Lauantaina meillä oli 3x3,3km viesti. Marilla oli taas alotusosuus ja ihan oman tasonen hiihto sieltä tuli. Maasto oli kyllä rankemmastaki vielä rankempi! Ihan kamalia ylämäkiä oli ja löyty alamäistäki ihan tarpeeks vaativuutta. Mari oli meinannu vetää yhessä laskussa nurin ja oli vaan horjunu puolelta toiselle ja aatellu itekkii että nyt sitä mentiin metikköön, mutta jollain ihmeen tavalla saannu kumminkii ittesä pysymään pystyssä. Ei paljoo siis tullu palautusta niissä laskuissa kun koko ajan sai olla tarkkana että pyssyy ihan kahella jalalla eikä yhtäkkiä huomaa pyörivänsä ympäri ämpäri katsomon puolelle:D Heidi hiihti sitten kakkososuuden ja se oli tyytyväinen omaan osuuteensa. Aikakaan nyt ei ollut älyttömän huono, vaikka tässä vaiheessa tunne on tärkein. Ei sieltä SM-mitalia lähetty hakemaankaan, osallistuminen oli tärkein ja oli meillä hyvä joukkue. Ja tosiaan, laitoin viestin jatkumaan ja suoritin osuuteni kunnialla, kuten jo aiemmin täällä blogin puolella lupasin:) Eihän se räjähtävyys vielä noinkin lyhyelle matkalle riitä ihan täysin, mutta siinä se kehittyy töitä tehdessä, nii tiiä millanen kiritykki musta ens kaudelle muovautuu ku toivun tosta mykoplasmasta! ku mikää ongelma ei suoraan oo mun oma vika, nii ne on vaikee mennä korjaamaan. ajan kanssa katellaa ja annetaa toipumiselle aikaa. Koska tällä hetkellä en oo ainakaan missään ylirasitustilassa tosiaankaan enkä oo jumissa, mutta se voi olla monelle (myös itselle) vaikea ymmärtää, miks melko usein ei oikee irtoo. Mut en viitti olla joka välissä muistuttamassa että hei. Mä oon ihan samalla viivalla ku muutki. Mut mä oon ollu kipee. Ja nii kipee, etten mä siitä vielä oo ehtiny toipua. Ja siihen menee tää kausi vielä. Mut hyvä viestipäivä oli!
Ja tosiaa yövyttii Keurusselän hotelleissa ihan tuolla Keuruulla. Oli hyvät hotellihuoneet, luultii et ois huonommatki!
Sunnuntaina oli sitten vuorossa pitkät matkat ja meijän osalta se tarkotti viittätoista kilsaa. Heidillä oli jo kokemusta tuosta matkasta viime keväältä, mutta Mari lähti ekaa kertaa noin pitkällä matkalle kun pisin kisa matka on ollu jotai 6 km.... Hyvää kokemusta lähettiin vaan hakemaan ja tavotteena olikin vaan se että pääsee maaliin asti. No tuota.... Heidin kohalla tää onnistu ja se sai tosi hyvän hiihon aikaseks. Oikeastaan se ties jo ennen lähtöö, et jos nyt vaan kroppa ja keuhkot suostuu yhteistyöhön, nii tää on sellanen Heidi-matka. Ja kyllä ne tällä kertaa suostu. Mutta hyvä tavaton, että kyllä hapotti. Viimesellä vitosella koko lenkin isoimmassa, pisimmässä ja jyrkimmässä nousussa tuntu jo, että jalka ei enää nouse eikä kädet jaksa tehä töitä. Mut Heidi tuumas tänään, että "oli isku päällä, ei joutanu ankalle!" Et ihan kuokalla oli kaikki mäet venkuloinu. (ja hei jos ette tajua näitä hiihtotermejä nii voitte kysyä!)
Nii ja tänää löytyy molemmilta muutama jumi yläkropasta ja selästä.... :DD Alussa lähettii melko rauhassa, mutta ihan hyvä vaan ku Heidillä on vähä ollu noita ns. "käynnistymisvaikeuksia." Ekassa mäessä mentii jonon jatkona, mutta sitte tasasella ruvettii parantelee asemia ja Heidi lyöttäyty sitte Marin kantaan. Siinä sitte kaks saman seuran tyttöö hiihti peräkkäi, varmaa hieno näky! Itse asiassa vasta toisella kierroksella alko kone käynnistyä ja vasta päästä vauhtiin kunnolla. Toisen kiekan lopussa tehtii sitte "irtiotto" jos sitä sellaseks nyt sanoa voi ja Heidi lähti painelemaan karkuun. Viimesellä kiekalla hapotti kyllä tosi makeesti, mutta samalta se viime talvena tuntu joka ikisessä "vain" vitosen kisassaki, joten sen kestäköön. Mut ei loppunu jalat kesken, jaksoin joka kiekan suhteellisen tasasesti - ja näitä lyhyemmän matkan Suomen kärkityttöjä saatii joka kierroksella kiinni ajassa. Että rautasella kestävyyspohjalla, jota paljo kehitettii viime talvena, ku jäi nii paljo tehoja poikkee sekä järettömällä viime talvelta opitulla haponsietokyvyllä ja tärkeimpänä savolaisella sisulla paineltii räkä poskella menemää! Maalissa oli tunteet pinnassa, ja ei oikee tienny et pitäskö itkee vai nauraa. Ku olin oikeesti ylpee omasta suorituksesta, vaikka tuloksista sitä ja tätä kaikkee ei valitettavasti näe. Näkee vaan sijotuksen mut ei koko totuutta. Eihän se tuloksista käsin kummoselta näytä, mut ylitin oman tän hetkisen tasoni nii kertaheitolla että meinas itku tulla maalissa. Etenki sit ku Anna tuli sinne maalikarsinaan halaamaan ja onnittelemaan, ku kukaa muu ei saanu sanottua oikeestaa mitää enne sitä, kaikki vaa selitti:D Ei ollu varmaa Annalle iso juttu, mut mulle oli tosi tärkeetä, että se tuli sanomaan että hyvin meni. Ku ei se niin itestäänselvää ole, ku harvoin kukaan kaveri on sillon siinä, ku kaikki kaverit tulee yleensä samoja aikoja maaliin räkä poskella.
 |
| Oli kyllä oikeesti aikamoinen huurukaappi! |
Marilla maali ois saannu olla kymmenen kilsan kohalla, sillä kisa jäi siihen. Lauantaina oli kummiskii sen verran rankka rypistys siinä viestin alotuksessa ja aika voimattomat oli jalat jo ennen kisaa. Sitten siihen vielä pari kertaa ne kaikki mäet niin johan hapotti! Ei vaan jalka liikkunu enää ja hiihto oli niin väkinäistä, että ei siinä tilanteessa ollu oikeestaan mitään järkee jatkaa ku ois tullu vaan entistä pahempi fiilis siinä ku ties jo että se vikalla kiekalla enää yhtään helpota. Sunnilleen koko toisen kiekan mietti että mihinköhän sitä pysähtys ku ei tästä mitään tuu. Tottakai se harmitti siinä vaiheessa ku jäi istumaan siihen lavun reunaan ja veti numerolappua pois päältä. Kropassa tuntuu pahalle ja sitten se on henkisestikkii kova paikka jättää kisa kesken. Ja mä oon vielä semmonen että minähän en helposti keskeytä. Yritää vaan pinnistellä ja jaksaa, vaikka ois miten hirveetä. Ei se keskeyttäminen helppoo oo! Se pitää osata tehhä oikeessa tilanteessa, jos siihen on tosiaan tarvetta, mutta ei sekään oo hyvä jos oppii keskeyttäämään liian usein niin kai siitä tulee jo sitten vähä niinku jonkinlainen tapa. (Ja vaikka näitä keskeytyksiä ei pitäs ruveta laskemaankaan, koska niihin voi olla niin monia syitä, mutta ei Heidilläkään kaikesta huolimatta ole kun yks keskeytys elämänsä aikana viime syksyn juoksukisassa - kyseessä tosin oli lieväpiirteinen anafylaktinen sokki melko todennäköisesti - ja lieväpiirteinen sen takia, että se jäi sentään henkiin eikä ihan oikeesti tukehtunu. Mutta keskeyttämisen taito on tärkee oikeessa tilanteessa, koska joskus se voi olla parempi vaihtoehto kuin tulla maaliin! Mut yleensä jos ei iha kuole siihen paikkaan eikä oo miljoona kilsaa matkaa jälellä nii kyllä maaliin asti kannattaa tulla, oli sijotus sitten mikä tahansa!)
Kisa tuntuu aina pahalta ja niin se pitääki, mutta sillai Heidiä lainaten "hyvällä tavalla" pahalta. Että saa tosissaan repiä itestään kaiken irti ja kattoo mihin pystyy. Siinä se idea on!:) Mut ei passaa ajatella mitenkään pahalla eilisen kisaa eikä jaksa paljoo enempää sitä miettiä. Se oli mikä oli ja eikä se siitä mikskään muutu, jos sitä jää murehtimaan. Mut ei sitä silti unohtaa voi. Se tuli hyvänä kokemuksena ja sai ainakii tuntumaa siitä, miltä noinkin pitkän matkan hiihtäminen tuntuu. Tästä mennään taas eteenpäin ja palaudutaan tuosta viikonlopusta ja kahen viikon päästä taas uudet startit isoissa karkeloissa eli SM- ja KLL-kisat olis seuraava tähtäin. Tosin ens viikonloppuna meidän piirin maakuntaviesti hiihetään, vaikka normaalisti se on loppiaisena. Me savolaiset ollaan vähä omapäisiä:D Tosin tänään vielä tuntuu, että me ei palauduta tästä varmaan ikinä, mut silti me kyllä selvitään:D
 |
| Siellä oli hassu tökkiukko, joka heilutteli vaan käsiään:DD |
Eilen illalla väsytti ja yritettii ruveta ajoissa nukkumaan, ja kyl me nyt ihan suurin piirtein jouduttiinki, mut ei ihan siihen yheksän tavoteaikaan jouduttu. :D Heidi just sano että se ei varmaan jaksa syödä enää mitään ku viikonloppu on eletty niin hyvillä ruuilla. Mutta heti ku kävi vähän verryttelylenkillä nii johan alko ruoka maistua! Ja käytii hotelliravintolassa aina syömässä ja oli kyllä hyvä palavelu - heti jos jätit vähäks aikaa lautases vartioimatta, nii johan lähti kävelee! Tiskais joku kämpilläki puolesta nii kelpais:D Ja lauantai-iltana Heidi istu ilmeisesti liian hienossa ravintolassa sillee käsi poskella ja katteli ihmisiä, jotka meni ottamaan ruokaa ja tuumas: "Onpas kyllä harvinaisen rumat kengät." kunnes tajus, että ei sitä ehkä ihan ääneen ois tarvinnu sanoo. No, ei kukaa onneks kuullu mut nauramalla herätettii vähän epäilyksiä:D
Tänää ois enkun esitelmää tehtävänä... Tuntuu että ei millään sais sitä aikaseks ja ei ois ku pari iltaa enää aikaa tehhä sitä. Mut viime tingassahan sitä saa parhaiten kaikkee aikaseks;) Sitä seuraavalla viikolla on sitten koeviikkoo eli ei lukeminen kyllä yhtään ainakaan helpota. Ja sitten se kauan odotettu seuraava jakso! Matikkaa, enkkua ja liikkaa- kyllä kelpaa!:)
- Mari & Heidi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti