, joissa työ tehdään kilpailutilanteessa joukkueena. Onhan se suurimmaksi osaksi yksin puurtamista, mutta kun lapsia innostetaan pienestä pitäen hyvin keinoin urheilemaan, niin ei se siltä niin helposti ala tuntuakaan. On tosi hienoa nähdä niin monia pikkulapsukaisia, jotka liikkuu ja urheilee aktiviisesti tai on muuten vain energisiä ja ilosia persoonia, jotka purkaa sen energian liikuntaan.
Kuulostan varmaan vanhalta höperöltä tädiltä, joka ihastelee nykynuorten liikunnallisuutta, mutta musta on tosi mukavaa nähä, että lapset ajautuu urheilun pariin.
Kun ja jos urheilukentällä näkee porukkaa, niin tulee hyvä mieli, että ne lapset on halunnu tulla just sinne heittämään ja hyppäämään eikä mennä tekemään jotakin korvaavaa.
Itse minä olin aika yksin omalla paikkakunnalla, kun halusin ruveta hiihtämään enemmän ja käymään kisoissa. Ei minulla ollut ketään kavereita ja se tuntui juuri siltä yksin puurtamiselta ja luulen, että minulla olisi mennyt koko touhuun jossain vaiheessa into ja mielenkiinto, jos emme olisi etsineet oman ikäisiäni hiihtäjänuoria viereisen pitäjän seuran järjestämistä hiihtokarkeloista. En ollut edes kuvitellut, että omalla paikkakunnallani järjestettäisiin samanlaisia urheilutapahtumia, mitä naapuripitäjissä järjestettiin.
Siellähän minä loppujen lopuksi urheilin noin viisi vuotta, ennen kuin siellä tuli vastaan samanlainen ilmiö, mikä kotipaikkakunnalla: porukkaa alkoi hävitä. Onneksi aina jostakin löytyy samanhenkisiä ihmisiä, jotka ymmärtävät lajin nurjatkin puolet omasta kokemuksesta ja siten löytyy aina joku, joka pystyy tukemaan ja olemaan läsnä, kun kasvetaan vähitellen kohti ammattimaista ja tavoitteellista urheilijan uraa. Ei ole pakko olla sidonnainen oman pitäjän seuraan, vaan se oikea paikka voi löytyä myös muualta. Siksi on tärkeää, että joka paikkakunnalla tehdään seuratyötä ja tottakai oman kylän ainoana hiihtäjätyttönä haluan olla mukana myös oman kylän toiminnassa tukemassa ja kannustamassa nuoria urheilijanalkuja urheilun pariin. Lapsilla on oikeus päättää, mitä lajia he harrastavat, mutta tottakai olisi hienoa, jos lapsilla löytyisi innostusta myös yksilölajien pariin, koska hiihdossa nuorten sarjojen osanottajia ei koskaan ole liikaa!
Kuitenkin melko varmasti vahvimmat ja kauaskantoisimmat ystävyyssuhteet on solmittu urheilun kautta juuri sen samanhenkisyyden ollessa niin vahvasti esillä.
Rakkaudesta lajiin ja tekemiseen muodostuu kuin näkymätön, mutta älyttömän vahva side sellaisten ihmisen välille, jotka tuntevat samoin.
Ehkä se selittää sen, miksi me pidetään entisten ja nykyisten seurakavereiden kanssa yhteyttä päivittäin - tai ainakin monta kertaa viikossa jollain tapaa. Vaikka kaikki seurakaverit eivät enää ole saman lajin parissa - ei sillä ole enää väliä. Me ehdittiin urheilla ja kasvaa yhdessä monta vuotta, ja se side, joka syntyy tärkeiden vuosien aikana itselle mieluisan asian parissa, ei katoa, vaikka kiinnostus lajiin lopahtaisi.
Tähän pätee sanonta: "Kerran urheilija, aina urheilija."
Olipa laji mikä tahansa, urheilijat osaavat tukea toisiaan. Se asia on niin merkityksellinen ja tärkeä, etten keksi edes sanoja kuvaamaan sen merkitystä.
Sen ymmärtämien voi olla vaikeaa ihmiselle, joka ei ole ikinä kuulunut seuraan, ollut mukana seuraamassa seuratoimintaa tai urheillut itse.
