"Mikset ottais omast potentiaalistas selkoo."

Hyvää juhannusta! 
Heidi tässä kirjottelee. Vietittekö kivan juhannuksen? Mulla oli ainakin ihan mukava perusjuhannus, olin mummolassa sukulaisten kanssa sitä viettämässä - tottakai hyvän ruuan merkeissä. Paitsi en minä juhannustakaan malttanut täysin syömiselle omistaa, joten aamulla kävin juoksutreeneissä. 
Minulla on yksi tuttu vanha mies, joka aloitti pitämään parikolme vuotta sitten naapuripitäjässä porukan treenejä, mutta nyt kysyin henkilökohtaisesti itse, että olisiko hän halukas juoksuttamaan minua vielä niin monen vuoden jälkeenkin, vaikka en ehkä ole samassa terässä mitä pari vuotta sitten, mutta haluaisin kehittää sitä nopeutta, mikä minulla oli ennen sairastelukierrettä ja saada se takaisin. Haluan yrittää niin kauan, että näkisin itsekin, etten tee sitä turhaan ja että voin vielä onnistua ja päästä takaisin omalle tasolleni. Ei se vielä myöhäistä ole.
Tämä mies tietää sen, koska on nähnyt minut parhaimmillani terveenä ja suostui heti ilomielin. Jos olisin nähnyt hänet kasvotusten, hän olisi varmaan hymyillyt korviin asti. Nytkin hän ihaili sitä, miten moni nuori ei tulisi juhannuksena naapuripitäjään vapaaehtoisesti juoksemaan.
 Minusta tuntuu, että hän näkee jotain, mitä moni muu ei näe. Kuten sen, miten hirveä into minulla on tehdä asioita. En sano sitä usein suoraan, koska eivät sanat todista läheskään kaikkea, vaan se, mitä tekee. Hän näkee sen innon. Sprintterin nopeuden ja mahdottoman kestävyyden. Minusta on vaikka mihin, kun minuun vain uskotaan.
Moni on ehkä ehtinyt unohtaa, millä tasolla minä olin. En ehkä menestynyt SM-kisoissa, mutta piirintasolla sain näyttää mahdollisuuteni. En välillä meinaa itsekään muistaa sitä, joten en voi odottaa sitä muiltakaan. Tärkeintä on, etten itse lopeta uskomasta itseeni. En anna itseni luovuttaa, ennen kuin näen, mihin minussa rahkeet riittävät, kun jaksan yrittää.
Tämä laji, kuten moni muukin varmasti, on jatkuvaa yrittämistä. Kun kaikki menee nappiin, niin se on helppoa.
Mutta kun tulee seinä vastaan, niin sitten se ei enää muuta olekaan kuin yrittämistä. Vaikka kuinka rakastaisi sitä, niin siitä ei voi nauttia enää.
Se on taistelemista itsensä kanssa. Itsensä pitämistä kasassa, itsensä tsemppaamista. Uskomista parempaan. 
Taaskaan sanat eivät välttämättä puhu kaikille puolestaan, mutta ne puhuvat minun kauttani. Sen näkee minusta joka päivä, jos vain haluaa - tai sitten kuukausien tai vuosien päästä, kun kehittyminen on huomattavissa myös ulkopuolelta. Kunnioitus, arvostus ja luottamus. Ne syntyvät pitkän ajan kuluessa, mutta ne on helppo tuhota yhdessä päivässä. 

Tämä mies selitti niin sydämensä pohjasta, miten paljon mahdollisuuksia minussa näkee ja mihin kaikkeen minussa olisi potentiaalia, jos vain pää kestää. 

Hän piti todella kunnioitettavana sitä, että olen mennyt niin pohjia myöten ja motivaatio on ollut koetuksella - ei sitä kieltääkään voi -, mutta kaikki vastoinkäymiset ovat toimineet siihen lähes päinvastaisesti: minulle on tullut niin hirveä halu näyttää, mihin minä pystyn, kun siivet vain kantavat. Ja että olen pitänyt pään kylmänä ja jalat maassa, vaikka monta kertaa olisin voinut heittää hanskat tiskiin.
Enkä kerro näitä asioita täällä siksi, että haluaisin todistaa jotakin tai että tämä kannustus olisi noussut päähän. Miksi niin kävisi nyt? Kannustusta ei ole tullut liikaa parin vuoden aikana. Minua on vain huomaaamattomasti jyrätty tiejyrän lailla, vaikka minulle on myös oltu parhaansa mukaan tukena ja yritetty ymmärtää. Mutta sehän olisi helppoa, jos kaikki tietäisivät, mistä puhun. Tai olisi helppoa sanoa tuosta vain, että jokin on pielessä. Mutta ei se mene niin. Se ei vain mene.
Olen vain äärettämän kiitollinen, että joku on edelleen tuota mieltä.
Pettymys on suuri, kun henkilö, johon luuli voivansa luottaa täysillä, ei uskokaan, että pystyn enää täältä nousemaan. Kiertoilmaisut eivät auta, koska nekin voi purkaa suoriksi sanoiksi. 
Urheilu on ollut minulle aina se, joka on auttanut selviämään. Se on ollut henkireikä. Kun se henkireikä yhtäkkiä tukkeutui, joka oli niin iso osa elämää, se oli kova pala.
Minua ei ole silti ikinä tarvinnut käskeä, minua on tarvinnut vain opastaa ja neuvoa. Pikemminkin minua on pitänyt toppuutella. 

Ei ole montaa asiaa, joka loukkaisi niin paljon kuin se, että väitetään, ettei meillä ole motivaatiota emmekä sitoudu tähän. Ettemme ole urheilijoita, jos päätämme tietyllä tavalla.
Asiat pitää sanoa suoraan, mutta rajansa kaikella.
Jukka Pojan sanoin; miksei oteta omasta potentiaalista selkoo.
Miks syy etitään muista, jotka ei oo mitenkään osallisia kenenkään kiireisiin.
Me on vain oletettu.
On vannottu, että pidetään huolta.
Sitten käy taas niin. Kaikki alkaa alusta.
Oon tottunu siihen. Niin on jatkossakin totuttava. Ja opittava selviytymään. 
Taas päästään tähän pisteeseen, etten halua avautua enempää, koska tämä on niin henkilökohtainen asia, joka loukkasi niin pahasti niin syvältä, että en halua patoa sitä sisällenikään. Teen niin liian usein.
Silti kaikkea ei voi aina sanoa suoraan, miten minulla on tapana. 

Tämä koskee edelleen meitä molempia ja loukkasi molempia yhtä paljon yhtä lailla samalta kantilta ja myös eri kanteilta.
Mutta kellään ei ole oikeutta väittää mitään sellaista. Silloin ei ymmärrä, mitä menettää.
Luottamuksen, kunnioituksen ja paljon muuta. Mitä en tähän kirjoita.

Tästä tuli nyt synkistelypostaus, eikä tähän tule kuvia.
Kirjotellaan paremmin tässä joku päivä, kun treeneiltä ja töiltä keritään.
Sitten on aikaa hömpänpömpälle.
Tsemppiä kaikille lukijoille ja muistakaa, että jos elämä kolhii, niin antaa kolhia.
Ei me niin heikkoa tekoa olla!
Vai mitä?

Tähän loppuun yks menevä biisi, joka on soinu koko päivän päässä ja josta tulee aina hyvälle mielelle, vaikka ei taidakaan liittyä tähän.
http://www.youtube.com/watch?v=Mtp9gNx7nV0

- heidi