Jokainen laji on luonnollisesti erilainen ja niissä on erilaiset hyvät ja huonot puolensa Ne puolet pystyy ymmärtämään vain oman kokemuksen kautta, vaikka olisi opiskellut aiheesta ja tietäisi kaiken viimeistä pilkunviilausta myöten. Tunne on avainsana - ja jokainen ihminen tuntee kaikki tunteet itse, ei kukaan tee sitä kenenkään puolesta.
Sehän olisikin helppoa! Annetaan jonkun muun kokea ne kielteiset tuntemukset, kuten pettymykset, kipu ja tuska. Otetaan itse ne myönteiset koettavaksi.
Mutta jos tuntemuksia voisi jakaa näin, ei ihminen enää ymmärtäisi urheilun perimmäistä merkitystä. Unohdettaisiin se, miksi sitä tehdään ja mikä siitä tekee sen arvoista.
Se tunne. Onnistumiset, riemun kiljahdukset. Ja pettymykset. Kipu ja tuska. Ne kaikki kuuluvat urheiluun. Urheilevat lapset oppivat sen jo pienenä, mutta eivät silti kaikki. Siksi on monia ihmisiä, jotka eivät ymmärrä sitä tunnetta vielä aikuisenakaan.
Toki on ihmisiä, jotka ymmärtävät ja ovat tukena, vaikka eivät itse olisikaan kilpaurheilijoita. Minullakin on sellaisia kavereita ja ystäviä. Ja he ovat yhtä tärkeitä, sillä joskus on ihanaa irtautua siitä, mitä rakastaa ja puhua ja tehdä jotain ihan muuta. Erilaiset ystävät mahdollistavat sen. Siksi en voisi olla tyytyväisempi, kun minulla on ystäviä niin monien eri asioiden ansiosta.
Naapuripitäjän seuratoiminnasta oppii paljon vuosien varrella ja niitä on helppo yrittää soveltaa muuallekin, jos ne toimivat. Silti samat asiat eivät toimi joka paikassa.
Se onkin yrittämistä ja kokeilemista. Vaikka jokainen lapsi on erilainen, silti kaikki ovat kauttaaltaan samanlaisia: jokainen tarvitsee tukea ja kannustusta eri asioiden pariin.
Nyt kun olen koulussa jossain muualla kuin omassa kotipitäjässäni, olen saanut taas seurata vierestä uuden seuran toimintaa, etenkin oman lajini parissa pitäessäni talvella hiihtokoulua lapsille. Sielläkin seuratoiminta on yhtä rappiolla kuin kotonakin, ainakin joillain osa-alueilla. Silti on asioita, jotka ovat hyvin. Niistä tulee pitää kiinni.
Kun istuttiin opiskelupaikkakuntani hiihtokauden päättäjäisissä huhtikuussa, olimme Marin kanssa ihan ihmeissään! Missä kaikki on? Siellä oli ehkä 10-20 ihmistä. Missä kaikki äidit, isät, siskot, veljet, mummot, ukit, serkut ja muut sukulaiset ovat? Mitä on tehty väärin, kun hiihtokauden päättäjäisissä on niin vähän porukkaa?
Kun Pahka järjestää kyseisen tapahtuman, koko iso sali hiihtokeskuksella on täynnä porukkaa. Siellä ollaan isovanhemmista ja serkuista lähtien ihan kirjaimellisesti. Kaikki hiihdonystävät kokoontuvat yhdessä lopettamaan hiihtokauden ja siirtymään kesäurheilukauteen. Siellä on vanhat ja nuoret urheilijat. Tänä vuonna me ei päästy sinne, koska oltiin koulussa. Se harmitti jonkin verran, koska se on hieno tapahtuma.
Kerran talvella oltiin salissa venyttelemässä ja rupateltiin samalla niitä näitä treeneistä. Sitten tuli puheeksi yhden linjalaisen aloitteesta (ja kyseessä en ollut minä), että meillä on lukiossa kaksi urheilulinjaa: hiihto ja lentopallo. Molemmat on kovaa urheilua, mutta ne ovat kaksi täysin erilaista lajia keskenään. Ne ovat kaksi täysin erilaista linjaa.
Niitä ei voi verrata oikeastaan missään suhteessa, koska joka asiasta löytyy jokin, mikä tehdään eri tavalla tai mikä on erilainen.
Mutta suurin ero on se, että me vedetään treenejä ja kisoja elimistömme äärirajoilla, käytössä on maksimaalinen hapenotto ja maitohapot jylläävät, kun mennään kovaa. Se tekee kipeää ja tuntuu pahalta, mutta silti se tunne on se, minkä takia me sitä tehdään. Se tunne, kun saa itsestään kaiken irti ja mennään omilla äärirajoillaan, se on se tekemisen avain. Me rakastetaan sitä tunnetta, koska sen tunteen saavuttamiseksi me treenataan ympäri vuoden. Että me päästäisiin lujaa, niin kovaa kuin elimistö antaa myöten.
Eikä toinen linja tiedä siitä tunteesta mitään, mitä me rakastetaan. Niillä on erilaiset tavoitteet treenata ja niin kuuluukin olla.
Tästä tuli nyt tämmönen minun oma jaarittelu, mutta ihan asiaahan tää kuitenkin on. Ja aina ajankohtasta. Mä en halua tällä syyllistää tai ylistää minkään paikkakunnan toimintaa, haluan vain antaa ilmi sen, mitä mä oon mieltä näistä asioista ja mitä ite oon pistäny merkille.
Kaikki lajit on arvokkaita, mutta yhtäkään ei saa unohtaa. Sen takia on tärkeää, että jokaisen lajin parissa tehdään työtä, jotta lajin parissa säilyy vankka osanottajakaarti.
Oon melko varma, että minä tulen olemaan aina mukana jonkin seuran tai vaikka useammankin - kuten tälläkin hetkellä - toiminnassa myös jatkossa, koska näen sen asian tärkeänä.
Mä oon tällä hetkellä vähän äkäsellä päällä, mut en kerro siitä sen enempää, koska se ei liity tähän. Mutta mua ei nyt erityisemmin kiinnosta, oliko tässä liikaa tekstiä tai jaksoitteko lukea. Tää teksti nyt vain tuli. Varmasti on monta, joka tän lukee loppuun, koska tää kiinnostaa.
Joo eli tässä vielä viime viikolta vaatekaapin pakkuuta elämälaukkuun. Kaavin kaikki hyllyt suoraan lattialle yhteen kasaan ja sitten valitin, että ois pitäny pakata yks hylly kerrallaan, koska oli hirveen masentavaa lähtee pakkaamaan tollasta vuorta... mut ku pääs alkuun, niin se suju yllättävän kivuttomasti. Niinhän se yleensä meneekin, alottaminen on vaikeinta!
Ja sit pestiin ikkunat joka huoneesta, et näkee syksyllä jotaki ulos ja ettei tartte heti olla ikkunoita jynsseemässä. Joku pieni poika ajo pyörällä tosta ohi ja katto niiin tarkkaan, ihan kun ei ois ikinä ikkunanpesijää nähny. Meillähän oli ikkuna auki ja tuumasin kovaan ääneen nauraen: "Ei voi tuijottaa noin kauheesti! Kaulasahan tuo katkassoo!" Niin tota, ikkuna oli auki ja ei ainakaan kuulunu tielle... perus sinänsä. :)
Sit kävin pyöräilee eilissäpäivänä. Tuli noita naapuripitäjän kylttejä vastaan, niin alko tehä mieli pyöräillä ihan oikeesti kesän aikana urheilun parista saadun kamun luokse kyläilee! Eipähän tartte valittaa, ettei oo kyytiä! Ja matkaakaan ei ole kuin 30km. Ilmotin asiasta jo äitille ja tälle kaverille, joten se alkas olla melkein pakko toteuttaa... tulis samala treeni ja se perus joka kesän kyläreissu heitettyä:) ei mitenkään huono idea, pakko myöntää vaikka itse sanonkin.
Toteuttamista vaille valmis.
Nonii, tässäpä tää sitte, eipä muuta... :D
nauttikaa ja lomailkaa urakalla ennenku koulut taas alkaa!
- Heidi
Toteuttamista vaille valmis.
Nonii, tässäpä tää sitte, eipä muuta... :D
nauttikaa ja lomailkaa urakalla ennenku koulut taas alkaa!
- Heidi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti